Keski-iän matalasuhdanne (löysin Kervålta, kiitos vaan taas niin pirusti) jatkuu, jatkuu kenties viisikymppiseksi asti. Kahdelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus 80 eri maassa paljastaa, ettei keski-iän kriisiltä välty kukaan ja että 44 vuoden iässä ihminen on eniten maassa. Se on ihan perkeleen maassa. Edessä ei näy enää mitään hauskaa ja taaksepäin ei pääse. Olen siis juuri matkalla kohti elämän mustinta ydintä. Sinne pääsevät tasapuolisesti kaikki, naidut ja naimattomat, äidit, isit ja lapsettomat. Aina kaikki on joka tapauksessa päin helvettiä, olet mikä olet.
- Paras arvaukseni [keski-iän ahdistuksen syyhyn] on, että ihmiset viimein oppivat luopumaan mahdottomista unelmistaan. He saavat odotuksensa tasolle, joka on mahdollinen saavuttaa, hän arvioi. - Siis näin sanoi Andrew Oswald, Warwickin yliopiston tutkija.
Toisaalta voisi olla kiitollinenkin monista asioista, esim. siitä ettei asteroidi osunut päähän (vakoilusatelliitilla on tosin vielä mahdollisuus) eikä oma tytär ole tietääkseni vielä palkannut kavereitaan ampumaan meikäläistä jalkajousella takaraivoon. Mitä tahansa voi tapahtua. Voisi siis olla kiitollinen myös siitä, ettei mitä tahansa tapahdu.
Nelikymppiset ovat typeriä. Antavat elämänsä suistua ahdinkoon ihan vain sen takia, että on pitänyt pistää unelmat realistisemmiksi. Mistä tässä nyt unelmoisi edes. Että pääsisi eroon kuukautisista ja pemssistä. Saisi selän kuntoon ja heräisi jonakin päivänä siihen, ettei mihinkään satu. Lääkärini kyllä väitti, että silloin ihminen on kuollut. Pitää siis olla kiitollinen vielä siitäkin, että sattuu. Kuka tätä valitusvirttä jaksaa lukea. Piti kirjoittaa ihan eri sävyyn, mutta ahdistus iski taas puun takaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
19 kommenttia:
Mitenkäs ne puheet, että "elämä alkaa nelikymppisenä"? Ihan puppuako ne vain? Muuten olen sitä mieltä, että ikä on ajattelutapa.
Nimimerkillä: reilu kuukauden päästä oman elämänsä onnettomin, kai.
terveisiä pimeyden ytimestä (parin viikon päästä 45)
mulla on mukavampaa kuin koskaan.
Hastakoon tutkijat pitkän differentiaalianalyysin.
Hah, Vaiheinen on siis myös vaiheessa. Emmepä ole yksin pimeyden sydämessä. Ja Medis ei vielä lähde mihinkään täältä!
Höpöhöpö. Elämä vaan paranee kaiken aikaa.
"Yhä nuoremmat täyttävät 80 vuotta. Yhä useammat näyttävät yhä nuoremmilta. Yhä nuoremmat valittavat vanhuuttaan. Yhä nuoremmilla on vyöruusu."...
Minulle kirkastui jokin aika sitten, että olen elänyt puolet oletettavissa olevasta elinajastani. Hellurei. Kärvistelen nelikymppiskriisiä odotellessani.
Hah! Tällä nelikymppisellä huristaa parempaan suuntaan vaan ja muuta povaavat haistakoon huilun! Jonka lehmä viime kesänä söi.
Niin mut Susu hei, 2 milj. ihmistä 80 eri maassa..?
Keu? No minä aion jos siis elän, niin olla kasikymppisenä just kasikymppinen. Mikään ei ole niin säälittävä, kuin ikinuori kasikymppinen. t. yks jo valmiiksi kateellinen
Ai niin, mun pikkulikallani oli vyöruusu vuoden vanhana :)
JOo, Almamaria, muistan tuon hetken myös. Se kyllä jotenkin hätkähdyttää.
Kaura, siis syökö lehmät huilujakin? No, meidän Puck kyllä varmaan söisi... "mitäs tänään syötäisiin?" Kännyköitä, kynttilöitä, patsaan varpaat...
Onpa mukava tietää, ettei tämä nykyinen masennus ole vielä mitään, vaan pahin on vielä edessä!
Kulonen tuntuu kyllä vedelleen ihan omia johtopäätöksiään. En löytänyt USA Todayn alkuperäistä juttua, mutta mitkään löytämäni toisen käden lähteet eivät kyllä allekirjoita tuota ingressin väittämää ("kukaan ei välty keski-iän masennukselta"). Se, ettei se masennus tee eroa sukupuolen, parisuhteellisuuden, varallisuuden tai lapsettomuuden suhteen, ei kyllä minun kirjassani vielä takaa sitä ettäkö se kohtaisi varmasti ihan kaikkia.
