Ei koskaan sunnuntaisin?

Kauppojen sunnuntaiset aukiolot halutaan nyt lopultakin ympärivuotisiksi. Perusteluina hankkeelle on esitetty kilpailun lisäämistä ja hintojen nousujen hillintää. Lisäksi ABC-myymälöiden on katsottu syövän "pienyrittäjien" leipää ja suureen ääneen on huudeltu sitä, että muuallakin maailmassa kaupat saavat olla auki sunnuntaisin. No eivät saa. Ruotsi on Euroopan ainoa maa, jossa kaupoilla on vapaat aukiolot. Muissa maissa sunnuntain aukiolot on saatu vapaammiksi pelkillä poikkausluvilla. Suomessakin näitä lupia on myönnetty muun muassa Helsingin Asematunnelin myymälöille.

Lähikaupat ovat vähentyneet viime vuosina hurjaa tahtia ja suuria kauppakeskuksia syntyy kuin sieniä sateella. Alle 400 neliön myymälät ovat saaneet olla jo joitakin vuosia sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Sunnuntaimyynnillä on näin saatu pienille lähikaupoille mahdollisuus pärjätä kilpailussa suurille marketeille. Kun ympärivuotinen sunnuntaiaukiolo sallitaan kaikille myymälöille, pienet lähikaupat tulevat kokemaan konkurssiaallon. Siitä pitäen matkaamme kauppoihimme autoilla, joihin aukiolojen vakiinnuttua aletaan rahdata tavaraa myös viikonloppuisin. Melko mellevästi vauhditetaan näin siis myös ilmastonmuutosta.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttamista ovat etupäässä ajamassa kauppiaat itse. Olettaisin, että kyse on suurten monopolimarkettien kauppiasta, joiden sana taitaa painaa myös kauppiaitten omassa liitossa pienyrittäjiä enemmän. On vaikea uskoa, että kioskien ja lähikauppojen kauppiaat kiljuisivat riemusta suurmarkettien rynnistäessä massiivisin mainoskampanjoin sunnuntain myyntiapajille.

Kaupan alalla palvelee reilut 300 000 työntekijää. Näistä reilu kolmannes olisi valmis tekemään töitä sunnuntaisin kaksinkertaisella palkalla, mikä on ymmärrettävää, sillä myyjän palkka on naurettavan pieni. Mikä sekin on ärsyttävän ymmärrettävää, sillä kaikista myyjistä kaksi kolmasosaa on naisia. Se tekee noin 200 000 naista. Jos näistä naisista edes puolella on yksi lapsi, sunnuntaiaukiolot koskevat siis myös 100 000 alaikäistä. Loppupeleissä tässä onkin karkeasti kyse siitä, voiko sunnuntaimyynnistä tienatulla rahalla korvata lasten kanssa vietettyä aikaa. Kokoomuksen mielestä näin arvatenkin on.

Kaunopuheissa Katainen ja Sarkomaa ovat kyllä kovasti nyt viime aikoina olleet lasten puolella, mutta ovat silti ajamassa lisää vanhempia sunnuntaisin töihin. Viikonlopputöitä tekevien vanhempien ja heidän lastensa vapaa-ajat eivät nimittäin kohtaa. Lapset ovat viikolla koulussa ja sunnuntaisin kotona. Vapaa-ajan lisääntyminen keskellä viikkoa ei siis millään tavoin lisää sitä paljon toivottua perheiden yhteistä aikaa. Tämän lisäksi esimerkiksi yksinhuoltajille taakka on iso ja etenkin sairaanhoitajilla on ollut melkoisia ongelmia saada lapsilleen viikonloppuisin päivä-, ilta- tai yöhoitopaikkaa.

On myös melko höpöä tulla väittämään, että suurimman osan sunnuntain töistä tekisivät opiskelijat. Voin usean vuoden kokemuksella ympärivuotista sunnuntaikauppaa pyörittäneenä kyllä sanoa, että sairauspoissaolot lisääntyvät opiskelijoiden kohdalla viikonloppuisin käsittämättömän paljon. On perin omituista, että kauppiaat ehdoin tahdoin aikovat ottaa sairauspoissaolojen lisääntymisen ja maksamisen riskin tällä alalla, jossa extratyöntekijöiden työmoraali on laskenut pohjalukemiin samaa tahtia kuin myyjän työn arvostaminen yleensäkin. Muistuttaisin, että sunnuntain sairauspoissaolosta pitää myös maksaa kaksinkertainen palkka, sen lisäksi se pitää maksaa "sairastuneen" tuuraajalle. Mahtaa olla isot odotukset sunnuntaimyynnistä, jos tässä ei nähdä mitään ongelmaa.

Viime kädessä sunnuntaivuoro lankeaakin aina vakituisille työntekijöille, jos mielivät säilyttää työpaikallaan siedettävän ilmapiirin. Johtoporras suosii joustavaa työntekijää ja sunnuntaityöstä kieltäytymisen vapaus on pelkkää kaunopuhetta todellisuuden rinnalla. Helposti myös unohdetaan, että joustavan työntekijän jousto koskee perheellisellä muita kuin pelkästään myyjää itseään. Sunnuntain aukiolot heijastuvat koko perheeseen usein jopa isovanhempia myöten.

Kuopus tuli koulusta kirjeen kanssa...

...ja oli joutunut kirjoittamaan sen minulle itse.

Jotkut yläasteikäiset tuli kun me istuttiin aidalla ja joku niistä pölli mun lätsän. Sitten minä, T, M ja O lähettii niitten perään n. 100 m koulun alueen ulkopuolelle sinne kerrostalojen väliin. Ne jätti mun lätsän sinne kalliolle. Sitten me haimme sen. Sen jälkeen menimme koululle päin ja huomasimme open ja menimme piiloon koska pelkäsimme että hän suuttuisi meille.

Opin tästä sen että jos jotain samanlaista tapahtuu niin juoksen pyytämään opettajan apuun.

Nähnyt:

Mikähän kumma pistää 11-vuotiaan pojan pelkäämään enemmän suuttunutta opettajaa kuin kolmea yläasteikäistä varasta? Lätsä olisi toki ollut mennyttä, jos pojat eivät olisi lähteneet perään, mutta miten saada 11-vuotias yltiöpäinen poika ymmärtämään, että vaikka lätsä on rakas ja saksasta asti tilattu (no vau), se ei ole yhtä tärkeä kuin oma turvallisuus. Eikä koulukaan voi turvata oppilaidensa turvallisuutta, jos oppilaat juoksevat koulun rajojen ulkopuolelle. Mutta toisaalta, eikö onnistunut varkaus jo ole sitä, että turvallisuutta ei oikeastaan voi kokea. Yläastekin, josta nämä vierailevat tähdet ilmeisesti tulivat, sijaitsee peräti parin kilometrin päässä.

Kollektiivinen suruttomuus

En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.

Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.

The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:

Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.

On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.

Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.

Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.

Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.

Lyhyesti

Eiköhän tämä kyynisyys nyt riitä. Jos täällä aletaan ampua kouluissa useammin kuin Amerikassa, niin onhan tässä maassa jotakin mätää. Ehkä se asia nyt pikkuhiljaa menee päättäjillekin perille, mutta jotenkin olisin toivonut, että nuoret uskaltaisivat näyttää tunteensa ja marssia ulos kouluistaan. Meidän aikuisten päivittelyksi tämä kuitenkin taas menee, joten ei siitä sen enempää.

Mautonta elämää

Jo kaksi viikkoa ilman haju- ja makuaistia. Elämäni on sohvan nurkassa ollut tavattoman tylsää. Ilman elämän pieniä iloja se on nyt muuttunut todella masentavaksi. Mutta hyviä puoliakin asialla toki voisi olla. Nyt olisi hyvä tilaisuus laihtua, jos olisin nopeasti laihtuvaa sorttia. Ikävää, etten ole. Toisekseen meidän koirien pierut eivät ole vaivanneet viime aikoina lainkaan. Mutta näistä hyvistä puolista riippumatta mauton ja hajuton masennus on ahmaisemassa minut kitaansa. Vielä tänä aamuna heräsin toiveikkaana, josko jo saisin maistaa makuja ja pääsisin ahmimaan jääkaapin tyhjäksi.

Mutta ei. Aamukahvi oli niin kuin olisin juonut laihaa ja lämmintä vettä.

Sen jälkeen olen syönyt enää ruisleipää tulisen sinapin kanssa, siinä toivossa, jos saisin edes vähän jostakin mausta kiinni. Jokaista suupalaa seuraa kuitenkin pettymys, jonka huuhtelen pelkällä vedellä alas. En maista edes valkosipulia. Hajutkin ovat tiessään. Kun työnnän nenäni hetkeksi pihalle, en ole varma, onko se vaimea ja hädin tuskin tunnistettava omenan tuoksu muisto entisten syyskuiden aistielämyksistä vai onko se totta. Ennen kuin saan siitä selvyyden, se ehtii kadota ja iholla tuntuu vain kostea ja paksu syksyinen henkäys todisteena siitä että olen vielä elossa.

