Kuin kukka kämmenellä

Pitäisitpä minua vielä kerran
kuin kukkaa kämmennelläsi



hetken verran
väsyneitä varpaitani
sormillasi hyväilisit



hiuksiani hivelisit
kesken
bad hair dayn

Koskisitpa edes kerran käsilläsi




ennen kuin sanon
sen viimeisen hein.


Valokuva- ja runotorstai pelastaa jälleen karmeasta päivityspulasta kärsivän blogini. Tai no, ei tuota oikein runoksi kehtaa sanoa. Mutta kiitos inspiksestä.

Futispostaus

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Siis jossain toisessa ilmassa. En ymmärrä, mitä itua on katsoa futista, jos ei tiedä kenen puolella voisi olla. Ja mistä näistä ulkomaan elävistä tietää, minkälaista sakkia kukakin on. Jos ei ole suomipoika juoksemassa pallon perässä, niin mitä järkeä on pitää siitä niin kovaa meteliä. Jo puoli bloginneaa on blogannut futiksesta.

Niin minäkin. Katsoin nimittäin eilen pelin. Se jotenkin imaisi mukaansa. Piti ihan nousta seisomaan, kun pelissä tapahtui niin paljon kaikenlaista. Tosin kovin vaikea oli päättää, kumman joukkueen puolta olisi pitänyt. Vastakkain olivat nappulaliigan pojat vm. 1997 ja tytöt vm. 1996. Aluksi kuuntelin huvittuneena poikien juttelua ennen matsia.

- Jos me noille hävitään, niin sit jossain on jo jotain vikaa.
- Ei me tytöille hävitä.
- Ei niin.
- Ja jos hävitään, niin siks vaan kun ne on vanhempii.
- Nii.

Toivoin, että tytöt pesee ne mennen tullen. Vähän se tietty riipaisi sydänalaa, kun ajattelin, miten oma pikku kuopus siitä ikinä tulisi toipumaan. Sillä tosin on kokemusta tyttöpelaajista, koska sen omassa lätkäjoukkueessakin pelaa kaksi tyttöä, joten ihan ylivoimainen pala se ei ehkä olisi ollut. Pikkuhiljaa maailman tulisi huomata, että tytöt ovat ihan yhtä kovia pelaajia kuin pojatkin. Näin siis ajattelin.



Pelin edetessä rupesi mieli muuttumaan. Tytöt potkivat nappiksilla poikia jaloille, tönivät niitä kumoon minkä ehtivät ja jopa niiden valmentaja huusi pallosta kamppailevalle neidille, että:
- Töni! Töni töni! Kyllä se siitä väistää. Jätkät on hätää kärsimässä! No, olihan niillä tytöillä enemmän sitä massaakin jo. Moni poika lensi kumoon ja jokunen sai polvesta mahaankin. Kuopuskin sai potkuja säärisuojiinsa niin, että rusahdus kuului katsomoon asti. Sieltä seuraamassa ollut poikakin huusi:
- Tönikää takaisin! Ne on väkivaltaisia tyttöjä!
Mutta pojat pysyivät herrasmiehinä.

Kun kuopukseni surkea potku valui kuin varkain tyttöjen maalin, maalivahti parahti surkeaan itkuun eikä noussut ylös ennen kuin valmentaja kävi sen sieltä nostamassa. Samaan aikaan vaihtopenkillä yksi tyllerö alkoi hakata päätään maahan ja huusi:
- Me hävitään tää, me hävitään tää. Mitä jos me taas hävitään?

Sen jälkeen aloin kannustaa pelkästään poikia. Peli päättyi 2-0, vaikka neidit hallitsivat peliä koko ajan. Maaleja ei vaan syntynyt, koska energia meni siihen tönimiseen. Vielä lopuksi tytöt huusivat:
- Voitettiin tai hävittiin, oltiin silti parempii.

Kuopus nilkutti pelin jälkeen kentältä pois ja sanoi, ettei enää ikinä halua pelata tyttöjä vastaan.

Avara luonto -osuus

Vaihdoin veden siihen pihalammikkoon (jos muistatte), koska se oli täynnä pajun höttösiä sekä siitepölyä. Vettä ei enää seasta erottanut. Paljonko sekään operaatio sitten hyödytti. No siinä uutta siitepölyä ihmetellessäni huomasin, että lammikossa ui jokin. Se polskutteli onnessaan puhtaassa vedessä pitkin nautinnollisin potkuin ja minut nähdessään se alkoi esittää kuollutta ja rupesi vajoamaan liikkumattomana kohti pohjaa. Sitten se liukui taidokkaasti sukeltaen kiven koloon piiloon. Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että tulikohan keväällä pelasteltua vesiliskoa hukkumakuololta... No, nauroinpahan aikani itselleni... aina tähän asti, kunnes huomasin, että olihan se itsetuhoinen sisilisko sitten kuitenkin. Siltähän oli häntä poikki ja hyvänen aika, eihän salamanterin pyrstö niin vaan katkeilekaan. En ole ikinä ennen päässyt kirjoittamaan salamanteria. Minustahan voisi isona tulla salamantereitten puolustaja. Salamanteri-Saara sarjassamme Elämäni eläimet. Oletteko ikinä miettineet eläindokumentteja katsellessanne, miten jotkut ihmiset kerta kaikkiaan pyhittävät elämänsä hyeenoille, sammakoille, kilpikonnille... asuvat erakkoina hökkeleissä, käyttävät kaikki rahansa kilpikonnien laserleikkauksiin ja roikkuvat puussa monen kymmenen korkeudessa katsomassa miten sammakot parittelevat; sepä muuten onkin niljakasta ja intohimoisen näköistä. Ne takertuvat toisiinsa amplexusotteella tuntikausiksi ja toden totta, ne näyttivät hymyilevän siinä, kaksi päätä päällekkäin. Että onhan se puussa roikkuminen riskinsä väärtti.

Tämä vesilisko on vielä kovin pieni, ehkä häntineen päivineen viisisenttinen ja luultavasti naaras. Se voi elää kahdeksanvuotiaaksi. Me jäädään nyt odottelemaan sille sulhoa.

Pyörin pyörin ympyröistäin irti pääse en...

Kevyt kenttäbloggaus ennen Lintsille lähtöä

Loman kunniaksi lapset lupasivat eilen imuroida ja olivat sitten imuroineetkin, paitsi vanhin piltti oli tapansa mukaan kiemurrellut vastuusta. Se murkku luistaa kaikesta mistä pystyy ja huutaa niin lujaa, ettei kukaan kestä kuunnella. Harvemmin on tullut enää pyydettyäkään, että hyvin toimii... No, tytär on sen verran topakka, että oli käyttänyt isoveljeensä valheen viekasta voimaa. Se oli mennyt velipojan huoneen ovelle ja sanonut, että minä olin käskenyt sen edes tyhjentää tiskikoneen. Mitään sanomatta poika oli moppitukkansa alta katsonut siskoaan ja nyökännyt. Viidentoista minuutin päästä se oli pyrähtänyt keittiöön ja todellakin tyhjentänyt tiskikoneen, minkä jälkeen se oli häipynyt takaisin koloonsa. Kun tulin kotiin, tytär sanoi, että ufot ovat ehkä kaapanneet isoveljen ja vaihtaneet sen johonkin toiseen.

Voi herranperkele!

Nythän juttu on kuulkaa niin, että minulle on jumalauta turha tulla inisemään kiroilemisesta
ja ettei sen avulla paranneta maailmaa, ennen kuin on itse parantanut sitä yhdelläkään tasapaksulla jaarituksellaan. Ihmisillä on siitä himpskatin omituinen käsitys siitä, että juuri heidän sivistynyt kielensä olisi jollain tapaa ainoa mahdollinen ja sen avulla sivistyneen kielen käyttäjä olisi näin ollen ikään kuin asemassa, jolta voi arvostella muita. Herätys! Sivistymättömyyttä on niin monenmoista... hupsista sentään.

Minulla on täällä blogissani enemmistö sellaisia päreitä, joissa ei kiroilla lainkaan. Silloin kun tilanne vaatii kirosanaa, minä kiroilen. Olen siis joinakin päivinä sivistynyt ja joinakin sivistymätön. Vaan eipä niinä sivistyksen päivinä ole kumpikaan herroista vaivautunut päreen sisältämää asiaa kommentoimaan, eikä maailmakaan ole tainnut pahemmin parantua, joten ihan turha tulla nyt äpisemään tästäkään aiheesta. Totuus on se, että minä voisin aivan yhtä oikeutetusti alkaa vaatia näitä herroja ja jotakuta rouvashenkilöäkin kiroilemaan, mutta ei ole tullut moinen tätä ennen mieleen. Nyt tuli. Joten kääntäkäähän katseenne niistä lillukanvarsista oikeisiin ongelmiin. Mikä hemmetin marionetti minä teille muka olen? Tämä meni vähän liian pitkälle.

Kirosanojen takana on joskus suuria pettymyksiä, kaunaa ja katkeruutta. Sen tajuavat kaikki. Siksi kiroilu antaa huonon kuvan ihmisestä. En halua seurustella katkerien ihmisten kanssa itse. Oman tyttären en ole kuullut kiroilevan muuta kuin normaalisti ja sen tuntuu hyvältä. Tuskin kukaan vanhempi haluaa lapsistaan katkeria olentoja, tuskin Saarakaan. - Maalainen

Myönnän, että olen heikkoina hetkinä elämälle katkera. Vähemmällä en olisi halunnut päästä, mutta vähän enemmän onnen hetkiä olisi voinut olla. Voin joka tapauksessa vakuuttaa, että niistä asioista joista minä katkera olen, ei puhuta, ei edes kiroillen. Mutta missään tapauksessa minun kanssani ei kukaan ole vaatinut keskustelemaankaan. Päinvastoin. Jos nyt kuitenkin vähän analysoisin, niin tuossa Maalaiselta lainaamassani kappaleessa ei ole minkäänlaista ymmärrystä ihmisiä kohtaan. Ihminen ei yleensä katkeroidu ihan ilman kovaa onnea ja pettymyksiä. Voi tietenkin olla hyvä, ettei sellaisten ihmisten kanssa juuri kannata jutellakaan, jos kovin hirvittää. Voisi kenties joutua kohtaamaan hankaliakin asioita, pettymyksiä ynnä muuta raskasta... Aika hauska myös tuo normaali kiroilu versus epänormaali kiroilu näin virtuaaliolosuhteisiin verrattuna. Vietin tänäänkin töissä 12 tuntia normaalisti kiroillen ja sitten tulin kotiin ja aloinkin äkisti kirota epänormaalisti. Melko metkaa.

(Menee ylitöiksi, koska meillä on kaupassa meneillään remontti ja yli puolet tavaroista vaihtaa paikkaa. Jalat ovat aika turvoksissa ja päässä kuhisee. Öisinkin vaihdan järjestystä ja mietin mihin mikäkin laitetaan...)

Vaikka joku Haanpää kuvasi jätkiä, en muista hänen herkutelleen voimasanoin, ei liioin Linna eikä Päätalo. Ne ovat paikallaan asiayhteydessään ja huolella käytettyinä. - Maalainen

Siis herra paratkoon! Minä olen Saara, enkä mikään Haanpää, en liioin Linna, enkä luojan kiitos Päätalo!

