Kyllä se on loman paikka nyt, kerta kaikkiaan

En haluaisi valittaa ja rasittaa uskollista lukijaani itkuvirrellä, mutta minun on nyt pakko myöntää, että tämä bloggaaminen on alkanut vituttaa. Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni jo pidemmän aikaa. Edes nuo iänikuiset oikeitten toimittajien blogivastaiset höpötykset eivät tunnu enää missään. Mitä järkeä tässä tosiaankaan on? Ketä kiinnostaa? Ja miksi?

Joskus tulee aivan loistavia ideoita, mutta en koskaan muista niitä, kun alan kirjoittaa. En ikinä. Niitä kyllä tulee välähdyksinä vaikka kesken imuroinnin tai kun ojennan vaihtorahat asiakkaalle. Niitä tulee junassa ja olen varma, että kyllä mä nyt tämän muistan. Kotiin tullessa olen tyhjää täynnä. Ja tämä kirjoittaminen! Se on kuin raapustaisi liitutauluun vinkuvalla liidulla. Liian märkä sieni norottaa vettä toisessa kädessä samaan aikaan. I ja S vaihtavat paikkaa joka helvetin sanassa missä ne ovat peräkkäin. Olen uupunut vaihtamaan niiden paikkoja yhtenään. Kerta kaikkiaan; musitan, lositava, aisakas... joskus vetäisen äkäpäissäni yli kokonaisia lauseita ja välttelen noita kirottuja kirjaimia. En tajua tätä. Konekirjoituskurssi on käyty jo neitokaisena, näppäimistö on tuttu, mutta viime aikoina, tarkalleen ottaen varmaankin jo vuoden verran, ne helvetin kirjaimet ovat vääntyneet päässäni väärille paikoille enkä saa niitä enää takaisin, mistä kertoo paljon se, että kun yritin juuri tuossa edellä kirjoittaa niitä väärin, NE SAATANAT TULIVAT OIKEIN ja minun piti korjata ne vääriksi.

Olen jo monena päivänä pelannut kuopuksen kanssa paskaa ja opettanut korttitemppuja samalla, kun olen katsonut vaahtosarjoja telkkarista. Olen alkuillasta tuijottanut älypeliäkin ja sen järjettömän aktiivista juontajaa silmät tapillaan. Mikähän se mahtaa olla, joka kuluttaa aikaansa veden alla: Onko se koheltaja, sukeltaja vai mietiskelijä. Hmm... jaa-a. Kinkkistä. Olen ollut paljolti tekemättä mitään järjellistä ja tietokone on hyrissyt kutsuvasti tässä pienessä huoneessa itsekseen. Kanikoppiani kaipailen kaikkein eniten, mutta bloggamisesta on mennyt ilo. Siitä on mennyt myös järki. Ilman sähköistä kähinää nämä postaukset ovat täysin jonninjoutavaa jokellusta, jolla ei varsinaisesti ole mitään funktiota. Ei sen puoleen, että jonkun tosien (po. toisen) blogilla olisi sitä yhtään sen enempää, mutta joillakin ehkä on. Tällä ei.

Olen siis loman tarpeessa. Pelottaa tietenkin, että yhtäkkiä saan järjettömän hyviä ideoita, josita (po. joista) suorastaan palaisin halusta päästä kirjoittamaan, mutta minä olen sentään sen verran reilu, etten viitsi roikottaa vähäisiä lukijoitani täällä sen onnettoman mahdollisuuden takia. Joten aion olla joulukuun pahemmin päivittämättä. Voihan vahinkoja sattua, ja saatan vanhasta tottumuksesta äkisti yrkäistä kirjoittamaan, mutta kyllä (onpas tämä nyt yllättävän vaikeaa luvata olla kirjoittamattakaan, perkele) minä pyrin olemaan ihan hiljaa. Paitsi boxissani.

Namutäti junassa

Tänään menin sitten sellaiselle paikalle junassa, että siinä oli jo pieni ihminen minua vastapäätä. Oli varaa valita keski-ikäisistä miehistä ja yhdestä pikkupojasta, joten otin varman päälle. Pojalla oli pipossa lieskoja ja pikkuinen reppu. Se nukahti jo heti Pasilan jälkeen ja minulle tuli huoli. Olen kerran aikaisemmin nähnyt pienen hätääntyneen pojan sännänneen junasta ulos puoliksi unessa. Niin minua sitten alkoi vaivata, että jos tämäkin poika ajaa pysäkkinsä ohi. Se oli niin autuaassa unessa, kun herätin sen Koivuhovissa. Tökkäisin vähän reppuun ja kysyin, missä sen pitää jäädä. Se katsoi minua vihaisesti ja tiuskaisi
- Ei vielä.
- Niin mutta missä sun pitää jäädä?
- Ei vielä vähään aikaan.
- Niin mutta entä jos sä nukahdat taas?
- Kyllä mä tiedän missä mun pitää jäädä.
- Ai vaikka nukahdat?
- Niin.

Poika ei enää nukahtanut ja jäi Espooseen. Minä tajusin, ettei niitä saa enää nykyaikana auttaa.

Svenska talande bättre folk

Olin kotimatkalla aivan raivoissani. Istuin ikkunapaikalla, kolmen penkin rivistössä kun viereeni seisahtui mies, jolla oli pitkä ulsteri, takin kanssa samaa sävyä oleva hattu sekä musta nahkasalkku. Mies alkoi riisutua. Se otti ensin hatun ja hanskat pois ja asetti ne hyllylle ilmaisjakelulehtien päälle. Sitten se riisui märän takkinsa ja pisti sen minua vastapäätä olevan penkin kohdalle naulakkoon, niin että sen helmat makasivat siinä penkin päällä. Lopuksi mies asetti salkkunsa sen takkinsa helman viereen siihen toiselle penkille ja istahti viereeni niin, että väliimme jäi yksi tyhjä penkki. Mies aukaisi Huvudstadsbladetin ja levitti jalkansa niin, että vei tilaa kaksi penkkiä. Yhteensä mieheen ja sen tavaroihin kului siis neljä penkkiä.

Miehelle ilmeisesti tuli kuitenkin kuuma, koska hän riisui myös Buzo-merkkisen liituraitaisen, linjakkaasti leikatun puvuntakkinsa ja ripusti senkin vielä naulakkoon ja istahti taas lukemaan jalat levällään. Sitten se alkoi kaivaa nenäänsä. Se kaivoi ja kaivoi ja pyöritti niitä pallerojaan siihen penkille ja aina kun vilkaisin, (koska tahdoin välttämättä vilkaista, jotta mies tajuaisi ettei ole tässä luomakunnassa yksin) mies tyhjensi sormensa ja haroi leukaansa. Juna pysähtyi Pasilassa ja väkeä tuli oven täydeltä. Mies jatkoi lukemistaan ja nenän kaivuutaan muina miehinä. Kaivuuhommiin tuli vain pieni tauko, kun sen kännykkä soi, sitten se pienen juttutuokion jälkeen jatkui taas.

Huopalahdessa kyytiin tuli kymmenkunta koululaista ja vanhempi rouvashenkilö. Mies puuhasteli nenänsä kanssa kaikessa rauhassa, aivan kuin koko vaunuosasto olisi sitä varten. Mustaan lierihattuunsa sonnustautunut naisihminen seisoi välikössä ja piti tangosta tiukasti kiinni. Tämä saatanan pukumies se istui vain ja vei neljä penkkiä, kun kaikki koululaiset ahtautuivat muutamalle vapaalle penkille ja tämä vanhempi rouva jäi kokonaan ilman paikkaa.

