Tuulen varjon jälkimainingeissa

Koska olen pitkästä aikaa saanut luettua kirjan loppuun, sitä pitää juhlistaa. Liputuspäivähän se onkin.

Hyvä suomen kieli!

No onhan se kumma homma, että tässä työssä mitä minäkin teen, en kerta kaikkiaan ole jaksanut pitkään aikaan lukea mitään muuta kuin takakansia. Toisaalta kun opin lukemaan suhteellisen varhain,



olen ehkä myös vähän kyllästynyt. Mutta nyt olen vihdoin saanut luettua kirjan, minkä täytyy osaltaan olla myös kirjan ansiota.



Carlos Ruiz Zafón on saanut ensimmäiselle romaanilleen mahtavaa hypetystä muualla maailmassa. Tuulen varjoa ( Otava 2004, suom. Tarja Härkönen) on myyty euroopassa lähes miljoona kappaletta ja se on ilmestynyt 25 maassa. Tämä kaikki on sikäli kummallista, että minusta kirjan seitti oli kyllä tiukkaan ja monimutkaisesti kudottu, mutta siellä oli myös valtava reikä. Jouduin pari kertaa miettimään, miten tällainen leväperäisyys on mahdollista. Lukijat ovat todennäköisesti hyvinkin armollisia, kunhan tarina vie mennessään. Kertoisin sen reiän teille, jos joku joka on juuri aikeissa lukea Tuulen varjoa, ei vetäisi siitä hirveitä pultteja.

Pari kertaa ennen nukkumaan menoa jouduin tuhahtaen heittämään kirjan pois käsistäni. Kirja oli rakennettu selityksien varaan ja se selittävä teksti on jumalattoman pitkäveteistä. Kirjasta olisi saanut hienon tuhatsivuisen eepoksen näyttämällä kaiken, sen sijaan että tyydyttiin kirjoittamaan kirjeitä ja kuuntelemaan vanhuksen jaarituksia. Valintakysymyksiähän nämä kirjailijalle ovat, että millä tavalla haluaa tarinansa kertoa. Parasta tekstiä Zafón kuitenkin sai aikaan kuvaamalla tapahtumaa suoraan. Ne pitkät selittävät osiot olivat puisia paasauksia ja tekivät kirjasta esanssin makuisen, vähän niin kuin espanjalainen tortilla olisi täytetty pelkillä synteettisillä mausteilla.

Kun ajattelen, miten pienestä tarina loppujen lopuksi on kiinni, en voi kuin ihmetellä joidenkin kirjojen huimaa suosiota. Tämäkin perustui pitkälti ylireagointiin ja rumaan typeryyteen. Ilman ylidramaattista espanjalaista pässinpäätä ei olisi koko tarinaa, mikä hieman lopussa ärsytti. Se teki kirjasta niin naiivin.

Kirja on peili, josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme... tässä kirjassa sanotaan. Jäin miettimään, että onko minulla tosiaan sisälläni espanjalainen tuhkanharmaa taivas, usvan peittämiä kujia, kaarikäytäviä, katakombeja, pieniä palatseja kadun kulmissa... ja jos on, miten ne ovat sinne joutuneet. Lisäksi jouduin käymään taistelua itseni kanssa siitä, onko vähälevikkisellä kirjallisuudella sittenkin suurempi merkitys kuin olin ajatellut. Sadan kappaleen myyntiluvut saavuttanut kirja nousi pakkomielteeksi ja eli omaa elämäänsä Espanjan yössä. Ah, niin romanttista, niin jännittävää.

Kirjalla on ansionsakin. Mielessä häivähti hetkittäin Marquezin kosteat ja rehevät kuvaukset, mutta milloinkaan teksti ei jatkunut samanalaisella ryöpytyksellä kovin pitkään. Ne olivat pieniä hetkiä, mutta hyviä.

Hänen nimensä oli Marisela, tai sillä nimellä Jausá häntä kutsui, ja hänen arvoituksellisesta persoonastaan ja käytöksestään tuli pian kaupungin seurapiirirouvien suosituin päivittelyn aihe, kun he kokoontuivat maistamaan hunajaleivonnaisia ja tappamaan aikaansa tukahduttavina syyskesän päivinä. Näillä kutsuilla kerrottiin vahvistamattomia huhuja siitä, että tuo afrikkalaisnainen harrasti haureutta rakastajansa kanssa istualtaan, toisin sanoen kuin kiimainen tamma, mikä rikkoi ainakin viittä kuutta vakavinta kuolemansyntiä. Niinpä jotkut kirjoittivat piispalle anoen suojelua ja siunausta Barcelonan hyvien perheiden vitivalkoisille ja saastumattomille sieluille moisten vaikutteiden edessä. Kaiken muun julkeuden lisäksi Jausá kävi sunnuntaisin aamupäivällä hevoskärryajelulla vaimonsa Mariselan kanssa ja toi babylonialaisen turmeluksensa kaikkien puhtoisten nuorten poikien ja tyttöjen silmien eteen heidän kävellessään Paseo de Graciaa pitkin kello yhdentoista messuun. Jopa päivälehdet kirjoittivat tästä ylpeästä ja kopeakatsesesta neekerinaisesta, joka tarkkaili barcelonalaisyleisöä "niin kuin viidakon kuningatar katsoisi pygmien veljeskuntaa".

Huorapäre

Teemu Mäki on mies, joka aika ajoin ikään kuin nousee helvetin kauhukabinetista ihmisten ilmoille happamasti myrkynvihreitä kupliansa röyhtäillen. Nyt se haisi nenääni jostakin Voima lehden numerosta, jonne eksyin provosoituna Loistavan puhalluksen kautta. Mäki on mies, jonka pelkän kuvan näkeminen aiheuttaa minussa masennusta, saatika se, kun Mäki kirjoittaa mielipiteitään. En halua enää nähdä yhtäkään. Niistä ei koskaan tule viisaammaksi.

Nyt tuo myös eläinrääkkäyksellä maailmaan maineeseen noussut kuva- ja videotaiteilija on ottanut asiakseen laillistaaa huoraamisen pätevin perustein. Kaikesta näkee, että Mäki arvostaa huoria aivan siis hirveästi; on kovasti huolissaan heidän psyykestään, terveydestään sekä toimeentulostaan. Mäki tietää, että huora on hyvä äiti, joka käy vuorotöissä kuin kuka tahansa äiti ja uurastaa perheensä vuoksi iloisesti lauleskellen ja työstään nautiskellen. Mieskin on ymmärtäväinen, eikä hakkaa akkaansa koskaan. Lapsikin on riemuissaan, kun äiti saa vähän rahnaa, jolla sitten voi ostaa barbeja ja kenejä ja pistää pikku bordellin pihan lasten kanssa pyörimään. Täs olis äiti ja tää olis asiakas. Sit ne menis jonnekin, joo, vaiks sen asiakkaan autoon ja äiti ottais sit siltä suikkiin. Sit se asiakas laukeis ja maksais ja äiti olis kauheen ilonen kun sillä olis niin paljon rahaa. Mut sit tulis tää! Tää on sutenööri, joka veis äitin rahoista puolet ja sit äiti alkais itkee. Mut hei, ja sit tulis tää diileri, joka antais äitille vähän huumetta ja sit äiti olis taas ilonen, vaiks sillei ois enää yhtään euroo.

Mäki on sitä mieltä, että huoran ammatti on ihan jees, koska prostituoidut saavat parempaa "palkkaa" kuin mitä siivojat saavat. Että eikö sen verran älli helvetti leikkaa, että vika on siivoojien palkoissa, ei huoran ammatin ihanuudessa. Kyllä se on 99 % naisista, jotka huoran ammattiin ajautuvat. Ne eivät sitä valitse. Nimenomaan rahan puute on se, mikä tässä mättää.

Eikö ensin pitäisi saada naisvaltaisten alojen ammattien palkat kohdalleen, kuin että ensin luodaan tällainen hieno mahdollisuus kaikille vähäpalkkaisille naisille laillistamalla huoruus. Jospa nostettaisiinkin naisvaltaisten alojen palkkoja ja vasta sen jälkeen alettaisiin tutkia, kuinka vapaaehtoisesti huorat tosiaan työtään tekevät sutenöörien ja huumekauppiaiden keskellä.

Mäen mallilla naisen elämä muuttuu hyväksi, kun se on jalat levällään ja teeskentelee orgasmia miesten mieliksi. Raha tuo sitten sitä extraonneakin siihen vielä lisäksi, mitä huora jo ammattia harjoittaessaan saa muutenkin tuntea auttaessaan puutteesta kärsiviä miehiä pääsemästä paineistaan. Ajatella, miten naisen luonne voi ollakin niin ihana, että se on valmis uhraamaan maineensa, psyykensä, terveytensä ja monesti jopa henkensä miesten vuoksi. Huorat ovat ihania, sehän on selvää, mutta ammatinvalintana se on surkea. Sitä ei ehkä niin nuorena ajattele, mitä kaikkea huorana olemisesta seuraa. Näytä minulle onnellinen huora. Ja näytä samalla ihmeen kaupalla henkiin jäänyt onnekas ja hyvin toimeentuleva huoramummo, jonka jalanjälkiä untuvaposkinen lapsenlapsensa seuraa.

Munasarjojensa vankina

Kävin eilen aamuna gynekologilla. Siitä olikin kahdeksan vuotta edellisestä kerrasta. Gynekologille meneminen on vielä pahempaa kuin hammaslääkärin tapaaminen. Tässä suomalaisessa kulttuurissa se vaan on niin, että kylmän steriilissä odotushuoneessa vapistaan vatsa sekaisin lääkärin kohtaamista. Amerikkalaisten hömppäelokuvien (kaikella kunnioituksella) käsitys gynekologien vastaanotosta on tyystin toisenlainen. Gynekologin tarkistus tuntuu olevan mukavaa ajanvietettä. Sinne piipahdetaan tapaamaan lääkäriä, vastaanottoapulaista ja muita potilaita sekä kuulemaan viimeisimpiä juoruja. Pehmeillä sohvilla lueskellaan iloisen kalkatuksen keskellä naistenlehtiä eikä kenelläkään tunnu olevan vaikeuksia mennä levittämään henkilökohtaista tavaraansa lääkärin sorkittavaksi. Minulla on, joten tällaisen tempauksen läpikäyminen tuntuu suurelta saavutukselta.

Siinä kapealla käytävällä yksin istuessani ajattelin, että mitä minä tässä oikein teen. Jos sieltä vaikka syöpä löytyisi, niin johonkinhan minä kuitenkin kuolen. Se on aina vain ajan kysymys. Melkein olin valmis pakenemaan paikalta, mutta kun olin niin pitkälle jo päässyt, tilannut ajan, lähtenyt kotoa puolitoista tuntia aikaisemmin ennen työvuoron alkua, joten siihen sitten jäin alistuneena odottelemaan. Sitten vastaanottohuoneesta tuli ulos nuori nainen, jonka naama oli mutkalla. Tyttö meni suoraan vastapäiseen vessaan ja jäi sinne suihkua lorisuttamaan. Siinä vaiheessa mietin, onko kaikki varmasti steriiliä kun minä siihen huoneeseen menen ja asetan jalkani telineisiin.

Eniten gynekologin vastaanotolla minua kuitenkin ärsyttää se, että ne aina osoittavat jotakin verhonkauhtanaa ja sanovat: Tuolla voit ottaa vähän pöksyjä pois. Ensinnäkin se on ihan sama, onko siinä sitä verhoa ollenkaan, kun sitä kohta pasteerataan kalseassa huoneessa alapää paljaana. Toisekseen pöksyjä ei voi ottaa pois vain vähän. Ja kolmannekseen, miksi ne aina sanovat pöksyjä.

Toista lastani odottaessa jouduin kerran ottamaan esikoisen mukaan lääkärintarkastukseen. Pistin pojan lattialle leikkimään palikoitten ja dinosaurusten kanssa ja kävin ottamassa verhon takana vähän pöksyjä pois ja kapusin telineille. Lääkäri, joka oli melko nuori mies, alkoi sitten alakautta tutkia raskauden edistymistä. Esikoiseni yllättäen päätti, että se onkin paljon mielenkiintoisempaa kuin dinosaurukset ja tuli silmät selällään tapittamaan lääkärin vierelle tätä hienoa näkymää. Se nousi oikein varpailleen ja kurkotti kaulaansa.
- Juu, katsopas sitä. Mitä mieltä olet, eikö taida olla ihan leijonanpentu sieltä tulosssa, kysyi lääkäri.
- Varmaan, poika vastasi vakavana.

Olette varmasti huomanneet, että olen hieman ailahtelevainen tätä nykyä. Ehkä enemmän kuin ennen. Minulla on näet premenopaussi, jota voi kestää kymmenenkin vuotta ennen varsinaisia vaihdevuosia. Tästä tulee kuulkaa mukavaa aikaa ja vielä hauskempaa on siis odotettavissa. Lääkäri kirjoitti minulle keltarauhashormonia, jolla voin sitten huijata kroppaani käyttäytymään asiallisesti ja ennen kaikkea ajallaan. Nythän se käyttäytyy niin kuin minulle ei olisi mitää vaivaa siitä, että nämä idiootit, joiden panttivankina joudun elämään vielä vuosikymmenen, toimivat silloin kun niitä sattuu huvittamaan.


Kuvassa pahikset.