Ja sille yhdelle hienostuneelle herralle, joka ei lue tätä blogia, mutta joka tietää että täällä kiroillaan sivistymättömästi, voinen kertoa, että kiroilu ei ole trendi, se on ikiaikainen tapa. Ja sitä paitsi minä olen 41-vuotias. En edelleenkään aio kirota tekopyhästi käyttämällä kirjoitusasua v****u, jos kerran tarkoitan vittua, vaikka se kuinka sivistyneeltä näyttäisi ja varsin menestyksekkäästikin vielä. Kaikenlainen tekosiveys on minusta pelkkää huijaamista, mutta mikäs siinä, jos läpi kerran menee. Jatulintarhassa oli aikoinaan esillä Vitun epistemologia, joka kannattaisi esim. toimittajankin joskus lukea. Ihan vaikka vain sivistyäkseen.

***

Jokohan pääsisi oikeisiin ongelmiin, hohhoijaa. Tämä Blogger on ollut viime aikoina aivan hirveä! Sivut avautuvat niin kuin syvästä unesta ja kommentin perille pääsykin tyssää yhteyden aikakatkaisuun. Tätäkin pärettä sytytellessä yhteys on katkennut muutaman kerran. Voi voi sentään. Hetkittäin tulee myös heitettyä pyyhe kehään sen sijaan että sanoisi jotakin muihin blogeihin, eikä aina vaan tähän omaansa. Blogger on kuhninut koko viikon. Aika ajoin onnistaa, mutta kun omienkin kommenttien kommentointiin menee tuhottomasti aikaa, ei oikein virta meinaa riittää enää muiden kommentointiin, vaikka mieli tekisi. Monesti se on kyllä bloggarin onni.

***

Eilen aamulla pajujen höytyvien laskeutuessa hiljalleen tuolle viereiselle pellolle, villistä sireenipuskasta koikkelehti esiin hämmentynyt hirvi. Eipä ollut kameraa mukana, ei edes kännyä. Koira tuli aivan kaheliksi ja rähisi niskakarvat pörhöllään. Nämä emojensa karkoittamat vasat ovat sitten murheellinen näky. Ne ovat niin hädissään, että sydämestä ottaa. Näitä ei haluaisi edes nähdä, mutta se oli jo toinen kerta. Viimeksi sellainen tuli takapihalle asti, mutta onneksi ei ikkunasta sisälle sentään.

Trendi on kirosana

Moro,

mä luin just uuden veen. Se on hei ihan samanlainen kuin citykin, deittiosastosta lähtien. Mä oon tosi pähkinöinä nyt. Näill toimittajil on eessä loistava tulevaisuus media-alan ammattilaisina trendien aallonharjalla. Näiden lehtien tekijätiimit osaa todella räväkästi kertoo meille, että miss tapahtuu ja mitä. Ja mitä sun pitää pukee päälles kun sä sit meet sinne.

Vittu että olen kyllästynyt tähän citykulttuuriin; trendiravintoloihin, trendiaurinkolaseihin, trendivaatteisiin, trendijulkkiksiin, trendilehtiin, trendi-ihmisiin, trenditoimittajiin ja ennen muuta joka helvetin asian top-listauksiin... kohta lentää yrjö. Nuoret haluaisivat muuttaa tämän maailman oman näköisekseen, mutta se todellakin näyttää pinnalliselta, hektiseltä, kiireiseltä ja orgastisen trendikkäältä.

Minun mielestäni muoti ja muotinäytökset pitäisi kieltää lailla ja antaa vihdoinkin ihmisten löytää oma tyylinsä ilman jatkuvaa opastusta siitä, mikä on hottia ja mikä ei. Hitto jos joku muotiguru keksii, että nyt pitää olla leveät lahkeet, niin eiköhän kaikilla ole kohta leveät lahkeet, ja kunhan niihin on tottunut viimeinen mökinmuijakin, niin eikö joku huumeilla nälkäänsä karkottava pahvipäinen mallimuija vedä pillifarkut jalkaansa kesken parhaimman leveälahjesesongin, ja jokos taas salamavalojen välkkeessä tapahtuu suuri valaistus...oooh, trendi-ihmiset pyörtyvät ihastuksesta ja kahden vuoden päästä siitä jokainen sulloo itsensä niihin helvetin nakinkuoriin ja anoreksia kaupanpäälle, kiitos. Siis mikä apinalauma tämä on? Eivätkö he ole ennen pillifarkkuja nähneet? Hm... ehkä eivät. Tässä iässä tuntuu naurettavalta seurata saman asian ympärillä tasaisin väliajoin tapahtuvaa keinoihmettä.

Ymmärrän kyllä sen, että eihän niitä muunlaisia vaatteita ole kaupan kuin niitä mitkä ovat muotia, ja kun joka talvi kaikki vaatteet kummasti kutistuvat kaapissa, niin pakkohan se on uusia joskus ostaa. Mutta eikö se silti ole aivan idioottimaista, että nyt isot kaulukset ovat ihan ok, mutta parin vuoden päästä niille nauretaan. Sama koskee ihan kaikkea. Trendilehti listaa ravintoloita, festareita, fillareita, lippiksiä, hieromasauvoja... niin eiköhän nämä omatoimista ajattelua vieroksuvat ihmiset mene ja käytä näitä trendiasioita muiden ravintoloiden ja vaatevalmistajien irtisanoessa samaan aikaan väkeään.

Joku vetää tästä hyviä rahoja koko ajan ja elelee röyhelöpaidoissaan leveää elämää. Varmaan olisi parempaakin käyttöä niille euroille, joita trendeihin käytetään. Ajatelkaa miten paljon niillä voisi auttaa nälkäänäkeviä. Tuli vaan mieleen. Älkää hermostuko. Tämä nälkäkortti on aika pahasti kulutettu, mutta voisi siinä silti olla pointtia.


Mika Waltaria on sentään lainattu veen "kulttuurisivulla", mutta sekin niin ikitrendikkäästi kuin: "kirjoittamisesta pitää saada henkinen orgasmi". Siis älkää hei viittikö. Ei elämä ole pelkkää orgasminmetsästystä joka reiässä. Riittää kun posket vähän vitutuksesta helottaa.

Elän siinä sivussa

Huomaan olevani pisteessä, jossa arkisin odotan, että päivät kuluisivat nopeasti kohti viikonloppua. Minä vain odotan sitä viikonloppua ja teen kaikkea mahdollista siinä sivussa, että aika kuluisi nopeammin. Ja sitten kun viikonloppu tulee, en jaksakaan enää kuin nukkua. Eli jos joku käskisi nyt hommata elämän, minä en jaksaisi.

Gallupien lellikki

Nyt menee hermot näihin helvetin kaavakkeisiin, joita posti minulle, eli siis sille satunnaisesti valitulle henkilölle kantaa selkä vääränä kerran kuussa. Toinen mokoma soittelee harva se viikko, olisiko nyt hyvä aika vastailla pariin kysymykseen: mitä bensaa käytät, mitä operaattoria, montako perheenjäsentä, kuinka vanha, mies vai nainen, kissa vai koira, pitkä vai lyhyt... Tällä tuurilla kannattaisi ruveta lottoamaan. Joka tapauksessa hirvittää tällaiset 11-sivuiset pumaskat, joissa on sellaiset rapiat sata kysymystä siitä, miten teen työmatkani ja missä vietän yöni, mitä syön, paljonko juon kahvia ja viinaa tai poltanko tupakkaa, ja jos poltan, miksi poltan ja monen aikaan, lisäksi extrana poltanko piippua tai kenties käärinkö sätkiä. Entä mikä olisi minusta paras tapa ehkäistä huumeitten käyttöä. Joka jumalan sivun jälkeen kysytään, onko kukaan seuraavista: lääkäri, terveydenhoitaja, perheenjäsen tai joku muu vihjaillut siitä, että minun pitäisi syödä vähemmän, liikkua enemmän, ryypätä vähemmän, polttaa vähemmän, syödä rasvaa vähemmän, laihduttaa...



Eikä sekään niille riitä. Minun tulisi paljastaa heille myös kaikkein pyhimmät irstailuni, eli kuinka paljon nautin alkoholia kerralla ja syönkö suklaata! Vähänkö haluaisin kertoa. He haluavat myös urkkia olenko viime aikoina syönyt keitettyjä perunoita, rasvaista juustoa, makeita leivonnaisia... ja jösses sentään... jäätelöä. Pitää siis vastata 24 eri ruokalajista, olenko syönyt niitä viikon aikana en kertaakaan, 1-2 päivänä, 3-5 päivänä vai 6-7 päivänä. Hävyttömät tivaavat myös pituuttani ja painoani, sekä pystynkö kävelemään puoli kilometriä levähtämättä tai hukunko, jos putoan syvään veteen ja pääni käy pinnan alla, vai pystynkö ehkä uimaan tämän jälkeen 200 metriä ja tästä 50 metriä selkäuintia. Mistä helvetistä minä tiedän. En ole kokeillut selkäuintia 200 metrin rintauinnin jälkeen. Ja eihän siinä edes sanota, pitääkö uida ensin koiraa vai perhosta. Siis uipa 150 metriä perhosta ja sen jälkeen 50 metriä selkäuintia. Miksi ne eivät suoraan kysy, olenko uimari. Tai osaanko uida. Voi herranjumala.

Hävitin tästä Kelan toimittamasta kyselystä ensimmäiset vahingossa jonnekin ja sain sitten parin viikon päästä kirjeen, jossa sanottiin, että siihen kyselyyn olisi tärkeää vastata. Minua tunnollisena ihmisenä riepoi sellainen huomautus. Hävitin tosin edellisenkin (VR:n) kyselyn, koska meillä häviää muutenkin kaikki. Jos saisi edes takuutodistukset ja veroilmoituksen säilymään, niin olisin kovasti onnellinen.
Mutta nämä eivät niin vain jätä rauhaan. On nimittäin erittäin tärkeää, että juuri minä vastaan näihin kysymyksiin. Varmaankin siksi sain Kelalta ystävällisesti uuden kaavakkeen ja muistuksen siitä, etteivät he ole vielä saaneet minulta vastauksia kysymyksiinsä. Perkele.

21. Oletteko tuntenut itsenne jännittyneeksi, stressaantuneeksi tai kovan paineen alaiseksi viimeksi kuluneen kuukauden (30pv) aikana?

Kyllä. Juuri nyt.

Eli jos minusta ei yhtäkkiä kuulu mitään, olen luultavasti hautatunut kysymystulvan alle, enkä pysty bloggaamaan, en osallistumaan meemeihin, en runotorstain runoaiheeseen me, myself and I, koska Kelallakin on sama aihe, enkä minä jaksa minää loputtomasti.

Väliaika, kahvia ja meemi

En tiedä onko tämä pms:ää vai mitä hittoa tämä on, illalla syön jos on syötävä sen enkä sitten mitään muuta, ja sitten nukun jos nukun ja en jos en. Hah hah haa... Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan! ... Ei kyllä tunnu mitenkään erilaiselta.

Tätä piti kokeilla.

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja...

Siinä sitä tarinantynkää eli kolme lausetta muutamista blogeista, joita seuraan, ja pari haastajien lausetta, kun niitä kerran oli kaksi. Kiitokset haastajilleni.

Eli siinä tuli siis lainattua Hestiaa, illiä ja ohhoh... Vt:tä. He varmasti ilahtuvat, kun nyt menen kertomaan siitä heille.

"Voi kauheeta. Ihan kauhee juttu."

Suomessa palaa kirkko kerran kahdessa vuodessa

Ja nyt sitten minä en ymmärrä, mitä järkyttävää on kirkon polttamisessa. En siis tarkoita, että niitä saisi polttaa, ei tietenkään saisi. Kuka hullu nyt kirkon polttaa tai talon tai ihan minkä vain. Mutta nämä julkkisten kommentit Porvoon kirkon palamisen johdosta sen sijaan ovat

a) järkeenkäypiä
b) jokseenkin käsittämättömiä
c) vitsejä

- Mä en meinaa uskoa tätä juttua. Miten tää on mahdollista? (Remu, Iltalehti 30.5.)