Turhautunut maailmanparantaja kysyy

Kirjoitin journalistikurssia varten reportaasin ja koska se oli mielestäni ihan ok, lähetin sen paikallislehteen missä se julkaistiin jo vähän aikaa sitten. Sen johdosta olen nyt saanut positiivista palautetta runsain mitoin. Palaute on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että minua on pyydetty myös kunnallisvaaliehdokkaaksi.

Miten ihminen voi tässä talouden taantumaennusteiden edessä kuvitella voivansa jollakin tavalla parantaa maailmaa? Vaalien kolmeksi tärkeimmäksi on teemaksi noussut terveydenhuollon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä joukkoliikenne. Miltä tuntuisi lähteä hoitamaan näitä asioita, jos rahaa ei ole, eikä sitä ole lisääkään tulossa? Kuinka turhauttavaksi yhteisten asioiden hoitaminen silloin kävisi? Toisaalta, harvoin sitä yhden, kahden tai kolmenkaan lehtijutun perusteella pääsisikään kunnanvaltuustoon, mutta entä jos vahingossa pääsisikin? Yhtäkkiä pitäisi löytää kiinnostus koko kunnan kehittämiseen: kuntalisiin, päiväkotien remontoimisiin, koulujen lisärakentamisiin, teiden kunnossapitämisiin, ja tietenkin niihin tärkeimpiin vaaliteemoihin.

Mistä ihminen voi ylipäätään enää löytää intoa hoitaa yhteisiä asioita, kun ennustettavissa on pelkkiä supistuksia ja lappuja luukuille? Ei mistään. On ikävää vastata ei, mutta mitä tässä tilanteessa muutakaan voi. On paljon helpompi räksyttää lehtien sivuilla ja vaatia toimittajan ominaisuudessa parannuksia eri asioihin, mutta kun tosi paikka tulee eteen ja asioita pitäisi todella lähteä hoitamaan, ei meikäläisestä taida löytyä kuin laiskanpulskea kattoon räkijä. Enää en taidakaan pahemmin naureskella ehdolle asettuneille ihmisille.

Nimimerkkien joukkomurha?

Iltalehti sai Julkisen sanan neuvostolta vapauttavan päätöksen julkaistaessaan uutisessaan keskustelufoorumilla nimimerkkiä käyttävän henkilön nimen (Markkinointi&Mainonta 12.9.).

Kantelija toimii moderaattorina internetfoorumilla, jolla on noin 40 000 aktiivista käyttäjää. Iltalehti teki näyttävän uutisen foorumin kirjoituksesta ja sen kirjoittajasta, joka esiintyy nimimerkillä. Kirjoittaja ei ollut tietoinen tunteidensa purkamisen mahdollisista seurauksista, vaan luuli olevansa ”ystävien seurassa”. Hän ei antanut haastattelua tai lupaa omien kommenttiensa julkaisuun (JSN, päätös 3959/SL/08).

JSN:n perusteluina päätökselleen oli, että ko. Kirjoittaja itse päätti tekstin julkaisemista internetissä. Tällä perusteella voi päätellä, että siinä ei ole yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkoja.


Olen kyllä tähän asti kuvitellut, että ihmisellä on oikeus itse päättää siitä, antaako haastattelua omalla nimellään vai ei. Ja todellakin olen kuvitellut, että nimimerkin käyttäminen on Internetissä vielä omavalintaista, ei Iltalehden valittavissa. Periaatteessa pahimmillaan tämä päätös tarkoittaa siis sitä, että kun lehden toimituksella on nimimerkin henkilötiedot, tästedes ne voidaan paljastaa ilman lupaa. Esimerkiksi Aamulehti lainaa blogikirjoituksia ja toistaiseksi ainakin minulta on kysytty, saako nimeni julkaista lainauksen yhteydessä vai ei. Ja kun olen sanonut, että mielummin ei, niin lehti on myös tätä toivetta nätisti noudattanut. Vaikka lainatut tekstipätkät eivät ole sisältäneet yksityiselämääni kuuluvia arkaluonteisia seikkoja, se ei tarkoita sitä, etteikö näillä asioilla olisi yksityiselämääni vaikutusta.

On viljalti nimimerkkejä, jotka haluavat sananvapautensa säilyttääkseen nimenomaan pitää sekä yksityis- että työelämänsä erossa internetidentiteetistään. Nimimerkin käyttöhän ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen käyttäjä hilluu hulluna netissä ja loukkaa jokaista virtuaalista vastaantulijaa. Se on asia aivan erikseen. Jos jotakin rikollista tulee tehtyä nimimerkillä tai omalla nimellään, totta kai siitä pitää kantaa seuraukset. Mutta tästähän ei nyt ole kyse. Nyt on kyse Julkisen sanan neuvoston jäsenten sairaalloisesta nimimerkkipelosta ja halusta hallita yleistä sekasortoa ja hillitä ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitään. Kyllähän ne mielipiteet pysyvät inhottavina, raadollisina, lapsellisina, sikamaisina, asiattomina ja ällöttävinä, vaikka niitä ei enää kukaan voisi nimimerkillä Internetissä ilmaistakaan. Kunhan piilotetaan totuus ja siivotaan netti, niin saavat sedätkin taas unta.

Jos JSN:lla olisi niin suuri valta, että tällä päätöksellä olisi jotakin merkitystäsi, sillä olisi meihin kaikkiin suuri vaikutus. Esimerkiksi nyt jos nimeni kerran on lehdistölle vapaata riistaa, olen mielipiteilläni täten vastuussa ja tilivelvollinen myös työnantajalleni. Sanan- ja ilmaisunvapauteni, kirjoitustyylini ja aihevalintani ovat siis JSN:n päätöksellä tästä eteenpäin sidoksissa voittoa tekevään yhtiöön. Sama koskee lukuisia taksiblogeja tai Aasiakas.nettiin kirjoittelevia nimimerkkejä, se koskee työpaikoiltaan yleisen tason juttuja ammentavia kaunokirjoittajia ja monia monia muita. Olenko siis saarana tästä lähtien todellakin yhtä työminäni kanssa? Yhtä hyvin voisin ruveta sitten pitämään työpaikkani mainosblogia ja valjastaa itseni täydellisesti markkinatalouden palvelukseen.

Edit. 13.9.
Aiheesta kirjoitti myös Celia. Parlamenttikirjaston heinäkuinen kirjoitus kannattaisi myös ehdottomasti lukea.

Luovaa markkinointia

Nyt kannattaa monen tytön ottaa opikseen tästä 22-vuotiaasta avioliitto- ja perheterapeutin ammatista haaveilevasta Natalie Dylanista, joka on pannut neitsyytensä puhkaisemisen huutokauppatavaraksi.
– Asumme kapitalistisessa yhteiskunnassa, joten miksi en kauppaisi neitsyyttäni?, tyttö huomauttaa (mtv3 viihdeuutiset)
Kyllä tavaraa kannattaa aina säästää parhaiten tarjoavalle, että sori nyt vaan kaikki köyhät kollit.

Luovaa ajattelua osoittaa myös uusiseelantilaisen lentoyhtiön markkinointiväki, joka on aikeissa valjastaa kaikki kaljupäiset mainostajikseen. Väliaikaisesta tatuoinnista lentoyhtiö maksaa 465 euroa, joten kenenkään kalju ei tästedes mene hukkaan. Ideaa voisi hyvin soveltaa vaikka mihin! Paitsi ehkä täishampoota kaljulla ei kande mainostaa, mutta ihoa voisi käyttää muutenkin markkinointitarkoituksiin. Uimareiden jalkapohjiin tatskoja Sponsored by Jalkasilsavoide, rintoihin Professori Nordstömin plastiikkakirurgisen sairaalan logoja ja muuta tällaista... ja ennen kaikkea voisikohan immenkalvoillekin saada pienen kondomimainoksen: Sponsored by Sultan.

Kyllä tää tästä taas

Telkun kattelu sen kun jatkuu. Tallennan kaiken mitä en ehdi katsella ja katson ne sitten yöllä, kun en saa unta. En saa unta, koska nukahtelen päivällä, kun kattelen telkkua. Joku voisi väittää, että olen jonkinmoisessa kierteessä. Kaikkein pahinta tässä kierteessä on se, että telkkarissa syödään koko ajan. Ja kun siinä sohvalla makaa, tekee aivan älyttömästi mieli syödä. Silloin joskus nuorena tyttönä kun luin Asterixeja, minulle kävi samalla tavalla. Teki aina hirveästi mieli popsia kokonainen villisika, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, pahimpaan himoon kelpasi broilerikin koipi kerrallaan käsin mutusteltuna.


Jeesus roikkuu ristillä korkealla Kallion kirkossa.















