Naapureista ja niiden kestävyydestä

Meillä on olleet hyvät seinänaapurit. Rouva on kovin suurpiirteinen siisteyden suhteen, ei nipota eikä valita. Herra on hiljainen ja aika saamaton. Lapset lasten kavereita. Kolme niilläkin niitä on ja koira myös, joka on Maciin hyvin mieltynyt. Samaa ei voi sanoa Macista. Sen mielestä se narttu on liian innokas. Joskus tuo koiraitten moralisointi sieppaa. Itse ollaan temmi ojossa juoksemassa pitkin kyliä, mutta kun narttu osoittaa kiinnostusta, niin sehän ei taatusti kelpaa.

Kaikki on meidän ja naapureiden suhteen ollut siis auvoisaa. Monesti ollaan sovittu, että talo maalataan kesällä, mutta ei sitä sitten ollakaan maalattu eikä puhuttu aiheesta ennen seuraavaa kevättä. Ja taas on yhteistuumin päätetty, että talo maalataan tänä kesänä. No ei maalattu. Me ollaan vähän niin kuin porukalla ajelehdittu tässä. Jotakin pientä ollaan sitten saatu aikaiseksi, rakennettu aitoja ja muuta. Iltoja ei olla istuskeltu, kun ei jakseta enää kukaan istuskella, mutta jutellaan, jos satutaan kohdikkain ja jos on asiaa, niin niistä ollaan keskusteltu. Haetaan toinen toistemme posteja lomamatkojen ajan ja lapsienkin perään on ristiin katsottu, niin ettei elämä täällä ole koskaan ollut minuuteista kiinni.

Tämä ympäristökin on herttaisen rauhallinen. Lähimetsästä saa mustikat ja vadelmat. Aamukaste kimaltaa kaurapellolla, lyhtypylväissä on mainoksia lavatansseista. Jos täällä joku mekastaa, niin linnut. Majvikista kantautuu joskus viikonloppuiltaisin häähumua; joskus on nähty sydämenmuotoisia ilotulituksiakin ja hymähdetty naapurin rouvan kanssa yhtä aikaa. Lapsilla on samat kotiintuloajat ja periaate on se, ettei oma lapsi saa manipuloitua mieltä riitatilanteissa. Aina on pystytty näkemään sen oman hellanteltun näkemyksen lisäksi toinenkin mielipide.

Nyt naapurit ovat löytäneet lintukotonsa toisaalta ja minusta tuntuu, että ne ovat pettureita. Sitä on tässä ihan ihmeessä, että minkälaiset naapurit siihen nyt sitten tulevat. Niillä on kuitenkin aika iso merkitys.

Olen minäkin sentään muuttanut suunnilleen kymmenisen kertaa ja nähnyt yhtä sun toista. Tampereella meidän naapurissa asui nuoripari, joista se nuori mies istui kevätpäivät parvekkeella peilin kanssa maksimoidakseen rusketuksen viehkoille kasvoilleen. Iltaisin niille tuli paljon tamperetta päissään pulputtavia vieraita ja musiikki soi. Joskus meinasi mennä hermot, kun esikoinen oli silloin vielä vauva. Tampereesta muistakin vain metelin. Matkustajakoneen lentäjät harjoittelivat yläpuolella nousua ja laskua, hävittäjät lensivät siinä kohti aina niin matalalla, että näki mitä niissä luki. Siiletkin tuhisivat apiloiden seassa niin lujaa, että se kuului sisälle.

Edellinen asuntomme oli väliaikainen. Sitä väliaikaa kestikin sitten neljä vuotta. Se oli kerrostalon pohjakerros. Yläkerrassa asui nainen, jonka ripsissä oli aina kilo maskaraa ja sen teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien kasvattamat teini-ikäiset pojat tömisivät kaiken päivää. Vihdoin ne ostivat rummut ja sähkökitaran. Niiden vessa oli meidän makuuhuoneen yläpuolella ja kun rouvan miesystävä meni yöllä kuselle, se lorina kuului aivan selvästi. Eräänä yönä niiden tiskiallas repesi ja vedet tulivat meidän katosta läpi. Hetken aikaa meni, ennen kuin tajusin, ettei kukaan olekaan kusella, vaan että jotakin lorisi katosta läpi.

Olisihan näistä kerrottavaa ehkä muutakin, mutta olkoot. Idea kai tulee selväksi. Kyllä minua jännittää syvästi, millaiset naapurit meille nyt sitten tulee.


PS. Janin neuvoista viisastuneena muutin kommenttilaatikon tapaa näkyä ja toimia. Älkää siis peljästykö.