Historian havinaa 3

Kuten tuossa aiemmin rehvastelin mallinhommillani ja sain kertakaikkisen ihastuneita kiljaduksia villistä kuvastani, en malta olla tunnustamatta, että olen ollut myös alastonmallina Yhteishyvä -nimisen lehden sivuilla,





...mikä on tietenkin ollut erityisen raskas muisto elämäni varrella, kuin tumma ja syntinen pilvi olisi varjostanut loistavaa tulevaisuuttani iäti. Siitä syystä olen moneen kertaan miettinyt, onko se vaikuttanut ammatinvalintaani, joka jo pienestä pitäen on ollut minulle harvinaisen selvä, mutta jota vastaan olen joutunut aina taistelemaan tässä pyhän boheemissa suvussa. Taiteen ja busineksen ristiaallokossa olen joutunut luovimaan ymmärtämättä, että olen kenties sittenkin saanut hyppygeenin joltakin kaupparatsulta tässä sukupolvien saatossa.



Näettehän, kunniallinen ammatti rahan parissa on aina ollut haaveeni. Haastattelu on tehty kenties neljän-viiden vanhana, joten kaiketi on selvää, että olen kutsumusammatissani, koska kassakonetta on niin mukava käyttää.

Vanhasta Tiilitalosta muutimme pois uuteen ja edistykselliseen lähiöön, Kangasvuoreen. Asuimme kolmannessa kerroksessa ja se oli ihmeellistä. Talossa vilisi lapsia, muun muassa tuleva maineikas lätkävalmentaja, joka haukkui kaikkia pihan tyttöjä läskeiksi, minua etunenässä. Joka kerta kun näen sen hyypiön kuvan lehdessä, alan repiä läskejäni ja sitten sen jälkeen tuon hyypiön kuvaa. Lopulta hypin tasajalkaa sen silputun lärvin päällä ja heitän palaset vessanpönttöön. Sitten pissin. Mitään traumoja ei ole jäänyt. Ei yhtään mitään. Olen selvinnyt todella hienosti.

Jouluksi menimme koko suku yhä tiilitaloon viettämään juhlaa ja odotimme baskeripäisiä sukulaisiamme monesti jopa iltaan asti, sillä aina niistä joku myöhästyi tai eksyi tai kadotti lahjansa... se oli ainaista odottamista. Se on yhä. Ne eivät vain kerta kaikkiaan ehdi ajoissa paikalle. Jouluisin lapset sitten puettiin keijuiksi ja tontuiksi ja kerran siipeni leimahtivat liekkeihin. Voi keiju parkaa. Isäni veljen vaimo pelasti minut hyppäämällä päälleni. Se on ainoa kerta, kun muistan olleeni kosketuksissa kummitätiini.

Historian havinaa 2

Vanha Tiilitalo on rakennettu 1928 ja sen suunnitteli rakennusmestari K.A. Nylund. Talossa sijaitsi aikoinaan ravintola Musta Karhu ja siihen avattiin myös Jyväskylän ensimmäinen Alko. Nyt siinä on kapakoita ja pikkuliikkeitä. Se taidegalleria on kyllä mystisesti hävinnyt.

Ennen tiilitalon rakentamista samalla paikalla oli runoilija Irene Mendelinin koti ja tiheäkasvustoinen puutarha. Asuimme koko pikkuperhe siinä suuressa huoneistossa mummon ja papan kanssa, jotka olivat hurskaita raittiusseuraihmisiä molemmat, sekä kirjailijoita ja toimittajia. Mummo ei ollut mikään talousihme kylläkään. Kirjoitti paremmin kuin tiskasi ja arvosteli muitten kirjoituksia paremmin kuin pesi pyykkiä, minkä mummo teki kylpyammeesssa ja unohti veden valumaan niin pitkäksi aikaa, että alakerrassa lorisi vähän väliä. Äitini sisko muutti 15-kesäisenä savosta Jyväskylään ja tuli hoitamaan minua sekä piikomaan huushollia. Nuori tätini oli hävennyt silmät päästään minua rattaissa työnnellessään, kun rakennusmiehet olivat telineiltään huudelleet, että onpas äitinsä näköinen tyttö. Siis siihen aikaan teiniäiteja ei hyvällä katsottu. Meidät on sittemmin sekoitettu jopa samaksi henkilöksi, mikä vain kertoo siitä, että tätini on kovin nuorena säilynyt ja minä taas... ou tsiis. Mutta olen siitä huolimatta ollut hyvin valokuvauksellinen joskus ja mallina monissa lehtikuvissa, kuten tässä villissä otoksessa, joka on julkaistu Keskisuomalaisessa toukokuussa -66.



Tiilitaloa vastapäätä oli kauppa, edistysmielinen osuuskauppaliike eli E-liike. Sinne minä pääsin äidin kanssa silloin tällöin ostoksille. Kun vanhempana vaihdoin työpaikkaa, siellä oli töissä nainen, joka oli työskennellyt tuossa samaisessa E-liikkeessä ja muisti minut ulkonäöltä, vaikka olin suunnilleen kolmevuotias silloin, kun se oli viimeksi minut nähnyt. Siitä ei tullut kovin hyvä työsuhde. Se nainen lonksutti tekohampaitaan leuka pitkällään joka hetki. Se ei voinut sietää ajatusta, että joku nuorempi olisi osannut tehdä yhtään mitään. Kerran eräissä pikkujouluissa se alkoi mesota, että yritin iskeä hänen kymmenen vuotta nuoremman parisataa kiloisen miesystävänsä. Se oli kamalan noloa, koska oma poikaystäväni istui vieressäni, enkä ollut huomioinut mokomaa pariskuntaa koko iltana. En tiennyt mitä sanoa. Myöhemmin sen naisen oma tytär tuli kesäapulaiseksi meille ja jätti kaljakorin kaveriltaan kassaan lyömättä ja pihisteli muutakin. Kenkäähän se sai. Minä olen tainnut kertoa tämän jo joskus.

Mummo oli kotoisin hämeestä. Pappa kävi syntymässä Massachusettsissa 1903 ja perhe muutti takaisin Karstulaan vuosia myöhemmin. Mummo tapasi pappani toimittajakoulussa Tampereella. Jonkinlainen napanuora papalle siitä amerikassa olemisesta kuitenkin jäi ja niitä intiaani- ja siirtolaistarinoita tuli jonkin verran kuultua ja luettuakin. Pecos Bill korttipelissä oli intiaanityttö ja minä ihailin sitä kortin kuvaa tavattomasti. Piirtelin intiaaneja kaiken aikaa ja pidin harakan sulkaa hiuksissani. Tiesitkö muuten sitä, että ensimmäinen suomalainen, joka jalallaan amerikkaan todistettavasti astui, oli alkujaan savolainen sotilaskarkuri Peter Rambo. Ah, siis missäpä muualla sen legendaarisen Rambon alkujuuret voisivatkaan olla kuin Suomessa. Ja Pamela Anderssonin tissit. Näin nostakaamme itsetuntoamme hetkeksi... hyvä. Ja nöyrtykäämme katselemalla hetken tätä viehkoa videota (via Marginaali) unohtamatta muitakaan ihanuuksia aina euroviisumenestyksestä lähtien. Ei ole hyvä ylpistyä liiaksi.

Historian havinaa

Tässä sitä on sunnuntaiaamupäivä mennyt vanhaan malliin blogeja lukiessa. Siinä sitä olisi ollut Blogisanomiin ainesta vaikka kuinka. Tuntuu hölmöltä tuntea omantunnon tuskia tämän takia. Taidankin poistaa lehden blogilistalta nyt vihdoin ja viimein. Napin painallus vähän riipaisee sielusta.

Blogin tila

Listalla Poistetaan listalta Ei enää olemassa

Jos haluat poistaa blogisi listoilta, valitse "Poistetaan listalta". Jos tätä blogia ei ole enää olemassa, valitse "Ei enää olemassa".

Tallennus

Nyt se on poissa.

Eksyn aika usein Jyväskylän blogeihin etsimään jotakin tuttua mihin takertua. Täällä etelässä on pitänyt rakentaa omaa historiaansa, mutta Jyväskylässä se olisi ollut valmiina ja läsnä koko ajan. Tutut paikat, maisemat... jo pelkästään se, että kun joku sanoo jyväskyläläisen kadun nimen, pystyn sen paikallistamaan oikeaan lähiöön, vaikka se olisi uusikin katu. Tietäisin siellä bussien numeroista mikä menee minnekin ja millä pysäkillä pitäisi jäädä pois. Muistaisin, että naapurin kumminkaima asuu Köhniöllä, veljen entinen tyttöystävä uuden perheensä kanssa Kypärämäessä, Keltinmäessä asuu Jani ja monta muuta tuttua, Mäyrämäestä on kotoisin ensimmäinen suuri rakkaus, Kangasvuoressa asuin itsekin, Kangaslammellakin olen asunut, olen asunut Keljossa, Kuokkalassa, Jyskässä ja Ruokkeella, ja ollut töissä Mäkimatin K-Ruokavinkissä ja Kortepohjassa... Jyväskylässä tietäisin suoraan, minkä terveyskeskuksen alueeseen kuuluisin. Siellä tiedän mistä mennään mihinkin, mutta täällä joudun katsomaan kartasta, missä kukakin synttärisankari asuu ja mihin päin ylipäätään pitää lähteä muksuja viemään, kun ne vaihtavat urheiluseuraa tai alkavat saada kavereita kotipihaa kauempaa. Kaikki sellainen tuttu ja turvallinen on ollut poissa jo yli kaksitoista vuotta. Miten ihmiset ylipäätään jaksavat muuttaa ulkomaille ja olla koko ajan pyörällä päästään. Minulle ei ole vielä edes hahmottunut Helsinki, vaikka olen ollut siellä jo usean vuoden töissäkin. Turistit tulevat kauppaan aina kyselemään, miten pääsee nopeinta reittiä Suurkirkolle tai satamaan, eikä minulla ole aavistustakaan. Usein joudun sanomaan, etten tiedä, koska minäkin olen maalta.

Synnyin tähän taloon Jyväskylän keskustassa. Se on Vanha Tiilitalo nimeltään ja siellä kummitteli. Joku piikatyttö oli kuristettu hengiltä ja jäi ikuisiksi ajoiksi leijailemaan talon vangiksi. Se kummitus oli jostain syystä aina pahalla päällä ja paiskoi tavaroita. Keittiön kaapitkaan eivät aina pysyneet seinällä, kun piikakummitus sai kohtauksen. Muistan ihan natiaisena tuijottaneeni hölmistyneenä seinältä singahtavaa kaappia. Toki talo oli mukulakivikadun varrella ja liikennekin alkoi lisääntyä huimaa vauhtia, mutta minusta on jotenkin mukavampi ajatella, että se kuristettu tyttö päästeli pahoja energioitaan pihalle paiskomalla tai siirtelemällä tavaroita paikasta toiseen. Joitakin vuosia sitten vastapäiseen asuntoon perustettiin taidegalleria ja minua ihmetytti, miten ne aikoivat saada ne taulut pysymään siellä seinillä.

Jatkuu...

Flunssan parannusriitti

Olen käyttänyt koiraa pissillä pitkin päivää tuossa talon nurkalta aukeavalla pellolla. Siinä on oikein hyvä paikka käyttää koiraa, kun kukaan ei siinä niityllä voi punkkien pelossa kesäisinkään käyskennellä. Äsken sitten katkesi hihna ja Mac tajusi sen heti. Yleensähän se ei paljon mitään tajuakaan. Se lähti juoksemaan pitkin lumista peltoa ja minä perässä pitkä ja musta toppatakki auki liehuen. Kai siinä tuli huudettua pari kirosanaa samaan aikaan, kun närhet rääkyivät kuusen latvassa. Olin työntänyt paljaat varpaani esikoisen skeittikenkiin ja sinne hankeen se toinen kenkä sitten jäi ja toiseen kenkään tunki litran verran lunta. Jostain syystä jäin kaivamaan niitä lumia siitä toisesta kengästä pois, ikään kuin sillä olisin voinut pelastaa vielä jotakin. Mac kyllästyi pian juoksemaan peltoa ympäriinsä ja loikki siitä kotipihaan haukkumaan ja näyttämään närhille kuka niinku määrää tällä tontilla. Nyt minulla on niin hiki, että paranemaan päin tässä vissiin ollaan. Jos ottaisi tilkan viiniä taas. Lääkkeeksi.

Olen häpeäksi

Eilen särki päätä. Voi että sitä särkikin. Jo minä vähän ihmettelin, ettei se särky kaikonnut lukuisista buranoista huolimatta mihinkään. Junassa oli vaikea lukea, kun juna jyskytti ja päässä jyskytti. Siinä vaiheessa en tajunnut vielä mitään. Koko päivänä en tajunnut mitään. Mutta kun astuin junasta ulos, silloin minä sen tajusin. Minähän olin taas sairas. Kurkku oli kipeä, nenä vuoti ja aivastutti. Siis miten voi tulla sillä samalla sekunnilla sairaaksi kun astuu junasta ulos. Hyvä kun kotio jaksoin kävellä. Siinä se meni ilta sitä päivitellessä, että miten sitä niin yhtäkkiä vaan tulee kipeäksi, voi herranjumala.

Karmea totuus kävi selväksi, tunsin oloni koko ajan sairaammaksi ja lopulta olin umpisairas. Mittasin jopa kuumeen, mutta ei minulla koskaan ole kuumetta. Melkein. Toissaviikonlopun olin sairaana, viime viikonlopun liian kiireinen, että olisin ehtinyt siivoamaan. No siitähän se riemu sitten syntyi, kun minä aloin parkua, etten ehdi siivoamaan enää ikinä, tai jos ehdin, niin sitten en kykenekään. Ja miten helvetissä minä voin olla koko ajan sairas. Olen aina ollut terve. Ei flunssan flunssaa vuosikausiin. Olin niin vihainen itselleni ja maailmalle, että mökötin vain ja rupesin nukkumaan.