- Voi kauheeta, ihan kauhee juttu. (Erja Häkkinen, Iltalehti 30.5.)

- En tiedä kuka pystyy tuollaista tekemään. En voi kyllä ihmiseksi kutsua, jos pystyy kirkkoa häpäisemään noin. (Vanessa Kurri, Iltalehti 30.5.)


Suomessa poltetaan kirkko joka toinen vuosi ja hautakiviä kaadellaan harva se viikonloppu, niin kuin täällä meillä Kirkkonummella viime viikonloppuna. Eipä siitäkään voi kovin ylpeä olla. Mutta että miten tää on mahdollista ei mielestäni oikein sovi tähän kirkonpolttotahtiin. Ei sen puoleen ihan kauhee juttukaan, sillä kukaan ei loukkaantunut. Ja mitenkähän on sen ihmisyydenkään kanssa sitten. Noinkohan eläin lähtisi kirkkoa sitten polttamaankaan ja mitkähän olisi motiivit. Tai humanoidit? Jösses. Mistä näistä tietää. Jokin kädellinen se kuitenkin varmasti oli, sanoi silminnäkijä.

***

Saatanasta ja Jumalasta

Saatanaan uskovat uskovat yhtä lailla Jumalaan, sillä ilman koko uskontoa ei olisi mitään Saatanaa, jota palvoa. Sikäli huvittaa tuo äärimmäinen vihakin. Kirkon polttelut ja hautakivien kaadotkin vain osoittavat, että he uskovat jonkin sellaisen hyvän olemassaoloon, jota vastaan pitää taistella.

Kirkkonummen kirkko yritettiin polttaa v.1992

Myös uskovaisilla on suuret kuvitelmat itsestään. Heidän mielestään vain uskovainen voi noudattaa jonkinlaista moraalia. Ateisitit ja muut epäuskoiset ovat vain irstaita synnintekijöitä ja paholaisen palveluksessa. Perusteluja tällaisille luuloille sen sijaan harvoin näkee. Karjalohjan seurakunnan pastoria lainatakseni: Kristillisiä arvoja pilkkaavat kirjat ja musiikki luovat vihan, perversioiden, välinpitämättömyyden ja pahoinvoinnin ilmapiirin...Saatana voitti jälleen kerran jumalattomien ihmisten Euroviisut 10-0. Saatana voitti kirja- ja elokuvamarkkinoilla Da Vinci koodin avulla ihmispolot 10-0. Jumalan kanssa me kristityt voitamme kuitenkin saatanan joka päivä 100 – 0. Eikä tule edes hiki, koska meidän ei tarvitse tehdä itse mitään. Kunhan olemme ja annamme Herran taistella! Aamen.


Mikä Saatana voitti minkä? Olivatko euroviisut vain Jumalan ja Saatanan välinen laulumittelö? Hitsi. Vähän paranoidista.

Tuosta lainauksen sisällöstä voisi silti melkein vaikka suuttua. Minusta pitäisi alkaa jo vähän hikoilla tämän maailman kanssa eikä antaa sen revetä näiden kahden, Jumalan ja Saatanan, sekä heidän vainoharhaisen seurakuntansa käsissä kaiken päivää. Vai onko tämä jonkun mielestä sellainen maailma, ettei sen parantamisen eteen tarvitse tehdä enää mitään? Hallelujaa ja Herra taistelee. Selkäsaunan sietäisivät kaikki.

Elämä jatkuu ja minä jankutan

Kansanjuhlien jäljiltä on vieläkin käsivarret kipeänä ja yläselkä jumissa. Pidäpä itte 30 kiloista ipanaa pari tuntia reppuselässä, niin tiedät pitäneesi. No, olen nyt tehnyt tänään töissä sellaista kyökkipsykologista gallupia työntekijöitten keskuudessa ja lähestulkoon 99% lapsettomista aikuisista ei ole juurikaan korvaansa lotkauttanut pullosta päähän saaneen pojan vuoksi. Kai se niin hyväksyttävää sitten on mielummin kuin se, että lapsia voisi ottaa kansanjuhlaan mukaan, vaikka sitä siis kuinka hehkutettaisiin kansanjuhlana, jonne tulee paljon lapsia. Minullakin on nyt vähän nolo olo, kun menin uskomaan mediaa, poliisia ja Lordiakin. Kai se pitäisi itse paremmin tietää. Ja itse asiassa tästä asiastakaan ei enää paranisi paljoa pitää meteliä. Radio Novan juontajien aplodit suomalaiselle hyvin käyttäytyvälle kansanjuhlayleisölle kyllä kouraisi sydänalasta: hienoa, suomalaiset ovat vihdoinkin oppineet juhlimaan. Hyssyttelyä hyssyttelyn perään, kun kaikki on niin ihanaa vain. Se on varmaan siitä ihanuudesta sitten kiinni, mitä huvittaa hypettää ja mitä ei. Onhan se ehkä kannustekin seuraavaa juhlaa ajatellen. Seuraavaa juhlaa... no eihän sitä koskaan tiedä.

Kuopukselle jäi kuulemma trauma. Kysyin sitä juuri. Ehkä se on parempikin niin, niin saattaa puberteetti-ikäkin mennä ohi ilman festareita. Eipähän tarvitse olla sydän syrjällään. HRH:ta se ei enää laula mukana eikä sen silmät enää loista, kun Lordi esiintyy telkkarissa. Elämä jatkuu ja indonesialaisia koetellaan kovalla kädellä. Mitäs asuvat siellä. Professorikin kuoli salaperäisissä olosuhteissa. Mitäs oli sellainen ja vei miehiä kotiinsa. Kyllähän näitä heittoja riittää aina siihen asti, kunnes se sitten osuu omalle kohdalle.

Se siitä kansanjuhlasta sitten

Olen idiootti. Mitäpä tähän voi lisätä. (No lisäyksen tuonne alemmaksi, tietenkin.)

- Mitäs vittu tuot pentus tämmöiseen paikkaan?
Sitä ehdinkin miettiä tuossa taksilla kotiin tullessa. Mutta kun ne olivat niin innoissaan. Kuopus kökötti reppuselässä sen pari tuntia ja tytär ja sen ystävä pääsivät kumpikin vuorollaan pitkän ja kohteliaan miehen olkapäälle hetkeksi. Kaikki odottivat Lordia innoissaan. Hymyilivät, vaikka pöhöttyneet, hampaattomat ja rumat keski-ikäiset naiset tönivät niitä eniten. Muutama nuorukainenkin siinä tuuppi lapsia, niin kuin ne olisivat eläimiä. Mutta kun Lordi tuli, lasten silmät loistivat, vaikka eivät paljoa nähneetkään. Vähän jostakin monsterista vilahduksen, vähän tulisuihkua. Lauloivat mukana ja nauroivat. Kunnes kolahti.

Kuopus sai kaljapullosta päähänsä. Minä tärähdin. Kuopus parahti itkuun ja minä otin sen pipoa (jossa lukee PAHVI) pois päästä. Kädet tärisivät velttoina siitä reppuselässä pitämisestä ja sitten kahta kauheammin järkytyksestä. Ei kuitenkaan verta. Terävä kuhmu suoraan takaraivossa. Poika pyysi kotiin. Minä huusin takana oleville:
- Kuka idiootti sen kaljapullon heitti? Ja niin siihen sitten vastattiin:
- Mitäs vittu tuot pentus tämmöiseen paikkaan.
- Pitäis olla vähän varuillaan, jatkoi eräs huonohampainen naismonsteri ilman naamiota.
- Varuillaan? Että silmät niskassa? Miten voi varoa, ettei sieltä lennä kaljapulloja takaraivoon?
- No älä sitte tuo niitä pentujas tänne!

En tuo enää. Pullo oli heitetty korkealta, käsittääkseni kaupungintalon ikkunalta, jossa seisoi väkeä ikkunalaudoilla. Joku mieskin oli kuulemma lyyhistynyt polvilleen saatuaan pullon päähänsä, väitti tytär. Minä en sitä nähnyt. Matka vellovan ja itsepäisen ihmismassan läpi kesti ikuisuuden. Tilaa tuli vain anomalla:
- Voitteko väistää, mun poikani sai pullon päähänsä, ihan totta. Joku nuorukainen kehoitti meitä kaikkia pitämään toisiamme kädestä. Eräs valtavavatsainen nainen ei olisi päästänyt meitä ohitseen ollenkaan, jollen olisi karjaissut. Minä todella jouduin huutamaan ja vetämään lapsikatrasta perässäni.

Kun päästiin vähän syrjemmälle, kysyin poliisilta lähintä ensiapupistettä, mutta se ei oikein tiennyt. Kaksi hurmaavaa, rokkarin näköistä nuorta miestä, toinen pitkässä mustassa nahkatakissa ja pitkässä mustassa tukassa, yrittivät lohduttaa itkevää lastani. Lordi soitti Would You Love A Monstermania siinä vaiheessa.
- Eihän satu enää?
- Vähän.
- No sä olet jo isomies. Hyvä meininki, eikö?
- Joo, poika sanoi vaisusti ja minä kiitin. Ihania nuoria miehiä.

Kysyin sitten joltakin järjestysmieheltä, jolla oli keltaiset liivit päällänsä, että missä on lähin ensiapupiste. Ei sekään tiennyt, mutta haukkui samaan syssyyn poliisit, jotka eivät olleet hommanneet sitä ensiapupistettä sinne, mistä sitä ensin kysyin. Neuvoi sitten jonnekin tonne päin. Lordi alkoi soittaa Hard Rock Hallelujaa juuri silloin. Poika vain itki ja minä vedin lapsia perässäni jotakin katua pitkin, jossa en ollut koskaan ennen kulkenut.

Ei siellä tuolla päin ollut ensiapupistettä, mutta taksitolppa oli. Me hypättiin sitten taksiin ja kuultiin, kuinka lavalla vielä räjähteli. Taksikuski oli hiljaa ja puikkelehti kävelyteitä pitkin väljemmille vesille. Pihassa se kertoi, että sen oma 10-vuotias tytär oli myös yleisön joukossa äitinsä kanssa. Äsken soitin lääkärille. Poika pitää herättää kahden tunnin välein ja siltä täytyy kysellä kuka se on ja kuka minä olen. Jos se ei tiedä, niin sitten pitää soittaa ambulanssi, mutta jos se vain oksentaa ja valittaa pääkipua, niin on annettava särkylääkettä.

Meillä on Lordi-innostus nyt vähän alamaissa. Eipä siihen taida paljon mikään auttaa, vaikka eihän se niiden syy ollut. Ei Suomessa voi lapsia viedä noihin tilaisuuksiin. Eikä suomalaisista voi olla kovin ylpeä. Kaikki sen tiesivät, että siellä on paljon lapsia, mutta mitäpä millään on mitään väliä.

Tosi hieno kansanjuhla.

***

Lisäys nyt viimein 27.5. , kun tämä blogger alkoi taas yllättäen toimia ja huolii jopa kuvia. Nimittäin tämähän on se todellinen näkymä, minkä pienet ihmiset (alle 165 cm, siis kääpiöt) yleisön seasta ylipäätään näkivät. Lava suunnilleen tuossa kohdassa, missä on isänsä olkapäillä istuvan tytön valkoinen takki. Ehkä hieman vasemmalla. Screenin kuvasta en saa itsekään selvää, enkä muista ketkä siinä juuri esiintyvät, olisivatko PMMP:n tyttäret vai itse örkit. Ei siis erota kaunottaria hirviöistä. Oli muuten vähän hankalaa ottaa kuvia yhdellä kädellä ja pitää toisella poikaa reppuselässä.