Telkkarikierre katkesi lauantaina muutamaksi tunniksi, kun kävin Kallion kirkossa häissä ja juhlahumussakin hetkisen eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Lähtiessä oli se klassinen ongelma, kun ei ollut mitään päälle pantavaa. Mutta nyt se oli vielä vakavampaa. Selän yhä hieman aristava ja punoittava leikkausarpi ei vielä oikein tykkää kiristävistä vaatteista, ja korkkaritkin ovat melkoinen riski vasta luudutusleikkauksen läpikäyneelle. Niinpä puin verkkarit ja lättäkengät jalkaan sekä kietaisin bleiserin päälle. Kukaan mitään huomannut. Tai ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Ehkä ne olivat niin kännissä kaikki. Minä en ollut. Tultiin aikaisin kotiin ja nukahdin melkein niille sijoilleni. Seuraava osoite onkin sitten varmaan vanhainkoti.

Häiden jälkeen kävi siis niin, että sain törkeän viruksen ja nyt olen yksi sohvalla tuhiseva limakone. Pärskähtelen, palelen ja hikoilen vuoron perään. Pysynpähän paikoillani. Nuhassa en tosin oikein erota makuja, mutta tekee mieli maistaa kaikkea mikä ruokakomeroista ja jääkaapista irti lähtee. Ei seiniä eikä hyllyjä kuitenkaan - vielä. Mutta koko päivän on tehnyt hemmetisti mieli roskaruokaa sen jälkeen kun joku söi telkussa ranskalaisia ja joku toinen hodarin. Ah, kaikki mönjät pursuivat käärepaperin välistä ja minulla herahti heti vesi kielelle. Mitä järkeä, kun ei kerran maista mitään? En edes pidä makkarasta.

Toissa yönä kylän kissat pitivät bileitä meidän vintillä eikä tappelultakaan vältytty. Siinä kesken unien hirveisiin parkaisuihin herätessäni ja adrenaliinihöyryissäni lähdin sitten paukuttamaan seiniä ja huutamaan, että nyt helvettiin sieltä vintiltä. Jossain vaiheessa hurmoksellista seinän hakkaamistani tajusin, etten oikeastaan saisi tehdä tätä. Aamulla noustessani tiesin sitten miksi. No nyt se pahin tuska on ohi ja voin taas aivastella ilman kipukohtauksia.

Oodi Big Brotherille

Jotkut väittävät, että television katselu passivoi ja turmelee ihmismielen - luovuus katoaa ja aivosolut veltostuvat. Sieluni silmin näenkin omien aivosolujen parhaillaan porukalla pötköttelevän harmaiden poimujeni hellässä huomassa ja hymyilevän irstasta pikkuhymyään. Niin helppo on niitä nykyisin miellyttää sohvalla maaten, pujotellessa kanavalta toiselle. Pientä liikehdintää sopukoitteni asukeille on aiheuttanut vain Big Brother, tuo kaikkien tirkistelyohjelmien äiti.

Kun kättäni vaivannut kaukosäädinkramppi yhtäkkiä pysähtyi ja tuo juonittelujen kehtoon teljetty terve nuorisojoukko lävähti ruudulle, pikkuveikot päässäni hakkasivat kiljuen käsiään yhteen. Vihdoinkin! Niin monta vuotta ne ovat odottaneet, että emäntänsä sortuu ensimmäistä kertaa eläissään antamaan tukensa Sub-tv:n suursatsaukselle ja päästämään alhaisimmat aivosolunsa viettelyksille alttiiksi.

Sillä mikä voisikaan olla sen hilpeämpää, kuin seurata kuivin suin ja liki kyvyttömänä wannabe-rakelien ja henrysaarien humaltunutta halpispornoa, nuorten ihojen hikoilua, irstaita nuoleskeluja, julkisuudestaan ilahtuneiden tikkukikkelien vapautunutta vilskettä ja erikokoisten tissien huomionkipeää taistelua.

Ei mikään.

PS. Rakas televisio-ohjelmien jumala, kiitos että olet teljennyt ne idiootit siihen taloon. Voisitko myös jättää ne sinne. Amen.

Hyvä otsikko

Ylen pääuutiset netissä:

Pääkaupunkiseudun junaliikenne palautunut normaaliksi (katso video)

Siinä sitä onkin ihmettelmistä, normaalissa junaliikenteessä.

Sairaalakertomus 5

Vaikka yökköjen kikatus venyttää nukahtahtamista jokaisena yönä, aamuherätys ennen kuutta ei haittaa lainkaan. Olen herätessä aina aivan pirteä. Yritän välttää laitostumista ja toimia oman pään mukaan, mutta antibioottitippaa asettemaan tullut hoitaja pakottaa painumaan takaisin sänkyyn. Taas kämmentä kirvelee. Nyt kipu ylittää jo sietokynnyksen. Katson kättäni. Se on turvonnut palloksi. Lääke on mennyt kudokseen. Soitan kelloa ja se sama lääkkeet mokannut hoitaja tulee nopeasti. Sanon, että nyt sattuu ja turpoaa. Hoitaja huokailee ja ottaa neulan irti. Se sanoo, ettei laita uutta, koska "sössisi sen kuitenkin". . . Päivävuorolainen saisi sen tehdä.

Tippa jää kokonaan laittamatta. Ketään kolmesta hoitajasta ei huvita yrittää ja sitä paitsi se on vain "varotoimenpide", jonka lääkäri on määrännyt. Ehkä kirurgi on "sorkkinut sitä niin paljon tai jotain".

Lääkäreitä käy aamukierroksella kymmenkunta ja yksi niistä kysyy:
- Mites jalka?
- Ihan hyvin, minä sanon. En viitsi puhua mitään selästä, kun ei kerran kysytä.
- Jaahas. Hyvä. Tänään tähdätään sitten kotiin lähtöön.
- Okei... Mites ne lääkkeet? En aio ottaa kolmiolääkkeitä kotiin, jos en saa pahoinvointilääkkeitä, minä jatkan.
- No Buranaa sitten.
Yksi lääkäreistä katsoo kansiotani. Leikkaava lääkäri on vartavasten kieltänyt buranat.
- Mitä ihmettä?
- Niin, se on sellainen verenhyytymisjuttu. Buranat saattavat estää veren hyytymisen, mutta ei se haittaa. Ihan hyvin voit ottaa buranaa, nuori lääkärinalku sanoo.
- Ai voin vai.Vaikka lääkäri X sanoo etten saa.
- No se hölisee omiaan. Jokaisella on vähän oma mielipide näistä asioista.
Kaikki lääkärit ja lääkäreiden pienet alut myhäilevät toisilleen salaperäistä, tietävää hymyään.
- Just.

Mieshoitaja, jolla on kirkkaanvihreäksi värjätty raita keskellä tummaa päätä - mikä tekee siitä hieman ötökän näköisen - tuo vaatteeni ja kysyy epäilevästi, aionko laittaa farkut jalkaani. Sanon, että älysin kyllä ottaa verkkarit mukaan. Käyn suihkussa ja vaihdan omat vaatteet päälleni. Identiteetti muuttuu silmänräpäyksessä. Omissa kuteissa en näytä lähellekään niin sairaalta.

Pääsemme kaikki kolme huonetoveria yhtä aikaa kotiin. Jokaista käy neuvomassa eri fysioterapeutti. Kahteen kuukauteen ei saa tehdä oikeastaan mitään. Kävellä saa sen verran kuin jaksaa: Ei kumarrella, ei kierrellä eikä kurkotella. Ei nostoja, ei äkkiliikkeitä, ei pyörällä ajoa eikä koirien kanssa ulkoilua puoleen vuoteen. Lappilainen lähtee jo aamulla pihalle. Sanoo vetävänsä pari tupakkaa, ennen kuin hänet haetaan.

Alan kasata kamppeitani, mutta ne ovat niin sekaisin, etten tiedä mistä aloittaisin. Lukemattomat lehdet, yksi sairaalan kirjahyllystä lainattu kirja ( jonka nimen olen jo unohtanut kuin myös kirjailijan), suklaalevyjä, syömättömiä leipiä, tyhjiä vesipulloja, muistiinpanovälineitä, käsilaukku täynnä tarpeetonta tavaraa pienen yöpöydän uumenissa... selailen lehdet läpi ja päätän viedä osan niistä käytävän pöydälle. Geo-lehdessä oli mainio artikkelisarja kauneuskirurgiasta. Siinä kerrottiin, miten ihmiset ovat iänajan sekoilleet kauneusihanteiden takia. Onpa ollut aika, kun kalpeat kasvot ja mustatut hampaat ovat näyttäneet hyviltä. Olin lukenut lehden jo alkukesällä, mutta se tuli nyt uusimman lehden kanssa kylkiäisenä. Vein pöydälle myös Annan. Sen taso on laskenut järkyttävästi siitä mitä muistan kymmenen vuoden takaa. Nyt se näyttää ihan tuontilehdeltä, jonka sekaan on laitettu pari henkilöhaastattelua tuomaan kotimaista vaikutelmaa. Joutava.