Isäntä ja esikoinen lähtivät aamuviiden jälkeen lätkäturnaukseen Ahvenanmaalle koko viikonlopuksi viettämään halli- ja hotellielämää ja minä lähdin samoihin aikoihin koiran kanssa lenkille. Voi sitä itsesäälin määrää. Laahustin kuin murrosikäinen ja kiukuttelin koiralle. Että teki hyvää. Sitten vain reippaasti töihin. Ei se ylivoimaista ollut kuin vasta iltapäivällä. Mitään Tuulen varjoa en kyllä pystynyt junassa enää lukemaan. Pää painoi sen verran pirusti ja silmämunat upposivat syvemmälle kuoppiin, kun räkää tunki nenästä niin kuin pato olisi aivoista murtunut. Järkyttävää. Siinä minä mietin, että miten hemmetissä pystyn vielä lähtemään ruokakauppaan tekemään viikonlopun ostokset ja laittamaan ruokaa ja käyttämään koiraa pissalla ja ja...

Sitten minä tulin kotiin ja täällä oli siivottu. Kävin kyllä kaupassa ja pissatin koiran, mutta penskat paistoivat letut. Söin kolme. Nyt tässä odottelen, että tulee ilta ja sytytän kevään viimeiset kynttilät. Juon ehkä viiniä vähän.



PS. Tosiaan, tästä läppäristä on mennyt näytönohjuri tai jokin sinnepäin. Piti yhyttää vanhasta toosasta näyttö tähän toistaiseksi. Käyhän se näinkin, joo, mutta maanataina tämä vempain lähtee korjaamolle.

Elämän tarkoitus on etsiä

Masentaa. Sen lisäksi, että elämä on yhtä junassa ja autossa istumista; ajamista ja ohi kiitäviä harmaita maisemia, se on kirjoja. Pitäisi lukea, mutta olen niin pitkään ollut kurkkuani myöten täynnä kirjoja. Niitä pursuaa kaikkialla, töissä tietty, mutta myös kotona.

Haluaisin lukea hyvän kirjan. Hyvällä tarkoitan kirjaa, jonka parissa viihdyn ja joka saa minut unohtamaan sen heikkoudet, vaikka niitä olisikin. En minä siitä välitä. Haluaisin uppoutua tarinaan, tulla friikiksi. Haluaisin alkaa fanittaa jotakuta ihan sikana.

Pitäisi siivota, mutta aivot on valitusvaihteella. En selviä tästä huushollista enää. Se nitisee nurkistaan, eikä mikään mahdu enää mihinkään. Olen alkanut itsekin pyöriä tavaroitten kanssa ympyrää keksimättä niille ainuttakaan paikkaa, ainuttakaan koloa, mihin ne voisi laittaa. Vaikka vasta heitin säkillisen vaatteitakin pois. Kukaan ei enää löydä mitään. Koko perhe katsoo toisiaan järkyttyneinä, kun joku kysyy, missäs se... on? Me emme tiedä, emmekä me löydä enää mitään. Syyttelemme toisiamme, naapureita, serkkuja ja kavereita. Kaikki on joko kähvelletty tai heitetty vahingossa roskiin. Loppujen lopuksi minä olen se, joka joutuu uhraamaan puoli päivää jonkin repun tai pallon tai kynsisaksien etsimiseen. Enkä minäkään löydä niitä kuin tuurilla. Elämä on tosiaan etsimistä.

Unetonna

Viime yö meni ihan perseelleen. Kissa on vissiin dementoitunut lopullisesti ja mouruaa öisin hullun lailla. Kävin sitä silittelemässä, toivottelemassa hyvää yötä ja lopulta huutamassa sille, että pitäisi sen sievän turpansa ummessa jo. Siitä se sitten tokeni ja tajusi, ettei sillä ole mitään syytä mouruta. Ei ole koskaan ollutkaan. Toisin kuin näillä veijareilla.




Hiljaisuus laskeutui ja ehdin hyvin nukahtaa, kun isäntä sai yskänkohtauksen. Aikansa se yritti lopettaa, mutta ei siitä mitään tullut. Se häipyi olohuoneen puolelle, mutta yskä se vain jatkui. Minä tumppasin pääni tyynyillä ja yritin nukahtaa. Pitkän ajan päästä se kakominen lakkasi ja vaivuin taas uneen.

Kuinka ollakaan koira alkoi nähdä jotakin hyvin miellyttävää unta, koska sen häntä rupesi paukuttamaan patteria vasten niin, että koko talo kumisi. Minulta meinasi henki loppua ja sydän löi muutaman kerran tyhjää, ennen kuin tajusin mistä on kyse. Ei semmoisen jälkeen enää unta saa. Lähdin ulos haistelemaan sulaneen lumen sakeaa tuoksua.

Muutaman tunnin tirsat siinä ehdin sitten ottaa ennen aamulenkkiä. Nyt silmät lupsuu siihen malliin, ettei tässä kovin pitkään jaksa kukkua.

Pää on yhtä tyhjä kuin kipeäkin

Nettioraakkeli
kahlaamassa tekemiäni asioita,
kumisaappaat jalassa.

Kun on alhainen verenpaine
syy on aina toisessa.
Kenellä on käärmeen kieli?

Tervetuloa,
raskaus ja vihlominen.
Tervetuloa,
itsetuntokampanja
Tervetuloa,
koiran kärryn ohjeet
ja ufo.

Liskojen yö,
love is in the air,
rautakanki saatana jakaa (*.

Moi,
sulavoi
pilu ja positivismi.

***

(* Siis mitä voi löytää hakusanayhdestelmällä rautakanki saatana jakaa? Mikä ihmisiä oikein vaivaa?)

Nyysijöitä liipanteessa

Tänään se olikin sitten semmoinen päivä, että saipi olla koko ajan jonkun varkaan kimpussa. Miten hemmetissä ne kaikki päättävät lähteä liipanteeseen aina samana päivänä? Ensinnä partasuuhemmo mätti muovipussiin sarjakuvia minkä kerkesi, kunnes näpsäkkä T. tajusi tilanteen.
- Meillä se on tapana kerätä ostokset koriin.
Partajehu häippäsi takaovesta sen siliän tien. Haju vain jäi jäljelle. Ei mitenkään miellyttävä.

No sitten kaksi vissiin Westendistä kotoisin olevaa kaunotarta olivat vaihtaneet Dostojevskin Idioottiin puolta halvemman hintalapun. Se oli virhe. Jos minä kaiken muun unohdan niin en kyllä Idiootin hintaa. Minä huokaisin, että tässähän on väärä hinta. Tyttö lehahti tulipunaiseksi juuri samalla hetkellä, kun paloautot kurvasivat Sotckan kulmalle sireenit ulvoen. Jos tytteli oli hakemassa elämäänsä jännitystä, niin sitähän sai. Tai sitten isäpappa oli kiristänyt kukkaron nyörejä. Onhan se niin säälittävää, kun Dostojevskikin pitää puoliksi varastaa, mutta kaikki muu sen pimun päällä maksoi maltaita. Että viimeisillä rahoillaan Dostojevskia piti reppanan tulla hakemaan. Tyttö ei pistänyt hanttiin ollenkaan, vaan alkoi vaivautuneena kaivaa kaverinsa kukkaroa. Olipahan Idiootin tarpeessa se. Joo.

Päivän kolmas oli sekin nuori nainen. Kajalit se oli vetänyt pitkin luomia ja sen silmät harittivat. Jostakin syystä ne on keksineet tulla kassalle aina ensin kysymään jotakin kirjaa ja yrittävät luoda aina sellaisen kuvan, että ovat jotenkin luotettavia ja tietäviä. Tämäkin kyseli äidilleen synttärilahjaksi jotakin kirjaa keski-iän kriiseistä ja lähti sitten vielä katselemaan vähän. Minäkin vähän katselin. Ja L. katseli toisesta suunnasta. Siellä perällä se sitten alkoi mättää päiväkirjaa ja ja muuta kamaa hyllystä kassiinsa. L. ehti hätiin ja pyysi tavarat takaisin ja saikin. Mutta kun L. kysyi, että onkos siellä muuta, tyttö otti jalat alleen ja alkoi kirkua. Ei yhtään mitään, ei yhtään mitään! T. ja minä mentiin tyttöä vastaan ja sen kaulaliina tarttui siinä hässäkässä jotenkin hälyporttien reunaan kiinni ja katkesi. Tyttö pyllähti tunnelin lattialle ja juoksi henkensä edestä. Soitettiin vartijat perään ja annettiin kaulaliinan pätkä tunnistamista varten, vähän niin kuin Tuhkimon kenkä siis. Tavarat saatin muutaman minuutin päästä takaisin. Kassista oli kuulemma löytynyt puoli valtakuntaa muualtakin.

Siis mitä on blogijooga?

Että minoon poikki. Nyt kyllä ikä painaa. Jos hetkenkin istuu, niin eikö ole perkele jo selkä jäykistynyt sillä aikaa... ja sitten kun nousen ylös, niin eipähän se ruoto suoristukaan enää niin vain. Siinä sitä kumarassa köpötellään ja ähistään. Eipä sitä paljon paranisi mennä istuskelemaan, makaamisesta nyt puhumattakaan. Joku samperin duracellpupu tässä pitäisi olla ja paukuttaa menemään siihen asti, kunnes virta loppuu kokonaan.

Ranteessakin on tukiside ja buranaa menee. Jomotus on kauhia. Töihin tuli uusi kassakone ja nyt työasento muuttui yllättävällä tavalla. Kädet siitä kirjojen roikottamisesta menee, kun yhtä soittoa lykkii niitä siihen EAN-koodilukijan silmään.

Tämä valittaminen alkaa olla hysteeristä. 127.0.0.1:sta luin tuossa taannoin hysterian hoito-ohjeita:

...jääpussi pään päälle
lämmintä soraa jaloille
iilimatoja emättimeen
ja katosta riippumaan

Kyllähän tuo ehkä voisi hiljaiseksi vetää. Tai entistä hysteerisemmäksi. Riippuu varmaan siitä kuinka kauhuissaan olisi. En kyllä osaa sanoa, ovatko noistakaan mitkään niin hermoja raastavia, kuin Kirstin aavejäytiäiset.

Aikani kuluksi olen huvittanut itseäni lukemalla Sisustusmyyjän (sisutusmyyjä tässä ensin luki, onneksi ehdin korjaamaan) juttuja asiakkaista. Vähän niin kuin vertaistukea haeskelin. Se onkin näköjään ihan sama mitä ne asiakkaat ovat ostamassa, ovat ne vaan niin hauskoja joka paikassa.

Olipa taas sen verran mukavat hakusanat, että kai niistä runoa pukkaa väkistenkin.

Blogijooga:
Sulje makuuhuoneen verhot
ja hätistä kenkien haju pois.

Auringon ottaminen maaliskuussa
on kuin Beirutin loma
ja rakkulat nielussa.

On siis kevät, aisankannattajat.
Tässä oikea käteni,
tässä hellä sydämeni.

Pihtiputaan mummola aikoo pistää läpensä säppiin. Eipä sitä iloa kovin pitkään sitten kestänyt. Ne ovat nuo mummot semmoisia huithapeleita. Tämä arvio Blogisanomista sieltä nyt pitää ainakin pelastaa: Tosin olihan se ajoittain itseänsä täynnä olevaa estrogeenin makuista mäkätystä, jossa onneksi hyvin usein oli kuitenkin annos PMS:n ylösruoskimaa pelottavaa terävyyttä. Mutta sitähän bloginpitämisen kuuluukin olla.

Vieroitusoireita

Metabloggaaminen näyttää ainakin hetkellisesti piristyneen. On mukavaa nähdä, että yhteishenki pihisee. Tai puhisee. Tai jotain.

Maalainen on vanha tekijä metabloggauksen saralla. Hyvä listasijoitus takaa sen, että niitä myös luetaan. Maalainen haikaili Blogistanian oman ilkeän iltapäivälehden perään. Hänestä itsestään voisi hyvinkin kehkeytyä sellaisen pitäjä. Niin vilpittömän kuuloisesti hän noita totuuksiaan näistä tyhjänpäiväisistä kirjoitteluista julkaisee.

Sun äitis on tosiaan melkein kaikkien bloggaajien äiti ja hänkin on haalinut siipiensä suojiin joukon hyväksi havaitsemiaan blogeja, joita kernaasti esittelee. Naisenergia jyllää yllättäen myös Pihtiputaan mummolassa. Että tuntuukin hyvältä, kun meikäläisestä metablogataan oikein olan takaa. Mummohan voisi näyttää meille hupakoille (siis Kirstille ja minulle) närhen munat, vaikka se pitkäjännitteisyys vähän epäilyttää. Missä lienee mummokin lorvinut marraskuusta asti.

Mediaopella on varsin hyvä ja kannatettava ajatus Blogisanomien muistokirjoituksessaan. Kaikki bloggaajien omaan blogiinsa kirjoittamat metabloggaukset voisi julkaista myös yhden ja saman blogin uumenissa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että se uumen sijaitsisi edelleen Blogisanomissa. Kun ei vain itse tarvitse kirjoittaa. Voisi vain silloin tällöin tuupata metabloggauksen menemään. Eikä minulla ole mitään sitäkään vastaan, että ne metabloggaukset julkaistaisiin jossakin uudessa ja ehommassa osoitteessa. Olihan BS kuitenkin minulle rakas ja sen muistoa voi hyvin vaalia näinkin.

Aamulla nostin jännittyneen odotuksen vallassa peittoani - ei vieläkään munia!

Näin viime yönä unta karhusta. Se tallusteli kahdella jalalla ja paljasteli pitkiä, ruskeita hampaitaan. Olin kauhuissani. Pelkäsin, että se alkaa taas jankuttaa jotakin syvällistä Dr. Philistä. Se oli hirveää. Vipelsin karkuun minkä kintuista pääsin.