Käännyin katsomaan miestä. Avasin jo suuni sanoakseni, etten ole ikinä nähnyt kenenkään käyttäytyvän noin moukkamaisesti, mutta vilkaisin sitä seisovaa rouvaa vielä. Nainen pudisti päätään varovasti ja minä pistin suuni suppuun. Nainen oli kyydissä vain pari pysäkin väliä, mutta minä puhisin koko matkan kotipysäkille asti. Lähtiessäni mulkaisin miestä niin pahasti kuin kykenin. No eihän se mitään tajunnut. Puuhasteli itsensä kanssa vissiin Kirkkonummelle asti.

Aamulenkin ihmeitä

Typerää olla ottamatta mukaan kunnon kameraa tällaisina aamuina. Kännykällä räpsityt otokset kertovat vain osatotuuden.



Ja lisäksi jotakin, mitä ei silmällä sitten kuitenkaan edes erottanut:



Mocalle vielä lisäys klo 18.50, joka ymmärrettävistä syistä jäi aikaisemmista pois. Hieno liikennemerkki, kerta kaikkiaan. Mutta tämä otos on otettu noiden kuvien välissä.

Krapulahuumoria

Tuli eilen taas ryypättyä. Kaksi kokonaista siideriä ja kolme lasia viiniä, joista viimeistä en ollut ehtinyt ennen sammumistani huiviini vetäistä. Heräsin siis sohvalta vaatteet päälläni ja olo oli hirveä. Hädin tuskin ehdin pöntölle, jonka luona en tiennyt kumpaa päätä siihen pitäisi ensin tarjota. Että pitäisikö istua ämpäriin ja työntää pää pönttöön vai toisinpäin. Olo oli niin kamala, että pelkästään istuma-asennossa pysyminen teetätti töitä. Tuskanhiki pukkasi päälle ja olin varma, että kellahdan nurin kylppärin lattialle ja siitä minut sitten joskus löydetään. Kun sitten tunsin pärjääväni matkan sänkyyn asti, pesin hampaani ja huuhdoin pääni jääkylmällä vedellä, pyyhkeen takaa ilmestyi peiliin lumivalkoinen naamani. Pelästyin niin, että kiljaisin. Mutta nyt olen tässä, jotenkuten hengissä vielä. Esikoinen imuroi parhaillaan ja minä menen nyt ottamaan vielä pari buranaa.

Kasvatuksessa häikkää aina

No niin. Nyt se on meikäläisen kullannuppukin ollut tappelussa. Se oli ihan "huumorilla" paukauttanut kahden pojan päät "en just yhtään" yhteen. Toinen niistä jannuista oli vetänyt siitä "hirveet skitsot" ja heittänyt esikoiseni päin ovea ja ovi oli mennyt rikki. Tänään sitä on sitten puitu, että kuka sen oven maksaa. Taitaa mennä meidän mussukan piikkiin. Minä en ainakaan jaksa tapella siitä, maksaako se, joka aloitti vai se, joka paiskoo kavereita päin seinää. Minusta se ovi pitäisi maksaa porukalla, vaan aina ei kaikki mene niin kuin sitä ajattelisi.

- No mutta eihän toisten päitä saa hakata yhteen.
- Juu, ei saa. Mutta kumautti kuitenkin. Eihän sitä saisi paiskoa toista päin seinääkään.
- Niin mutta ei toisten päitä sillä tavalla saa mennä kumauttelmaan.
- Hohhoijaa. Tämä ei oikein etene.

En minä mitään puolustele, minusta oman muksuni huumorintaju on välillä tajuttoman huono ja tilannetaju surkea, mutta onneksi joillakin on vielä huonompi.

Joka tapauksessa rangaistukseksi nuori herramme siivoaa viikonloppuna tämän talon. Siis se tulee nuolemaan sen puhtaaksi. Tuskin sillä keinolla huumorintaju paranee, mutta jospa miettisi sitten ensi kerralla kannattaako lellipentujen päitä paljoa kumautella.

Likööriä aamutuimaan

Aamulla junassa ajattelin valmiiksi mitä tänään kirjoittaisin. En muista taas sanaakaan siitä, mitä ajattelin. Muistan vain sen kaljuksi ajellun nuoren miehen siinä vieressä, joka joi yhdeksän aikaan aamulla banaanilikööriä suoraan pullosta. Sillä oli punamustaruudullinen takki päällä, siis sellainen, joka on aina niillä amerikkalaisilla sukurutsaisilla metsämiehillä päällään niissä kauhuleffoissa. Sen päässä oli arpia ja rupisia haavoja. Mutta sen kasvot olivat pelokkaat ja ilme epävarma. Tunsi kai olevansa vähän väärässä seurassa, mutta tosi asiassa minä kyllä ajattelin, että joskus voisi vetää arkiaamuna likööriä suoraan pullosta ja kokeilla, miltä se tuntuu. Varsinkin näinä aamuina, kun ennen sängystä nousua jo soitetaan kotiin, ettei päästä tänään töihin. Siinä sitten auta kuin vetää aamutakkia päälle ja alkaa soitella jotakuta hätiin ennen kuin itse ehtii töihin. Itse asiassa jo eilen illalla soitettiin, että kassakone on mennyt jumiin ja minä sitten siinä puhelimessa sitä yritin korjata. Yöllä tuntui, niin kuin keuhkot menisivät jotenkin kasaan ja asentoa piti vaihtaa vähän väliä että henki kulki paremmin ja sydän pysyisi balanssissa.

Onhan tämä aikamoista valitusta, mutta lähinnä yritän pistää muistiin asioita, jos joku tarjoaisi vaikka töitä. Että on sitten helpompi lähteä. Viimeiset kaksi viikkoa on olleet aivan perseestä. Olen ottanut tyttöjä töihin enemmän kuin niitä on koskaan ollut ja joutunut itse tekemään ylitöitä enemmän kuin koskaan. Jokin tässä yhtälössä mättää ja se en ole minä. Aikani on mennyt kirjojen esille laittamiseen. Niitä on tullut lavakaupalla harva se päivä. Juuri nyt on harvinaisen paljon helmiä halvalla, mutta ne kyllä revitään käsistä. Ja sitten puolet ajasta on mennyt sairastuneitten työntekijöitten tuuraajien haalimiseen ja työvuorojen uudelleen järjestelemiseen. Helvetin flunssat ja mustat silmät.

Eilen otin yhden tytön töihin ja tänään vielä yhden niiden prinsessojen tilalle, jotka pelästyivät seisomatyötä. Muistin mainita oikein erikseen, että tämä on aika raskasta hommaa. Ne olivat niin luottavaisia ja iloisia, että ihan hirvittää. Olen opastanut kymmenkunta tyttöä töihin parin kuukauden sisällä. Jotenkin meinaa motivaatio hiipua, mutta kai se on taas alettava. Siihen selittämiseenkin menee niin pirusti aikaa ja töitäkin pitäisi tehdä. Palkka on kyllä tähän kaikkeen nähden aivan naurettava. Ja ajatella, että menin töihin ihan vain harrastuksen vuoksi.

Nyt meni hermot

&%¤#"#""!!&¤*§#!

