Älä jätä kissaa mökille

Linkola on antanut Iltalehden toimittajalle (Maria Sjövik) haastattelun Kuolema kissoille, joka on täysin Iltalehden tasoinenkin otsikointia myöten. Lieneekö siis Linkolasta tullut jo jonkin sortin romantikko ja hieman höperö, ja tuosta toimittajasta hysteerikko.

Brittitutkimukseen perustuvan arvion mukaan Linkola kertoo kissojen tappavan maailmassa vuosittain miljoona lintua, joista osaa uhkaa sen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Siksi hänen logiikallaan kissat pitäisi tappaa sukupuuttoon:" Kissat ovat ikävä kyllä suloisia eläimiä, joita ei pitäisi olla olemassakaan."

Hän sanoo myös kuulleensa (hei, siis kuullensa) että kissan metsästys on huomattavan laaja-alaista ja lintujen lisäksi kissan hampaisiin päätyvät niin myyrät kuin hiiretkin, paljon, paljon oravia ja jopa jäniksiä. Kuitenkaan hänen mielestään "esimerkiksi seinien täytteissä elävien ja ruokakomeroon tunkeutuvien hiirten kimppuun kissa ei oikein edes pääse...", joten hyötyä kissoista ei näin ollen ole.

Linkolahan on ihmisten suhteen vähän samoilla linjoilla. Koska ihminen on pahis ja peto (ja niistäkin suurimmaksi osaksi vain nainen, joka pillua pihtaamalla ajaa miehet ahdinkoon, ja miehethän nyt tekevät puutteessa ihan mitä vain), on ihan hyvä että ne tappavat toinen toisiaan ja että niistä päästään mahdollisimman nopeasti eroon.

Nyt herää tällainen ihmeellinen ajatus, että onko Linkola vain yksinkertaisesti hurahtanut lintuihin ja pikkunisäkkäisiin. Ehkä hänelle on luettu pienenä liikaa herttaisia eläinsatuja ja hänen mielestään tämä Tellus on alunperinkin kuulunut vain lentäville ja jyrsijöille. Onneksi hän ei ollut täällä dinosaurusten aikaan... Vasta silloin maapallo ja Linkola saavuttavat rauhan ja tasapainon, kun nuoret kirskulinnut harjoittelevat lentämistä pilvettömällä taivaalla iloisesti kilvoitellen ja pienet hiirulaiset söpöissä koloissaan saavuttavat onnensa viikset vapautuneesti väpättäen. Päivät kuluvat pääksytysten tuossa vehreässä auvolassa. Lintuja ei enää koskaan uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, vaan päinvastoin, taivas on mustanaan linnuista ja Linkola siellä järvellä onnellinen kalastaja. Lokit kirkuvat hänen päänsä yläpuolella laineiden hiljaa liplattaessa veneen laitoja vasten. Harakat nauravat, leivoset lurittavat peltojen yläpuolella, västäräkit tervehtivät kalastajan saapuessa kalasaaliinsa kanssa keikuttamalla pyrstöään pihakivellä. Harmi, ettei tuohon Linkolan idylliin mahdu muita kuin lintuja ja jyrsijöitä, Linkola ja terveyskeskuksessa vastaanottoaan pitävä huora.

Linkola ei ole tutkinut kissaa eikä omistanutkaan sellaista. Hän kyllä pysähtyy silittämään kissaa ja ottaisi sellaisen lemmikikseen, jos se eivät olisi "kauheimpia petoja", mutta varsinaista kokemusta hänellä ei niistä ole ja suurin osa hänen mielipiteistään tuntuu pohjautuvan kuulopuheisiin.

Minulla on ollut neljä kissaa. Lumpukka oli kuuro. Sen saalistukset nyt olivat melko vähäisiä. Lumpukka ei sietänyt lunta ja se pysyi vuosittain monta kuukautta sisällä. Lumpukka tosin eli kahdeksantoista vuotiaaksi, joten sillä varjolla jokunen myyrä heitti kesäisin henkensä. Sen perustella, että kotikissa kantaa yleensä saaliinsa ylpeänä nähtäville, niitä ei tainnut kovin montaa olla. Lintua en nähnyt sen saaneen koskaan.

Piu oli pieni reppana, joka katosi mystisellä tavalla. Jotkut epäilivät, että kärppä oli sen syönyt. Vai oliko se joku toinen petoeläin, jonka oli nähty majailevan niillä nurkilla Piun katoamisen aikoihin. Siihen teoriaan minä en tosin usko, mutta niitähän nämä petojutut ovat - uskon asioita näköjään.

Kassu oli pitkälle degeneroitunut löllykkä, joka ehti elinaikanaan olla ulkokissana vain muutaman vuoden ja silloinkin vain kesäisin. Taannoin Kassu ylpeänä kantoi hiirenpoikasia mökin nurkalla ja toi näytille jokaisen. Se oli löytänyt seinänraosta pesän ja veti tassullaan vikisevät poikaset ulos yhden kerrallaan ennen kuin ehdin hätiin. Ainuttakaan lintua se ei ikinä kiinni saanut. Ei, vaikka niitä lentää täällä ikkunoihin vähän väliä ja osa jää pökertyneenä hetkeksi pihaan makoilemaan. Kassu osasi kiivetä puuhun, mutta ei osannut tulla alas. Niinpä se kipusi korkeintaan metrin korkeudelle ja roikkui siinä kynistään korvat luimussa, kunnes minä menin ottamaan sen alas. Kerran sisälle eksyi hiiri, joka juoksi huoneen poikki vinhaa vauhtia. Kassu seurasi hiiren menoa tympääntyneenä, koska oletti sen kai leluksi. Esikoinen kun niitä autojaan päästeli siinä menemään samaan aikaan.