Keväinen kiintiökakkakirjoitus

Se alkaa olla koiranpaska-aika. Pian Uutislehti Satanenkin täyttyy tekstiviesteistä, eikä toimittajia enää tarvita. Ne voivat vetää lonkkaa sen aikaa, kun lumi sulaa. On se jumankauta ihmeellistä, kun koira kakkaa.

Meillä täällä landella on siinä mielessä vähän kinkkinen paikka, että viitsiikö sen hevosenpaskaläjän vierestä edes lähteä noukkimaan niitä puudelinsa pökäleitä pussukkaan. Tai siis se uljaan ratsun lantakasahan on siinä keskellä tietä, missä harvemmin taas koirankikkaroita näkyy, mutta näkyy silti. Olen vähän ihmetellyt, että minkälainen kaurahattu siinä hihnassa onkaan kiinni, joka antaa koiransa paskantaa keskelle jalkakäytävää. Joku juntti varmaan. Mutta eilen näin Asematunnelissa ikäneitohienohelman, jonka vasta puuteroitu villakoira pisutteli joka nurkkaan ja emäntä kulki pylly heiluen ja hattu keikkuen narun päässä ikään kuin olisi täysin normaalia kusta käytäville. Ei tuntunut kauhean ylpeältä olla koiranomistaja. Ei ole ihme, että puoli Suomea on sodassa koirankakittajia vastaan.

Nyt tänä keväänä on mukavaa vaihtelua puhua linnunpaskasta. Sitä sietää varoa, vaikka vaikeaahan se on. Kun pommi tulee, niin se tulee. Ja siellä missä on puluja ja lokkeja, sitä ihteä sataa taivaalta ja nyt taudin kanssa. Jokainen lätkähdys on potentiaalinen bioase. Tiesittekö, että kaatopaikkatyöntekijöitä lintuinfluenssalta suojellakseen Ämmässuon ylle aiotaan virittää parin hehtaarin mittainen verkko siellä hengailevien lokkien takia. Sitä ei tarina kertonut, millainen verkko on kyseessä, että onko löysä vai teräksinen. Kyllä se pisti taas miettimään. Mihin ne kaikki 10 000 ämmässuolaista lokkia sitten menevät? Levittäytyvät kotipihoille, roskiksille, rannoille, toreille, terasseille, snagareille... Mäkkäriin? Jostakinhan niiden on ruokaa saatava. Mitä uusavuton kaatopaikkalokki ylipäätään osaa syödä? Valmisaterioita? Eineksiä? Grilliruokaa? Alkaakaahan viritellä verkkoja pihoillenne...

Mitähän lokki tästä kaikesta ajattelee? Mitä se tekee , kun kaatsikan ihanat aromit kiemurtelevat sen nokkaan? Alkaako se kirkua?... No vähemmästäkin, mutta turhautuuko se paineen alla? Pystyykö lokki pidättämään kakkaansa hädän hetkellä vai lävähtääkö luiru kaatsikkahenkilön nuppiin verkonsilmän välistä. Vai pyrkiikö lokki lopulta läpi verkon? Entä jos se onkin löysää verkkoa, johon kaikki miljoonat lintutautia sairastavat lokit yksi toisensa jälkeen kuolevat ja verkko painuukin kaikkien kaatopaikkatyöntekijöitten niskaan. Nämä asiat kun vielä saisi tietoonsa, niin kyllä olisi taas viisas olo.

Tämä ei ole mikään kirjoitus

Että ottaa pattiin taas. Koko päivän on ollut muka hemmetisti asiaa tänne. Töistä lähtiessä tuntuu het siltä, että nyt tekee mieli kirjoittaa, pakko päästä pärettämään. Junassa tuskin pysyn nahoissani. On jo niin paljon kertynyt kaikenlaista. Niin kuin jokin elukka olisi lähdössä juoksukilpailuun. Sitten kun astun kotiovesta sisään, kaikki into lässähtää. En ymmärrä. Niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Pelkkiä tyhmiä mitäänsanomattomia aiheita, turhaa räpellystä... mitä minä oikein ajattelin!

Tätä läppäriä en uskalla ottaa mukaan töihin, unohtaisin sen junaan tai joku unohtaisi sen mukaansa... ja kotona kersat saisivat slaagin, kun hautoisin konetta kaiken päivää mukanani. Kynällä ei junassa kirjoittaminen oikein tahdo luonnistua, varsinkaan jos joku istuu vieressä, sitä kirjoittaa kuin teinityttö päiväkirjaa. No kai tämä pian ohi menee. Nyt on vain mennyt aika hemmetin pitkään. Näen jo unia, missä kirjoitan. Ensin näin kyllä unen, että laitoin astianpesukoneeseen öljyä. Se on kuulemma jokin trendi, isävainaa kertoi.

Siellä on muuten bussin kokoinen mainos rautatieaseman sisäpihalla, jossa lukee, että Heli Laaksosen uusi runokokoelma Sulavoi ilmestyy tällä paikalla 23.3. kello jotain. Ja sitten siinä on lehmän kuva ja jotakin puhetta kikatuksesta. Siis ihan todella sieltä katosta roikkuu sellainen mieletön lakana. Se ei kyllä ole Turun laiturin kohdalla, mutta kaipa sillä jokin syy on ilmestyä siinä Ouluun ja Joensuuhun lähtevien junien kohdalla.

Moi

Minulla on hieman vaikeuksia löytää motivaatiota. Kannoin eilen illalla tämän läppärin makkariin ja kirjoittelin ihan muita juttuja. Oli outoa olla irti netin houkutuksista. Blogien seireenit suorastaan kujersivat takaraivossani, mutta minä pysyin tiukasti makkarissa läppärini kanssa. Luulen, että jatkan samaa tahtia tänäänkin.

Liika on aina liikaa

Kai tässä on taas tartuttava itseään niskasta kiinni ja otettava sanoistaan vastuuta. Sunnuntainen kommenttini liioista kirjoista on lähinnä aiheuttanut tunteellista pohdintaa (*no ei kyllä täällä tietenkään) siitä, miten jokaiseen makuun on oltava tarjolla kirjaa eikä kirjan laatua voi kukaan mennä etukäteen määrittelemään. Mistä tahansa opuksesta voi kuoritua menestys! Just. Myös kustantamoista, kirjapainoista ja kirjakaupoista ollaan oltu huolissaan, en kyllä ihan heti ymmärrä miksi, koska kyse on juuri niistä kirjoista, joita kukaan ei osta. Tilaahan ne kaupoissa vievät niiltä kirjoilta, joita kenties ostettaisiin, jos ne olisivat paremmin esillä.

Toki jokaiselle onkin oltava tarjolla jotakin, mutta nyt taitaa tunteet ottaa järjestä vallan. Jotenkin minusta tuntuu, ettei monikaan taida yhtään tajuta, miten paljon nimikkeitä todella on liikenteessä, onhan jokaikisen harrastajakirjoittajan tai viulunsoittajan tai minkä hyvänsä pahkataiteilijan haaveena on saada se nimi sinne kuolemattomien kirjailijoitten joukkoon. Jokainen on nykyään monilahjakkuus, niin kansanedustaja kuin nyrkkeilijäkin, näyttelijöistä nyt puhumattakaan. Kirjoja tehdään vaikka mistä aiheista! Runokirjoja on myynnissä satoja erilaisia, on antologioita, erilaisten teemojen (rakkaus, yksinäisyys, lapset, äidit, isät, papat, mummot, koirat, kissat, kattilat, unet, lohtu, kohtu...) ympärille kyhättyjä paksuja pumaskoja, on pieniä sarjoja, on isoja sarjoja, on vaikka minkälaista runoteosta, jotka eivät edes hyllyihin mahdu, mutta kun on niin paljon hyviä runoilijoita ja jokaiselle on tietenkin annettava mahdollisuus nousta kärkikastiin. Just.

Muistelmat ovat yksi suuri tilkkutäkki, on sotamuistoja, muistoja lotista, autoista, maitolaitureista, roskiksista, kaikenlaisista ammatintaitajista, matkamuistoja, muistoja ensirakkauksista, kummallisimmista tapahtumista, postimerkeistä, kengistä, pitäjistä, helvetti markkinapäivästä!.. voi luoja, niitä on valtava määrä. Rakkausromaaneja on luonnollisesti todella paljon! Jännäreitä tursuaa joka tuutista ja samat tehdään kohta pokkareina. Kotimainen romaani pysyy jotenkuten hallinnassa, samoin käännöskirjallisuus. Keittokirjojen määrää ei edes pysty hahmottamaan. Kyllä meillä riittää niin pirusti marttaa loihtimaan jos jonkinlaista ruokaa. Samoin psykologiaosastot ovat täynnä toinen toistaan nerokkaampia elämänoppaita... ei näitä kaikkia alueita hei edes kannata luetella. Ikään kuin kirjan tekeminen olisi jokaisen täytettävissä oleva unelma.

Vielä siis ammatti on arvossaan, mutta kuinka kauan tällä menolla kirja pitää arvonsa, kun joka toinen kyhää kirjan? Ehkä se onkin ihan hyvä, että kirjailijan ammatti kokee inflaation. Ehkä kaikki taideammatit kokevat sen hyvinkin pian. Onhan kuvataiteessa vähän samaa trendiä, kun playboymalli kirjoittaa ensin pari kirjaa ja pistää sitten pystyyn taidenäyttelyn. Jokainen voi toteuttaa unelmansa, oli siihen sitten kykyjä tai ei. Itse asiassa tämä voi olla ihan tervettäkin, että saadaan vanhan polven kirjailijoittenkin jalat maahan. Ammattitaitoa ei enää niin hirveästi muillakaan aloilla arvosteta, tärkeintä on kokemusten shokeeraavuus ja ihmisten sosiaalipornoisen nälän tukahduttaminen. Sekä tietenkin sen oman eri hienon nimensä saaminen kirjan kanteen. Laatua minä en lähdekään määrittelmään, sillä myyntiluvut eivät pelkästään ole laadun tae. Pikemminkin päinvastoin. Ongelma lähtee sieltä, että kirjat ovat todella marginaaliporukan ajanvietettä eikä ostovoimaa tahi kiinnostusta riitä jokaiselle läpyskälle. En minä ole siihen syyllinen, että näin on. Minä vain kerron sen. Terve itsekritiikki olisi tarpeen aina, kun tuntuu siltä, että se oma kirja pitää saada kustannettua hinnalla millä hyvänsä. Vaikka se sitten vaatisi pari alastonkuvaa keskiaukeamalla.

Teoksia on niin paljon, ettei kukaan enää löydä niiden tuhansien ja taas tuhansien kirjojen joukosta mitään ostettavaa. Asiakkaalla menee sormi suuhun ja tuskanhiki nousee otsalle, kun pitäisi päättää mihin kirjaan ne useat euronsa sijoittaisi. Lääkkeeksi Häiriöklinikalla tarjottiin kaiken kattavaa kirjallisuuslehteä, mikä ei ole yhtään huono idea. Se kaikenkattavuus vain voi jo olla mielipuolinen suunnitelma.


* Periaatteessa tämä sama liikailmiö koskee blogejakin. Niitä on niin paljon, ettei kaikkiin voi enää ottaa mitenkään kantaa, vaan sama keskustelu kannattaa aloittaa siinä omassa ihqussa blogissa... onhan sillä enemmän lukijoitakin. Tämä ihan lämpimästi sanottuna ja kenties jonkinlaisena esimerkkinä siitä, miten ihmiset toimivat.

Sunnuntaisekoilut

Hah, olen sairas, eikä tämä ole pelkästään krapulaa. Ostin torstaina töihin antiseptista geeliä, jolla voi tappaa pöpöt käsistään silloin, kun ei pääse niitä heti pesemään jonkin niiskuttavan ja rahojaan nuolevan asiakkaan jäljiltä. Joskus kerta kaikkiaan ällöttää, kun ihminen on pärskinyt sekä ryystänyt räkäänsä edestakaisin ja tosiaan kassalle tullessaan kaivaa seteleitä lompakostaan nuolaisemalla ensin sormiinsa ja tarjoaa tätä flunssaetuseteliä sitten myyjälle oikein hymyssä suin. Yök. Ja jotkut unohtelevat räkäisiä nenäliinojaan kassalle ja usein niitä löytyy myös hyllyiltä sekä tietenkin lattioilta. No niin mutta ei siis tainnut geelistä olla apua. Eikä vitamiineista. Ei mistään.

Puhuin eilen puhelimessa neljä tuntia putkeen. Serkku soitti eikä pystynyt lopettamaan. Sitten minä melkein nukahdin kesken puhelun enkä saanut enää sanaa suusta. Toisaalta aloin olla aika huppelissakin, kun kermalikööriä humpsahti siinä jutellessa jonkin verran. Kätevää, ettei tarvitse lähteä mihinkään juottoloihin tapaamaan sukulaisiaan, vaan voi siinä istua omalla kotisohvalla luuri toisessa ja lasi toisessa kädessä.

Siitä omituisten tavaroitten meemihaasteesta, jonka Tinka mullen lykkäs, tuli mieleen, ettei täällä mitään muuta olekaan kuin outoja tavaroita. Ja mikä nyt sitten on outoa? Jotkut tyylitietoiset ihmiset pitäisivät koko tätä taloa outona. Myös se on outoa, että olen hirvittävän kriittinen omia kirjoituksiani kohtaan, mutta tämä talo pursuilee aivan vapaasti paperimassasta tekemiäni patsaita, seinäkoristeita ja surkeita taulujani ja se on minusta vain hauskaa. Ne ovat niin huonoja että itse asiassa ovat aika hyviä. Perhe on niin tottunut niihin, etteivät ne mitään sano. Vielä. Voi olla että tuo murrosikäisin alkaa kohta hävetä silmät päästään.

