lauantaina, tammikuuta 12, 2008

Järki ja tunteet

Katsoin tänään jälleen kerran Järki ja tunteet. Kuljin television ohi ja se oli siinä. En vaan mitenkään voi vastustaa kirjailtujen nenäliinojen hypistelyä, en poskipäitten nyppimisiä, en syviä niiauksia, en liian pieniä katseita, en synkeällä niityllä valkoisissa mekoissaan juoksentelevia neitokaisia, en herrasmieselkeitä, enkä varsinkaan tukahdutettuja tunnekuohuja.

Tukahdutettujen tunnekuohujen seuraaminen on ihan parasta. Se voittaa minkä tahansa äxönin mennen tullen. Ja varsinkin kun kuohahtaa niin että pyörtyy tai purskahtaa onnesta vuolaaseen itkuun. Ja entäpä kun eversti meinaa tulla hulluksi puhtoisen ja spontaanin rakkaansa sairastaessa. Mie oon myyty. Tilanne on silloin se, että meikäläisen silmät alkavat vuotaa. Ja se hävettää niin paljon, että jos joku on kotona ja kulkee ohi, alan epämääräisesti yskiä, koska myös yskänpuuskat nostavat vedet silmiin. Ja sepä tässä on niin omituista. Pidän itseäni hyvinkin realistisena ihmisenä, enkä tarvitse tällaisia tunteita kuin television katseluun. Jotenkin näinä hetkinä sitä alkaa uskoa sielunvaellukseen ja entisiin elämiin. Tässä elämässä tällaiset tunteet eivät vain voi olla mahdollisia - jo pelkästään empiirisen kokemuksen kautta ja toisaalta, eihän kukaan usko tällaisiin hömpötyksiin. Jostakin (ehkä Uutislehti satasesta) luin, että 75% miehistä ja 70% naisista eivät usko mihinkään hömppyyteen. Se kuuluu vain kirjallisuuteen ja rakkausviihteeseen. Eli ihmiset kykenevät erottamaan todellisuuden saduista. Siis todella nämä reaktiot on tarkoitettu vain tarinoiden kuuntelemiseen, lukemiseen ja katselemiseen.

Etappisian blogissa
on ollut puhetta rakkaudesta. Sikäli miten minä rakkauden olen ymmärtänyt on luettavissa sieltä, mutta alan aina epäillä omia käsityksiäni näitä hömppäelokuvia katsellessa. Mikä siinä on, että valkoisella ratsulla mustaan viittaan pukeutuneet miehet tulevat joka kerta jotenkin puun takaa. En edes erityisemmin pidä hevosista.

_________________________________________________________________

Ehkä minultakin kuten monelta muultakin odotetaan kommenttia Vuoden blogit tulosten johdosta. Luultavasti kaikki meni niin kuin piti, koska Blogilistan topkymppejä ei porukassa paljoa näkynyt. Kulttuuriväen onkin aika ottaa huomioon kyynisten kansalaisten tukahdetut tunnekuohut. Mutta Mari Koo ja Kemppinen saivat siellä useampia voittoja, jotka minusta olivat turhia. Susu olisi voinut voittaa ihan yksinään koko kakun ja vuoden sosiaalisin blogi olisi kuulunut Ikkunaiinekselle. Ei missään muualla käydä niin kiihkeitä keskusteluja. Sosiaalisuus blogeissa ei minusta ole sitä, että tavataan livenä, vaan sitä, että se sosiaalisuus tapahtuu juuri netissä.

16 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Minä itken ihan hillittömästi katsoessani rakkauselokuvia. Tai auta armias, jos joku kuolee. Sitä itkua!
Ja jos olen nähnyt jonkun leffan monta kertaa, niin alan itkeä jo 10 minuuttia ennen kuin kyseinen itkua aikaan saanut kohtaus tulee.

Jotenkin tuntuu, että elävässä elämässä ei ole edes lupa itkeä niin paljon kuin leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Täällä jos itkee, niin heti ollaan järjestämässä kriisi- tai traumaterapiaa ja asiasta pitää puhua.
Kun vaan tekisi mieli itkeä!!!

***

Vai et tuon kummoisemmin käynyt analysoimaan kisaa. Itse olisin antanut valokuvatorstaille tunnustuksen ryhmäblogista. Kulutusjuhlaa en ole seurannut, ehkä sekin ansaitsi sen palkinnon.

Sosiaalinen blogihan oli sitä mitä itse pähkäilin blogissani, onko sosiaalisuus sitä, että kommenttilaatikossa keskustelee pari-kolme ihmistä kymmenien kommenttien verran vai 30 ihmistä käy heittämässä jotain läppää vai miten sen nyt sitten määrittelee. Tiedän muutaman blogin, jossa päivittäin 20-30 ihmistä käy sanomassa jotain päivän kirjoitukseen/kuvaan, sellaisia blogeja pidän itse sosiaalisena, koska se kutsuu ihmisiä toistamiseen paikalle.
Mutta ehkä pitää olla myös sosiaalinen elävässä elämässä?
Pitääkö????????

Saara kirjoitti...

Huh, hyvä että joku muukin parkuu. Mut se aina yllättää, järkevän ihmisen perkele.

Ja äläkä muuta sano, onko meidän itkut ikään kuin ulkoistettu?

Joo, olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei nettisosiaalisuuteen kuulu eikä siihen saa kuulua se sosiaalisuus, joka näkyy todellisissa tapaamisissa. Kyllä ihmisten pitäisi nämä asiat älytä erottaa. Mutta eivät näköjään erota.