Lyhyesti

Runotorstaina


päivä päivältä
uudistun
vanhemmaksi
uudistun
ryppy rypyltä

Tässä sitä taas ollaan puhtaan paidan kanssa

Tuli sitten oltua häissä, joo. Pohojalaasen jäyhät häät, täytynee sanua.

Inhoan ihmisiä, jotka aina myöhästyvät ja olen itse aina ajoissa paikalla, paitsi silloin kun olen perheen kanssa liikenteessä. En voi ymmärtää, mitä tapahtuu, mutta olemme myöhässä niin häistä kuin hautajaisistakin - aina. Viimeksi oli mullatkin heitetty kun me pyyhällettiin takariviin pituusjärjestykseen. Ja joo, nyt sitten häämarssi oli alkanut ja me ohitettiin hääpari rynnäköllä. Ei pitänyt myöhästyä, mutta eihän sitä ikinä arvaa, mitä kaikkea voi lähtiessä tapahtua.

No, me oltiin jo ihan lähtövalmiita, ja ajallisesti just sopivassa saumassa jos oltaisi siltä seisomalta lähdetty, kun puberteetti alkoi valittaa, että tukka on huonosti. Sen pää muistuttaakin nykyisin enempi moppia. Ala siinä sitten väkertää kiiressä herralle siedettävää ponihäntää. Kun se sitten oli valmis, alkoi se otsatukan harominen kun tää ei ny vittu pysy mitenkään. No sillä tavalla. Minä sitten siinä vetimissäni aloin ilmakihartimella vähän vääntää sitä tukkaa siitä silmiltä pois ja suihkuttelin siihen jotakin näitä ihmeaineita, kun jokin alkoi kärytä. Koko talo alkoi haista kärvähtäneelle paskalle, enkä tänä pänä vielä tiedä ihan varmaksi mistä se lemu tuli. No, tukka saatiin kuntoon, mutta yhtäkkiä tajusin, että minähän haisen het jumalauta niin omituiselle kun ihiminen nyt vaan voi haista. Minun kaunis tunikani haisi, kädet haisi, kaikki haisi - ja hajuvesi kotona. Mukana oli jotakin rexonaa roll-onissa, jota sitten yritin levitellä joka puolelle. Eihän siitä mitään tullut. Perhe alkoi huutaa, että kohta haisen pahemmalle kuin se kärvähtänyt paska. Yritin siinä kiireessä sitten märällä pyyhkeellä ja sitruunantuoksuisella saippualla pyyhkiä sitä tunikaa ja pestä käsiä, mutta haju oli tiukassa. Mikään ei auttanut. Pakko oli lähteä pahanhajuisena menemään. Autosta juostiin täysillä kirkkoon ja osuttiin just siihen h-hetkeen. Harmi vaan, että pojilta unohtui takit autoon.

Tämä Unescon suojelukohde oli jääkylmä sisältä. Morsianparka avonaisessa asussaan seisoi koko seremonian läpi värisemättä. Me muut (paitsi pojat) voitiin sentään kääriä villatakkia tiukempaan ja silti teki pahaa. Lieneekö kymmentä astetta enempää. Minä ehdin vähän tuulettua siellä kyllä, semmoinen saakelin hollitupa se oli.


Puu-ukkeli ja muita kirkollisia koristeita.



Yksityiskohta Petäjäveden puukirkosta. Itse asiassa siinä oli hämähäkinseittejä, joita yritin kuvata.



Hääjuhlasta päästiin sitten ajoissa kotiin äidin luokse hajuhaittoihin vedoten. Ehdittiin hyvin katsomaan kaikki kamalat kappaleet ja Lordin isänmaallinen esitys. Kyllä oli tippa linssissä. Oli onnea, ettei missattu sitä. Tänä aamuna soittivat asematunnelin Anttilan levyosastolla non-stoppina Hard rock hallelujaa. Kyllähän se hymyilytti. Kunnes kaksi jäi sairaslomalle ja yksi otti lopputilin. Siinä se sitten päivä menikin työntekijöitä metsästäessä. Eikä naurata enää yhtään. Itku pitkästä ilosta (tästä kyllä Etappisika tykkää...)

Euroviisuhuumassa täälläkin

Eilinen euroviisukarsinta oli kamalaa kuuneltavaa. Miksi jätit minut, en voi elää ilman sinua, elämäni on painajaista...nyyhkyn nyyhkyn... jokaisessa kipaleessa oli samat sanat, paitsi Suomen ja Liettuan biiseissä, jonka sisältö oli aika... hauska. Ehkä tuo itseironinen vitsi toimii kai vain kerran. Oli kuitenkin merkillistä katsoa euroviisuja ja todeta, että vaikka maailma ympärillä kehittyy, jotenkin eurobiisu pysyy aina samana. Se ei ole kehittynyt mihinkään. Mitähän se kertoo ihmisistä? Että tyhjänpäiväinen jumputus ja menetetty rakkaus ovat sittenkin niitä asioita, mitkä ihmisten päissä eniten pyörii, jos siis ei lähdetä ihan älyttömille perseennuolemislinjoille, kuten se Britney Spearsin entinen taustalaulaja, joka lauloi jotakin lasten kuolemista. Euroviisujen esittäjät sentään välillä vaihtuvat ja enemmän pintaakin paljastellaan. Kenties ensi vuonna joku leväyttää jo intiimitavaransakin lavalle, kun ei noita vähiä vetimiä voi enää ylittää... tai alittaa, miten sen nyt ottaa. Mutta maailma kehittyy siis siinäkin suhteessa.

Lordilla oli kuitenkin tarpeeksi päällä. Hirviöt olikin eristetty omaan karsinaansa ja minulla on pari kertaa käynyt mielessä noita välähdyksiä Ateenasta katsellessani, että kuinkahan pahalta rovaniemeläiset mahtavatkaan haista. Kreikan helteessä ja salamavalojen mäiskeessä, puhumattakaan lavashown räiskeestä on varmasti hirviöiden orvaskesi kovalla koetuksella noiden pukujensa alla. Toisaalta voi olla, että euroviisut perheohjelmana halusi eristää loordit omaan kulmaansa, jotta eivät välähtelisi kuvaruudussa lasten nähtäviksi liian usein. En tiedä kumpi pelotti enemmän, Lordi vai Ruotsin edustaja Carola, joka oli kovasti kaunistunut vanhetessaan. Hampaat häikäisivät, iho hohti tasaisena ja täydellisenä kuin kreikkalaisella jumalattarella ja yltiöpäinen esiintymisasu kaikessa dramaattisessa hulmutuksessaan hymyilytti kovasti. Koko lavan peittävä silkkinen, kenties jopa saumaton viitta vei kaiken huomion, enkä muista kappaleesta muuta kuin Carolan leukojen omituisen väpätyksen. Ulkomuotoonsa ja esiintymisasuunsa Carola oli kai käyttänyt enemmän aikaa ja rahaa kuin pahasti samasta syystä parjattu Lordi.

Minä kyllä liikutuin kovasti, enkä eniten Lordeista, vaan myös Heikin ja Jaanan juonnosta. Vanhaa ihan lämmitti, miten nuoret ihmiset sillä tavalla liikuttuivat rovaniemeläisbändin menestyksestä, kiljahtelivat ja hihkuivat sekä pyyhkivät kyyneleitään. Olihan se ilakointi tarttuvaa.



Lauantaina en pääse finaalia seuraamaan, koska menen Jyväskylään häihin. Sama se, itkettää se kirkossakin aina.

Häpiä, iso ihminen

Kun mikään ei riitä

loput
saaran huorat ja
kauniit alastomat naiset

sarjakuvien pyllyt,
bisoprolol, baari ja pitsa


sekä äänenavaus:
piipaa sulle laulu

(hakusanaruno 17.5.)

Ja joo-o, pitihän minunkin nyt kokeilla sitä puppugeneraattoria aivan niin kuin ei olisi muutakin tekemistä. Voi perkele, että sitä on vielä pentu. Pyykit ovat odottaneet koko illan koneessa kuivumaan panijaa ja minä nyhjään jonkin generaattorin kanssa. Tytär teki lettutaikinan ja toi kulhon tähän viereen pari kertaa kokeiltavaksi, jotta jos taikinaan pitäisi jauhoja lisätä. Ja sitten se paistoi ne letut. Ja söi. Ja minä istun tässä hartiat tulessa yhden helvetin masiinan kimpussa. Nyt riittää kuulkaa. Mittään tule tämmöisestä touhusta.

Sori vaan

Aion syödä nyt pizzan. Ison, herkullisen kinkkutonnikalapizzan. Aion puristaa siihen myös valkosipulia. Sitten minä syön.

Hyvää äitienpäivää

Älkää nyt kukaan tulko sanomaan, ettei äitienpäivää tarvita. Minäkin olen monta vuotta odottanut uutta vessanpönttöä ja kun sitä ei alkanut kuulua, pyysin sellaisen äitienpäivälahjaksi ja sain! Nyt alkaa vessaremontti. Ihana, valkoinen, puhdas wc-istuin, joka ei jää itsekseen valumaan ja törsäämään vettä. Kiitos.

Lapset, kukat ja kortit sekä kahvit tulivat sänkyyn, mikä on minusta ollut aina hieman hankalaa, mutta menettelee. Koira makasi vieressä ja tapitti liikkumattomana kuola valuen höyryävää sämpyläpalaa. Oletko kiltti koira tästä lähtien? Olen, olen, se nyökytteli sitä mukaa kun heiluttelin sämpylää ylhäältä alaspäin. Ei tee enää pahoja, eihän... ja ei ei, se pyöritti päätään puolelta toiselle päästämättä sämpylää hetkeksikään silmistään.



Itse asiassa nyt tulikin mieleen, ettei äitienpäivä varmastikaan äitien arvostusta nosta yhtään. Se taitaa enemmän herättää ärsytystä sinkuissa ja lapsettomissa aikuisissa, sekä surua niissä naisissa, jotka tahtoisivat olla äiteja ja niissä lapsissa, joilla ei äitiä ole.

Keski-ikäisiltä miehiltä on arvostusta turha odottaakaan. Miten monta kertaa minäkin olen kaupassa täyden kärryni kanssa hikipäässä ollut kassalla, kun joku mies on puhissut takanani kiireisenä mäyräkoiransa ja gourmetostoksensa kanssa. Vaihtanut jalkaa ja kytännyt kelloaan. Kiirehän niillä on, mutta äidit, ne ovat tässä maailmassa vain ärsyttämässä. Turhia otuksia, koska eivät enää saaliiksikaan kelpaa. Niiden lapsetkin vain pitävät meteliä ja nostavat kiukkua, ikään kuin se ärsyyntynyt aikuinen mies siellä kaupassa omistaisi jonkinlaisen kirjoittamattoman oikeuden elää oman aikataulunsa mukaan, niin kuin maailma olisi häntä varten, niin kuin koko kauppa olisi häntä varten. Kerran jopa Masalan K- kaupan kassa otti kesken ostoksieni kiireisen miehen loton siinä välissä. Voi luoja, että olin loukkaantunut. Minullahan sitä aikaa todella oli enemmän. Koska ostin enemmän tavaraa, minä ikään kuin olin velvollinen uhraamaan aikaani myös tuolle puhisevalle miehelle. En ymmärrä, miten nämä miehet kuvittelevat tosiaankin omistavansa oikeuden elää tässä maailmassa niin kuin se olisi vain heitä varten tehty. Minä vihaan niitä miehiä, mutta joudun silti sietämään heitä, vaikka kerran yksi niistä painoi kaasua, kun olin ylittämässä suojatietä rattaiden, lasten ja painavien ostoskassien kanssa. Se tuli mäennyppylän takaa lujaa, enkä voinut enää perääntyä. Mies mulkoili rattinsa takaa ja kun sain kädet vapaaksi, näytin keskisormea itku kurkussa.