Tuossahan sulla on otsikossa nimikin valmiina, kun sinulta tullaan kinuamaan Ihmisen ääni -sarjaan opusta elämäsi lommoista ja kolotuksista.
Äläs nyt, moni asia odottaa kukkaan puhkeamista. Itse sanoitkin jo nuo eroon pääsyt siderumbasta ja PMS:stä. Siitä jaksan nauttia vieläkin. 49:nä nappasin sitten 20:sen poikakaverin tähän vuodeksi, duracellista ei loppunut virta. Ja nyt minulla vasta alkaa tässä olla suunnitelma näkyvissä tekemisten kanssa. Taiteeseen liittyvää.
Olen 62 ja viidesti saanut potkut töistä, silti en luovu unelmista. Olenko perverssi?
Mä olen jotenkin varhaiskypsä, kävin tuon "unelmat uusiksi ja realistisemmaksi" vaiheen läpi jo vajaa kymmenen vuotta sitten, kolmikymppisenä. Sen jälkeen elämä on vain parantunut. Lainatakseni medistä:
mulla on mukavampaa kuin koskaan.
Hastakoon tutkijat pitkän differentiaalianalyysin.
Tosin mä olin kolmikymppisenä pääosan unelmistani jo toteuttanut, johtuuko tämän hetkinen tyytyväisyyteni tuosta? Toisaalta mulla on vielä 3v. 5kk aikaa tulla onnettomaksi, mutta epäilen, mitä sitä tässä enää onnettomaksi tulla. Lainat on maksettu, pääosa lapsista elää omaa elämäänsä, lapsenlapsi käy silloin tällöin kylässä, taiderojektitkin rullaavat omaa rataansa ja mun ammattitaidollenikin on kysyntää.
Ainoa huano puoali elämässäni on se että nykyinen päivätyöni on määräaikainen, mutta sitä se työelämä on mulle ollu koko elämäni ajan. Ja ainahan mä voin alkaa kokopäiseksi opiskelijaksi, mikä oikeastaan houkuttelisi...
Hitsi, ihme possareita koko kööri!
Toisaalta, Jani, jos se olisi kaikilla, olisi tunne siten kollektiivinen ja jotenkin lohduttava. Mutta eihän se tietty niin ole. Olet varmaan oikeassa.
Tebu, joo, se tuli suoraan selkärangasta tuo sen kummemmin miettimättä. Oletin jopa, että olen kenties lukenut sen jostakin muualta, mutta yhtä hyvin voi olla, että en.
Katili, taiteen tekeminen käy haaveesta yhdelle jos toisellekin. Toisille sen tekeminen on vaan realistisempaa kuin toisille. Kaksikymppisistä en ole kyllä ikinä haaveillut, edes kaksikymppisenä.
62 v. anonyymi. Mielestäni olet kyllä, mutta positiivisella tavalla.
Johannes, olen melko varma, että toteutuneet unelmat ovat osasyy tyytyväisyyteesi. Nimittäin minulla on ollut joskus ehkä yksi unelma, joka karisi sitten. Muita ei ole ollut, eikä niitä ole sen jälkeen tullutkaan. Minunkin pitäisi siis olla jokseenkin tyytyväinen. Välillä olenkin.
Johannes, sullakin on kyllä sitten opiskelujen lisäksi muitakin mahdollisuuksia.
Muistan kun työkaverini sanoi täytettyäni 30, että neljäänkymppiin asti on elämän parasta aikaa. Hyvää sekin aika oli, mutta ehdottomasti parasta aikaa on ollut 40-50 välinen pikataival. Ei ole valittamista ollut senkään jälkeen, parin vuoden päästä olen puolivälin krouvissa taas. Pian vuodet vilistävät. Miltähän tuntuu olla sitten 'kuudenkympin ja kuoleman välissä' kuten sanonta kuuluu. Varmasti ihan hyvältä. Oma ikä paras ikä! Carpe diem!
Moi Sivuaskel, näyttää kyllä tuo tutkimus menneen tämän otannan perusteella ihan pieleen :)
"jonka lehmä viime kesänä söi" on vain niin sofistikoitunut älyttömän moneen paikkaan! Esimerkiksi "huutoja hanurista, jonka lehmä viime kesänä söi".
Hih, kukas se täällä on käyny. Joo, niin tai se hanuri, jonka se lehmä viime kesänä... Hei! Mähän muuten olen lehmä.
Lähetä kommentti