Täs näitä on. Pahimpia en kyllä kehtaa edes näyttää.


Tuo oman kopperoni lamppu on aika karmea, mutta hei, se tavallaan oli jo täällä ennen minua, ei tosin yhdessä osassa.




Ehkä oudoin ainakin lasten kavereitten mielestä on tämä käärme, jonka kerran poimin tieltä. Olisi se varmasti minunkin kavereitteni mielestä vähän inha, jos niitä kavereita olisi. No, käärme parka oli jäänyt auton alle ja vain sen päässä oli pieni kolhu, muuten matelija oli oikein mainiosti säilynyt. Meinasin itse ajaa myös sen päälle, koska se makasi siinä tiellä ihan kuin se olisi ollut jokin ohut oksa, mutta väistin sitten ja huomasin, että se olikin tarhakäärme. Kävin sitten hetken mielijohteesta poimimassa sen kyytiini. Nyt se velloo kuvottavan värisessä etikkanesteessä kirjahyllyn päällä ja aika moni kysyy, miksei sitä vain voisi heittää pois. Tämän kirjoituksen jälkeen kenties sen jo teenkin. Onhan nyt aivan järjetöntä pitää eltaantunutta käärmettä kirjahyllyssä. Toki yhtä paljon sillä on substanssia kuin monella niistä kirjoista. Niistä ei vain näy päälle päin, miten eltaantuneita nekin voivat olla.

Kirjoja minulla onkin aivan liikaa. Ne ovat kärsineet melkoisen inflaation meikäläisen arvoasteikossa. En nyt tarkoita millään pahalla, niin vain käy väistämättä kun myy kirjoja vuodesta toiseen eikä joistakin tekeleistä pääse eroon kuin ilmaiseksi jakamalla. Kirjoja tehdään ihan liikaa. Kirjailijoitakin on liikaa siihen nähden, jos kirjojen halutaan säilyttävän arvokkuutensa. Nyt ne ovat pelkkiä käyttötavaroita ja kirjailija käsityöläinen. Ei siinä mielestäni mitään vikaa ole, vaikka näin onkin, mutta mikäli kirjailijan ammatti aiotaan yrittää säilyttää, se sisällön sisällyksetön tuottaminen olisi syytä lopettaa. On ihan hemmetin oikein, ettei käsikirjoituksista pääse kustantamoissa läpi kuin promille. Vieläkin vähemmän saisi päästä. Lisäksi jo paikkansa lunastaneitten kirjailijoitten tulisi paneutua yhden kirjan tekemiseen kunnolla, eikä suoltaa markkinoille kirjaa joka vuosi.

Että semmoista nyt mieleen.

Miksi Saara ei nauranut

Itse asiassa minulla ei pitäisi olla mitään valittamista. Siideri on lightia, mutta maukasta ja siinä on paljon paljon herkullisia ja päihdyttäviä kaloreita. Närästää ihan hemmetisti. Piti ottaa kyllä Pepcid. No, mutta hyvin menee muuten. Koira on kaheli, lapset ihquja, massut täynnä, silmät ja korvat jotensakin kunnossa, kymmenen sormea ja varvasta kaikilla, heti sairaalassa tarkistettuja, päällisin puolin terveitä, lukuunottamatta yhtä diabeetikkoa ja itsekin olen teoriassa terve. On koti, velaksi tosin, mutta ihanalla paikalla metsän reunassa syrjäseudulla. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla sekaisessa huushollissa, lipitän siideriä ja itken läpi kaikki ohjelmat aina Emmerdalesta Suurimpaan pudottajaan. Ja mikä parasta, jopa mainokset itkettävät. Kyllä vain. Doven lapsille suunnattu itsetuntokampanja valuttaa kyyneleitä, Love is in the airin päivitetyllä versiolla varustetun volkkarimainoksen tähänastinen ällötys saa väistyä liikutuksen tieltä; myös meidän äiti tekee teidän äitien ruuat itkettää, koska onhan siinä helvetinmoinen homma. Katson mitä tahansa, niin pillahdan itkuun ja yritän sitten piilottaa lärvini muilta perheenjäseniltä painamalla sen vieressä makaavan koirani selkään.

Olen aina ollut sillä tavalla kovis, etten ole antanut PMS:n ottaa valtaa meikäläisestä. Olen ollut närkästynyt niistä Saaralla on taas menkat- kommenteista, koska minuahan eivät nämä oireet koske. Minähän olen kovis. En ole syönyt suklaatakaan kuin kaksi palaa. Kahdeksan on ehdoton maksimi. Sitä enempää en syö koskaan ja kahdeksan palaa vain äärimmäisessä hädässä. Nyt on pakko tunnustaa, että minä olen nainen.

Ja kun minä, siis nainen, katson jotakin sellaista ohjelmaa kuin Studio Imbossible kesken PMS-oireilun, minä tunnen niin suurta tuskaa ja myötähäpeää, että joudun kurkkimaan tätä järkyttävää sketsiohjelmaa sormien lomasta. Kukaan nainen, ei edes kesken kuukautiskiertonsa pahimman vaiheen, tekisi koskaan mitään noin surkeaa. Minua ihan itkettää tämä, että maikkari ostaa pelkkien hauskojen nimien perusteella aivan paskaa huumoria. Tai sitten sen ei olekaan tarkoitus naurattaa, vaan itkettää. Ja sitähän se tekee. Se toimii. Jos ei olisi tätä PMS:ssää tuntisin ehkä reilua sääliä näitä kaatopaikkahuumorin virtuooseja kohtaan. Nyt en voi. Miten hemmetissä tämä maa voi olla näin onnettomassa tilassa? Mikä on maikkarin tarkoitus? Taannuttaa koko kansa samalle tasolle? Olemme täysin jonkun Bardyn ja muutaman muun nimikaverin armoilla. Nämä jullit, jotka tekevät tahattoman koomista draamaa ja huumoria, joka pelkästään itkettää eivät kai osaa hävetä mitään. Pitäisi. Hävetkää.

Mitä on huumori? Hissun ja kavereitten mielestä se ilmeisesti on sitä mitä jo Spede aikoinaan tuotti; this is humor. Se ei ole kehittynyt siitä yhtään. Ei yhtään. Se on keksimällä keksittyä tönkköä soosaa.

Taas voidaan sanoa, että miksi sitä kolmosta pitää katsoa. Ei tarvitse. Ei. Se on mainosrahoilla tuotettua paskaa. Kysymys kuuluu, miksi tässä maassa ei ole parempaa huumoria? Miksi pitäisi tyytyä tähän pieruhuumoriakin surkeampaan esitykseen? Miksi ei saisi vaatia parempaa? Olisi niin mukava välillä nauraa tämän hullun itkemisen keskellä.

Aika älyttömän pitkä ja kuivakka vuodatus sunnuntaiaukioloista

Tätä ei kannata lukea, jos asia ei yhtään kiinnosta. Tässä ei ole mitään hauskaa. Tämä aihe on vain hautunut päässä jo usean vuoden, kun olen ollut sunnuntaisin töissä ja miettinyt, miksi siellä pitää olla, kun lapset jäivät kotiin alahuuli lurpallaan vilkuttamaan töihin lähtevän äidin perään. Siis asiaan.

Hallitus se sitten siirsi liian vaikean sunnuntaiaukioloasian seuraaville. Kauppojen sunnuntaiaukiolojen vapauttaminen tuntuu olevan ihmisille mieleen sen kummemmin seurauksia ajattelematta. Ihme, että surkea PAM (palvelualojen ammattiliitto) on saanut pidettyä päänsä edes tässä asiassa. Yleensähän PAMille käy kaikki mitä työnantajapuoli ehdottaa. Takavuosina pankkitoimihenkilöt ryhtyivät ankaraan ja pitkäksi venyyseeseen sekä kaikenlaista harmia niin yksityisille kuin yrityksillekin aiheuttaneeseen työtaisteluun saadakseen parempaa palkkaa sen vuoksi, että heidän työnsä vaikeutui tietokoneiden takia. Kaupan alalla on varmasti harkittu samasta syystä palkan laskua. Ei puhettakaan palkkojen noususta, vaikka monen myyjän piti opetella ohjelmoinnin salat ja ihan samanlaisen tietokoneen käyttö. PAM, siis silloinen Liikealan ammattiliitto, ei ole osannut koskaan pitää puoliaan missään asiassa, vaikka työn vaatimukset nousevat. Kerran Liikelan ammattiliitto uhkasi lakolla kyllä, mutta Mauno Koivisto sanoi, että myyjien pitää mennä töihin, koska ihmisten on saatava ruokaa. Silloisella puheenjohtajalla taisi mennä pissat housuun, niin äkkiä oli lakkovaroitus ohi, eikä siinä sitten sen kummempaa. Olisikohan siitä parikymmentä vuotta jo. Siitä pitäen kaupanalan palkat ovat nousseet juuri sen indeksikorotuksen verran, jokunen yleiskorotus mukaanlukien. Ensimmäisen vuoden myyjä saa hädin tuskin pari sataa euroa enemmän palkkaa kuin mikä on arvioitu minimipalkka. Sunnuntaityö sadalla prosentilla lisää sitä huimasti vielä toistaiseksi.

Mitä siitä sitten seuraisi, että kaupat olisivat ympäri vuoden sunnuntaisin auki. No, sunnuntaikorvausten maksaminen loppuu siihen paikkaan. Sunnuntaista tehdään arkipäivä suurelle osalle naisista, sillä pienillä kaupoilla ei ole varaa pitää puljujaan auki sunnuntaisin ja maksaa siitä tuplapalkkaa. Kiinnikään ei voi pitää, koska kilpailu on kovaa. On aivan päivänselvää, että pienyrittäjiä tulee suojella liian suuriksi käyviltä palkkakustannuksilta, koska ne kuitenkin tarjoavat työpaikan sitä tarvitseville. Pienyrittäijen vanavenedessä saman helpotuksen tulevat saamaan jättiyrittäjät. Näin tulee aivan varmasti käymään. Sunnuntait sisällytetään normaaliin kuukausipalkkaan ja sen lisäksi tähän asti monen opiskelijan kesätienestit pienenevät puolella, kun osa-aikaisillekaan ei enää sunnuntailisiä maksella.


Kun palkka on entuudestaan pieni, on todella ihme, että kauppoihin saadaan enää sunnuntaisin extratyöntekijöitä. Eivät opiskelijat ole niin tyhmiä kuin myyjän ammatin valinneet lahopäät. Sunnuntaityöt lankeavat niille vakituisille työntekijöille, jotka ovat jo hieman varttuneempia ja joilla on lapsia. Joissakin kirjoituksissa (mm. Iltalehden pääkirjoitus tässä reilu kuukausi takaperin) on ihmetelty, että miten se sunnuntaityön tekeminen muka vaikuttaa perheen yhteisen ajanvieton vähenemiseen. En tiedä miten kukaan toimittaja voi olla niin tyhmä, (että on sillä järjen määrällä päässyt lehteen töihin, mutta sehän oli vain Iltalehti), ettei sitä tajua. Aika yksinkertaista: Lapset ovat vapaalla sunnuntaisin. Jos äiti ei ole, yhdessä olo vähenee viikossa yhdellä päivällä. Kun kaupat saavat olla yhdeksään asti auki myös arkena, sunnuntai voi olla monille naisille tärkeä päivä saada viettää sitä lastensa kanssa, koska arki-illat ovat jo kuluneet töissä olemiseen. Illalla kotiin tullessa lapset hyvässä lykyssä turvallisesti unten mailla, mikäli perheessä sattuu olemaan myös isä, joka ei ole palomies, poliisi, lääkäri.... joka tapauksessa ainakin yksinhuoltajalle sunnuntaitöitten tekeminen on kinkkinen paikka. Mistä saada alle kouluikäisille sunnuntaisin hoitopaikka, kun kaikkien sairaanhoitajienkaan tai ravintola-alan työntekijöitten lapsille niitä ei riitä. Niin, pitäisikö sunnuntaiaukioloaikoja lisätä myös päivähoitopuolella? Tai panna lapsetkin sunnuntaisin kouluun? Opettajat töihin! Pistetään vahinko kiertämään. Vastahan sunnuntaisin töitä joutuu tekemään jo puolet naisista. Pannaanpa toinen puoli saman tien töihin, jotta nälkäinen herrasväki saa haettua krapulakaljansa ja huikopalansa tylsinä sunnuntai-päivinä, kun ei sohvalla makaamisen lisäksi ole mitään tekemistä. Kaiken kaikkiaan on käsittämätöntä vedota siihen, että niin monet naiset joutuvat tekemään töitä sunnuntaisin, joten miksei sitten myyjätkin. Siis sillä perusteella kaikkien naisten tulee tehdä töitä sunnuntaisin? Ja mitä tuota nyt itkemään, kun perheen yhteinen aika vähenee, onhan sitten arkivapaalla aikaa pelkästään itselle. Voi hoitaa vaikka kotia tai varata hammaslääkärin sille päivälle sillä aikaa, kun lapset ovat poissa jaloista. Niin, tällä tavoin lasten hyvinvointi se sen kun kukoistaa. Toisaalla ollaan huolissaan siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa lapsille, mutta kun se huolestuneen pitää päästä sunnuntaina ostamaan lenkkimakkaraa, niin se huoli lapsista loppuu tasan siihen.