Ruoka maistuu jo paremmin. Pääsisin kotiin heti lounaan jälkeen, mutta minua ei pystytä hakemaan ennen kahta. Kärvistelen pari tuntia jotenkin. Hinku kotiin on kova ja käytävällä odottaa jo uusia potilaita huoneisiinsa pääsemistä. Käyn aikani kuluksi vessassa istumassa, jos jotakin tapahtuisi, mutta mitä vessassa nyt ylipäätään voisi tapahtua. Istun siinä pöntöllä, kuuntelen sairaalan kolinoita ja samassa käytävälle johtava ovi avataan.
- Onko rouva xxx-xxx täällä? miesääni kysyy. Huudan pöntöltä "joo". Ovi käytävään on koko ajan auki. Kuulen ihmisten kulkevan, hoitajien menevän ja tulevan, potilaita noutamaan tulleiden vieraiden nauravan.
- Täällä olisi nyt reseptit ja sairaslomalaput valmiina. Voit tulla hakemaan milloin vain, miesötökkä jatkaa.
Voi herranjumala.

Kysyn kanslian ohi mennessäni, voisinko saada laksatiivia.
- Ehei, ei sitä kotimatkalle voi antaa.

Menen huoneeseeni ja joku aivan vieras ennen näkemätön lääkäri tulee antamaan kotiohjeet ja reseptit. Resepti on kirjoitettu Panadolille ja Buranalle sekä vatsansuojalääkkeelle. Sairaslomalappu käskee olla kotona kaksi kuukautta. Ei muuta.

Hyvästelen huonetoverini. Samalla huomaamme, että jälkitarkastusaikamme on samana päivänä ja peräkkäisinä kellonaikoina. Nainen ehdottaa treffejä.
- Käydään jossain syömässä vaikka.
Lupaan harkita asiaa. Olo on vaivautunut.

__________________________________________________

Kiitos että jaksoitte lukea. Itseäni alkoi totisesti ällöttää jo kakkososan jälkeen, mutta muutakaan tekemistä tässä ei minulla juuri ole ollut. Tein kyllä myös reportaasin journalistikurssiani varten valmiiksi. Taustatyön ja muistiinpanot olin tehnyt jo ennen leikkausta. Siitä tuli varsin hyvä, joten innostuin lähettämään sen erääseen paikallislehteen. Eivät ilmeisesti kuitenkaan kiinnostuneet, eivät ainakaan ole vastanneet pariin päivään. Se juttu on ihan oikeasti hyvä. Nyt on. En valehtele. Harvoin kehun itseäni mutta minusta siitä tuli hyvä. Sitä paitsi se on täällä meillä päin hieman kuuma perunakin.

Aion joka tapauksessa tehdä nyt kurssin loppuun samantien. Enää yksi opintoyksikkö ja jonkin tapahtuman selostus sekä tyhjänpäiväisen, ajattoman ja human interest-tyyppisen featurejutun kirjoittaminen. Ideoita otetaan vastaan.

Sairaalakertomus 4

Herään aamulla siihen, että yöhoitaja tuo aamulääkkeet pöydälleni ja laittaa antibiootin tippumaan. Kämmenestä kirpaisee kovaa. Olo on yhä huono. Myös haavaa kirvelee ja selkä tuntuu siltä, kuin joku olisi potkinut sen kasaan.
- Ei taida tänään tulla kotiin lähdöstä vielä mitään?
- Ei.
Kerrankin tunnen rajani harvinaisen selvästi.
Tutkin lääkekuppia pitkään. Siinä on viisi erilaista nappia. Saan jakaa ne itselleni tarpeen tullen ja ominpäin iltaan asti. Yksi lääkkeistä on oudon värinen. Soitan hoitajan takaisin ja kysyn mitä ne napit ovat. Panacodia ja buranaa, myös vatsansuojalääke on mukana. Kohautan olkapäitäni ja nappaan kaksi lääkettä, panacodin ja sen oudon. Kohta hoitaja juoksee huoneeseen ja kysyy:
- Et kai ottanut niitä lääkkeitä vielä?
- Otin tietenkin.
- Voi ei! Ne olivat toisen potilaan lääkkeet.
Menen aivan mykäksi.
- Ei siinä ollut kuin yksi ylimääräinen antibiootti. Tuota samaa ainetta, jota saat suoraan suoneen koko ajan. Haastatko nyt mut oikeuteen?
En tiedä onko hoitaja tosissaan vai ei.
- Yksi antibiootti sinne tänne. Samapa tuo, minä sanon ja vaihdan puheenaihetta. Muistutan katetrista. Kohta toinen hoitaja tulee ottamaan sen pois ja pyytelee anteeksi. Katetrin letkun teipit on vedetty osin pimppikarvojen päälle. Hoitaja sanoo, että saan samalla brasilialaisen vahauksen. Se nykäisee myös leikkaushaavan päältä siteen pois ja pyytää sitäkin anteeksi. Se nauraa ja sanoo, että siellä on hakaset. On outo ajatus, että vaaksan mittainen leikkaushaavani on todellakin niitattu kiinni. Lääkkeeni mokannut hoitaja tulee pian sen jälkeen nostamaan minut sängystä ylös. Päästä heittää hilpeästi. Minut saatetaan vessaan. Selkä vertyy sen verran, että jään suihkuun.

Järsin aamupalaa vähän. En saa sitä alas. Kahvi on kuumempaa nyt. Apuhoitaja tuo lasin mehua ja vie syömättömät leipäni pois. Hyvä ettei itku tule. Olisin voinut syödä ne myöhemmin. Joku uppo outo lääkäri käy kysymyssä, miten selkä voi. Sanon että ihan hyvin. Se sanoo että hyvä ja siirtyy seuraavan potilaan luokse. Käännän hitaasti kylkeäni. Olen kuin haavoittunut valas. Tunnun täyttävän koko sängyn ja jalkani ovat yhtä hyödyttömät kuin evät kuivalla maalla. Kiertoliekkeet on kielletty.

Huoneeseen tulee uusi potilas. Nainen puhuu lakkaamatta tummalla äänellään, kiroilee kuin lappalainen ja kaipaa alati tupakkaa. Pidän hänestä. Pian selviää, että nainen tosiaan on käsivarren lapista kotoisin ja äkkiä muistan, että olen nähnyt hänet ennenkin.
- Miten helvetissä sä voit mut muistaa?
Muistan sen kirjankin, mitä nainen kävi kysymässä. Mieleenpainuva ihminen, kerta kaikkiaan. Nainen viedään leikkaukseen. Töölössä on kuulemma meneillään "ruuhkanpurkupäivät". Kutsut ovat kaikille tulleet lyhyellä varoitusajalla ja leikkauksia tehdäänkin nyt kolmessa vuorossa. Ilmankos lääkäri oli hätistellyt "huomenna kotiin".

Olympialaiset ovat pyörineet televisiossa kokoa ajan. Aamupäivällä tihrustin Sydämen asialla, mutta väsyin siihen niin, että päätin unohtaa koko television. Ruoka tuodaan. Räävin kananpalasen suuhuni, mutta en voi niellä. Nousen huokaisten ylös ja laahustan pyytämään pahoinvointilääkettä. Odotan, että se alkaa vaikuttaa ja räävin sen jälkeen toisenkin kananpalasen suuhuni. Luovutan pian ja piilotan ruuan mukana tulleet leivät yöpoöydän laatikkoon. Yöpöydälläni on yhä kasa lukemattomia lehtia ja yksi täyttämätön ristikkolehti. Mihinkään en jaksa keskittyä. Nousen välillä ylös, käyn makuulle, käännän kylkeä ja nousen ylös. Käyn vessassa ihan lenkkeilymielessä. Vatsakaan ei ala toimia. Huonetoverini lähtee suihkuun ja takaisin tullessa se läväyttää oven auki, levittää kätensä kuin marionetti ja huutaa:
- Tadaa!
Sillä on uuden värinen pyjama. Sairaalahuumoria.

SusuPetal käy katsomassa ja hihkuu, miten kummassa olen niin reippaan näköinen. Ehkä olisikin pitänyt ruveta näyttelijäksi. Minä puhun ja puhun, tuntuu että puhun lakkaamatta ja Susu kuuntelee kiltisti. Tunnen oloni paremmaksi. Myöhemmin myös isäntä käy vierailulla. Hätistän sen seitsemältä tiehensä. Huoneeseen on tullut hoitaja, joka selvästi tietää jotakin asioista ja minä teen sen kanssa treffit sänkyni vierelle myöhemmin illalla.

Vastaleikattu vierustoverini kärrätään takaisin huoneeseen. Se alkaa heti valittaa nälkäänsä ja saatuaan mehukeittoa lasillisen eteensä, se käy sopan kimppuun riemusta kiljuen. Sen selkäleikkaus onkin tehty mikrokirurgisesti. Kohta se jo istuu sängyllään lotusasennossa. Minä, valas, nousen ylös, laskeudun makuulle, kääntyilen ja ähkin tuntitolkulla.

Hoitaja tulee epikriisini kanssa puoli kymmeneltä ja alkaa kertoa.
- Sinulle on tehty tilaa sinne selkään. Kolme nikamanväliä on korjattu. Sinne on laitettu luusiirrettä ja
- Kenen?
- Tässä ei sanota, mutta yleensä se otetaan potilaalta itseltään tai sitten se on synteettistä siirrettä.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sinne on laitettu tahnaa sekä
- Mitä tahnaa?
- Semmoista mönjää.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sitten sinne on pujotettu verkko, joka pitää ne kasassa.
- Ei ruuveja?
- Ei. Tämä on varmaan jokin uusi hieno menetelmä.
- Ahaa.