Päiväkirjaa

Valtava väsymys kaikkeen ja erityisesti tähän blogiin. Piristystä ei tullut edes hakusanoista. Tänne on kai aivan luonnollista päätyä suomalaisella isolla perseellä. Väsyttää myös tämä metusalemi, iänikuisen vanha rakkineeni, jonka pelittäminen uudempien laitteiden kanssa tuntuu olevan oikukasta. Olen taistellut nettiin pääsemisen kanssa jo pari päivää. Tänään on sujunut pyrähdyksittäin. Olen päättänyt jo ostaa uuden tietokoneen. Siinä on sitten meikäläisen joululahjat muutamaksi vuodeksi.

Olen katsellut mainoksia lehdestä kaihoisin mielin. Totta kai sen pitäisi olla kone kaikilla mausteilla; fiksu, kaunis ja luotettava, mutta en osaa päättää, haluanko kannettavan vaiko pöytäkoneen. Kun minulla kuitenkin on tämä pieni huoneeni, jonne voin koneeni laittaa. Toisaalta joskus olisi mukava irtautua tästä nettielämästä ja kirjoitella omiaan vaikka sängyssä. Mutta samalla rahalla saisi valtavan hyvän pöytäkoneen. En osaa päättää.

Päätöksentekoa olen kyllä muutoin harjoitellut. Minun on ehdottomasti oltava päättäväisempi. En voi vain puuskuttaa menemään ja antaa tyttöjen tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Tietenkin päätöksentekoon auttaa ihan jumalattomasti se, että oven takana on jono. Sunnuntaina minulle soitti kotiin kaksi innokasta työnhakijaa. Ehkä tilanne ei olekaan niin epätoivoinen kuin olen luullut. Jos vastedes näyttää siltä, ettei jostakusta kerta kaikkiaan ole tähän työhön, niin onhan se sanottava. Näistä huithapeleista kärsivät kaikki muut. Eihän se ole ketään kohtaan oikein, että joudun hälyttämään viiden minuutin varoitusajalla jonkun toisen töihin, kun prinsessat eivät jaksakaan tulla, koska se on sitä seisomatyötä niin paljon, enhän mä tajunnut. Tai niin kuin lauantaina piti sitten mennä itse, koska ketä nuorta naista kiinnostaa tulla yhtäkkiä lauantai-iltana töihin. No niin. Ei ketään.

Tänään oli vapaapäivä. Heräsin aikaisin aamulla, mutta jopa keuhkot tuntuivat olevan haukottelemisesta uuvuksissa. Ainakin ne tuntuivat jotenkin oudoilta, joten menin takaisin nukkumaan, kun lapset lähtivät kouluun. Olen ripustellut seitinohuita tummanpunaisia verhoja ja yrittänyt innostua joulusta, mutta en saa siitä mitään otetta. Yököttää kaikki se ruuhka ja vihaiset asiakkaat, jotka tulevat ostamaan lahjoja lähimmäisilleen, että saavat joulumielen. Siihen ilmeisesti vuosi toisensa perään kuuluu myyjien kyykyttäminen. Minusta on kerta kaikkiaan kammottavaa, että joulurauhan julistamisen jälkeen kaupat saavat olla auki vielä tunnin. Mitä tekopyhää hurskastelua, saatana, niin kuin koko joulu. Paitsi että minä pidän siitä, että saan olla rauhassa kotona ja unohtaa sen kaiken hyörinän ja haukkumiset, tönimiset ja asiakkaat, jotka heittävät rahat tiskiin kuin koiralle.

Itseäni äimistellen

Parin päivän tauko pärettämisestä tekee hyvää. Olen ehtinyt maata sohvalla ja katsoa vaahtosarjoja putkeen. Ikävä vain, että uutisia puskee joka väliin ja hekumalliset hetket Emmerdalesta Los Angelesiin katkeavat ikävästi. Vire lopahtaa ja sitten sitä nukahtaa. Heräsin kyllä heti Riitta Väisäs-potpuriin, jonka jälkeen sohvalla makaaminen kävi miltei mahdottomaksi. Remontti-Reiskan siirtäminen perjantai-iltaan on maikkarilta vakava virhe. Pitkän työviikon jälkeen ei voi kuin ahdistua siitä, että Piisisen Jormalta sujuu kaikki. Jätkä vain hymyilee ja suu käy samalla kun taloon on asennettu parketit, tapetoitu, tehty kylppäriremontti ja vaihdettu tasakatto harjakatoksi. Kuka siis voi perjantaina puolikuolleena rentoutua Asuntomarkkinoita katsellessa? Taitaa olla ohjelmasuunnittelijoilla (vai mitä ohjelmakarttojen tekijöitä ne nyt ovatkaan) melko musta huumorintaju.

Sitä Piisisen nerokasta remontoitia katsellessa tuli mieleen, kukahan ylipäätään voi tuollaiseen ihmemieheen samastua. Millainen roolimalli siitä välittyy? Eikö se muka nipistä jokaisen omaatuntoa, joka siinä sohvalla tahtoo vain löhötä ja olla rauhassa. Samalla tavalla muuten ahdistaa se nainen, joka tyhjentää lihavien ihmisten jääkaappien sisällöt roskikseen. Sisustusohjelmia katsellessa häpeän elämääni ja sotkuista kotiani niin paljon, että purskahtelen itkuun tämän tästä. Elixiriä sivusilmälläkin vilkuillessa niskalihakset jäykistyvät lopullisesti omantunnon raskaasta painosta.

Eivätkö nämä ohjelmat ole jotenkin ristiriidassa television kanssa? Ihmiset kuluttavat itsensä niin loppuun töissänsä, etteivät jaksa kuin katsella muiden ihmisten rytmikkäitä ja tahdikkaita elämiä. Toisten vasarat paukkuvat, kodit uudistuvat, kilot karisevat ja läskit kiinteytyvät. Television katsomisen ja töitten tekemisen lisäksi arkirutiinien toimittamisen jälkeen elämää ei ole enempää jäljellä. Ehkä keveitä töitä tekevät korkeastikoulutetut sentään pystyvät vielä muuhunkin, mutta minä en pysty. Minusta ei kerta kaikkiaan ole muuhun kuin ihailemaan vaivautuneena toisten hektistä elämää.

Mistä tuli mieleen Arto Salmisen viimeiseksi jäänyt teos Kalavale, jossa äimistellään sitä, että oman elämänsä sijasta väkeä kiinnostaa tositelevisio, jossa mikään ei ole totta (Antti Majander, Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa). On ehkä liian aikaista ottaa tähän asiaan kantaa tämän enempää. Kuolema on vielä liian liki, mutta koska olen lukenut Salmiselta kaikki teokset lukuunottamatta esikoistansa Turvapaikkaa ja juuri tätä edellä mainittua Kalavaletta, minulle on myös muodostunut jonkinlainen mielikuva Salmisesta yhteiskunnallisena vastuunkantajana, joksi Majander Salmista muistokirjoituksessaan myös nimittää.

Majanderin tulkinnan perusteella Kalavale sisältää pumpulissa makaavalle television tuijottajalle ravistelevia aineksia, sillä juuri siihen hätkähdyttävien kirjailijoiden kategoriaan Majander Salmisen ymppää: Varasto (1998) toi Salmiselle inhorealistin maineen, hän kun kuvasi tavallisia ihimisiä yksi yhteen. Ymmärtäminen, selittäminen ja tuomitseminen lukeutuivat kaikki samaan sievistelevään syvähenkisyyteen, jota hän karttoi visusti.