Miksi nämä miehet eivät voisi asentaa huoneistoihinsa äänieristeitä, rakentaisi desingmaljakkoihinsa zen-puutarhoja ja tilaisi ruokia kotiinsa. Miksi minun pitää kärsiä niistä, kun ne eivät pysty kestämään äitejä ja lapsia. Vaunuja katsotaan karsaasti, ikään kuin naiset eivät saisi liikkua missään lastensa kanssa, vaan heidät pitäisi eristää hiekkalaatikolle tukkimasta muiden jouhevaa kulkua.

Tämä maailma on yhteinen. Niin lapsilla kuin äideilläkin on oikeus elää ja liikkua. Heillä on oikeus kassajonossa omaan paikkaansa, vaikka sitä tavaraa on enemmän. On ihme, etteivät kauppiaat ole tätä tajunneet. Lapsiperheet ostavat enemmän ja tuovat kauppaan rahaakin enemmän. He eivät ole siellä tukkimassa jonoja, vaan tekemässä ruokaostoksia niin kuin muutkin ihmiset.

Hyvää äitienpäivää siis.

Positiivistakin tapahtuu

Eilen kuopuspoikalapseni (kohta 9 v.) sanoi sen, minkä kaikki poikalapset ovat aina tuossa iässä sanoneet:
- Mä en tykkää tytöistä.
- No pojistakos sitten? Minä ehdin kysymään, ennen kuin taas ajattelin mitään.
Poika räjähti nauramaan ja löi minua tyynyllä päähän.

Jokin aika sitten myös 11-vuotias tyttäreni otti asian puheeksi, kun opettaja oli vahingossa sanonut lintujen ja nisäkkäiden olevan keväisin homokkaita. Tunnista ei ollut tullut mitään, kun lapset eivät voineet lopettaa kikatustaan. Opettaja oli sitten kertonut homoista ja lesboista ja hihkunut, miten monta homoa ja lesboa hänkin tuntee ja että ne ovat aivan tavallisia ja mukavia ihmisiä.

Eipä kovin paljon taaksepäin tarvitse mennä, kun tällaiset asiat olisivat saaneet kaikki noloiksi. Maailma on muuttunut ja paljon hyviäkin asioita tapahtuu.

Haamu päivittää linkkilistaa

"...Älä pane pahaksesi, että luulen itselläni olevan vähemmän päätä kuin kenelläkään teistä, joita sanotaan hyväpäisiksi. Siinä ei olekaan ihmettelemistä, sillä minä olen tehnyt pääni itse."

J.V.Snellman * 12.5.1806

Päivän adrenaliinihyökkäys

Heh. Novellihaarukseeni oli tullut kelpoa kommenttia, jo huhtikuussa tosin, mutta en ollut muistanut käydä siellä aikoihin.

Kirsi

26.04.2006 - 09:18

On vissiin ihan itseoppinut "kirjailija".. Kyllä sinuna pitäisin nämä rustaukset ihan vaan pöytälaatikossa. Mutta älä masennu, ehkä jonain päivänä opit.

Olen vuosien varrella nähnyt kymmeniä, kenties satoja vastaavia lapsellisen ylimielisiä kommentteja, joko minulle
tai jollekulle toiselle osoitettuja, eikä tämä poikkea niistä millään tavalla. Se ei säihky eikä siinä ole mitään todisteita siitä, että kirjoittaja olisi jollakin tavalla ansiokkaasti liikkeellä. Se ei herätä mitään muuta kuin ajatuksia siitä, että melko monet ihmiset, jotka ovat tai kuvittelevat olevansa kirjailijoita tai kustannustoimittajia ovat varsin huonokäytöksisiä, epäkohteliaita, sivistymättömiä, kenties jopa kostonhimoisia ja ennenkaikkea jokseenkin huonolla itsetunnolla liikenteessä. Huonossa itsetunnossa ei sinällään ole mitään väärää eikä pahaa. Sille vain ei kukaan mitään voi. Se ei käskemällä nouse, mutta ilmeisesti sitä voi nostattaa yrittämällä alistaa muita. Kirsille terveisiä, ettei se ihan noilla keinoilla kuitenkaan onnistu. Jokaisen kirjailijan tai sellaiseksi itseään kutsuvan on mielestäni rakennettava maineensa kirjoituksiensa perusteella, ei toisten kustannuksella. Tunnen toki joitakin kirjailijoita ja kustannustoimittajiakin, joten ihan kaikkia tämäkään päretys ei koske. Ikävystyttävän yleistä moinen käytös kuitenkin kirjoittavien ihmisten parissa on, joten heidän kanssaan työskenteleminen tuntuu painajaismaiselta ajatukseltakin.

Siis pelko pois. Minusta ei tule kirjailijaa. Minä myyn kirjoja ja Kirsin kirjat myisin kostoksi pilkkahintaan. Peränurkasta. Pölykerroksen alta.

Minä täällä taas, hei.

Hmm... joudunkin nyt pitkin hampain vastaamaan ilkikurisen Hanhensulan heittämään meemiin ja kertomaan vastentahtoisesti itsestäni (hahhah). Noh...mikäs sen mukavampaa.

Itse asiassa nyt kun tähän kerran tulin, voisin samantien kertoa, että minulle on viime päivinä sattunut kaikenlaista; tukka on lähtenyt siis se on lyhyt ja hapsuinen sekä vaihtanut väriä punaisemmaksi; koko huusholli on pihaa ja puutarhaa myöten myllätty ylösalaisin; töitä on ollut myös töissä enemmän kuin tarpeeksi.

Olen myös kuunnellut Hard rock Hallelujah -biisiä mietteliäänä. Siis kuinka monta erilaista tapaa onkaan lausua Hallelujaa!? Lordi sanoo sen loppuosan niin... luujah, että sitä jää ihan jännityksellä odottamaan. Se ei ole mikään Hallelujaa! -kiljahdus, eikä nunnan huokaisema hhhallelujah, puhumattakaan mistään gospel-hallelujah:sta, vaan siis kerrankin oikein persoonallinen hallelüüjah. Ei siihen ole edes mitään suomen kielen kirjainta olemassa kuvaamaan näitä kahta hieman venytettyä yu:ta. Ehkä se on rovaniemeläinen u:n ja y:n risteymä. Hallelujan lisäksi tulin tänä aamuna myös vaipuneeksi mietteisiini samalla kun koira tonki myyrän koloja, että meinasin junasta myöhästyä. Tuli vain mieleen, että mitä jos junassa joskus aamulla olisi raskaana oleva nainen ja se heittäisi pirjot päälleni. Että mistä sitä saisi uudet vaatteet siihen hätään. Sitä vaan istuisi junassa Helsinkiin asti ja menisi ostamaan uudet vaatteet, kunhan olisi itse yrjöillyt niille vähän lisää. Kaikenlaista sitä tulee mieleen. Niin kuin seksi. Jotenkin nolotti ihan, kun puutarhaa laitellessa kaikesta tuli mieleen seksi. Tai kun kävelin metsän reunaa. Ja kun olin... viettämässä työaikaani rappusten juurella. Mutta onhan nyt toki toukokuu.





Seksiä, seksiä, seksiä... ääh. Mitä kaikkea nuo muurahaisetkin tuolla kiven alla olla tehneet. Se kuningatar... ooh. Olkoot.


Ja sitten siihen meemiin.

Suolaista vai makeaa?
-Suolaista.

Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
- Onhan niitä, tullut ja mennyt. Tämä kai tarkoittaa, että ketä on jäänyt kaipaamaan. Ehkä sitten pappaani, joka lähti vähän liian aikaisin. Karkasi jotenkin yllättäen, enkä ehtinyt aikuistua tarpeeksi, jotta olisin tutustunut häneen kunnolla.

Viikonpäivä josta pidän?
Perjantai. Miks ei aina voi olla perjantai, perjantai?

Kuukausi josta tykkäät?
- Ehkä kesäkuu, kun kaikki puhkeaa kukkaan, lehdet ovat vielä raikkaan vihreitä ja metsän tuoksu huumaa. Linnutkin ovat lakanneet tappelemasta ja keskittyneet perheisiinsä. Heinäkuu on sitten jo kuin keski-ikäinen ihminen. Liian kypsä, liian täyteläinen... liian lähellä kuolemaa. Ja liikaa turisteja, lomalaisia... Toukokuu on liian oikukas ja huhtikuu taas... no tänä vuonna ainakin syvältä. Elokuun lämpimät ja pimeät yöt heinäsirkkojen siritellessä ovat kyllä vertaansa vailla...

Mieleenpainunein kirja?
- Ehkä se Anne, merten kuningatar, jonka luin ihan pentuna, alakouluikäisenä. En tiedä kuka sen kirjan on kirjoittanut. Löysin sen jostakin, en muista edes mistä. Varmaan se on jokin hömppäkirja, mutta se Anne, huhhuh, se oli seksikäs pakkaus ja touhusi merimiesten kanssa sitä ja tätä. En unohda sitä koskaan.

Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
- En. En edes sitä, jolla oli pöytäviinapullo flyygelin sisällä jemmassa.

Haaveiletko lottovoitosta?
- Joskus, mutta se on välillä vähän hankalaa, kun en koskaan lottoa.

Pidätkö tavarataivaasta?
- Onko tavaroilla taivas? Ei varmalla ole.

Vai oletko minimalisti?
- Eeeen.

Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
- Ihan jees.

No jos tämä vielä...

Päivän työ on tehty ja sisiliskoranta valmis.

Ja päivän bonuskuva, jonka sain juuri kännykkääni. Kiitos valppaalle myyjättärelle. Kuvassa ammattimaiset somistajat ovat koristaneet erään kirjakaupan ikkunan taidolla ja harkintaa käyttäen.

Mmmmuuu!

Tuli mieleen tuolla kylillä ajellessa, kun oli hakemassa tytärtäni näistä maisemista,



että kyllä se on vissiin minunkin viisainta kirmata kesälaitumelle. Ei tämmöinen maanalainen työläisihminen malta pysyä sisällä enää ollenkaan, kun aurinko vähänkin paistaa. Tai kun on edes lämmintä. Tai jos plussan puolella... ää... kunhan on valoisaa. Edes muutaman tunnin.

Mukavaa oloa kaikille!

Anteeksi

Ei tule mitään tästä bloggaamisesta, kun päivät menee sisiliskoja hukkumiskuolemalta pelastellessa. Kai tästä pitää lähteä jotakin siltaa rakentamaan.

Möyrimispäivät menossa

Sisilisko parka, se oli jo pudottanut pyrstönsä ja sen jälkeen tipahtanut pihalammikkoon, eikä päässyt mitenkään sieltä ylös, muovireunaisesta altaasta siis. Se räpiköi henkensä hädässä pienillä räpyläsormillaan ja sai enää vaivoin pidettyä päänsä veden pinnalla. Lienee polskuttanut siinä tuntikausia. Minä nostin sen sitten ylös. Sen sydän tykytti niin, että koko lisko tärisi. Siihen se jäi pitkäksi aikaa altaan reunalle aurinkoa ottamaan ja lepäilemään. Minä sillä aikaa aloin möyriä lisää mullassa. Olen möyrinyt siellä nyt pari päivää, enkä malttaisi ollenkaan lopettaa.