Sairaalakertomus 3

Täällähän heräillään jo, on ensimmäinen mitä kuulen ja tajuan. Ikään kuin heräämön hoitaja tietäisi minun heränneen ennen kuin itse edes ymmärrän sitä. Naisella on vihreät vaatteet ja hiukset hupulla peitetyt. Hengitän viileää happea. Olo on turta. En vielä tiedä miltä minusta tuntuu. Muistan hämärästi hoitajan ottavan happimaskini pois, antavan pienen kulauksen vettä ja kysyvän onko kaikki hyvin, onko mikä päivä ja mikä vuosi. Yhtä hyvin olen voinut nähdä sen kohtauksen elokuvissa, mutta luullakseni se tapahtui minulle. Sitten hoitaja laittaa nenääni happiviikset ja kiertää letkun korvieni taakse. Jossakin tikittää. Katson kelloa seinällä. Se ei ole vielä edes kahtatoista. Leikkaus on kestänyt vain vähän aikaa. Arvioitu aika oli kolmesta kahdeksaan tuntia. Palelee. Ylläni on avaruuspeitto, mutta paljaat olkapääni ovat tuntuvat jääkylmiltä. Saan lisää peitteitä, ehkä nukahdan. Toivon pääseväni pian osastolle, koska siellä on niin kuuma. Kaikki on hieman sekavaa. Koneet piippaavat, on hämärää ja hoitaja istuu koko ajan vierelläni. Tasaisin väliajoin käsivarteni ympärille puristuva mansetti havahduttaa hereille. Verenpaineeni lukemat näkyvät monitorista ja ne näyttävät alhaisilta. Hoitaja kysyy tarvitsenko kipupiikkiä. Joo, minä sanon. Sen jälkeen leikkaava lääkäri käy pikaisesti kertomassa mitä minulle on tehty... nikamanvälit... S1... luusiirre... onnistui... huomenna kotiin.

Huomenna kotiin? Alan voida pahoin. Hoitaja tuo kaarimaljan. Kun yritän nostaa sen pois vasemmalla kädelläni, huomaan, että kämmensyrjästäni on kadonnut tunto kokonaan. Hieron sitä toisella kädelläni. Tiputusletku häiritsee. Molempiin kämmeniin sattuu. Samalla tajuan, ettei minulla ole enää avopaitaa päälläni. Vedän peittoa ylemmäksi ja tajuan, että housunikin ovat polvissa. Onkohan peitto kokonaan päälläni? Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta kerron tunnottomasta kädestäni hädissäni hoitajalle. Hän ei ole moksiskaan. Seurataan sitä nyt. Se on varmaankin ollut leikkauksessa vaikeassa asennossa.

Toisessa leikkausvuorossa ollut huonetoverini kärrätään paikalle. Hän on täysin hereillä ja juttelee iloisesti... nämä happiviikset.... nehän on kuin amerikkalaisista elokuvista. Leikannut lääkäri kulkee sängyn perässä ja jää selittämään operaation kulkua pitkäksi aikaa. Tiedän tarkkaan mitä huonetoverilleni on tehty... tärkeä leikkaus... käsi olisi voinut halvaantua... hermot päästetty pinteestä... tehty tilaa... Lääkäri poistuu ja käännän päätäni sanoakseni huonetoverilleni jotakin, mutta välillemme on ilmestynyt sermi. En jaksa yrittää puhua sen yli. Nenääni alkaa nipistellä.

Minua tullaan hakemaan. Happea on mennyt hyvin, tajunnan tila loistava, on voinut hieman pahoin... Hoitajat ottavat sänkyni päistä kiinni ja lähtevät työntämään. Katson vihreäpukuista hoitajaani. Hän toivottaa pikaista paranemista ja minä kiitän voipuneesti hyvästä hoidosta. Olen itseeni tyytyväinen, että saan sen sanottua. Valkotakkiset työntävät sänkyni osastolle niin lujaa, että päästäni huippaa. Pyydän ajamaan vähän hiljempaa ja yritän koko ajan varmistaa, onko peitto hyvin. Oksettaa.

En tiedä kuinka pitkään nukun osastolle tulon jälkeen - vai nukunko ollenkaan. Myös huonetoverini tuodaan huoneeseen, mutta viereisen pedin potilas on lähtenyt kotiin.Hoitajat käyvät vähän väliä ja kyselevät vointiani. Sanon aina, että se on huono. Olen yhä ilman paitaa, enkä näytä kovin hyvältä. Yritän yhdellä kädellä myös vetää housujani ylemmäksi, mutta edessä on letku. Soitan kelloa, pyydän paidan ja kysyn, onko minulla katetri ja kuinka pitkään se vielä olisi siellä. Huomiseen. Lepäile nyt vielä. Koskeeko? Laitetaanko kipupiikkiä? Laitetaan vaan. Hoitaja auttaa paidan päälleni ja kertoo, etten saa tehdä kiertoliikkeitä enkä kumartua. Oksennus nousee kurkkuun ja päästä heittää jälleen. Hoitaja katsoo myötätuntoisesti ja lähtee. Olkapäät alkavat lämmetä.

En tiedä monennenko kipupiikin jälkeen minua alkaa tosissaan kutittaa. Otan happiviikset pois ja hinkkaan nenääni koko ajan. Muistan tunteen edellisestä leikkauksesta. Sitä hillitöntä kutinaa en unohda koskaan. Uusia kutituksia nousi jatkuvasti pieninä pisteinä ensin nenälle, sitten ympäri kasvoja. Silloin yksitoista vuotta sitten hankasin kasvoni vereslihalle, ennen kuin hoitaja puuttui asiaan jollakin estolääkityksellä. Nyt sellaisesta ei estolääkkeestä ei edes puhuta, vaan saan seuraavalla kerralla kipulääkettä suun kautta, Panacodia tai Tramalia, jotka vatsalaukussa muuttuvat morfiiniksi. Pian koko vartaloni läpi kulkee uusi pahoinvoinnin humahdus. Pyörryttää. Tungen happiviikset nenääni ja yritän nukkua. Rintani päällä on koko ajan pahvinen kaarimalja. Tekee mieli kääntyä kyljelleen, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Huonetoverini nostetaan jo ylös ja talutetaan vessaan.

Perhe käy jossakin välissä katsomassa teinixiä lukuun ottamatta. Se on tyttöystävänsä luona. Isäntä seisoo sängyn vierellä, lapset yrittävät mahtua tappelematta samalle tuolille, mutta se on vaikeaa. Minunkin on vaikea päättää, missä asennossa haluaisin olla. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta se on vieläkin toivotonta. Tytär katsoo minua ja sanoo, ettei tahdo koskaan leikkaukseen. Kysyn, onko tukkani ihan pystyssä. Se hymyilee vaivautuneesti ja sanoo, että no... on se. Yritän painella hiuksiani alemmaksi, mutta huono olo voittaa ja pakottaa pään tyynyyn. Ne naureskelevat happiviiksilleni. Ihan kuin amerikkalaisista elokuvista, ne sanovat. Huonetoverini tyrskähtää ja voihkaisee heti perään.

Kun perhe lähtee, avaan kännykkäni hetkeksi ja tarkistan viestit. Kämmensyrjässä ei ole vieläkään tuntoa. Yritän muistaakseni vastata ja suljen puhelimen äkkiä. Toivon, ettei kukaan potilas kärsinyt nopeasta kontaktistani ulkomaailmaan. Potilaspuhelinkin soi pari kertaa. Luurin nostaminen on tavattoman työlästä. Anopin mielestä kuulostan kamalan pirteältä. Se tuntuu jostakin syystä kummalliselta. Ehkä olisikin pitänyt mennä radioon töihin.

Huonetoverini katsoo vuoroin televisiota, vuoroin kuorsaa. Minäkin herään hetkittäin omiin korahduksiini ja tuntemuksiini. Käteen alkaa tunto vähitellen palata, mutta rintalastaa alkaa vuorostaan vaivata. Ihan kuin olisin ollut kuntosalilla. Meiltä menee ohi monta ohjelmaa. Kaukosäädin on rikki eikä meistä kumpikaan voi nousta laittamaan televisiota kiinni. Potilastoverini hoitaja tulee huoneeseen ja pyydän sitä sammuttamaan television. Hoitaja näyttää pöyristyneeltä ja sulkee television tuhahtaen. Ei ilmeisesti kuulunut toimenkuvaan. Käännän vihdoin kylkeä. Se on tuskallista, mutta kannattaa.