Kuka siis ansaitsee tulla nimitetyksi tavalliseksi ihmiseksi, jonka elämä ei ole syvähenkisellä sievistelyllä pilattu? Eikö tuo kappale jo sinällään sisällä tuomion tai ainakin jaottelun tavallisiin (jotka ovat arvokkaampaa kirjoittamismateriaalia) ja epätavallisiin (jotka sitten korvat punaisina näitä kirjoja mahdollisesti lukevat). Jos ymmärtäminenkin on syvähenkistä sievistelyä, maailmaa siis katsotaan kylmästi kuin ulkoavaruudesta käsin humanoidin kyborgisilmin.

Ovatko Tosi-tv:n katselijat siis jollakin tavalla vääränlaisia tai epätavallisia ihmisiä, joiden elämäntyyliä voi toki äimistellä ja ravistella, vai valitsiko Majander vain sanansa väärin. Ehkä ennemminkin pitäisi äimistellä sitä, ettei ihmisillä ole raatamisensa jälkeen enää voimia mihinkään muuhun, kuin toisten elämien tuijottamiseen ja haaveilemiseen rikkaaksi tulemisesta, sillä kuka tässä maassa ruumiillisen työn tekemisellä hirveästi rikastuisi. Pääsee ehkä nipinnapin siihen halveksittuun keskiluokkaan asti, jonka elämä on just siinä pisteessä, ettei se ole kovin huonosti eikä kovin hyvinkään. Siihen luokkaan, joka hoitaa työnsä ja pitää elämänsä jotenkin kasassa. Siis siihen luokkaan, josta ei ole mitään kirjoitettavaa, mutta joille niitä kirjoja kirjoitetaan.

Aikuisviihdettä kassalla

Mainio päivä. Aamulla koristelin kaupan havukranssein ja joulukelloin, lisäilin pieniä kuusia sinne tänne, pukinkin koppasin varastosta syliini ja tervehdin lämpimästi pitkän eron jälkeen. Huomenaamuna panen vielä tähdet loistamaan ja punaiset sydämet kassatyttöjen yläpuolelle.

Viime viikolla olin tilannut summamutikassa tyttö/poikakortteja. Joskus aiemminkin tällaiset näkemättä tehdyt tilaukset ovat päätyneet roskikseen, ja niin nytkin. Ne tosiaan olivat tyttö/poikakortteja. Jollakin tavalla häiriintynyt maailma, kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Pari laatua niistä nyt ehkä menisi, jos kovin korttitelineet ovat tyhjää täynnä, mutta se yksi tyttökortti oli aikas mellevä ja himppasen liikaa meidän helsinkiläisille mummoille, joiden elämä on monta kertaa kiinni jostakin ruusukortista, jota vielä vuosi takaperin oli, mutta nyt ei sitten olekaan. Että minne voin valittaa ja missähän kaupan johtajatar on.

Mellevän kortin tytöstä ja sen pimpsasta oli erittäin mehukas kuvakulma, viistosti takaapäin ja vain posket näkyvissä, varjot jättivät vähän arvailujen varaankin, eli missä kohdassa on se reikä sitten. Kun vain ajattelenkin, oh. No mutta, juttu on niin, että ihan selkeää aikuisviihdettä meikä ei myyntiin pane.

Siinä mielessä käsittämätön tämä maailma, että juuri tänään eräs mustalaiseukko laahusti helmoineen kassalle ja kailotti:
- Onko teillä pornokortteja?
Minun piti vähän aikaa kelata, koska olin käskenyt heittää ne roskiin, mutta en ollut varma, oliko käsky pantu toimeen.
- Jaa, hetkinen, katson täältä tiskin alta, minä sanoin ja muutama asiakas purskahti nauruun. Minä olin aivan vakavana, koska se oli minusta vakava paikka. Aina kun asiakas tahtoo jotakin, minä otan selvää, voiko sitä olla. Valitettavasti en löytänyt kortteja enää mistään. Tosin oli melko kiire, enkä voinut kovin pitkään niitä etsiäkään.
- Eipä ole nyt tällä kertaa, sanoin sitten pettyneenä.
- No voi perkele, akka sanoi, - Minoon aina lähettänyt Veijolle linnaan pornokortteja, niistä se tykkää.
- Voi pahus.

Tuolla otsikolla saan tänne taas tulemaan tyhjänseisottajia. Niin kuin eräänä yönä joku Pariisissa oleleva yksinäinen suomalainen hakusanalla "runkkaaminen". Eli kaikki mitä Pariisista kerrotaan, onkin suurta valetta. Maailman romanttisin kaupunki?

Tänään satasessa oli toimittaja Janne Metson kolumni, joka kerrankin huvitti:
Juorulehtiä ja pornoa ei ole olemassakaan. Sen sijaan on viihdelehtiä ja aikuisviihdettä. Pelottaa ajatella, mitä lapsiviihde sitten on. Viihde saa ihmisen viihtymään. Mitä siis voi vastata, kun kotona kysytään viihdytkö työssäsi?

Sitä minä tässä vähän olen alkanut miettiä.

Myrsky nousee

Vielä hetki sitten Helsingissä näytti tältä. Kohta myrskyää ja meiltä menee sähköt.



Mutta ei vielä. Vähän pätkivät vain. Lainasin kirjastosta kuukausi takaperin Seppälän Mitä sähkö on?, mutta en ole avannut sitä vielä. On siinä hilkulla, avaanko ollenkaan. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Viimeisen lukemani Seppälän kirjan jälkeen muistan olleeni tuohtunut. Minun on varsin kerättävä voimia, jos aion tuon kirjan lukea. Olenko valmis ottamaan taas vastaan masentunutta suomalaista kirjallisuutta? Ja mistä löydän motivaation sen kohtaamiseen?

Meillä täällä maalla sähköä tulee myrskyissä satunnaisesti. Korkeapaineen aikana sitä tulee sitten liiankin kanssa. Lamppuja posahtelee yhtenään. Ikinä en ole lamppujen kanssa tasoissa niin, että niistä kaikki pelaisivat yhtä aikaa. Monesti lamput ovat yksinkertaisesti loppu. Kerta kaikkiaan finito. Kukaan ei muista ostaa kassikaupalla lamppuja. Niitä menee viikossa pari pakettia. No niin. Taas väläh

Isänpäivänä 2005

Näin se painuu mailleen tämäkin isänpäivä. Aikaisin aamusella soitteli eräs työntekijä, joka oli liian kännissä mennäkseen töihin ja lisäksi se oli saanut pahasti turpaansa. Neuvoin sitä menemään lääkäriin ja niin se sitten tekikin. Lähetteli tekstiviestejä, että vittu ku vituttaa ja sai viikon sairaslomaa.

Pajatso-niminen jäätelökakku, jonka pitkänäköisesti ostin jo edellisviikon perjantaina, on nyt syöty ja vatsa on aivan pullollaan. Ahmiminen alkoi jo aamusta, kun paistoin kaurasämpylöitä, kananmunia ja pekonia. Meillä on yllättäen syöty pekonia perinteisesti isänpäivänaamuina aina. Normaalisti tämä yhdistelmä on kruunattu paahtoleivällä ja marmeladilla, mutta nyt päätin tehdä rohkeasti poikkeuksen ja paistaa sämpylöitä, koska paahtoleipää ei yksinkertaisesti ollut. Isäntä sai lahjansa, joista osa oli heräteostettu kirjamessuilta ja yksi Anttilasta. Se katsoo tänä yönä KillBillit ja loput Tarantinot myöhemmin.