Ihan käytännön ongelmiakin sunnuntaityöt aiheuttavat. Flunssaan sairastuneita ei enää oteta terveyskeskusten sunnuntaipäivystykseen laisinkaan. Sunnuntaiduunarin on sairastuessaan mentävä hakemaan sairaslomalappusensa yksityseltä lääkäriltä. Tästä on kokemusta jo yli kolmelta vuodelta kaupassa, joka maanalaisen asemansa vuoksi saa pitää oviaan sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Toisinaan tytöt ovat säästäneet vähäiset roposensa ja kituuttaneet sairaina töissä, mikäli eivät ole älynneet sairastua jo virka-aikana. Vaihtoehtona on myös jäädä töistä pois ilman sairaslomatodistusta. Menisihän se kaiken kaikkiaan pieni palkka kuitenkin niihin lääkärimaksuihin, joten se on plus miinus nolla, vaikka ei töihin sitten ilmaantuiskaan. Tästä syystä lisääntyvien pyhätöitten vuoksi myös terveyskeskusten tulisi lisätä kapasiteettiaan sunnuntaisin. Terveydenhoitaja voi kirjoittaa sairaslomalapun kolmeksi päiväksi, joten taas on saatu yhdeltä naisvaltaiselta alalta pyhäpäivä pois. Terkkarit auki sunnuntaisin!

Kaiken lisäksi sunnuntait ovat nuorille extramyyjille aika herkkää aluetta. Aina on lauantaina jotakin menoa, joka voi aiheuttaa huonoa oloa seuraavana päivänä. Sairaslomalappua tuskin kannattaa siinä vaiheessa mennäkään hakemaan. Teoriassa sunnuntaityöt kiinnostavat nuorta naista hyvien tienestien takia. Käytäntö on sitten toinen. Kyllä nuoria neitejä kiinnostaa sunnuntaisin ihan muut asiat. Ei niitä niin vain töihin viikonloppuisin saa ja tämäkin monen vuoden ympärivuotisella sunnuntaityökokemuksella sanottuna. Lopulta siellä kaupassa ovat pyhäisin töissä vakituiset työntekijät tekemässä ylipitkää viikkoa. Kaupan alallahan ei tarvitse ylitöistä maksaa (go PAM go!). Ne vain siirretään vapaiksi jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Puolessa vuodessa minullekin niitä on kertynyt viikon verran ja juuri siitä extratyttöjen suosimasta en mä nyt voikaan tulla töihin -syystä. Lopputilissä ne ylityöt on kai pakko maksaa? Vai väheneeköhän se irtisanomisajasta?

Ihmetellä täytyy, että juuri ruuan ja tavaroitten ostaminen sunnuntaina on niin hemmetin intohimoista puuhaa. Mihin se lauantai meni? Krapulassa makaamiseen ja oman napanöyhtän kaivelemiseen. Ja hupsista, just sunnuntaina tartteekin saada jotakin hyvää, jota lauantaina ei vielä tehnyt mieli. Kaupat saavat olla arkisin yhdeksään asti auki ja lauantaisin kuuteen. Sen lisäksi avoinna saavat olla kioskit ja huoltoasemien elintarvikekaupat, jotkut niistä 24h/vrk ja joka päivä. Minkälainen ihminen ei pärjää sunnuntaita ilman ostamista? Ilman rahojensa tuhlaamista? Hyvänen aika, miksei myös pankkeja ei vaadita olemaan auki edes lauantaisin? Ajatelkaa, mikä määrä rahaa odottaa siellä nostajaansa ihan yksin. Niin paljon tuhlattavaa rahaa siellä lukkojen takana eikä yhtään naista töissä. Automaatti kun on niin kovin kylmä ja palvelua olisi niin kiva saada. Ja eikö vain lainahakemuskin olisi ihanaa tehdä saman tien sunnuntaina, kun uusi asunto on käyty katsomassa. Voisi pistää haisemaan jo sunnuntaina.

Ajattele, miten monille sunnuntai on sinun takiasi jo pelkkää arkea. Oletko vielä ihan varma, että haluat kaikkien naisten palvelevan sinua joka päivä. Menisitkö sunnuntaina kauppaan töihin? Haluaisitko itse viettää arkea seitsemänä päivänä viikossa?

Aikainen lintu ei kyllä vielä matoa löydä

No niin, hysteerinen harrastajalintubongari tässä taas, hei. Eilen pihassa pomppi peippo, mutta se pääsi pakenemaan korkealle oksalle, missä keikkui toinenkin peippo höyhenet sekaisina auringon ihanan lämmittävää ultraviolettia ottamassa. Flunssaa veikkaan peipposella olleen. Ei olisi ehkä ihan näin aikaisin kannattanut tulla. Vähän se köhisi,













mutta ei niin paljon kuin toissaöinen joutsen, jonka järkyttynyt huuto lähestyi pimeällä taivaalla aavemaisesti tuoden kauhistuneen joutsenen jokaisella siiven sivalluksella kohti minua ja Macia. Me jäykistyimme kauhusta. Joutsen kaarteli yläpuolellamme ja huusi. Kenties etsi lähimetsään pudonnutta partneriaan, kunnes antoi periksi ja sen ääni katosi sinne mistä se oli tullutkin. Myös mustarastas availi ääntään hyvin vienosti korkealla koivun latvassa. Ääntä on tullut lisää. Talitintit säksättävät tuttuun tapaansa ja kuulostavat koiran nähdessään hieman harakalta. Hätävarjelun liioittelua, mutta kevät tosiaan tulee.

Koirani on allerginen

No eilen sitten erästä iltapäivälehteä selaillessani törmäsin taas entisen luokkakaverini kuvaan. En muista kävikö se kundi koulua edes loppuun, mutta yhdeksännen luokan luokkakuvassa se näkyy istuvan eturivissä. Sen siskosta olenkin kertonut jo aiemmin. Se pitkä, vaalea ja komea oparin tyttö, jonka ääni kähisi tuulessa ja jonka täyteläisiä, kirsikan punaisella huulipunalla punattuja huulia me muut ihailimme ja pelkäsimme. Velipoika oli nyt sitten haastanut mäkilegendamme oikeuteen puukoniskusta, jonka oli kämmenselkämykseensä saanut ja vaatii korvauksia kivusta ja särystä ja henkisistä kärsimyksistä. Puukoksi nimitetty esine killui valokuvassa tapahtumapaikan tarjoilijan hyppysissä ja se muistutti erehdyttävästi Hackmanin ruokaveistä.

Kävin sitten sen koiran kanssa lääkärissä ja Mac on nyt sitten allerginen. Sillä on atooppinen ihottuma. Vähän nauratti, kun se lääkäri mietti, että millekä ruoka-aineelle se voisi allerginen olla. Mistä minä tiedän mitä se jääkaapista milloinkin syö. Itse kyllä epäilen, että se on allerginen nikkelille. Pannoissa on aina jos jonkinlaista niittiä ja nythän se kaula on ollut parempi sen jälkeen, kun olen ajanut partahöylällä siitä kaulasta karvat pois ja ostin sellaisen kangaspannan, jossa kaulan alla on pelkkää löysää ketjua. Kirjailin siihen kangasosaan punaisella langalla puhelinnumeron ja Macin nimen. No siitä kaulasta otettiin näytteet ja bakteereja siitä löytyi paljon. Muutenkin sen iho on muuttunut siitä suomuiseksi eikä se ole ollenkaan normaalia. Mac sai kortisonipiikin ja sellaista salvaa, jonka lopputuubi pitäisi kuurin loputtua viedä apteekkiin tai ongelmajätelaitokselle. Sitä saa sivellä vain ohuelti ja sen levittämiseen täytyy käyttää kertakäyttöhansikkaita. Siinä mainitaan myös jotakin steroidien aiheuttamista sivuvaikutuksista, jotka muistuttavat munuaisten vajaatoiminnan oireita. Lisäksi sain pullollisen shampoota, jolla Mac on pestävä nyt aluksi joka päivä ja kuivattava erityisen hyvin. Varsinainen puudeli se on, kun sitä eilenkin illalla sitten föönailin kuivaksi.

Mac käyttäytyi lääkärissä niin kuin aina. Se rakastaa eläinlääkäreitä yli kaiken ja läähättää sekä vinkuu kaikkien perään taukoamatta. Lisäksi se hyppii seinille eikä pysy sekuntiakaan paikallaan. Sain juuri ja juuri estettyä, ettei Mac nostanut jalkaansa tietokoneen keskusmuistiin. Vähän vain lattialle lorahti.

Tytär lähti juuri näytelmäkerhonsa kanssa Kotkaan katsomaan Nummisuutareita. Olisin oikeastaan halunnut lähteä mukaan, mutta en kuulu kerhoon enkä ole kunnossakaan. Yskänkohtaukset yllättävät vähän väliä. Sepä vasta olisi ollut ikävä temppu muille katsojille.

Viimeinen lomapäivä

Niin se vierähti tämä loma melkein huomaamatta. Vielä on sentään viikonloppu vapaana. Päivät tuntuivat etupäässä kuluneen päänsäryn päivittelyyn ja buranan popsimiseen. Onneksi äiti alkaa olla kunnossa ja tikitkin on nyt poissa. Käsi on kantositeessä ja turvoksissakin vielä ties kuinka kauan. Yksi auto myös tuli korjuutettua ja tänään on vielä koirankin korjaus eläinlääkärillä kello 14. En tiedä voiko sitä varsinaisesti korjata, varsinkaan tuota käsittämätöntä vöyhkäämistä. Sillä on melko varmasti ADHD ja ihottumaa kaulalla. Raivotautirokotuskin on menossa umpeen. Keskiviikkoiltana, kun minä olin tyttären kanssa mummolassa ja pojat olivat kaikki jäähallilla, koira oli taas syönyt ikäväänsä jääkaapin tyhjäksi: Pari pakettia kevytleviä, pari maksalaatikkoa (joskin sille itselleen tarkoitettua), pari pojille valmiiksi tehtyä spaghettiateriaa, leikkeleet ja juustoa. Se oli tapansa mukaan raijannut ne sinne makuuhuoneen sängylle ja vähän nautiskellut. Sen jäljiltä päiväpeitto on lähmäinen ja murusia täynnä. Meillä on kyllä lukko jääkaapissa koiran varalle, mutta aina sitä ei muista laittaa. Kumma juttu, että se käy sen sitten kokeilemassa, että josko olisivat lukon unohtaneet.

Kotiin on nyt tultu ja nukuttu kellonympärys yskänkohtausten välillä. Työasiat yrittävät tunkea päähän, mutta järjestelmällisesti olen estänyt niiltä pääsyn tiedostoihin aina kun olen huomannut. Hetihän sitä ei tajua, että ajattelee töitä, mutta sitten kun tajuaa, niin on ihan pöyristynyt siitä, että kuinka minä kehtaan tehdä tämän minulle. Ammatin vaihtaminenkin on käynyt mielessä monta kertaa. Olisi mukava koota joitakin komponentteja tehtaassa ja olla ajattelematta yhtään mitään. Nippeleille ei tartte pokkuroida. Mutta kaikki suomalaistehtaat ovat kohta Virossa tai Kiinassa ja minä ajattelin pysyä täällä.

Muutenkin ammatin vaihtaminen tässä iässä on jumalattoman hankalaa. Silloin nuorena likkana opinto-ohjaaja osasi suositella tasan kahta vaihtoehtoa; lukiota tai kauppaoppilaitosta työille ja pojille autonasentajan tai kirvesmiehen linjaa ammattikoulussa. Ihan ihmetellä täytyy, että ikäluokaltani jotkut ovat keksineet itselleen mielenkiintoisia ammatteja tai että yksinkertaisesti ovat edes keksineet, mitä haluavat isona tehdä. Minähän en ole keksinyt vieläkään, että haluanko ylioppilaaksi vai merkonomiksi.

Niin kuin Keskisuomalaista eilen lukiessa törmäsin luokkakaverini kuvaan. Se poika oli samalla luokalla ensimmäisestä neljänteen, enkä ole sitä sen koommin nähnyt. Se oli aika tavalla saman näköinen nyt kuin silloin. Vähän kasvanut tietenkin ja terävöitynyt. Siitä oli tullut kuuluisa pornokauppias, joka on järjestänyt erilaisia tempauksia ja mm. jaellut kouluille ilmaiseksi kondomeja ja hieromasauvoja. En tiedä miksi hieromasauvoja jaellaan, mutta kai se on jokin könttälahjoitus, siis sen kondomin kanssa samassa. Siinä jutussa kerrottiin kaikenlaisista uusista hienoista keksinnöistä, joita pornobisneksessä on tulossa. Kaukorakkautta voi kuulemma piristää kauko-ohjattavalla hieromasauvalla, joka toimii siis tietokoneen näppäimistön avulla. Varmaan alan harrastajien kannattaisi jo harkita ainakin kymmensormijärjestelmän opettelemista ja välttää kirjoitusvirheitä kriittisillä hetkillä.

1V.

No niin, se on sitten vuosi tullut tälle blogille täyteen jo eilen näemmä. Siitä suklaata ottaa hän vielä kun kerkiää, olkaa hyvä.

Lomaraportti

Terveiset mummolasta. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Aamulla lähdettiin puoli kahdeksalta kotoa ja iltapäivällä kahden aikaan oltiin perillä.Tiekarhu oli pengertänyt mummolan portin edustalle valtaisan vallin, joka piti heti ensi töiksi rautalapiolla hakata palasiksi. Jääkaappi kaipasi täyttämistä ja äidin auto oli kaivettava hangesta. Kauppaan kun on likimain kolme-neljä kilsan matka. Mitä syvemmältä kaivoin, sitä sankempi oli bensan katku. Korjaaja kävi katsastamassa tilanteen ja toivontonhan se oli. Bensaputki lienee poikki ja kaipaa korjausta. Korjaamon setä lupasi hoitaa kotteron kuntoon ja käyttää minut kaupassa. Ihmeellinen ihminen. Se käynnisti auton ja alkoi peruuttaa. Samalla muistin, että olin laittanut lokilämmittimen kiinni ennen kuin aloin tehdä lumitöitä. Setä meinasi viedä koko liiterin mennessään. Onneksi ei kovin pahasti rysähtänyt.