Hoitajat vaihtuvat yökköihin. Saan mehua ja kerron huonosta olostani jälleen kerran.
- Mitä? Onko sinulla ollut huono olo koko päivän? Miksi et ole sanonut mitään?
Hymähdän.
- Olen minä siitä sanonut monta kertaa.
- Ai, no sitten olen pahoillani. Siihenhän on lääkettä. Tuon heti.
Käyn yöhoitajien kanssa läpi lääkeongelmani. En ole koskaan sietänyt kolmiolääkkeitä. Edellisen selkäkivun yhteydessä kävin läpi ne kaikki, eikä sellaista lääkettä löytynytkään, joka ei olisi aiheuttanut oksettavaa oloa. Minusta ei tulisi narkkia tekemälläkään. Rukoilen Buranaa. Toinen yökkö tarjoaa Panadolia. Sanon, että se on vauvojen lääkettä eikä auta edes päänsärkyyn. Ne tuovat kuitenkin Panacodia ja sanovat, että pitää pyytää pahoinvointilääkettä heti jos siltä tuntuu. Minusta tuntuisi siltä koko ajan, mutta odotan pitkälle yöhön, ennen kuin ratkean. Joudun kääntymään ensin selälleni ja sitten toiselle kyljelleni ylettääkseni soittokelloon tekemättä kiertoliikettä. Koko touhuun menee varmasti varttitunti. On vaikea kuvitella pääsevänsä seuraavana päivänä kotiin.

Sairaalakertomus 2

Aamulla yöhoitaja tulee herättämään kymmentä vaille kuusi. Herään harvinaisen pirteänä, vaikken ole nukkunut edes kolmea tuntia. Kesken unieni olin havahtunut ja yhtäkkiä muistanut, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos makaan vatsallani. Olin aamuyöllä jopa kokeillut maata mahallani ja asetellut kättäni siten, miten se parhaiten voisi leikkauksen ajan olla. Toivon, että muistan kertoa asiani leikkaussalissa. Nousen ylös ja kipitän suihkuun. Osastolla on vain yksi suihkuhuone ja sen yhteydessä osaston ainoat kaksi wc-koppia. Käyn pissalla ja mietin, pitäisikö yrittää tehdä jotain muutakin. Olisi noloa, jos suoli tyhjenisi kesken leikkauksen. Istun aikani ja mitään ei tapahdu. Söinhän edellisenä päivänä todella vähän.

Suihkuhuoneen lattia on rosoista betonia. Se on erotettu wc-kopeista valkoisella suihkuverholla. Seinällä on pieni kaappi, jossa on naisten sairaalavaatteita ja kaapin vieressä pyykkikori, jonne heitän pyjamani. Pyyhkeitä on kärryn päällä ja lattialla pitkä rivi erilaisia ja erikokoisia kumisaappaita. Ikkuna on raollaan ja seinällä kiipeilee eksynyt mehiläinen. Ikkunalaudalla on pullo hyönteismyrkkyä. Suihkutilassa on muovinen mintunvihreä käsinojallinen tuoli, jonka istuimen keskellä on iso reikä. Siirrän sen pois tieltä ja käännän suihkun päälle. Muistelen ensimmäisen leikkaukseni aamutoimia joskus 17 vuotta sitten. Ensin annettiin peräruiske ja istuttiin pöntöllä niin kauan että tapahtui. Sitten ajeltiin karvat leikkausalueelta ja lopulta vartalo sekä hiukset pestiin desinfioivalla aineella, jolloin tukkani jäykistyi kauhusta niille sijoilleen ja alkoi rapista kuin pystyyn kuollut heinikko. Siitä se ei ole toipunut vielä tänäkään päivänä. Nyt sanottiin vain, että käy suihkussa ja pese hiukset jos ne ovat likaiset. Eivät ne olleet, mutta pesen silti. Sairaalan hajuton shampoo ja saippua -tuotesarja on saanut seurakseen hiustenhoitoaineen. Läträän sitä kourallisen päähäni ja jätän vaikuttamaan hetkeksi. Ajelen sillä aikaa karvat sääristä ja kainaloista. Ajattelen, etten kykene tekemään sitä kuitenkaan moneen päivään tai että minusta tulee ainakin sievempi ruumis. Sitten muistan, että karvat kasvavat vielä kuoleman jälkeenkin. Huuhtelen hoitoaineen ja pesen leikkausalueen vielä kerran saippualla. Alan katua, etten ollut yrittänyt istua vessassa pidempään ja lähden pelkkä pyyhe ympärilläni yrittämään pöntölle vielä vähän. Saan pissattua lirauksen. Sitten menee hermot. Menen takaisin suihkuun, vaihdan pyyhkeen ja kuivaan sillä itseni. Puen päälleni minulle tarkoitetut vaatteet; mintunvihreät pitkät pyjaman housut, löpöttävät sairaalasukat ja valkoisen avopaidan. Solmin sen narut niskani taakse, laitan läpyttimet jalkaani ja kietaisen aamutakin ylleni. Tiedän liiankin hyvin, etten enää saa nousta sängystäni ylös kun siihen nyt menen.

Hoitaja kiikuttaa yöpöydälleni diapamin kuin suuren aarteen ja kysyy jännittääkö kamalasti. Olen jo periksi antanut, joten en tunne mitään. Turtana nakkaan napin suuhuni ja jään odottamaan autuasta olotilaa. Hetken päästä tunnen vain valtavaa väsymystä ja haukottelen makeasti. Ennen kahdeksaa hoitajat lähtevät kärräämään minua sänkyineni leikkaussaliin, jossa tumma ja nuori anestesialääkärimies ja pari naishoitajaa jo odottavat. Minut siirretään leikkauspöydälle saman tien. Katselen seinien kaakeleita, ympärilläni piipattavia valvontalaitteita ja salin nurkassa ikkunan vieressä kököttävää hökötystä (s.5, alin kuva oikealla). Samalla kun molempiin kämmenselkiini aletaan työntää neuloja, toistan vielä mitä olin edellisenä iltana huoneessa kertonut toiselle nukutuslääkärille aiemmista leikkauskokemuksistani. Nuori mies kuuntelee kärsivällisesti, vaikka selvästi ajattelee, että tuolta pälättäjältä pitää saada taju kankaalle ja vähän äkkiä. Lisään kuitenkin vielä ihan selväjärkisesti, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos sitä kohdellaan huonosti. Neuvon vielä, ettei sitä saa nostaa liian korkealle. On kuulemma hyvä, että kerroin. Sen jälkeen anestesialääkäri sanoo, että kohta alkaa nukuttaa. Olin yöllä luvannut itselleni, että ajattelen viimeisenä lapsiani, vaikka käskisivät laskemaan kymmenestä alaspäin, mutta en sitten ehdikään ajatella mitään.

Sairaalakertomus 1

Töölön sairaala on vanha. Siitä tulee mieleen sotaelokuvien sairaalakohtaukset; miehet kääreissään sairaalavuoteissaan, jalat kipseissä, päät paketeissa ja hoitajat hilkat päissänsä hääräämässä haavoittuneiden potilaitten ympärillä ripset maskarasta painavina. Nyt takapihan ovesta tulee jonossa tupakalla käyneitä miespotilaita pyörätuoleillaan rollaattorimiehen pitäessä ovea auki sätkä suupielessään. Sairaanhoitajia ei näy.

Neuvonnassa röhnöttää tuolillaan nuori mies jalat pöydällä. Sitä huvittaa, kun esittelen itseni ja kerron asiani. Se neuvoo vinosti hymyillen tien laboratorioon. Perillä tunnen olevani kellarikerroksessa. Siellä otetaan verikokeet ja sydänfilmit kuin liukuhihnalla. Ennen osastolle pääsyä napakka röntgenkuvaaja napsaa selästäni pari kuvaa ääriasennoissa ja siirtyy näppärästi ottamaan vielä tietokonetomografian nikamieni vikapaikoista. Niin kuin olisin hiukkaskiihdyttimessä käynyt. Röntgenosaston kello lienee saanut aimo annoksen säteilyä. Se käy vartissa liki kolme tuntia.

Osaston ovi aukeaa napista. Sisäpuolella on käsien desinfiointiin tarkoitettu pussukka ja kädet kehotetaan käsittelemään aineella mennen tullen. Jokaisen huoneen ovien pielissä on samanlaiset pussukat. Osastolla on kuumaa ja kosteaa. Ilmastointia ei ole. Käytävän (museoidut?) ikkunat ovat auki ja sisällä surisee kärpänen. Lattialla ryömii jokin kuoriainen ja rusennan sen kengälläni. Verenpaineeni mitataan ja se on järkyttävän korkea. Hoitaja sanoo, että se johtuu jännityksestä. Saan sairaalan pyjaman päälleni. Värini on roosa. Pienille naisille punaista, keskikokoisille mintunvihreää, isommille ruskeaa. Sairaalassa XL on nimittäin XL. Omat vaatteeni viedään pukupussissa pois. Huoneissa ei ole kaappeja, mutta pieni laatikosto omille tavaroille. Käsilaukkuni mahtuu sinne tunkemalla. Jätän suljetun kännykkäni pöydälleni. Sillä saan soitella ja lähettää viestejä vähän matkan päässä olevasta tv-huoneesta. Osastolla tehdään selkäleikkausten lisäksi myös aivoleikkauksia ja kännykät saattavat näin ollen olla häiriöksi valvonta- ja hengityslaitteille.