Kakku jätetään aina iltapäiväkahveihin päivällisen jälkeen syötäväksi ja niin nytkin. Kuopus sai puolet koko kakusta. Olen kerran antanut sen syödä niin monta jäätelöä kuin se halusi. Oli tapahtunut jotakin hyvin ikävää ja me olimme kahdestaan kotona. Halusin nähdä, kuinka monta jäätelöä se tirppana saa alas; kymmenen jäätelöpuikkoa ja olisi jaksanut enemmänkin, mutta ehkä ne loppuivat. Se voi syödä vaikka kuinka paljon pulskistumatta. Ainakin toistaiseksi. Meillä muilla ei sitä vaaraa ole. Esikoinen on tosin päässyt diabeteksesta johtuvasta pakonomaisesta napostelusta eroon, eikä meille herkkuja juuri jemmailla. Lisäksi kuopuksen paras kaveri, naapurin vinkeä vesseli, sairastui perjantaina diabetekseen. Jos nyt joku onni voi onnettomuudessa olla, se on siinä. Kuopus lähtikin sitä heti sairaalaan katsomaan.

Mutta minä söin työmatkalla jälkiruuaksi valkosuklaa-vuohenjuustokakkua. Junamatkalla popsin Marianneja, lisäksi olen hörppinyt kuohuviiniä, kermalikööriä ja olutta. Vatsani painaa niin paljon, etten pysty olemaan ruoto suorana lainkaan. Yritän pysytellä muutaman päivän erossa blogeista, joissa puhutaan terveysasioista. Harvakseen näitä kohdalle sattuu ja kuitenkin ne ovat niitä ainoita nautintoja, mitä meikäläiselläkään on. Silti karmiva syyllisyys kalvaa mieltäni.

Aamulla olisi herätys jälleen puoli viisi. Kuuden junaan pitäisi ehtiä ja töissä olisi oltava ennen seitsemää.

Hahhah, miten surullista

Hanna-Riikka Kuisma sanoo Parnasson blogissa kirjoituksestani näin:

No, en ota kovin vakavasti mainitun blogin kritiikkiä, jos ihminen pokkanaamalla vielä sanoo, että niin en kyllä ole lukenut edes itse kirjaa.
Sitäpaitsi henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu on aina kornia, jos ei edes tunne ihmistä ollenkaan.

Toisaalta, onhan se hauskaa, että herättää keskustelua. Ja onhan kateus snadisti imartelevaa, vaikka hiukan surullista.


Ihan normaali kuvio tämän on: Kirja kirjoitetaan, siitä tehdään juttu, sitä arvostellaan ja sen perusteella käydään keskustelua. Olen arvostellut täällä julkisia lehtijuttuja ennenkin ja tulen taatusti tekemään sitä myös jatkossa. Julkisuuden kautta lukijalle välittyy jokin kuva haastateltavista ihmisistä ja tämän kuvan minä siis sain. Se jopa vahvistuu koko ajan mitä syvemmälle noihin Hanna-Riikan kommentteihin menen.

Pitää mennä

Se on sillä hilkulla, että pääsen lähtemään myyntikokoukseen Jyväskylään huomenaamuna. Tyttöjä kaatuilee sängynpohjalle ja porukka on ihan tapissa jo. Huomisen olen rakentanut pienistä palasista, parin tunnin pätkistä, etteivät vallan työn alle muserru, kun minä olen poissa. Mutta jos yksikin vielä kaatuu, jään aamujunasta kesken matkan ja käännyn takaisin. On tämäkin.

Miksen voisi olla jollakin teollisuusalueella töissä, jossakin kälysessä toimistossa rapistelemassa papereita, kun nuhraantuneet miehet paiskisivat tukka pystyssä hommia pajan puolella. Minusta siinä olisi jotakin sykähdyttävää. Talsisin aamuhämärissä pitkin teollisuusalueen lumista tietä. Räntää sataisi takin niskasta sisään. Jalanjälkeni sulaisivat lumeen... Minun pitäisi ostaa kaulaliina. Avaisin kohmeisin sormin takaoven ja sytyttäisin aulaan kelmeän valon. Ravistelisin itseäni ja ripustaisin takkini tyhjään naulakkoon. Koneet eivät vielä hurisisi. Tuoksuisi tehtaalta. Istahtaisin tuolilleni ja miettisin, mitäköhän tänään alkaisin. Miehillä on kaikilla kännykät, eikä puhelinvastaajaa juuri tarvita. Tilauksia tulee harvakseen. Syyskuusta lähtien olen joka päivä kuullut neljän uutisista, miten Suomesta on kadonnut tuhansia työpaikkoja vähän kerrallaan. Joka helvetin päivä jossakin käydään yt-neuvotteluja satojen suomalaisten viraltapanemiseksi. Mihin ne kaikki ihmiset oikein laitetaan? Näitä minä miettisin ja rapistelisin papereita. Kirjoittaisin ehkä tietokoneella jotakin. En edes osaa unelmoida mitä. Ja keittäisin kahvia. Iltapäivästä joku kävisi sanomassa jotakin mitä minun pitäisi tehdä ja minä ryhtyisin oitis työhön.

Pitäisi pakata, mutta on mukavampi kirjoittaa siitä mitä pitäisi pakata. Haircuttia. Ostin loppukesällä alennusmyynnistä bilettämispaidan. Se on ehkä himpan verran liian retee meidän työpaikan illanistujaisiin, mutta minä otan sen. Siinä on vino helma ja vähän lepattavat hihansuut. Se on sellaista ohutta ja läpinäkyvää tummankirjavaa kudosta. Sen alla pitää olla toppi. Sitten pakkaan mustat housut, alusvaatekerran ja pyjaman. En unohda hammasharjaa enkä ripsiväriä. En taida tarvita kovin paljoa nyt. Joitakin papereita rapisteltavaksi. Junaankin voisi ottaa eväät ja kääriä ne voipaperiin, mutta nykyään ei enää kehtaa. Pitää ostaa kärrystä tulikuumaa kahvia ja ehkä jotakin pientä purtavaa, jos siellä on. Viimeksi ei ollut.

Se on sitten puoli viisi herätys. Juna lähtee 7.04. Tampereella on vaihto Pieksämäen pikajunaan! Onkohan se sellainen sininen lättänä? Jihuu. Lauantaina sentään tullaan suorinta tietä Pendolinolla takaisin.

Mukavaa viikonloppua.

Parnasson erittäin elitistinen lukupiiri

Suoraan Hollywoodin Kauniista ja Rohkeista back to The Parnasso.