Minussa on valtava vika. Olen aivan liian optimistinen puutarhuritaitojeni suhteen, vaikka tiedän, että niillä on viikon parin päästä tapana lopahtaa kokonaan. Nämä pari päivää ovat kuumeista aikaa. Käyn puutarhoissa ostoksilla ja olen kuulemma ylittänyt budjetin jo monta vuotta sitten. Ostan silti aina uusia kasveja, eivätkä ne ikinä menesty. Kituvat yhden kesän ja talvella paleltuvat pois. Ja jälleen olen langennut siihen samaan. Olen taas kerran ostanut kymmenittäin kasveja, jotka varmasti menestyvät.

Olen kaivanut kymmeniä kiviä maasta ja lapioinut multaa ja savea. Olen kantanut vettä ja kyykistellyt jalat puutuneina. Joka paikkaa särkee. Olen repinyt rikkaruohoja niin paljon, että sormenpääni ovat hellinä. Ja olen kumarrellut selkäni poikki. Ihanaa! Nyt on patjarikkoa ja villiviiniä. Nyt on murattia ja mesikasveja. Puutarhalla antoivat villiviinille takuukuitin. Olin niin hölmistynyt, etten osannut kuin idioottimaisesti hymyillä. Siis näiden täytyy elää ainakin ensi talven yli!

Herrasiunaa, meinasin just pudota penkiltä ilman mitään syytä.

Tämä on nyt muistutus itselle. Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota.


Täällä minä vietän yksikseni grillikauden avajaisia. Perhe huitelee kuka missäkin. Niillä alkaa olla menoja. Tunnelma on korkealla. Piha on siivottu ja grilli putsattu. Koiran kanssa kävin pitkällä lenkillä ja nyt se on ihan uuvuksissa. Nukkuu vain. Kippis nyt sitten ja hauskaa vappua niille, jotka sitä aikoo viettää.

PS. Uusi kännykkä. Simpukka. Ei tule enää pinkkejä kuvia.

Valpuri on typerä

No niin, vappu lähestyy. Silloin kun minä olin nuori (hah) vappu ei ollut mitään muuta kuin työläisten marssia, liehuvia punaisia lippuja, tupakan savua ja jäätelöannos. Vielä tänäkään päivänä vappu ei tunnu missään. Typerä juhla. Minä vihaan nakkeja ja perunasalaattia, öykkäröiviä kansalaisia television uutiskuvissa, suomenruotsalaisia skoolaamassa Ullanlinnanmäellä ja laulamassa jotakin typerää juomalaulua. Ja mitä hiton virkaa on serpentiinillä?

Nykyajan lapsilla on vappujuhla koulussa. Minä en muista sellaista juhlaa. Eihän sitä nyt koulussa työväen juhlaa sopinut siihen aikaan viettää. Ei edes kevään juhlaa, koska joku olisi voinut luulla, että kommunistit ovat vallanneet koulun ja viettävät siellä salaista työväenjuhlaa ja aivopesevät avuttomia lapsiparkoja.

Mutta siis nykyajan lapsilla on. Naamiaisasut tekivät kauppansa; merirosvoparrat ja huivit, pupun korvat, ampiaisen ja leppäkertun tuntosarvet, pellenaamarit, kissanaamiot... karnevaalimeininkiä, ettenkö sanoisi.

Meillä tilanne käy tukalammaksi joka vuosi. Aina pitää yrittää ylittää edellisvuoden naamiaisasu sen lisäksi, että syksyllä on myös Halloween-naamiaiset. Kaksi kertaa vuodessa on pitänyt keksiä kolmelle lapselle naamiaisasu. Onneksi yksi on kasvanut niistä jo yli, mutta vielä on pari vuotta parin lapsen naamarit pistettävä uuteen uskoon. Syksyksi otetaan jo ehdotuksia vastaan.












Kleopatra ja Elvis, joka pääsi jakamaan nimmareita ja sai valtavasti karkkia.

Rakas päiväkirjani

26.4.2006

Juna oli vasta alkumatkassa. Mies istui minua vastapäätä jalka toisen jalan päällä ristissä. Se selasi lehteä äänekkäästi ja lyhyin väliajoin työnsi kovan ja vaaleanpunaisen kielensä ulos suustaan nuollakseen sormeaan. Yritin pitää katseeni tiukasti maisemassa, mutta sivusilmälläkin näkee ihmeen paljon. Miehellä oli pieni leuka, jonka alla roikkui heltta, ja sen posket olivat valahtaneet hieman kasvoja alemmaksi. Pientä päätä kehysti tumma tukka ja silmälasien alta erottui hermostuneet ruskeat silmät. Miehellä oli lyhyt talvipusakka yllään ja sen alla pikkutakki, kauluspaita ja kravatti. Maha pömpötti pyöreänä pallona niin, että napit olivat aukeamaisillaan.

Mies heitti lehden pois ja huokaisi syvään, siirsi jalkansa pois toisen päältä ja alkoi tuijottaa ikkunasta. Se hengitti kiihkeästi ja minun oli todella hankala olla katsomatta, mikä miestä oikein vaivasi. Samassa mies nappasi lehden uudestaan käteensä, levitti sen eteensä ja nosti taas jalkansa toisen päälle ristiin ja alkoi lukea. Tuijotin tiiviisti ikkunasta etsien puista edes aavistusta vihreästä, mutta huomasin, että mies vilkuili minua tavan takaa. Aloin tuntea oloni hyvin vaivautuneeksi.

Vihdoin mies heitti lehden kädestään ja tuijotti minua suoraan kasvoihin. Oli pakko katsoa takaisin. Se on vain jokin sisäänrakennettu reaktio, että kun huomaa jonkun tuijottavan, sitä kääntyy katsomaan. En tiedä mikä miehessä oli niin vastenmielistä. Ei se ruma ollut, mutta jotakin sen ulospäin törröttävän ylähuulen jyrkässä kaaressa ja voimakkaissa sieraimissa oli sellaista, mikä kieli liiallisesta itseriittoisuudesta.

>

- Ja sä et sitten muista mua, vai? Mies narahti äkkiä.

- En, en ole kyllä koskaan sinua nähnytkään.

- Älä puhu paskaa. Mitä sä oikein esität? Mies haroi hiuksiaan ja käänteli päätään.

- Anteeks? Nyt olet kyllä erehtynyt henkilöstä.

- Kai mä nyt muistan sut!

- Hä?

- … siis viime kesänä? Porin jazzeissa? Vai onko kusi noussut päähän?

- Nyt kuule annahan olla. Minä en ole sua koskaan nähnytkään. Ja jos olisin, niin ikävä kyllä muistaisin.

- Aha. Ja mikäs mussa on vikana?

- No ensinnä se, että kuljet junissa aukomassa päätäsi tuntemattomille ihmisille.

- Entäs sitten?

- Ei mitään. Jätä mut jo rauhaan.

- Olet kyllä harvinaisen ärsyttävä muija.

- Niin varmaan, mutta ei voi mitään. Mä en ole sua koskaan nähnytkään ja toivottavasti en enää koskaan näekään.

Mies nousi tuhahtaen ylös ja lähti toiseen vaunuun. Näin, kun se jäi Espoossa pois eikä vilkuillut taakseen. Minulla on sitten varmaan kaksoisolento jossakin. Koskaan en ole Porin jazzeissa käynyt, eikä varmaan tarvitsekaan käydä.

Boooooring (siis mä)

Meinasin jo hätäpäissäni sortua meemiin, mutta en sitten löytänyt kuvaa sinihiuksisesta ja mustasilmäisestä 51-vuotiaasta Jutasta.

Selailin tuossa blogeja läpi, eikä niissäkään kirjoituksissa varsinaisesti kerrottu mitään, joten ihan hyvällä omallatunnolla voisin hyvinkin sanoa vaikka BÖÖ tai kertoa kaivaneeni nenää ja nyppineeni partakarvoja koko illan.

Missään blogeissa ei enää käydä kahakoitakaan. Kaikki vain myöntelevät ja nyökkivät ja niiailevat. Ooi, kuinka ihana kirjoitus. Voi miten kivaa. Onnea paljon. Ihanaa. Voi ihqun ihqua... loputtomasti myötämielisyyttä.

MITÄ TÄMÄ TARKOITTAA?

Missä särmät? Ajatustenvaihdot? Keskustelut? Eihän tämä voi tällaisenä lällyttelynä jatkua... JÖSSES!

Apua! Kriisi!

Tänään jouduin yllättävän asian eteen. Jippiin kirjallisuuspalstalle vuonna 1999 ilmestynyt Saara elikkäs minä on nyt lopullisesti kuopattu. En ollut huomannut käydä muutamaan kuukauteen koko palstalla ja sinä aikana koko sivusto oli läpikäynyt valtavan mullistuksen rekisteröitymisineen ynnä muine kommervenkkeineen, joihin en jaksanut perehtyä, enkä näin ollen Saarana sinne ilmesty enää edes vahingossa. Se Saara, joka jippiille ilmestyy on sitten kenties joku niistä 18246* Saarasta, joita tämä maa päällään kantaa (*väestörekisterikeskuksen tietoa).

Jäin siinä sitten miettimään, että miksi ylipäätään olen edelleen joku hemmetin Saara. Toinen palsta kyllä missä tapanani oli Saarana patsastella, oli siis Rihmasto, mutta sielläkin on jäänyt käymättä ihan kokonaan. Minua ei yhdistä Saaraan enää mikään muu kuin tämä blogi ja kun tapitin tuota blogini nimeä, sekin alkoi näyttää vieraalta. Mitä minä teen? Alunperinkään en olisi halunnut ryhtyä tähän järjenköyhään puuhaan Saarana, mutta koska oikea etunimeni oli jo jonkun kaiman (niistä 597:stä kaimasta) käytössä, en siinä kiireessä sittena alkanut miettiä muita vaihtoehtoja, mitä jälkeenpäin olen syvästi katunut. Ja monta kertaa.

Tämä on selkeästi identiteettikriisin paikka. En minä ole ajatellut alkavani tässä iässä joksikin muuksi. Mutta mitä tässä voi tehdä? Saara sucks ja muutenkin tuntuu, että pölynimuri vie virtuaalista voiton. Joku päivä se imaisee minut kokonaan pois tästä virtuaalitilasta ja vietän loppuelämäni pimeässä pölypussissa köhien. Vaikka ei siinä niin kovasti eroa olo tähänkään elämään, paitsi että käyn sentään vielä töissä.

Lisäys siinä puoli neljän maissa:
Luin vanhasta Iltalehdestä, että joku tusinoittain muninut hyvä kana oli mennyt ja kasvattanut itselleen komean punaisen heltan ja tuuheat pyrstösulat ja alkanut siitä pitäen kiekua sekä tapella muiden kukkojen kanssa. Siis hei, jos kana pystyy tuohon, niin mitä nyt yhden nimen vaihtaminen on sen rinnalla. Miksiköhän se onkin aina niin päin, että kana muuttuu kukoksi. Miksi koskaan ei kuule eikä näe jonkin tosi kovan pukkikukon muuttaneen itsensä kanaksi ja alkaneen munia siitettyään sitä ennen tuhansia tipusia. Perkele.

Osa 2 ei ole koskaan niin hyvä kuin osa 1, eikä tämäkään tee poikkeusta

7.6. Missä kaikki ovat? - Napa

8.6. Uudessa ostarissa banaaneja hamstraamassa.
Mutta missä mun banaanit on? Tilipäiväkin oli aikoja sitten.
- Tepa

9.6. Uuuh. Mä maksan, ennen kuin sä panet gorillat mun perään... tai en sittenkään. Nimim. Ikuinen sinkkuko.
- Napa

9.6. Pulu tuli sisälle. Minä lähden ulos. Se on joko pulu tai minä.
- Tepa

13.6. Klo 9.10 En tee mitään ennen kuin olen saanut aamukahvia. Voisin mennä laittamaan... tai en... elämän suuria päätöksiä.