Anonyymi kirjoitti...

SusuPetal sanoi...

"Ja jos olen nähnyt jonkun leffan monta kertaa, niin alan itkeä jo 10 minuuttia ennen kuin kyseinen itkua aikaan saanut kohtaus tulee."

Tuo mitään. Minä alan usein itkeä jo kun luen elokuvan nimen telkkariohjelmistosta. Pari kertaa itkin jo ennen kuin lehti oli edes kolahtanut postiluukusta. Olen sensitiivinen niin.

Anonyymi kirjoitti...

Mie siis itkin tossa. Ei nimi ennee kelepaa tänne?

Saara kirjoitti...

En olis kyl Enskasta uskonut, että noin on tommeseksi päässyt.Kovin sensitiivinen on. En tiedä miten tämän nyt vois nätisti sanoa, mutta niin niin, et ole harkinnut terapeuttia? Sukupuolenvaihdosleikkauksillakin on saatu hyviä tuloksia joskus.

Anonyymi kirjoitti...

Kokeiltu kuule on, ei mitään apua. Itketti vaan sekin sitten. Tohtori ruuvasi vähin äänin takaisin.

Saara kirjoitti...

Voi hyvä ihminen, no, kyllä tää menee näin porukalla, eikö. Kerrot sitten vaan aina kun tuntuu pahalta.

Anonyymi kirjoitti...

Olen joskus heikosti esittänyt toiveen, ettei minun enää tarvitsisi vollottaa leffojen/ohjelmien edessä. Toive on osittain kuultu, mutta parkujatyyppinä en edes oleta että ihan kokonaan kuivin silmin katsoisin elämää ja kuolemaa telkasta tai valkokankaalta. Kun kerran tolkun ihmisetkin saattavat parahtaa katsellessaan menneiden vuosikymmenten väriseviä tarinoita, niin ei minunkaan pidä mahdottomuuksia toivoa.

Tuosta kisasta luin jostain, en käynyt äänestämässä kun välillä tökkii äänestykset ja meemit jne. Joskus nappaa.

Saara kirjoitti...

Voi Almamaria. Tolkun ihmisenä (hihhii) olen kyllä sitä mieltä, ettei siinä parkumisessa ole mitään mieltä. Ja hävetä saa. Kehtaa elokuviinkaan lähteä.

Ana kirjoitti...

Äänestyksestä ja sosiaalisimmasta blogista: mie kyllä käsitin niin, että sosiaalisin blogi olisi nimenomaan NETTIsosiaalisin, ja siksi äänestin kissaa, Reetiä Espoosta (http://reeti.vuodatus.net)

Reeti on blogikollien herrasmiesaatelia ja kaikille tasapuolisesti kommentoiva ja vastaileva kiva vanhaherra. Hänen synttäreillään viime helmikuussa oli niin älyttömästi väkeä kommenttilaatikossa ettei o tottakaan! Kaikki blogistadian kissat kävi bilettämässä!

Eikä pelkoa real lifen sekoittumisesta asiaan :-D

Saara kirjoitti...

Jaa, niin, Reeti-kissa. Olen enemmän seurannut noiden Polgan kissojen kommelluksia. Toivottavasti tapasivat sosiaalissynttäreillä.

Minä ajattelin vain sokeasti sitä, että, krhm, keskustelua on ihan hirveän vaikea ylläpitää, tai saada ihmisiä keskustelemaan ylipäätään nykyään yhtään mistään tässä mitävitunväliä-worldissa. Täälläkin kyllä keskustellaan mielestäni hirveän paljon, mutta tuppaa vähän lipsumaan ain viihteen puolelle nää meikän jutut lopulta. Puhti lopahtaa, nääs. Sillä mää sitä Inkkua ajattelin, kun puhtia riittää aina vaan. Aina tulee uusia asioita ja aina niitä toisten kommentteja pohditaan ja pyöritellään, jos kyllä emännän päreitäkin.

Anonyymi kirjoitti...

Eikö olisi ihanaa kun vieläkin kuljettaisiin niissä ihanissa puvuissa ja heiluteltais viuhkaa sekä pyörtyiltäs tiukkatrikoisten ja korsettiin pukeutuvien miesten edessä, jotka hakevat meidät nummilta rautiaalla ratsulla kun nilkkamme on nyrjähtänyt päivittäisellä kävelyretkellä siskomme kanssa. :)

Saara kirjoitti...

Kyllä. Tosin meikälle sen olisi pitänyt sattua jo 20 vuotta sitten. Nyt se näyttäisi ehkä vähän sairaalta :)

Tahra kirjoitti...

Miksi saippuaoopperoiden tunnekuohut eivät ole sitä tosielämän räkäistä tyrskimistä, se ei millään tahdo mahtua nuppiini. Vai olenko minä ainut joka tyrskii räkäisesti?

Anonyymi kirjoitti...

Tahra, räkä lentää komeasti täälläkin, mikään nenäliina ei ole kyllin suuri kertaniistoon. Jei, eläköön mielikuvat.

Saara kirjoitti...

Niin, joo, ei olekaan. Saippuoissa tyrskitään siten, että näytetään kauniilta joka kulmasta. Lähiottona. Mutt noi entisajan britit ei silleen ole saippuaoopperoita minusta. Siellä ei tyrskitä, koska naiset on opetettu hillityksi. Siinä se jujukin just on. Pakko pyörtyä sitten.