Minulle tuli ensimmäinen Parnasso vuonna 2000. Se on näytenumero, enkä tiedä miksi sen olen saanut. Lienen tilannut ensin näytteen ja sitten koko lehden. Näytenumeroni kannessa on Leena Lander ja otsikko: Miten kirjani ovat syntyneet. Kyseinen Viideskymmenes vuosikerta / 2. nide on maksanut 55 markkaa. Nythän Parnasso on lehti ja puolet ohuempi kuin aikoinaan, tosin se ilmestyy useammin. Sisältökin on muuttunut. Entinen sisäpiirin eliittijulkaisu aukeaa nyt taviksellekin parilla klikkauksella Parnasson blogista, josta sen voi siis tilata. Parnassoni mahtuvat yhä pinoon yhdelle hyllylle. Monista olen taitellut sivuja hiirenkorville. Siellä on mm. erään kirjoituskurssini etäopettaja Pertti Terhon (lehdessä hauskasti muodossa Pertti Tertto) käsittämätön kirjoitus Beowulfista otsikolla "Sanojen soimisen rakastaminen" hiirenkorvalla. En todellakaan jaksa montaakaan virkettä loppuun asti: Beowulfin runoilija viljelee kauttaaltaan ja jatkuvasti toistuvana sen kaltaisia vahvasti sointuisia puolisäkeitä kuin esimerkiksi "folce to frofre" (lohduksi kansalle, 14), "billum und byrnum" (miekoin ja haarniskoin, 40) "heah ofer heafod" (valtiaan ylle, 48), "geafon on garsecg" (aavoille vesille, 49)... [näitä olisi vaikka kuinka]... ... Tuollaiset rakenteet muodostavat suorastaan alkutekstin 'banhusin' selkärangan. Niihin on kiinnitetty huomiota, mutta suomennoksen ratkaisut eivät noudata kuitenkaan aivan riittävän vahvaa linjaa tälstä osin, vaikka rakenteita on myös lisätty silloin, kun on löytynyt sopivat suomalainen ilmaisu, esimerkiksi "itku ja parku" (micel morgensweg, 129).

Minä en tiedä, miksi helvetissä koskaan Parnassoni tilasin. Olen tavannut siitä vuosien saatossa sellaisia artikkeleita, joiden ymmärtämiseen olisin tarvinnut vuosien opiskelun kirjallisuuden laitoksella, mutta myös turkulaista sukkahousupäärunoutta, jonka on ollut tapana aueta aina:

Kahvila Zen Caféssa
Turun taiteiden yö:
Hieron Eeva Laineen
kipeytyneitä hartioita
Akateemisen kirjakaupan takahuoneessa.
Täällä ovat myös jääkiekkovalmentaja Ape Suhonen
ja kirjailija Kauko Röyhkä.
Täällä tulevat kustannussopimukset pedataan.
Täällä kaikki oikeastaan tapahtuu.
Jarkko Laine saapuu paikalle kännissä kuin ankka.
Hän puhuttelee minua "Monsieuriksi".
"Mie puhun ommoo savvoo", sanon. "Osta miulta hyvä hevonen."
Anja Snellman nauraa mielikseni.
Kaverini Esa, Kari ja Juha saapuvat paikalle.
Olemme kaikki dekkarikirjailija Reijo Mäen siipiä.
Joku tämän kaiken maksaa.
Runoa tästä ei saa kirjoittaa.

Tapani Kinnusen runo jatkuu vielä, mutta antaapa olla. Se ei siitä sen runommaksi muutu. Voin kuvitella, miten sille on porukalla hihitelty... kännissä kuin ankka... tsihhih...

Tämä saattaa olla tabu, josta ei ehkä pitäisi puhua, mutta kyllä monet kerrat Parnassoa lukiessa on tullut mieleen kaikenlaista vastaavaa. Ja silti olen antanut sen postilaatiikkooni uskollisesti kolahtaa. Miten kirjani ovat syntyneet -sarja kiinnosti aika tavalla vielä silloin, kun harrastin tosissani kirjailijaksi tulemista. Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että monelle ihmiselle elämän tarkoitus on kirjailijaksi tuleminen. Sitten sitä vain joko tullaan tai ei tulla. Jos tullaan, niin sitten kyllä ollaan kirjailijoita koko elämän edestä. Paiskotaan omien lasten nenän edestä ovia kiinni ja tiuskitaan, kun mun täytyy nyt kirjoittaa, ei vastata puhelimeen, katkaistaan suhteet sukulaisiin, erakoidutaan, ollaan niin saatanan kirjailjaa, niin kuin eräs sukulaiseni huusi: Te ette ole mitään, minä olen klassikko!

Ai, mutta tämähän menee aika överiksi. Ensin ei muka ollut taas mitään kirjoitettavaa... hm...

Piti kirjoittaa tästä uudesta Parnassosta, joka siis pölähti postilaatikkooni eilen ja josta ensimmäisenä pisti silmääni Sapfon Vanhuudenveisu...
...
Näin voihkin alinomaa,
vaan minkä mahdan?
Ihminen syntyy vanhenemaan.
...

Vasta tänään luin Papinniemen pääkirjoituksen. Se ei ole sellaista läppää, jota edellinen päätoimittaja tapasi suoltaa, vaan on ihan simppeli lehden sisällön esittely. En tiedä miten tällaiseen matalaan profiiliin tulisi suhtautua. Ilman blogia hänen äänensä jäisi aika etäiseksi.

Olen melkein pääsemässä asiaan, joka ei ole Volvo Amatson eikä Karri Kokon ja Sirkka Turkan tapaaminen, mikä kyllä on Parnasson söpöimmin ikuistettu tapaaminen ikinä. Joskus Parnassossa on ollut oikein haastattelujen sarja, jossa on laajat kysmykset ja sitten ytimekkäät vastaukset perässä. Täytyy sanoa, ettei sellainen hirveästi innosta lukemaan. Sitä hakee hajanaisesti sieltä täältä kysymyksiä, jotka kiinnostavat, mutta vastaukset on sitten olleet niin tekemällä tehtyjä, että sormia kurkkuun vaan. Mutta tämä oli herttainen. Ihan kuin Karri Kokolla olisivat vähän housut tutisseet tässä.

Se asia, miksi ylipäätään aloin tähän älyttömään suoritukseen, oli Hanna-Riikka Kuisman novellikokoelman arvostelu. Kirjaa en valitettavasti ole lukenut, mutta takerruin taas näihin sanomisiin. Kuisma sanoo kokoelmastaan, että tarinoiden yhteinen nimittäjä on se, että elämä on läpi lusittava rangaistus, eikä mikään kauhean onnellinen tapahtuma... ja että ne, joilla on hankaluuksia, voivat löytää samastumispintaa, tajuavat, etteivät ole yksin. Novellit voivat selkiyttää ajatuksia ja auttaa. Toinen taso on näyttää niille, jotka ovat kasvaneet pumpulissa, että näinkin voi tapahtua...

Niin, jälleen yksi laskelmoitu novellikokoelma nuorista, jotka hakkaavat tai tulevat hakatuiksi, kilpailevat siitä, kuka kuolee ensin. Vieläkö näille on tilausta? Yhäkö hypetetään visvaa ja paskaa? Mikä on pumpulin mitta? Ymmärtääkö kirjailija kylliksi, jos ei ymmärrä, ettei mitään pumpulia ole olemassakaan, vaan että elämä on realismia, jossa tapahtuu hyviäkin asioita kaiken mädän keskellä ja ennen kaikkea, ettei tuskaa voi verrata. Mikä on pumpulissa kasvanut? Sellainenko, jota on rakastettu ja hoivattu? Kuinka monella se on kestänyt? Eikö pumpulissa kasvaneella ole koskaan ollut murheita? Ei kylmää isää, joka ei ole ollut koskaan kotona. Tai isää, joka ei käynyt huorissa. Äitiä, joka on hukuttanut itsensä uima-altaan reunalla viinaan ja lääkkeisiin? Mitä on pumpuli meidän ympärillämme? Se on kulissia, jonka alla kuhisee koko ajan kieroutuneita sukulaisuussuhteita, mielenterveysongelmia ja kuolemaa. Se ei ole karrikoitujen tyyppien yksinoikeus, vaan se on ihan jokaisen elämää. Tällainen pahuuden maksimoinnin ihailu tulee jo korvista, eikä sellaista voi ihailla kuin sellainen, joka kuvittelee nähneensä jotakin, mitä kukaan muu ei ole nähnyt. Silloin on nähnyt liian vähän ja liian suppeasti.