Klo 10.5 ...olisin vaan antanut sen kahvinkeittimen olla. Menin ja heitin sen lattialle.
- Napa

13.6. Klo 18.30 Ei näin hiljaista voi edes olla. - Tepa

14.6. Klo 10.31 Ei edes sade ropise. - Napa

15.6. Onneksi tuli lava. -Tepa

15.6. Kuuluisia viimeisiä sanoja: Nyt ei tilata mitään ennen kuin kaikki on myyty.
- Napa

16.6. Klo 9.42 Yksi asiakas kävi äsken.

Klo 16.01 Ja heti perään Rafael Wardi käveli ohi. - Napa

17.6. ??K?A??YJ???? (Kassakoneen viestejä tuonpuoleisesta). Olen loman tarpeessa.
- Tepa

20.6. Rakas päiväkirja, tässä Pipo (nimi muutettu). Olen joutunut tänne maan päälle. Outoa. Tepa on lomalla... Käännäpä näppärästi 10 silmän (=5 silmäparin) edessä: Siellä eilinen unhoon hukkuu... My english is crap! - Pipo

Klo 17.23 Pipo on poissa. Enää ei ole mitään. Vain neljä tuntia jäljellä... hups... siis kolme tuntia (mutta se varmasti tuntuu neljältä) - Napa

21.6. Klo 10.32 PAAVO VÄYRYNEN! Siis Paavo Väyrynen! Hitsi.
- Napa

22.6. Klo 13.30 Neljäs jäätelö tänään.

Klo 16.14 Närästää. - Napa

22.6. Tää paikka räjähtää. Tavaraa on tullut ovista ja ikkunoista, mutta kuka ne ostaa?
- Pipo

23.6. Klo 16.49 Tepa, kun tulet takaisin, ei enää ikinä tilata mitään! Mä oon loppu.

Klo 16.54 Mä olen vieläkin ihan loppu.

Klo 17.44 Asiakkaat on loppu. Kaikki on loppu. Juhannus. Olen yksin... uhuu. Kyynel.
- Napa

27.6. Kohti ääretöntä ja sen yli. -Napa

28.6. Asiakkaat ihan juoksevat sisälle... ulkona sataa kaatamalla.
- Napa

4.7. Ah, ihana aamu, aurinko paistaa. Tänään kuningas laulaa. Lenny, täältä tullaan!

Klo 14.55 Oi Lenny, Oi Lenny, mennäänkö naimisiin? - Napa

5.7. Ei menny Lenny naimisiin. -Napa

12.7. Olen tänään puhunut belgiaa, japania ja tsekkiä... enkä mä edes osaa niitä. Mutku on pakko.- S.

15.7. Meidän on varmaan mentävä suomen kielen peruskurssille.
- Tepa

30.7. Japanilaisia taas tupa täynnä. Pelastakaa myyjätär Andersson.
- Tepa

3.8. Eikö Japanista saa todellakaan terottimia? Pitää tilata lisää.
- Tepa

10.8. Missä on karkkipussi? Missä jäätelö? Missä voin käyttää nettiä? Mistä voin ostaa sateenvarjon? Ongen? Missä on Marski?...HERMOROMAHDUS!
- Tepa

12.8. Aamu. Rakas päiväkirja. Tällä hetkellä ei sada. Mitä kummaa?

Klo 16.26 Ei sada vieläkään. Täällä on ihan oikeita asiakkaita. Nyt ei ole kaikki ihan kohdallaan.
- Napa

16.8. Mä olen kalvastympönen. Mulla on kostealla säällä kyynelehtivät heltat.
- Napa

18.8. Täällä on paljon ruotsalaisia huivipäisiä ruotsalaisia, jotka näyttää vähän partiolaisilta. Sanoinko jo, ett ne on ruotsalaisia?

Tepa sanoi, ett ne onkin virolaisia. No... sama jätkä, eri kalsarit. - Napa

20.8. Yhdellä asiakkaalla on kirja kädessä. Pääsenköhän käyttämään kassakonetta?
- Tepa

29.8. Hanuristi on bäk! - Malla (nimi muutettu)

30.8. Tirilimpsis, hiiteen kaikki nihkeät mummot! - Napa

12.9. No nyt kiinalaisetkin nuolee niitä tarrapostimerkkejä. - Napa

12.9. - Voiko näitä magneetteja laittaa muualle kuin jääkaapin oveen?
- Joo, kyllä voi. Kaikkeen metalliin, mihin ne tarttuvat.
- Ai voiko? Eikö tarvitse olla jääkaapin ovi?
- Ei, ei tässä seinässäkään ole jääkaapin ovea, missä nämä magneetit ovat esillä.
- Niin, joo, ei ole, mutta ei siis voi laittaa puuhun kiinni?
- No ei voi.

- Malla

13.9. Siis kuinka tyhmäksi asiakas saa heittäytyä? - Tepa

14.9. Mikä asiakas? -Napa



( Tepan tekemä)

Ylösnousemus tietokoneitten vanhalla hautausmaalla

Morjens, kaivoin ikivanhan tietsikan pölykerroksen alta ja ihme tapahtui. Olen tässä...tädää! Pakko käyttää tilaisuus hyväkseen, koska toista ei ehkä tule.

Olen huvittanut itseäni lukemalla vanhoja vihkomerkintöjä, joita myyjättäret ovat taaannoisen kesän hikisinä ja hiljaisina päivinä eräässä maanpäällisessä kaupassa kassan takana kirjoitelleet.

26.4 Kysyin just asiakkaalta, joka osti kortteja, että: "Otatteko postimerkkejä?"
Se sanoi: "Kyllä ottaisin. Myyttekö te niitä?" - Napa (nimi muutettu)

13.5 Klo 17.01 Andre Wiksröm käveli just ohi.
Klo 18.48 Japanilaiset kävi kysymässä missä ne on. - Napa

14.5 Sauli Niinistö käveli just ohi. - Tepa (nimi muutettu)

18.5 klo 11.25 On ollut hiljaista koko aamun, paitsi Minttu Mustakallio käveli just ohi.
klo 13.08 Japanilaiset kävi kysymässä, monenko bussilla niitten pitää lähteä, että ne ehtii huomisella lennolla Nipponiin. - Napa

19.5 klo 11.27 Tulis vaikka vesivahinko tai jotain... Anna Ericsson ja Sipe Santapukki käveli just ohi.
klo 14.27 Oletko ikinä yrittänyt pitää pokkaa, kun espanjalainen tursti yrittää vieressä nuolla TARRApostimerkkejä. Huomasin liian myöhään, eikä minulla ollut sydäntä keskeyttää.
- Napa

19.5 klo 17.48 Kamalan pimeetä täällä, tai sitten mulla on silmät kiinni. Tosi tylsiä nää meidän potilaat, ne ei järjestä mitään mainittavia katastrofeja. Henkilökunta joutuu ite tekemään kaiken. - Tepa

20.5 Pimeetä joo, Napa ei ollut laittanut aamulla kaikkia valoja päälle. - Tepa

23.5 Joku on taas lintannut hampurilaisen ikkunaan... no hyvä ettei oksennusta tällä kertaa.
- Tepa

23.5 Ben Zyzkowitz (en tod. tiedä miten se kirjoitetaan) käveli just ohi. Sillä oli korvalappustereo-systeemi korvilla.
Klo 19.15 Tänne tuli satatuhatta kiinalaista, puolet ei mahtunut kauppaan. Ne jäi ulos osoittelmaan sormella niitä toisia. - Napa

27.5 Mulla oli siellä kaksi banaania, mutta joku oli syönyt ne.
- Tepa

28.5 Lukeeko meidän ikkunassa ulkopuolella, että Info-piste?
- Napa

29.5 Martti Suosalo käveli ohi. -Tepa

30.5 Ystävämme haitarinsoittaja on palannut. Se aloitti kymmenen maissa... uuuuh.

Klo 15.47 HAH, lopetti!

Klo 15.58 Eeeeih, aloitti taas. Se vaan lepuutti. - Napa

30.5 klo 19.37 Yksi asiakas kävi. Vettä sataa tauotta. No, luonto tarvitsee vettä, me emme. - Tepa

31.5. Mä joudun kohta velkavankeuteen; velka Tepalle kasvanut kolmeen banaaniin.
- Napa

1.6. Klo 14.11 Sataa, sataa ropisee. Ei asiakkaita, mutta kännikala kusi meidän ikkunaan. Hanuristi lopetti siksi aikaa, mutta jatkoi sitten pullonpohjalasit huurussa. - Napa

1.6. Klo 19.35 Hohhoijaa, ampukaa hanuristi! - Tepa

2.6. Klo 10.09 Aurinkoinen aamu, kauppa käy kuin siimaa, eli ohuena ja läpinäkyvänä. - Napa
PS. Banaanivelka 5 kpl

Klo 10.20 Ei ole hanuristia vielä näkynyt...

Klo 11.20 ... Jep... se tuli...

Klo 11.27 Se soittaa hautajaismusiikkia.

Klo 12.03 Jos vain olis haulikko....
- Napa


... jatkuu jonakin kauniina päivänä.

Pääsiäiskokolla

Eilinen meni koko päivän pihalla. Tämän tontin pienestä hoitamattomasta metsästä on nyt kaivettu jokainen puoli metriä pidempi risu ja poltettu. Myrskyt olivat katkoneet puita ja metsään oli rojahtanut jumalattomia karahkoita viime talven aikana. Ja muutaman muunkin talven aikana. Kaikki on pistetty moottorisahalla palasiksi ja poltettu. Meillä kun isäntä saa moottorisahan käteen, se alkaa hulluna katkoa sillä kaikkia puita ja minun pitää juosta perässä huutamassa eijeiei... EI SITÄ! Niitä et kyllä perkele katko... Ja se katsoo minua hölmönä ja sormet lämpimästi moottorisahaa hyväillen ja kysyy enkö?


Liekkeihin on myös heitetty edelliskesän humalanvarret ja kolmen vuoden joulukuuset ja kun kaikki poltettava oli lopussa, hain vielä naapurinkin oksat poltettavaksi ja haravoin tieltä pienemmätkin risut ja männynkävyt.



Tässä kuvassa on kurkiaura. On on. Se on oltava tosi nopea, kun kuulee kurkiauran lähestyvän. Silloin heitetään harava sivuun ja kaivetaan känny taskusta henkeä pidätellen ja osoitetaan puhelinta summamutikassa taivaalle vähän niin kuin pyydettäisiin yhtäkkisen hurskauskohtauksen vallassa hyvä Jumala, soita minulle. Sitten painetaan nappia ja kurkiaura joko osuu tai ei osu pikkuriikkiseen objektiiviin. Minullapa osui.



Tällä kertaa en aio väittää tietäväni mikä tämä on. Se kasvoi maassa kiinni lehtien seassa. Luultavasti se on sieni.

Iltasella istuin sitten itsekseni nuotiolla ja join oluen. En muista kaljan maistuneen koskaan niin hyvältä. Sitten menin saunaan pesemään savun hajun pois itsestäni ja join oluen. En muista kaljan maistuneen koskaan niin hyvältä. Isäntä juotti sitten minulle ikään kuin vaivihkaa punaviiniä ja minähän join. En muista milloinkaan punaviinin maistuneen niin hyvältä. Sitten söin suklaata... En muista koskaan olleeni näin läski.

Tänä aamuna meinasin hakea tuhkaa pensaille, mutta hillos kärysi yhä ja lasten muovinen lumilapio alkoi sulaa, kun yritin sillä kauhoa tuhkaa.