Vaikka mitään vaaraahan sitä ei ole, että bensaa lorisee tielle, olin aivan varma, että koko auto posahtaa taivaan tuuliin, kun ajoin sen korjaamolle. Sivupeilistä seurasin auton takaosaa herkeämättä. Mietin koko matkan miten nopeasti autosta pääsee pakenemaan, jos se leimahtaa liekkeihin.

Korjaaja käytti minut sitten kaupassa, ja minä utelin siltä kaiken maailman asiat. Päläpälä... kauanko olet asunut, montako lasta, mitä vaimo opiskelee ja kaikenlaista. Setä vastaili aika kiltisti, vaikka välillä se pyyhki bensanhajuisella kämmenellään otsaansa jotenkin tuskaisen näköisenä. Haalin hätäpäissäni kärryn täyteen tavaraa tietämättä mitä ostin, kunhan vain jotakin apetta yritin meille kolmelle naiselle keksiä.Koko marketti haisi bensalle ja minusta tuntui, että kaikki tuijottivat. Ajattelin tietty, että korjaamon sedällä on hirveä kiire päästä sitä autoa laittamaan. Muutamassa minuutissa olinkin kerännyt puoli kauppaa kyytiini ja könysin kasseineni korjaajan autoon. Mies ei puhunut enää mitään. Mummolan pihassa se lupasi sitten joskus soitella, kun tai jos auto on kunnossa.

Vasta illalla pääsin purkamaan matkalaukkuni ja vaihtamaan verkkarit jalkaan. Siinä samassa iski hirveä horkka, jota kesti pari tuntia ja jonka pääätteeksi minulle nousi kuume. Minulle ei koskaan nouse kuume, joten otin kännykuvan kuumemittarin lukemista. Siitä lienee parikymmentä vuotta, kun niihin lukemiin meikäläinen on päässyt. Parin buranan jälkeen kuume alkoi laskea ja aloin tareta ilman kahta täkkiä ja vilttiä varpaiden ympärillä.

Olo ei ole kovin vakuuttava, keuhkot ovat hieman oudon oloiset Päässä on soinut nonstoppina tämä pahaaenteilevä melodia (en näköjään osaa linkata sitä, sori, mountain 050), se soi ja soi, parhaillaankin se soi. Hikeäkin pukkaa, jos vähän pikkusormeakin heilauttaa. Nyt pitäisi pestä äidin tukka ja laittaa papiljotit.

Lätkämuisto

Eilen tuli katsottua kokonainen jääkiekkomatsi. Olihan se vähän liikaa meikäläisen rappeutuneille hermoille. Vauhti oli niin vinha, että kuvaruutu melkein välkkyi. Epileptisen kohtauksenhan tuommosesta sinkoilun seuraamisesta voi saada. Ja kun jäähykunkku Ruutu taklasi tsekkien Jagrin 70-luvun kypärällä suojatun pään elikkäs puhelimen päin laitaa, minua ihan huippasi. Ja verta lorisi jäähän. Että toisen pitää ajaa sillä tavalla suin päin päälle ja toisen olla trendipelle ilman kunnon suojuksia. Muistan Jagrin viime MM-kisoissa olleen harjoituksissa jäällä pelkissä boksereissakin. Ihme porukkaa nykyään nämä.

Silloin kun olin pikkutyttö, rakastin jääkiekkoa. En ollut tajunnut miksi ennen kuin eilen sohvalla nuokkuessani; meillä ei kotona tapeltu eikä ryypätty koskaan, kun televisiosta tuli MM-kisat tai olympialaiset. Isä oli urheiluhullu. Nuorempana se harrasti syöksylaskua ja vaali niitä suksiaan 2000-luvulle asti. Velipoika sai ne perinnöksi. Videot isä hommasi itselleen heti kun ne tulivat markkinoille ja nauhoitti sitten vaikka tennistä kolme tuntia peräkkäin ja katsoi sitä sitten yöllä töitten jälkeen. Niistä videoista muistan, kuinka isä kertoi kuulleensa, että pian tulee sellainen lisälaite, jolla voi katsella televisio-ohjelmia silloin kun itselle parhaiten sopii. Minä sanoin sille, että älä höpsi.

Ainoita selkeitä muistikuvia lapsuudestani ovatkin ne hetket, kun kaikki muut nukkuivat ja minä jäin isän kanssa katsomaan televisiota. Isä joi kyllä olutta ja pureksi sitten kruunukorkin hampaillaan kasaan. Välillä se huokaili ja antoi sormi ojossa ohjeita takamus irti penkistä televisioon päin kumarassa. Milloinkaan muulloin en muista istuneeni olohuoneessa siten, etteikö siellä olisi humalassa tapeltu tai metelöity muuten vain sankassa tupakan savussa. Viinipullot kalisivat ja tasainen puheensorina yltyi sekunnissa kiihkeään väittelyyn. Mutta lätkäturnausten aikaan sellaista ei ollut. Muistan vielä senkin, miten pilkin sohvalla ja ihan viimeisen pakon edessä könysin vasta sänkyyni ja nukahdin kerrankin helpottuneena selostajan lakonisesti luettelemiin jääkiekkoilijoitten nimiin. Siihen aikaanhan selostaja ei paljon muuta virkannut, kuin Marjamäki.... Ketola... Mihailov nappaa kiekon... Harlamov... ja maali.

Lääh puuh

On taas tullut urakoitua ja harmittaa ihan hirveästi. Koko päivän puskin HTML:llää menemään. Hartiat ovat tulessa eikä pääkään enää hevin käänny. Tämmöinen tästä nyt tuli, voi ITKU!

Novellihaaran ulkoasun vaihtamiseen tarvittiin pari hiiren klikkausta ja lyhyt kiitospuhe. Mutta tämän bloggerin templatevaihtoehdot ovat RUMIA. Niiden värit ovat kamalia ja ne kuviot siinä taustalla vielä kamalampia. Joka hemmetin väri pitää kokeilla, kun ei niistä tajua tuon taivaallista. Ja kun pohjavärin kokeilee, niin sitten alkaa niiden linkkien ja otsikoiden ynnä muiden värien kokeileminen, että näkyvätkö ne juuri siinä pohjassa vai eivät. Ja siihen värien etsimiseen meneekin sitten tovi jos toinenkin.

Tämä blogi oli välillä oranssi, itse asiassa nyt kun vertaan tähän, niin ihan mukiinmenevä, mutta kun kukaan ei sanonut mitään ja yleensä kaikille muille sanotaan jotakin positiivista uusista kuoseista, niin minulle tuli kylmä rinki perseen alle. Hyytävä hiljaisuus otti kuulkaa koville. Ja kun Reiska sitten lopulta haukkui sen oranssin, aloitin kaiken alusta. Tähän nyt sitten on pakko tyytyä. Enää ei ole voimia uuteen koitokseen eikä ole enää kyllä aikaakaan.

Ensimmäinen lomapäivä

Herrasiunaa, kello on jo yli kaksitoista, enkä minä ole saanut tänä ensimmäisenä lomapäivänä aikaiseksi mitään. En yhtään tajua, kuinka minusta on tullut tällainen. Ennen niin pedantti siivoushullu pystyy nykyisin jo sulkemaan silmänsä kaikelta. Kaipa kolme lasta tekevät tehtävänsä ja jatkuvaan yrittämiseen lopulta turhautuu. Pakko antaa periksi, jos aikoo selvitä hengissä tästä kaikesta.

Olen viime aikoina hätkähtänyt kännykkäni soittoääntä jatkuvasti. Kun se soi, vedän kauhistuneena henkeäni ja sitä pidätellen sitten otan kännyn vapisevaan käteeni ja silmämunat pullistuneina katson näyttöä, kuka siellä soittaa. En muista milloin siihen kukaan olisi soittanut kyselläkseen mitä minulle kuuluu. Ei kai koskaan. Yleensä siellä vain kerrotaan mitä soittajalle kuuluu ja tavallisesti soittaja onkin joko hyvin sairas tai niin kännissä, ettei kykene töihin. Tai sitten joku lapsistani pyytää tuomaan jotakin tai päästä jonnekin. Tai jollakin on ihan oikeaa asiaa. Nyt se känny on äänettömällä ja yritän unohtaa koko puhelimen, vaikka just tietenkin sen muistin, koska tuli puheeksi. Olen myös yllättänyt itseni tänään tuijottamasta kännykkääni pari kertaa ja hävennyt. Lohduttauduin tietenkin sillä, että tämä irrottautuminen vie aikaa.

Kävin eilen ostamassa junaliput Jyväskylään. Tyttären kanssa lähdetään kahdestaan maanantaiaamuna kello 9.04. Lähijunissa on tottunut siihen, että jotakin aina tapahtuu ja sitten sitä ihmettelee koko matkan Jyväskylään, miten rauhassa sitä saakin tuijottaa ohikiitäviä maisemia Intercityn yläkerran ikkunoista. Tytär halusi nytkin ehdottomasti yläkertaan. Sieltä näkee hienosti pellonreunoilla loikkivia jäniksiä ja suurten rakennuksien katoilta pyrähteleviä naakkaparvia. Talvimaisemat eivät ole kovin viehättäviä niin pikaisesti kelattuna. Maisema on aika alaston, yleisvaikutelma on harmittavan harmaa niin kuin aurani. Suomen pellot ovat talvisin karua katseltavaa. Jotta niistä löytäisi kauneutta, niihin pitäisi pysähtyä, kun taas kesämaisemat heijastuvat suoraan verkkokalvoille ja uppoavat välittömästi sieluun mielihyvää tuottamaan. Kaupungitkin kiitävät niin nopeaan ohi. Hämeenlinna näyttää aina yhtä hämmentävältä. Ylipäätään linnojen olemassaolo tässä vaatimattomassa maassa häkellyttää joka kerta. Samoin Tampereen rautatieaseman lähellä sijaitsevan (ortodoksi?)kirkon kupolit. Junassa oli muuten paikkoja vaikka kuinka, mikä vähän ihmetytti, mutta ehkä ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain matkustavat viikonloppuna, vaikka loma onkin.

Äidillä on mennyt leikatun kätensä kanssa toistaiseksi hyvin. Sillä on naapurissa suurperhe, jonka piskuiset tyttäret ravaavat ilomielin availemassa äidille ruokapurkkeja ja auttamassa tietokonehommissa. Vasurilla on kuulemma hemmetin hankala käyttää hiirtä. Eräs äitiini ihastunut vanha kalamieskin on käynyt tekemässä lumitöitä ja kantamassa halkoja sisälle. Lieneekö meistä nyt sitten mitään apua jää nähtäväksi.

Pitäisi vieläkin tehdä jotain, kohentaa vaikka tämän blogin ulkoasua, mutta aloittaminen tuntuu niin vaivalloiselta. Novellihaaraani päivittelin tänään vanhoilla tuotoksillani, sillä uusimmat töherrykseni ovat vanhan jo käytöstä poistetun tietokoneeni syövereissä, eikä niitä saa tähän läppäriin enää millään ilveellä, koska tähän värkkiin ei diskettejä voi mihinkään koloon työntää ja muulla tavoin vanhasta metusalmeista ei tiedostoja ulos saa. Miten minä en tätäkään ole jaksanut etukäteen ajatella. Sinne ne tekeleeni nyt sitten saavat jäädä, mikäli niitä ei jostakin netistä löydy, niin kuin löytyivät nämä vanhat novellini.

Joutsenet ja helmikirjailtu koiranpääkukkaro

Aamulla luin huonot uutiset Reiskalta (tuosta boxista) heti aamusta; että saksalaiset joutsenet ovat kuolleet lintuinfluenssaan. Vähän alkaa jo tutisuttaa.

Junassa tavanomaisten nauhoitettujen kuulutusten saavumme Helsinkiin, vi anländer till Helsingfors sijaan kondari rykäisi mikrofoniin ja sanoi
- Krhm... Hyvät matkustajat. Saavumme...ööö... Helsinkiin... ööö... hyvää ystävänpäivän jälkeistä päivää... ööö... paistaa se päivä vielä risukasaankin.


Päivällä löysin helmikirjaillun koiranpääkukkaron Anttilan edestä ja kiikutin sen lähimmälle kassalle. Minua riipi, kun nainen siinä kassalla sanoi, että
- Hö, just kävi tyttö tätä kysymässä. Voi että.
- Niin, voi että, minäkin sanoin. Eivät ne ikinä tule uudelleen kysymään. Kai siellä rahaa oli, kun se sillä tavalla kilisi. En avannut. Ajattelin kuitenkin, että voi tyttö parka. Viimeiset eurot siinä tietty olivat. Parin viikon viikkorahat ainakin. Ja nyt se tyttö itki jossakin, elämä ihan pilalla, eikä koskaan saa tietää, että se kukkaro löytyi. Oli niin turha olo.




Ja nyt sitten Reiska ehti kertomaan, että Tanskasta on myös löytynyt kuolleita joutsenia. Siellähän nämäkin suomalaiset vesilinnut ovat talvea paossa.


Miten voi ihmistä näin väsyttää? Joka päivä ja ihan hirveästi. Hädin tuskin pysyy kotimatkan hereillä. Silmät eivät pysy maiseman mukana. Talot ja puut katoavat sumuun. Luomet lupsuvat ja säpsähtelevät auki. Mustat, paksut varikset värjöttelevät oksilla ja taas silmä painuu kiinni. Perillä jaksan hädin tuskin jalkojani nostaa sen verran, että pääsen raahautumaan kotiin.