Miksi meidän kirjailijamme ovat niin nuoria?

Vähän ennen kyyneleitä

Olen hautatuneena sohvalle jättityynyjen syleilyyn. Katson Emmerdalen sekä Kauniit ja Rohkeat. Massimo on kytkettynä hengityskoneeseen sekä pyörätuoliin ja on nyt todellakin ilmeetön, koska on vihannes. Vaikka ei siis ole. Makaan sohvalla ja katson pyörätuoliin kytkettyä Massimoa ja olen ikään kuin Massimon pään sisällä, sillä saan kuulla hänen ajatuksensa. Tämä on niin nerokasta. On siinä hilkulla, etten tirauta kyyneltä, kun Massimo räpäyttää silmäänsä. Huraa. Makaan siis sohvalla ja melkein nukahdan. Kun katson taas televisiota, Massimo on yhä siinä. Ja kun ajattelen, että tämä on elämää, minun päätäni huimaa. Nukahdan taas, kuola valuu pitkin poskea ja herään kuorsaukseeni. Viivi Avellan istuu söpösti jalat harallaan silmieni edessä ja yhtäkkiä tajuan, että olen aikuinen nainen. Nousen istumaan ja haron hiuksiani. Minun ei tarvitse enää yrittää olla mitään. Tämä on ikään kuin maailman tappi. Minun ei tarvitse enää yrittää olla yhtään mitään.

Ranskalainen silmälasisankojen suunnittelija, puolikalju kikkarapäinen kuvotus Alain Mikli on tämän päivän Iltalehdessä huolissaan suomalaisten naisten rupsahtamisesta ja sanoo, että "jotain tapahtuu, kun nainen täyttää täällä 45 vuotta." Väärin. Se tapahtuu nopeammin. Täällä ei ole mitään mitään minkä vuoksi pitäisi yrittää. Täällä on kylmää ja pimeää, minkä lisäksi ranskalaiset elostelijat sekä virolaiset naiset käyvät vain vittuilemassa, puhumattakaan suomalaisista miehistä. Kiitos. Alan rupsahtaa ja alan olla ylpeä siitä. Mikään ei voisi enempää inhottaa, kuin jonkun hautaan asti elostelevan silmälasisankojen suunnittelijan miellyttäminen. Minulla ei ole mitään tajua, miten joillakin ihmisillä ei kerta kaikkiaan ole minkäänlaista itsekritiikkiä. Monelta mieheltä tuntuu aivan kadonneen käsitys omasta epätäydellisyydestään. Ja niiltä joilta ei ole, ovat niin hiljaa, ettei sitä huomaa. Sääli.

Soitan äidilleni. Se on laittanut minulle paketissa akupunktiopohjalliset. En varmaankaan muista kiittää, koska pohjalliset ovat jättiläiselle ja jos leikkaan ylimääräiset pois, akupunktionastat eivät välttämättä osu oikeisiin pisteisiin. Mutta ei sillä kuulemma ole väliä. Kaikkea voi kokeilla kerran. Eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Se joka pitää sitä huuhaana, voi kokeilla ensin koko päivän seisomista muutaman vuoden. Jos tähän jalkasärkyyn löytyy jostakin jokin apu, niin ihan sama, vaikka se olisi enkelinpierua tohvelin pohjalla.

Luen parikymmentä blogia läpi, mutta en oikein innostu. Moni asia tosin ärsyttää. Olen sata kertaa samaa mieltä ja toiset sata eri mieltä. Marleenan kanssa olen oikein samaa mieltä tänään. Alkaa yhä enemmän huvittaa nuo kaikki bloggaavat stroboskoopit. Voi sitä glamouria ja toplistaa ja niitä kaikkia, jotka kielipitkällä näitten sähköjänisten perässä juoksevat.

Melkein meinaan kommentoida Viiman juttua, mutta sitten muutan mieltäni, kun en jaksa sitoutua keskustelemaan aiheesta. Jos laitan jonnekin kommentin, jään jumiin siihen blogiin pitkäksi aikaa. Olisin siellä taas kohta ja taas kohta. Yksi hemmetin jojo koko akka.

Pyhiemme yhteyteen

Olen alkanut ajatella vainajia vasta ihan viime vuosina. Sitä ennen he vain olivat kuolleita ja poissa. Kävin joitakin vuosia sitten ensimmäistä kertaa mummoni ja pappani haudalla Hämeenlinnan hautausmaalla. Olin ollut siellä viimeksi kahdeksankymmentäluvun alussa, kun mummoni saatettiin haudan lepoon pappani viereen. Heidän hautakivensä on kirjan muotoinen. Silloin mummon sivu oli vielä tyhjä, ja näin sen vasta kymmenen vuoden päästä valmiina.

Etsin hautaa tuntitolkulla, koska olin ihan varma, että se oli toisella suunnalla, mutta se olikin kappelin takana. En muista niistä hautajaisista mitään muuta, kuin että menin sinne Jyväskylästä jonkun mummon ystävättären kyydissä Ladalla ja pelkäsin enemmän kuin koskaan. Naisen tukka oli tupeerattu niin korkeaksi, että se hinkkasi Ladan kattoa koko ajan. Muori istui kuskinpukilla tukevassa haara-asennossa ja polki pedaaleja kuin olisi soittanut urkuja. Se ei osannut ajaa autoa ollenkaan, mutta painoi kaasupolkimen pohjaan ja antoi mennä. Kosla heittelehti kaistalta toiselle koko matkan. Kurveissa käytiin pientareen puolella ja sieltä auton ajorataa korjattiin vastaantulevien kaistalle asti. Puristin sormet valkoisena penkkiä ja yritin hiljaa änkyttää, ettei ajaisi niin lujaa. Melko varmasti rukoilin. Kaikkein hulluinta tässä on se, että minä tulin samalla kyydillä takaisin. En muista mummoni hautajaisista mitään, koska siunaamisen ajan olin niin helpottunut siitä että olin elossa, ja hautaanpanemisen aikana aloin jännittää, lasketaanko minut seuraavaksi mullan alle.

Isäni maalaama kuva papastani on tuossa seinällä näyttöpäätteeni yläpuolella. Pappa nojaa siinä käsillä leukaansa ja katselee otsa kurtussa kaiket päivät tekemisiäni. Sen silmät näyttävät siltä kuin ne liikkuisivat. Joskus juttelen taululle. Pappa oli mukava ihminen, mutta kuoli jo, kun minä olin teini-ikäinen.

Isäni hauta on Jyväskylässä, eikä minulle ole tullut sielläkään käymisestä mitään traditiota. Haudassa on ihmisen ruumis, mutta sen henki jossakin muualla. Isäni kuoli elokuisena yönä kesämökillämme. Kun käyn siellä, en voi olla ajattelematta isääni koko ajan. Jo kun pääsen vastarannalle mantereen puolelle, kuvittelen näkeväni isäni siellä venepoukamassa vastassa. Isän kuoleman jälkeen minusta ei ole koskaan tuntunut siltä, että olisin saaressa yksin, vaikka muut olisivat käymässä kaupassa tai onkimassa veneellä, uimassa tai missä milloinkin. Sieltä venepoukamasta isä sitten myös lähtiessäni vilkuttaa, kun veneemme keula hiljakseen lipuu kohti vastarantaa. Mutta minä vain kuvittelen. Ne ovat kuitenkin niin kummallisen voimakkaita kuvitelmia, että jäävät mieleen ikään kuin ne olisivat oikeita muistoja.