Pääsiäistä ja Mäkkäriä

Meillä juhlitaan tänään koiran syntymäpäiviä. Kyllä vain. Mac on nyt 4 v., mitä ei oikeastaan huomaa muusta kuin koosta. Se on yhtä höpö kuin silloin aikoinaan. Ulos lähtiessään se pitää hihnaa suussaan ja vetää minua. Sitten se kiljuu asvalttitielle asti ja alkaa puuskuttaa, ei näe, eikä kuule mitään. Haistaa vain ja läähättää kuin höyryveturi näkymättömien koirien perässä. Se on aina ollut aivan varma, että niiden hajujen päässä on lopulta koira, kunhan tarpeeksi kauas ja mahdollisimman nopeasti edetään. Ja sillä mentaaliteetilla niiden hajujen perässä sitten mennään molemmat. Tähän en ole saanut mitään muutosta näin vajaana neljänä vuotena, mitkä Mac on meillä ollut.

Silloin kun Macia lähdettiin oikein Kannonkoskelta asti hakemaan, se tulla tupsahti jalkojeni juuren ja nukahti siihen. Ei ollut valinnan vaikeuksia, että minkä pennun niistä kahdeksasta pikkukopiosta olisi mukaansa ottanut. Mac valitsi minut. Silloin se oli kahdeksanviikkoinen ja nykyisen päänsä kokoinen nyytti, joka unisen uteliaana ja hyvin kiinnostuneena meidän matkaan lähti. Se istui pitkän automatkan jokaisen sylissä vuorollaan, ei itkenyt eikä pissannut, vaan luottavaisin mielin otti parempaa asentoa jatkaakseen uniaan. Perillä se sitten vähän tihruisin silmin ihmetteli missä ollaan. Siitä asti sen häntä on heilunut enemmän tai vähemmän, mutta pienessä liikkeessä se on jatkuvasti ja kiihtyy puhuteltaessa.

Ensimmäisen yönsä Mac nukkui tietenkin sängyssä, kun säälitti pieni koiranpentu parka vieraassa talossa. Mitään muuta Mac ei sen koommin ole pesäkseen huolinut, vaikka väsäsin sille vauvan retkisängystä petinkin. Silittelin sitä aina niin pitkään, kunnes se nukahti, mutta heti kun astuin askeleen kauemmaksi, se heräsi uikuttamaan hiljaa mutta sydäntäsärkevästi. Sitä se jatkoi pehmustetussa vankilassaan siihen asti, kunnes kerran käpälät vilkkuen kampesi itsensä reunaa pitkin ylös ja muksahti sitten reunan yli lattialle. Hetken mietittyään pikkuinen Mac nousi sängyn reunaa vasten ja urheasti takatassut tyhjää potkien se vihdoin pääsi pesäänsä. Ja sinne se sitten jäi. Ikävintähän tässä on se, että se kuljettaa niitä nakkejaan ja maksalaatikoitaan sinne myös mutusteltavaksi. Minun on siis putsattava peti joka ikinen ilta.

***

Hyvää pääsiäistä. Paljon munia ja ja muuta kivaa. En tiijä mitä muuta, meillä kun ei niin pääsiäistä oikeastaan vietetä. Mitä nyt rairuohot kasvaa, narsissit nuokkuvat ja kissallekin on omat ohransa oraalla.

Hei, se on vain yksi novelli

Aamulla luin junassa oikein uutislehti Satasesta, että

"Veijo Meren sensuroitu seksinovelli julkaistaan vihdoin. Ensimmäinen kerta -novelli ilmestyy Parnasso-lehdessä tänään.
Vuonna 1954 kirjoitettu kertomus jäi pois Meren esikoiskokoelmasta sen sisältämän seksikuvauksen johdosta."

Odotin tietenkin kovin malttamattomana, että pääsisin pian kotiin ja Porno-Parnasson kimppuun ja pikaisesti lukemaan tämän jo ennen ilmestymistään pienen hypetyksen uhriksi joutuneen seksinovellin. Kädet täristen sitten avasin tämän salaperäiseen kelmuun käärityn lehden ja aloin lukea. Minun piti palata heti alkajaisiksi kaksi kertaa alkuun, että ymmärtäisin mistä on kyse; selkeästi tarinassa oli joitakin kaivinkoneen kuljettajia, mutta sitten tajusin, että ei, ne ovatkin asvalttimiehiä ja novelli muuttui heti paljon seksikkäämmäksi, koska asvalttimiehet ovat tunnetusti älyttömän seksikkäitä. Mutta kuinka ollakaan, olin ymmärtänyt väärin, ja ne heput kaivoivatkin niljaista turvetta ja kantoivat klönttejä saappaissaan. Muuta minä en sitten ymmärtänytkään, joten yritin lukea novellin toiseen kertaan. Ei, ei se siitä tekstistä luettavampaa saanut. Siinä oli jotakin, mikä sai minut töksähtämään jokaisen lauseen kohdalle ja palaaman jatkuvasti alkuun ymmärtääkseni, kuka puhuu ja mistä se puhuu.

Papinniemelle tämä novellilöytö oli pyhä. Hän kertoi siitä pääkirjoituksessaan.

Minusta se oli sekava ja vaikeasti ymmärrettävä novelli. Seksiä siinä oli saman verran kuin Oharin unessakin:"... suoraan rautatieasemalta - puf - rautatieasemalle". Ei sillä että olisin jotenkin pettynyt. Alkoi vaan pirusti naurattaa tuo Satasen ja Parnasson hehkutus.

Kaikkea ne keksii.

Jaarittelen niitä näitä...

Aurinko suostui eilen vihdoin esiintymään parin minuutin ajan. Uskottava se on; on se vielä siellä! Silmistä ihan vihlaisi, kun minä möngin kolostani sitä silmät tihrussa ihmettelemään ja ikuistamaan sen kännykän kameraan siltä varalta, ettei sitä toiste enää näy. Tämä on ollut tumma ja luminen kevät. Tämä on ollut se kevät, jolloin katot sortuivat lumen painosta ja lintuja odotettiin henkeä pidätellen.

Nyt ne ovat tulleet, peipposet visertävät täysin rinnoin ja sepelkyyhkytkin soittelevat huilullaan sitä hieman pelottavaa ja alakuloista sävelmäänsä, vaikka ihan tyytyväisiltä ne muutoin vaikuttavat, lentävät pellon poikki siipiä lätkytellen, pitävät tauon, kakkivat ja jatkavat sitten tyytyväisenä menoaan kuusen nokkaan. Mustarastaskoiraat kinastelevat ja väkättävät toisilleen, talitintitkin yrittävät vielä saada ääntään kuuluville. Meteli on kova ja se tuntuu hullulta, kun pelto on vielä lumen alla.

Tässä minä jaarittelen niitä näitä, vaikka mehevä juoru on muhinut mielessäni jo pari päivää. Ongelma on siinä, ettei se kiinnosta ketään. Saman tien kun asia selvisi, juoksin sitä silmät palaen siellä keilaamassa ollessani kaikille kertomaan, mutta vastauksena oli vain nauraen sanottu evvk, heitä nyt sitä palloa. Kuitenkin tuo juoru yllätti minut täysin, sillä se nosti esiin muistoja nuoruudestani, joihin en uskonut enää koskaan törmääväni. Yritin soittaa äidillekin, mutta sillä oli jokin kirjoittajapiiri menossa ja se vain kuiskaili kännykkäänsä. On kamalaa olla täpinöissään eikä ketään, jonka kanssa sen voisi jakaa, ei ketään, joka sen ymmärtäisi. Sähköposti tuntuu tavattoman laimealta siihen verrattuna, että saisi aidosti ääneen haukkoa henkeään: - Aattele, niin, voit sä kuvitella! Siis uskomatonta!

Harmittaa myös, kun en ottanut illallisravintolan tarjoiluastiastosta kuvaa. Lienevät olleet Arabian taattua laatua, mutta minulta alkaa mennä yli hilseen kaikenlainen nostalginen näppäryys desingtuotekehittylyssä. Ne kahvikupit olivat nimittäin kopioita ruttuun menneistä valkoisista peruskertakäyttömukeista. Monien mielestä ne olivat hauskoja. Siinä ravintolassa kahvi tarjoiltiin Airamin retrohenkisistä termospulloista. Minulle muistui niistä mieleen jyväskyläläinen huonomainenen tyttö, jota Airamiksi yleisesti kutsuttiin. Tuijotin sitä pulloa, ja ajattelin hämilläni Airamin elämää.

Miksi ihminen elää menneisyydessä koko ajan. Vähitellen on edetty kellohameesta pillifarkkuihin. Kahdeksankymmenluvun alussa viiskytluku oli muotia, yhdeksänkymmentäluvulla kuuskytluku, nyt seitkyt- ja kahdeksankytluku. Hei mentäisiin jo eteenpäin. Mikseivät tuotekehittelijät voisi keksiä jotakin uutta? Tässä nyt ollaan taantuvasti elelty vuosikymmenten ajan ja uusi sukupolviparka saa pyöritellä näitä samoja muistoja sitten myöhemmin. Meillekin soitellaan nuoruuden biisejä radiosta nyt yhtenään ikään kuin nostalgia kykenisi syttymään yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, ei se voi, kun tuhannennen kerran kuulee Hurriganesin I Will Stayn, se lakkaa tuntumasta enää miltään. Monet näyttävät silti uskovan vielä lujasti tähän kasaribuumiin, varsinkin vanhat bändit kautta maailman. Lavalle nousee aina vaan rähjäisempää käppänää seksiä hehkumaan. Eikö se Kake Randelin ja Jamppa Tuominenkin ole yrittänyt jo comebackia.

Voittajaolo

No nih, tässä sitä nyt istutaan taas perse kipeänä. Sitä kun vanhemmalla iällä joutuu opettelemaan uusia harrasteita, ei siitä ilman sivuoireita selviä. Nimittäin ikinä en ole ennen keilannut. Keilahallissakaan en ole konsanaan käynyt. Lukioaikana meidän luokalla oli keilaajapoika, jota minä pidin ihan kahelina. En sitten niin kauheasti innostunut, kun myyntikokouksen jälkeen ohjelmistoon oli ilmestynyt keilaaminen, tarkemmin sanottuna hohtokeilaaminen Miljonääri-Jussin keilahallilla. Yritin vetkuttaa ja keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt, mutta koska luvassa oli myös runsaasti dopingia muiden kohtalotovereitten kanssa, ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan.

Olihan se noloa, kun kaikki näkivät. Pallo liukui ensimmäisen pelikierroksen ajan yhtämittaa ränniin, milloin oikeaan ja milloin vasempaan. Ajattelin sitten ottaa isomman pallon, mutta se ei pysynyt hyppysissä ja pomppi naapuriradalle. Kaikki nauroivat. Olin jo niin masentunut, että niiskutin. Mä olen luuseri, minä sanoin ja otin lisää juovuttavaa juotavaa. Loppujen lopuksi otin sitä niin paljon, että aloin osua keiloihinkin yksi kerrallaan ja vähitellen keiloja alkoi kaatuilla sitä tahtia, että olin vaarassa joutua ratojen parhaitten kisaan.

Ja sinne minä sitten hyvin vertyneenä etenin.



Hyvä Saara, paina perseellä huudot kiirivät korviini ja minähän painoin. Pääsin huimaan vauhtiin ja kolmella peräkkäisellä täyskaadolla olin vetänyt niin hirveän kaulan kahteen muuhun kilpailijaan, ettei niillä ollut mitään toivoa. Joten tässä näette koko korporaation keilaajamestarin. Se olen minä.