Kello on iltapäivällä kolmen paikkeilla. Olen syönyt vain aamupalan ja nälkä on kova. En uskalla liikahtaa huoneesta mihinkään, sillä sekä lääkäri että anestesialääkäri ovat luvanneet tulla tapaamaan minua sekä huonetoveriani ennen aamuista leikkausta. Toiselta huonetoveriltani leikataan niskasta puristukseen jääneet hermot ja toiselta potilaalta niska on jo samasta syystä leikattu. Sen pää ei käänny ja niskassa on niittejä. Ihan kuin vetoketju.

Ruoka tulee kello neljä. Se on jauhelihakeittoa ja maistuu hyvältä. Nälkä jää kalvamaan vielä. Otan vettä hanasta. Se on ruskeaa ja lämmintä. Käyn kanttiinissa ostamassa kahdella kympillä pullovettä ja lehtiä. Asetun sängylleni katselemaan televisiota, joka on kauimpana minusta. En näe tekstiä kunnolla, mutta olen tyytyväinen paikkaani oven vieressä. Ilma vaihtuu siinä parhaiten, mutta minun on silti jumalattoman kuuma. Ikkunan vieressä makaava nainen epäilee, että minua vaivaa jo mummokuume. Olen samaa mieltä.

Osastolla ei näy muita naisia kuin me kolme, minä ja kaksi noin kuusikymppistä rouvaa. Jossain on kuulemma näkynyt joku muukin naispotilas. Kaikki muut ovat erittäin huonokuntoisia miehiä. Niitä syötetään, jos ovat tajuissaan ja ruoka valuu pitkin leukaa. Muutoin ne makaavat sängyillään ja kuorsaavat.

Illalla tulee vielä yksi leipäpala ja kupillinen haaleaa kahvia. Keskustelun aiheet huonetovereiden kanssa eivät lopu. Kaikilla on koiria ja kipukin yhdistää. Edessä oleva leikkaus jännittää meitä kahta. Nukutus jännittää enemmän kuin leikkaus. Pelkään etten herää. Niin pelkää se toinenkin. Nukutuslääkäri tulee huoneeseen illalla noin puoli kymmenen aikaan. Kerron kaiken mikä minussa mättää. Minut on leikattu jo neljä kertaa; kerran nukutuksessa, kerran spinaalipuudutuksessa ja kaksi kertaa epiduraalipuudutuksella. Nukutuksessa ja spinaalipuudutuksessa verenpaineeni romahtaa, hereillä voin pahoin ja oksentelen. Kerron lääkärille myös yöllisistä paniikkikohtauksistani, hengenahdistuksistani ja sydämentykytyksistäni. Se kirjoittaa kaiken ylös. Myös lääkäri käy, mutta hän ei ole sama joka leikkaa. Yritän silti udella mahdollisimman paljon. Lääkäri kertoo että kaksi nikamaani laitetaan ruuveilla ja tangolla samaan linjaan, jossa ne nyt eivät siis ole. Tangon ympärille laitetaan lisäksi luusiirrettä. Lääkäri ei tiedä kuinka kauan leikkaus kestää eikä ole varma siitäkään, mitä minulle todella tehdään. Sen näkee kuulemma vasta sitten, kun selkä avataan ja katsotaan sisälle. Ei lääkäri tiedä sitäkään, onko leikkauksesta apua, ja väittää vielä, ettei lonkan bursani tulehdus ainakaan tällä leikkauksella parane.

Muiden jo nukkuessa kirjoitan yöllä henkisen testamenttini läheisilleni. Kirjeessä kerron vain hyviä asioita lapsistani. Tiedän että olen lievästi hysteerinen, ja uskon häpeäväni kirjoituksiani sitten kun minut kärrätään leikkauksen jälkeen osastolle takaisin. Joku yökkö käy sulkemassa huoneen oven ja tulee niin pimeää, etten näe enää kirjoittaa. Laitan päiväkirjani ja kynäni pois. Yritän nukkua. Ambulansseja tulee ja menee. Koneet piippaavat viereisissä huoneissa. Hoitajia kutsutaan. Muistan vielä pari asiaa mitä pitää viime töikseen sanoa ja lisään ne pimeässä kirjeeseeni. Kello lähestyy kolmea. En välitä siitä, etten saa unta. Tiedän nukkuvani koko seuraavan päivän kuitenkin. Yöhoitajat räjähtävät aika ajoin nauruun. Niiden kälätys herättäisi kuolleetkin. Ehkä se on hyvä asia.


Jatkuu...

Tapaamisiin

Nyt lähden. Jännittää enemmän kuin koskaan. Terveisiä kaikille lukijoilleni. Kiitos myös sähköposteistanne ja tekstiviesteistänne. Olette ihania.

Jos pupu tulee pöksyyn

Olen tottunut kipuiluun. Möykky alaselässäni on jo osa minua ja bursaani polttelee kotoisasti joka päivä. Nikaman väärä asento aiheuttaa ärsytystä limapussissa. Koko lonkka on kosketusarka ja tulehtunut, eivätkä mitkään kortisonipiikit siihen ole koskaan auttaneet. Kipu alaselästä säteilee kantapäähän asti ja viime aikoina myös päkiästä on kadonnut tuokioiksi tunto kokonaan. Muutaman kerran koko oikea jalkani on ollut kananlihalla useita tunteja. Se on outoa.

Olen kiinnittänyt vihdoin huomiota siihen kaikkeen, miten välttelen tekemästä määrättyjä asioita, jotta elämä olisi helpompaa - ja sitten kun se on, en niinä päivinä koe ansaitsevani leikkausta tai pidän kuudesta kahdeksaan tunnin nukutusta liian suurena riskinä siihen verrattuna mitä sillä saan. Enhän voi tietää mitä siitä seuraa. Keuhkoveritulppa vai korjattu selkä? Mahdollisuuksia on kuoleman ja tervehtyneen selän välillä vaikka kuinka paljon. Minä en haluaisi muuta kuin kivut pois ja mahdollisuuden tehdä sitä kaikkea mistä olen nyt joutunut luopumaan. Selkänihän liikkuu ja taipuu kuten ennenkin, kunhan se saa hetken aikaa istumisen tai makaamisen jälkeen vertyä. Kipu taustalla ei tosin unohdu hetkeksikään. Kuinka paljon ihmisen oletetaan kestävän kipua ennen kuin hän on ansainnut mahdollisuuden käyttää valtion vähiä terveydenhuollon resursseja? Siellä on taatusti joku pitkään jonottanut ihmispolo, jota kipu jäytää enemmän ja joka ansaitsisi tämän leikkauksen ennen minua.

Lueskelin netistä erilaisia kokemuksia vastaavista leikkauksista ja monille saman kokeneille oli jäänyt hermostollisia vaivoja, erilaisia fyysisiä vikoja tai leikkauksessa oli ilmennyt kaikenlaisia inhottavia komplikaatioita. Vain yksi ainoa vastaavan läpikäynyt onnellinen kirmasi vuoden päästä operaatiosta täyttä päätä vailla minkäänlaisia kipuja kuin uusi ihminen. Joku väitti lääkärien tyystin tyrineen koko operaation. Jollakin tavalla epäonnistuneita tuntuivat siis olevan useimmat toimenpiteet, mutta kaikkein pahimmin pieleen menneet leikkaukset jäävät salaisuuksiksi, sillä vainajat eivät hirveästi netissä pyöri. Miten siis voin kirkkain silmin sanoa, että haluan leikkaukseen? En haluaisi joutua katumaan. Kuinka paljon kipua ja liikerajoituksia olen loppuelämäni ajan valmis sietämään? Lähdinköhän tähän liian kevyellä mielellä? Millä ylipäätään voi mitata sietokykynsä riittävyyden? Olen aina olettanut että kipukynnykseni on korkea. Mistä voin tietää mikä on korkea ja mikä matala? Voisiko olla, että joku toinen olisi ollut ehkä sairaslomalla koko tämän ajan näillä kivuilla? Onko hän silloin vakavammin otettava leikkauspotilasehdokas? Mistä minä tiedän olenko ollut sitkeä vai helvetin tyhmä? Mistä minä tiedän sitäkään, milloin minuun sattuu tarpeeksi? Entä mikä on yleisesti ottaen tarpeeksi? Riittääkö se, että joinain päivinä ei pysty töiden jälkeen tekemään mitään? Vai pitäisikö olla pystymättä tekemään töitä? Entä kun kesälomalla selkään sattuu enemmän kuin töissä ollessa? Mitä järkeä silloin olisi edes olla sairaslomalla, jos olisi kotona kipeämpi kuin töissä ollessa? Onko selkäni niin tottunut seisomatyöhön, että jos lomillani en seiso yhtä mittaa 7,5 tuntia päivässä, niin voi kauhea sentään, herkkä selkäni suuttuu ja silloin sattuu.