Blogin linkkilistat ja värit ja muut jäävät yhä vaiheeseen. Ei kerta kaikkiaan jaksa.

Rouskrousk

Joku voi nyt kyllä saada väärän käsityksen, joten sanon sen nyt ihan alkuun, että todellisuudessahan minä ihailen suomenruotsalaisia. Ihailen heidän kukkaroitaan ja perittyjä obligaatioita, runsaita illanistujaisia ja smalltalkin taitoa. Sekä sitä, miten taitavasti he osavat olla välittämättä rahvaasta.

Mutta että tänään täpötäydessä junassa minua vastapäätä istui taas suomenruotsalainen mies, joka puhui ensin kovaäänisen puhelun ja ahmi sen perään jättipussillisen turkinpippureita ja rouskutti. Se pisti kolmekin suuhunsa yhtä aikaa ja murskasi ne tasaisiksi hiotuneilla vahvoilla hampaillaan muutamassa sekunnissa palasiksi ja laittoi uutta suuhun saman tien. Se oli järkyttävää. Yritin kaivaa kuulokkeitani hädissäni kassista, mutta hermostuin kai niin, etten löytänyt puuhapussistani mitään. Se on aina muutenkin niin täynnä ja suuri mysteeri myös minulle itselleni.

Pahaa aavistamatta miehen viereen istui pieni, ehkä noin kolmetoistavuotias tyttö, jonka ripset olivat niin täynnä maskaraa, että tytön taivaansinisiksi maalatut luomet painuivat väkisinkin kiinni. Mutta kun tyttö kuuli rouskinnan, se säpsähti aina penkillään, sen silmät laajenivat lautasiksi ja posket punehtuivat söpösti.

Tätä säpsähtelyä jatkui aina Espooseen asti. Mies siis rouskutti yhtä mittaa liki puoli tuntia.

Ai niin, minun linkkilistani katosi eilen kokonaan enkä ole sitä ehtinyt vielä rakentaa loppuun asti, enkä tänään kyllä jaksa sähälätä mitään muutakaan tämän blogin kanssa, koska jos alan väsyneenä sählätä, sählään vain lisää eikä valmista tule ollenkaan.

Viikon saldo

Töissä: kolme kipeänä yhtä aikaa, ja yksi lauantaiaamun pommiinnukkuja. Hemmetillinen kiire ja masennus. Mitä minä siellä vielä teen? Jostakin pitäisi kaivaa tietoa ihmisten riistämisestä työelämässä. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä työolosuhteisiinsa. Miksi en koskaan kuulu enemmistöön?

Kotona: Harjoittelin juuri rintsikoiden päällepukemista ilman oikean käden osallistumista koko tapahtumaan. Luulen, että äidilläni tulee olemaan hieman hankalat ajat edessä. Hiihtolomaohjelma taitaa olla siinä. Koiran kaulaan on iskenyt jokin sieni. Ajelin siitä karvat pois ja tuputtelin sitä Molkosanilla. Tilanne näyttäisi rauhoittuvan.

Blogistaniassa: Putosin linkatuimpien listaltakin vihdoin pois. Nyt alan olla todella tilastorajoitteinen. Aion pikapuoliin pistää myös oman linkkilistani ajantasalle. Lueskelin juuri montakymmentä blogia läpi.

Will you be my valentine?

Ei tätä voi perussuomalaisena junttina mitenkään tajuta, että miten on mahdollista ystävänpäivän kaltaisen hömppäpäivän läpimurto tässä maassa.

Meillä on myyty ystävänpäiväkortteja joka vuosi enemmän ja enemmän. Tahti alkaa olla sama kuin joulukorttien myymisessäkin. Keskimäärin pari maksavaa korttiasiakasta minuutissa, ja se on kuulkaa paljon se. Siinä saa välillä laskea viisikymmentäkin korttia per asiakas. Mummot posket hehkuvina ostavat sydänpostimerkkejä kortteihinsa eivätkä malta olla kehumatta, kuinka montaa ystävää tänä vuonna pitää taas muistaa. Eivätkä pelkästään mummot, vaan nuoret miehet ja raavaat äijätkin heltyvät ostamaan sydämin koristeltuja nallekortteja, joita perjantaina kilvan kiikuttivat postilaatikkoihin, jotta ehtivät varmasti tiistaiksi perille.

Tämä ei mene mun jakeluuni. Voin toki toivottaa ystävänpäivää ja tarkoittaakin sitä, mutta hei ihan oikeasti, eikö me ollakaan järkevä ja vakava kansakunta? Emmekö me just ole sellaisia, ettei tämmöinen hömppä istu meihin ollenkaan. Minä pidän juroista suomalaisista, jotka tarkoittavat sitä mitä sanovat. Nykyään monet tuntuvat olevan pelkkiä huithapaleita, joiden sanaan voi luottaa tasan yhtä paljon saippuasarjan pahikseenkin.

Vai onko Suomi sittenkin euroopan amerikkalaisin maa? Olemmeko menettäneet identiteettimme.







Perjantaipala

- Mitään en oo taas tehny.

Kaikki päivät ihan syvältä

Makasin eilen kokonaisen sarjamaratonin sohvalla. Ihan ensimmäisenä siitä Emmerdale, jonka aikana minulle yhtäkkiä tuli mieleen "ihan perseestä". Sarjan pahisakka on niin stereotyyppisen kiero, että minä kerta kaikkiaan hermostuin siitä. Miksi käsikirjoittajat eivät voi keksiä erilaista pahista. Miksi se on aina saatanan sama? No ei tuo vielä mitään, vedin riskillä Kauniit ja Rohkeat heti perään ja se on niin hullun hommaa, että "ihan perseestä" ei mitenkään riitä kuvaamaan tämän Forresterien suvun loismadon eli Amberin omituisia päähänpistoja, mutta en minä muutakaan siihen hätään keksinyt.

Siinä välissä sitten tuli jokin buffi jostakin julkkisohjelmasta, jossa televisiosta tutut tyypit tanssivat ja ihmiset ovat innoissaan. Nuorena tuli seurattua Lauantaitansseja joskus naapurissa, että kyllä minä sen idean siinä tajuan. Se on ihan perseestä. Ja tämä maikkarin ohjelmapomo sanoi kirkkain silmin, että tämä ohjelma tulee olemaan kevään kuuma puheenaihe. Siis voi herranjestas. Ja tuottaja hypetti, että tämän on todella upea formaatti. Kyllä. Perseestä se on.

Ja lisää mainoksia tulvi koko ajan. Toinen toistaan typerämpiä mainoksia, toinen toistaan turhempia tuotteita. Ihan perseestä kaikki.

Miten paljon vähemmän turhempia puheenaiheita minullakaan voisi olla? Kiitos, MTV3.

Kannattaako Salattuja elämiä mainitakaan, että tulipahan katsottua. Se olisi jopa kesäteatterilavalle ylinäyteltyä kamaa. Hyvä luoja sitä Ullaa! Papukaijakin näyttelisi uskottavammin! Siis mikä tämä sarja on? Onko se komedia? Jos se on komedia, niin karikatyyrit ovat eri onnistuneita. Mutta miksi ne eivät naurata? Ihan siis niin perseestä, kun vaan voi olla.

Joka tapauksessa vedin sitten vielä Käenpesänkin. Ajattelin koko ajan käsikirjoittajaa, että mitä hemmettiä senkin päässä oikein liikkuu. Ihan perseestä, vaikka yhden kerran olikin pakko nauraa ja sekin silkkaa vahingoniloa. Eikö ole enää mitään muita keinoja, kuin mennä yli sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan? Ei ole näkynyt lähimaillakaan.

Ja me olemme tämän helvetin toosan pauloissa, helpon rahan perässä juoksevien käsikirjoittajien armoilla. Miksi katsojat eivät ryhdy lakkoon? Minä ryhdyn. Minä olen perseestä.

Minua ahdisti illalla kuitenkin niin paljon, että tuli sitten se päänsärky. Aloin jälleen haaveilla omasta maalaistalosta jossakin hemmetin kuusessa. Oma maailma, oma puutarha, eikä televisiota, joka on kuin perheenjäsen; äänessä koko ajan ja vaatimassa aina huomiota osakseen. Typerää.


***

Tänään on sitten ollut ihan toisenlainen päivä ilman televisiota, mutta tuskin parempi. Ihan perseestä. Aamusta iltaan töissä, kaksi työntekijää kipeänä yhtä aikaa ja minä juoksemassa kahden kaupan väliä taas kymmeniä kertoja, kun molemmissa olisi pitänyt olla yhtäaikaa. Suurin osa ajasta taisi mennä maanalaisissa käytävissä, mutta parhaani yritin.

Äitini kaatui aamulla, kun oli naapurin koiran kanssa lenkillä ja joutui sitten sairaalaan. Olen siitä yhä aika järkyttynyt, koska kuulin sen vasta iltapäivällä. Ei mitään pahempaa, ranne poikki ja kyynärvarsi murtunut, mutta en tiedä, miten tämä nyt ottaa näin koville. Ihan itkettää välillä. Kai se on tämä ikä ja alkava PMS, kun tuntuu siltä, että tarvitsen kriisiapua. Piti ihan soittaa veljelle ja käydä sen kanssa tämä onnettomuus läpi. Siellä se mummo nyt odottaa leikkausta, eikä ole syönytkään mitään koko päivänä. Paitsi kaksi suklaakonvehtia.

Ken on heistä kaikkein kaunein

Numerolla 1 kilpailee hulvaton Heluna, joka on kotoisin orimattilalaisesta kaupasta.




Tässä huoleton slovakityttömme Amelia. Hän on silmiinpistävän hoikka.
Amelieta voit äänestää numerolla 2.



Numerolla 3 kilpailee vallaton Kielomme, joka on kotoisin Tarjoustalosta.



Muhkea Mansikkimme on tyttö numero 4. Hänet on löydetty lähikaupasta.



Tämä kiiltävä kaunottaremme on kotoisin Asematunnelista ja hän on nimeltään Hertta. Hertan äänestysnumero on 5.








Ja viimeisenä kilpailee numerolla 6 terhakka Mustikki, joka on kotoisin Helsingistä.









Lopuksi kuva karsiutuneista. Monelta heistä puuttuu korva tai jalka.

Kuopuksen kanssa eläinkaupassa tänään

- Äiti, kato skorpioni! Ostetaan skorpioni. Ei maksa ku viiskymppiä.
- Öh, ei me taideta skorpionia ostaa.
- Hei, käärme! Ostetaan käärme! Tää on myynnissä. Kuningaskobra, ostetaan tää!
- Ja sinäkö sen syötät? Pakastettuja hiiriä, aikuiset vain 3.40 kappale.
- Een. No ei sitte.
- Akvaariota voitaisiin harkita, kalat ovat nii..
- Hei, hei, kato, ostetaan papukaija!
- Kai sinä tiedät, että papukaija tarvitsee yhtä paljon hoitoa kuin koirakin. Sen pitää saada välillä myös lentää ja kuka sen huolehtii, ettei se karkaa. Ja häkissäkö me otettaisiin se mukaan mummolaan ja milloin mihinkin.
- Hmph. No ostetaan kilpikonna!
- Katsoitko hintaa?
- Ohhoh. Kolmesataaseitsemänkymmentä euroa. Aika kallista...
- Niin.
- Lisko maksaa vähemmän.
- Mutta terraario enemmän.
- Mulla on omaakin rahaa vielä kaksi kymppiä. Sillä sais ton rotan.
- Voi herranjumala. Meillähän on kissa!

Voi Pyhä Pilu

Nyt-liitteessä (paperiversiossa siis) sivulla 7, otsikolla Pilu kassissa saamme nähdä kevään uusinta muotia. Helsingin Desing Forumissa on myynnissä Naisten päivän mallistoon kuuluvia tykötarpeita tyynyliinoista laukkuihin ja kukkaroihin, joita marimekkomaisella tatsilla sulostuttaa rakas oma kirkkoveneemme, siis niin juuri, hämähäkki väärinpäin. Markkinoilta löytyy myös pillunkuvallista pintamuotia niin hameista, heijastimista kuin solmioistakin. Aikaisemmin vain alikulkutunneleita ja vessanseiniä koristaneeseen söpöön piluun voi vastedes törmätä kenties jopa pankkikorteissa, vihkoissa ja koulutarvikkeissa, mikäli tästä kuosista tulee suurikin suksee ja miksei tulisi, kun brändi on jokaisen huulilla.

Tämä profetaaliset mittasuhteet saanut Muhammad -kohukin kalpenee pyhän pilun häväistyksen rinnalla. Pillukuvion omakseen haalinut suunnittelija Marianne Valola kertoo Nyt-liitteessa kyllästyneensä vitun hokemiseen ja toivoo, että levittelemällä pillunkuvia joka puolelle, siitä katoaa voima.

Kuka vittu nyt haluaisi että siitä katoaa voima?! Minä en tätä syytä ymmärrä, sillä olin juuri asennoitunut vittuun niin kuin Jatulintarhassa taannoin opetettiin; että kirveskin tylsyy vitun nähdessään ja että karja pysyy turvassa kulkiessaan emännän tirsan alitse kevään ensimmäiselle laitumelle. Siinä on voimaa ja mystistä taikaa! Se ei ole mikään markkinarako!


Ajattelin kuitenkin mielessäni millaiset olisivat tämän kevään trendikkäimmät makuuhuoneen verhot, ja ei kun tuumasta toimeen. Ikävä vain, että tuon ikiaikaisen kuvion on nyt yksi nainen ominut itselleen. Toivottavasti en siis loukkaa tekijänoikeuslakia. Tarkoitus ei ollut loukata. Ei. Anteeksi etukäteen.