Meillä kasvaa karvoja lattiastakin

En tiedä mikä on, mutta järki ei juuri kulje. Viime yönä unessakin jouduin takaisin koulun penkille hiljaisten tyttöjen kanssa. Opettajana oli tumma, kookas, kierosilmäinen nainen, jonka käsivarret ja sääret olivat yltä päältä pitkien mustien karvojen peitossa. Se istui kuin Donnerin Jörn ja kertoi olevansa ylpeä naiseudestaan. Seinällä oli entisten oppilaiden itse piirrettyjä omiakuvia. Opettajankin kuva oli siellä ja se myhäili katsoessaan sitä. Opettaja oli piirtänyt itselleen nylonsukkahousut, joiden läpi sen tuuhea karvasto paistoi. Ja se oli niistä ylpeä. Puhuikin pitkään siitä, miten karvaisia naisia on niin kovin vähän, mutta karvat ovatkin vain osoitus testosetronin määrästä, mikä tarkoittaa että opettaja on sängyssä varsinainen villipeto. Minä nojasin käsi poskella pulpettiin ja ajattelin, että onpas höpö.

Nuorimmat lapset lähtivät syntymäpäiville. Isommilla pojilla on lätkäpeli Grankullassa. Olen ihan yksin vielä hetken. Laitoin tulet pihalyhtyihin. Vaikka marraskuun lapsi olenkin, tämä päivä on ollut hieman liikaa. Taivas on ollut minulle aivan liian matalalla.

Meillä on todella törkyistä. Lattiakin taitaa olla herännyt henkiin. Kenties se on jo jokin orgaaninen olio. Lakaisin koirankarvakerroksen lumiharjalla ulos, sammutin valot ja sytytin kynttilät. Otin lasin viiniä ja nyysin esikoiselta ruuhkatukkamusaa. Välillä tulee niin heviä, että on kiireesti kirmaistava vaihtamaan biisiä, mutta muuten kyllä kukkahattu jytisee päässä tavattoman hauskasti. Mainiota musiikkia.

Vanha muistaa diskon ja muita tapauksia

Tytär lähti juuri naapuriin. Sen paras kaveri asuu tuossa seinän takana. Tytön vanhemmat ovat molemmat seurakunnan työntekijöitä. Tytär meni sinne pukeutumaan elämänsä ensimmäiseen diskoon. Otti mukaansa sukkahousut ja vekkihameen, sekä tummanharmaan t-paidan, jossa luki girls ja jotakin muuta hilekirjaimin. Oli aika täpinöissään. Minä tässä raaviskelen päätäni ja hörpin kahvia. Tuskin siellä mitään kummoisempaa on. Koulun disko kuitenkin.

Tuossa iässä, juuri yhdentoista korvilla, olin diskossa ensimmäistä kertaa. Minäkin menin naapuriin pukeutumaan. Sain oppilaskodin tytöiltä lainaksi mustat housut. Voi että ne oli hienot. Samanlaiset, mitä teinitytöt nykyäänkin pitävät. Napa näkyi ja peppu oli piukka. Olin niissä jotenkin aivan puristuksissa. Oparin likat lainasivat myös huulipunaa. Se oli kypsän kirsikan väristä ja ne huulet näkyivät kauaksi. Kun Oparin kuningatar Kipa laittoi sitä täyteläisiin huulinsa, me muut haukoimme henkeämme ja potkimme kiviä. Kipa oli jumalattoman hyvän näköinen, pitkä, hoikka, vaalea ja sillä oli hurmaava hymy, mutta se käytti sitä hyvin säästeliäästi. Pelkäsin Kipaa enemmän kuin mitään muuta. Se saattoi saada raivarin mistä vain ja ruveta potkimaan lähintä uhria. Siksi se oli kotoakin pistetty pihalle. Kipan ääni oli silloin 13-vuotiaana jo niin kulunut, että se huutaessaan enää kähisi. Se oli varmaan polttanut tupakkaakin syntymästään asti ja minun tupakoitani heti siitä asti, kun tavattiin. Joskus se sentään maksoikin niistä jotakin tai antoi varastettuja meikkejä tilalle, mutta kyllä minä aika tiukasti yritin tupakoistani kiinni pitää. Jostakin Kipa löysi aina viinaa. Antoi se siitä pari paukkua minullekin. Kyllä jännitti, pääsenkö diskoon sisällekään, kun olin niin kännissä. Kipan lisäksi porukassa olivat aina myös Pellisen siskokset. Nuorempi oli päästään aivan sekaisin ja se vanhempi kuvatutti itsensä pornolehteen heti, kun rinnat olivat tarpeeksi suuret. Sen kuva kiersi sitten meillä luokassa. Minä tuijotin sitä lumoutuneena. Vanhempi sisar oli todella kaunis ja tiesi sen kyllä.

Näin Kipan viimeksi televisiossa jossakin dokumentissa, joka kertoi naisvangeista. Sitä ei näytetty kunnolla, mutta tunnistin sen äänestäkin. Ja sen hymy vilahti kerran, hampaatkin olivat tallella. Nuoremman Pellisen näin viimeksi parikymmentävuotta sitten, kun se viimeisillään raskaana ryntäsi Roilin Teboilille huutamaan, että: "Kenen vitun auto tuolla seisoo. Aja vittuun se sieltä että muutkin saa bensaa", ja veti hermosavut päälle. Sen tukka hapsotti joka suuntaan ja takki rehotti auki. Liian pieni paita mahtui tuskin päälle eikä se ollut saanut housujaan enää kiinni. Sitä en kyllä unohda ikinä. Muutenkin näyttää siltä, että alan muistaa lapsuudesta kaiken, mutta tästä päivästä hädin tuskin mitään.

No siellä diskossa sitten pääsin Peten syliin istumaan. Olin ihaillut sitä poikaa jo jonkin aikaa. Pete oli jo yläasteella. Se pyysi minua koettamaan jalkoväliään, mutta sen farkut olivat tiukat ja pallit aivan puristuksissa. "Ei tunnu missään", Pete sanoi. Minä koetin kovempaa. "Ei tunnu vieläkään missään", se jatkoi. Nousin ylös ja kohautin olkapäitäni, enkä sen jälkeen kuullut Petestä enää mitään kuin vasta vuosien päästä, että se oli joutunut dialyysikoneeseen eikä sillä ollut elinaikaakaan kai kovin paljon. Lienee siis kuollutkin jo.

Vaikka väitetään, että nykyaikana pahuus on lisääntynyt ja lapset kauheita, minulla on siitä täällä lintukodossa toisenlainen käsitys. Nämä minun lapseni ovat saaneet olla lapsia aika paljon pidempään, kuin silloin 70-luvulla, jolloin lapset kasvoivat keskenään ja tekivät kaiken alusta asti omin päin ja heti, kun siihen tuli tilaisuus. Kun tytär kavereineen nyt menee diskoon, siellä kikatetaan paljon ja supistaan. Juostaan posket punaisina tukka hulmuten paikasta toiseen, vailla mitään tarkoitusta. Saadaan sätkyjä, kun poika vilkaisee vähän. Tanssilattialla yritetään ehkä esittää idolseja ja lauletaan muka mikrofoniin. Kenties vähän tanssitaankin.