Kaiken tämän lisäksi unohdan autuaasti, että olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena koko ajan. Olen kokeillut olla silloin tällöin päivän ilman, eikä siitä ole tullut mitään. Jo puolelta päivin olen ollut rapisuttamassa lääkeliuskasta kapselia kolotukseen. Nyt olen jo unohtanut miltä se tuntui, kun mistään ei tule mitään. Olisi pitänyt muistuttaa itseään vielä kerran ennen leikkausta, mutta tämä kutsu tuli niin äkkiä ja työtkin piti saada tehtyä.

Olen saanut tätä operaatiota varten informaatiota hyvin vähän jos ollenkaan. En tiedä edes kuinka pitkään olen sairaalassa, en tiedä kuinka pitkä on minimisairaslomaloma, en tiedä todellisia riskejä eikä minulle ole luvattu ihmeparantumistakaan. Jouduin tekemään päätökseni käytännössä ihan yksin. Näissä tapauksissahan vain suositellaan leikkausta ennen jalan halvaantumista, jos potilas sitä haluaa - tai sitten odotellaan niin kauan kunnes nikama nyrjähtää ja koipi halvaantuu, mitä ei välttämättä tapahdu lainkaan. Mutta kipu on. Se vain pysyy ja pahenee, tulee ja menee, mutta ei koskaan katoa. Ja ikinä selkä ei näissä tapauksissa itsekseen parane.

Niinpä kirjaan nyt ylös muistutukseksi itselleni ikäviä asioita siltä varalta, jos huomenna sunnuntaina iskeekin pelonsekainen katumus ja outo olettamus siitä, että kyllä mä näinkin pärjään, kun olen pärjännyt tähänkin asti. Ongelmahan on vain siinä, että minä useimmin haluaisin tehdä asioita. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen luonteeltani tekijä, enkä mikään korkea-arvoinen hypistelijä. Eli:

- olet syönyt erilaisia tulehdus- ja kipulääkkeitä yhtäjaksoisesti vuoden ja kolme kuukautta
- koirien ruokakuppien nostelu lattialta aamuin ja illoin on olevinaan sinulle haaste.
- nouset sohvalta jo 43-vuotiaana ylös kuin vanhus. Vasta muutaman minuutin kuluttua selkäsi oikenee.
- et voi siivota niin usein kuin pitäisi. Koko talo, sen lattiat, nurkat, sängyt ja sohvat ehtivät täyttyä koirankarvoista, pölystä ja hiekasta ennen seuraavaa kertaa, kun jaksat taas koota itsesi ja kestää kipua siivoamisen verran. Joka kerta edessä on useita tunteja kestävä urakka (jota juuri nytkin välttelet viimeiseen asti).
- koska et halua yllyttää kipua, monet tavarat lojuvat joskus useita päiviä lattialla. (Niitä neljää muuta samassa talossa asuvaa henkilöä lattialla lojuvat sukat, lehdet ja mainospaperit, Mäkkärin hännänheiluttamisen takia pöydältä pudonneet pudonneet kynät, mukit, kaukosäätimet ja sen sellaiset eivät näytä häiritsevän lainkaan. Itse asiassa talosi asukkaita ei häiritse mikään muu kuin se, että niitä huomautellaan tekemättömistä asioista. Et ole luonteeltasi jäkättäjä. Vihaat jäkättämistä, mutta valitettavasti elämä perheissä on vuorovaikutteista. Monet äidit jäkättävät hyvästä syystä, ovat topakoita ja hallitsevat kotinsa. Sinä et, koska et paitsi itse kestä jäkättämistä, et myöskään kestä sitä, että sinua aletaan jäkättämisen takia inhota. Vihaat niitä vihamielisiä tiuskaisuja, haistatteluja, ää-äää-narinoita, joita kuulet joka päivä kun pyydät jotakuta tekemään jotakin. Et halua etkä kestä kuulla enää kertaakaan pidä ny saatana jo se turpas kiinni- komentoa(muista että kaikesta ällötyksestäsi huolimatta liikutuit juuri omista sanoistasi kyyneliin). Talossasi on siis niin paljon tekemättömiä töitä aina vessanpöntön vaihtamisesta lähtien, että jäkättämisesi ja sen aiheuttama vastarinta olisi joka tapauksessa jatkuvaa. Parempi siis kuin et aloitakaan. Olisit muuten vaihtanut sen vuosikausia sitten äitienpäivälahjaksi pyytämäsi vessanpöntönkin jo itse, jos olisi selältäsi pystynyt. Tiedän että olisit.)
- et voi kävellä kunnollisia lenkkejä koirien kanssa. Itse asiassa järkevä ihminen ei tuossa tilassa edes yrittäisi.
- et ole haravoinut yli vuoteen vaikka haluaisit.
- et voi maalata.
- et voi tanssia.
- puutarhasi on hirveä. Villiintynyt puutarha on kaunis, mutta sinun takapihasi on kitukasvuinen. Parhaillaan pajuamppeleissa roikkuu kaksi täysin kuollutta kukkasta, koska kastelu ei ole liiemmin kiinnostanut. Pyysit kyllä erästä samassa talossa asuvaa neitihenkilöä huolehtimaan pation kukkasista, mutta kun mitään ei tapahdu, niin mitään ei tapahdu. Et voi mennä väkisin työntämään kastelukannua käteen ja sanomaan että ota kannusi ja kastele. Sehän olisi sama kuin kastelisit itse.
- pihalla on muitakin töitä, joita et ole tehnyt yli vuoteen. Myrskyjen katkomat oksat makaavat pitkin maita ja risut ovat peittäneet monelta osin aluskasvillisuuden. Et nähnyt niiden alta yhtään sinivuokkoa tänä keväänä.

Yksi iso myrskyn murjoma raita makaa polun päällä siten, että joudut kumartumaan sen alitse päästäksesi koirien kanssa eteenpäin. Lisäksi polun varren heinikko on kasvanut varsinaiseksi punkkipöheiköksi. Myös tontin rajalla oleva riukuaita on kaatunut ja alkanut lahota. Lisäksi etupihan oja on kasvanut umpeen pujoista, kortteesta ja ranta-alpirykelmistä. Talven tulvia ajatellen siitä ei taas hyvää seuraa. Olet muutenkin kurkkuasi myöten täynnä niitä naapureita, joiden päivät kuluvat juuri tuon kyseisen ojan vedenpinnan nousua mittaillen.

- varastoon on kertynyt rikkoutuneita kodinkoneita, jotka olisi pitänyt raijata kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen aikoja sitten - muun muassa keskellä ulkovarastoa töröttää rikkoutunut pakastin. Näin ollen sieltä ei pääse sisään tai ulos kuin pienestä kolosesta, josta juuri eilen tungit vastapestyjä mattoja varaston ylähyllylle. Sen jälkeen makasit sohvalla itku kurkussa vähän aikaa. Kiertoliikkeet ovat selällesi kaikkein pahimpia. Takapihan katoksen alle on myös kertynyt monenlaista roinaa, esimerkiksi puhkiruostuneita grillejä, pilalle menneitä mattoja, kukkapurkkeja, huonekaluja yms. joita et yksinäsi ole saanut kannettua vintille tai roskikseen.

- sukusi vanha mökki on romahtamaisillaan. Höskä pitäisi purkaa ja tilalle rakentaa uusi. Se boheemiporukka ei kyllä pysty yhtään mihinkään ja sinäkään et nyt kykene edes ajattelemaan koko asiaa. Mutta saari on sinulle tärkeä. Tekisit sen eteen mitä vain jos voisit, mutta ethän pysty edes polttopuita hakkaamaan, saati sitten pitämään sitä katastrofia yksinäsi pystyssä. Sinne se lahoaa, eikä kukaan välitä ja ainoa joka välittää ei pysty.

_______________________________________________________________

Tämä oli loistoidea. Olen jo ihan valmis siihen leikkaukseen. Näinhän ei selvästikään voi jatkua...

No nyt se tuli

Nääs kutsu. Just sain tietää, että selkäleikkaukseni on ensi maanantaina. Sunnuntaina menen jo Töölöön pötköttämään. No eipä just kiire tullutkaan. Parissa päivässä on laskettava koko porukan tienestit, palkattava pari extratyöntekijää lisää, tehtävä loppukuun työvuorot uusiksi ja ensi kuukin kokonaan, puhumattakaan niistä tekemättömistä käytännön töistä siellä puljun puolella, jotka pitää ajatella kenties kuusikin viikkoa etukäteen.


















Leikkaukseen aihetta?

Niin että päivitystahti sen kun paranee. Ehkä jopa loppuu! Mistä näistä tietää. No eikä lopu. Kaikki menee ihan hyvin. Ihan helvetin hyvin. Morjens.

Ihme touhua

Puckia pisti ampiainen alahuuleen - olipahan muuten näköinen. Harvinaisen hapannaamainen otus. Ja heti kohta lahkeestani pujahti sisään kusiainen, joka puolestaan tietenkin kusaisi jalkoväliini. Pimpan poskea polttaa vietävästi. Jotakin sentään. No, ei siinä mitään. Vaihdoin verkkarit shortseihin ja lähdin koirien kanssa pihalle. Jätkät veti mut oikopäätä nokkospuskaan, niin että jalkojakin polttelee. Mikäs täsä on ollesa. Kesääkin vielä jäljellä.