Sissi on saanut parikin lintua kiinni keväisin, kun poikaset ovat pudonneet puusta. Veikkaan, ettei viittä enempää kuitenkaan. Linnut ovat kissoille harvinaista herkkua. Sen sijaan myyriä ja rottia Sissi on kuskannut näytille ja päästäisiä ison kasan kesäisin, talvella Sissi ei astu tassuillaan ulos. Mutta kyllä, kissa on peto. Niin on ilveskin, susi, kettu, pöllö, haukka, kotka, karhu, ahma, kärppä, saukko... kissa vain ei kuulu Suomen luontoon, koska ei pärjää siellä talvella. Kissa on levinnyt kaikkialle, mutta pohjoismaissa se ei siis saa kylmyyden vuoksi tukevaa jalansijaa. Suomessa on tosin ollut kissoja jo noin vuodesta 100 lähtien, mutta joidenkin on yhä niitä vaikea hyväksyä.


Kesäkissan ottaminen on eläinrääkkäystä kaikin tavoin, myös Linkolan mielestä. Villiintynyt kissa syö monin verroin hiiriä normaaliin kotikissaan nähden, koska se syö nälkäänsä. Mutta koska se ei pärjää Suomen luonnossa hyljättynä, se lopulta kituu kuoliaaksi eikä ehdi lyhyen elämänsä aikana näin ollen maiskuttaa myyriä sukupuuttoon. Sen ymmärrän, että jos suomalaiset jättävät vuosittain tuhansia kissoja heitteille, ettei siihen pari hiirtä ihan riitä.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Koska kissa ei kuulu Suomen luontoon siksi, ettei elä siellä talvisin, miten paljon se ehtii kesällä Linkolalle niin rakkaita lintuja syödä, kun nämä muutoinkin muuttavat syksyllä etelään. Koska kotikissa ei Linkolan mukaan saa seinänraoissa majailevia hiirulaisia kiinni, niitäkään ei siten sukupuutto ilmeisesti uhkaa, puhumattakaan nyt siitä, mitä sellainen kissa sitten edes saisi kiinni. Villiintynyt kissa toki voi hyvällä onnella oppia lentämään ja ahmia lintuja aivan helvetisti, mutta minä en ole koskaan nähnyt kissan syövän lintuja tuhottomasti. Ei Linkolakaan ole, mutta hän uskoo siihen. Minä en.


Vuonna 2004 Suomessa oli eniten löytökissoja Turussa. Mitä turkulaisista nyt sitten pitäisi ajatella? Kun löytökissoja muissa Suomen kaupungeissa oli noin 20-200, Turussa niitä oli 515. Ihme jengiä. Vai johtuuko se siitä, että Turun alueella on paljon kesämökkejä. Ehkä kuitenkin kannattaisi kertoa niille kavereille, ettei sitä kissaa saa ottaa vain kesäksi, vaikka muksut kuinka vinkuvat. Muutoin Linkolan utopia ei koskaan toteudu. Ja sehän meitä muitakin luonnon ystäviä surettaa.

Naapureista ja niiden kestävyydestä

Meillä on olleet hyvät seinänaapurit. Rouva on kovin suurpiirteinen siisteyden suhteen, ei nipota eikä valita. Herra on hiljainen ja aika saamaton. Lapset lasten kavereita. Kolme niilläkin niitä on ja koira myös, joka on Maciin hyvin mieltynyt. Samaa ei voi sanoa Macista. Sen mielestä se narttu on liian innokas. Joskus tuo koiraitten moralisointi sieppaa. Itse ollaan temmi ojossa juoksemassa pitkin kyliä, mutta kun narttu osoittaa kiinnostusta, niin sehän ei taatusti kelpaa.

Kaikki on meidän ja naapureiden suhteen ollut siis auvoisaa. Monesti ollaan sovittu, että talo maalataan kesällä, mutta ei sitä sitten ollakaan maalattu eikä puhuttu aiheesta ennen seuraavaa kevättä. Ja taas on yhteistuumin päätetty, että talo maalataan tänä kesänä. No ei maalattu. Me ollaan vähän niin kuin porukalla ajelehdittu tässä. Jotakin pientä ollaan sitten saatu aikaiseksi, rakennettu aitoja ja muuta. Iltoja ei olla istuskeltu, kun ei jakseta enää kukaan istuskella, mutta jutellaan, jos satutaan kohdikkain ja jos on asiaa, niin niistä ollaan keskusteltu. Haetaan toinen toistemme posteja lomamatkojen ajan ja lapsienkin perään on ristiin katsottu, niin ettei elämä täällä ole koskaan ollut minuuteista kiinni.

Tämä ympäristökin on herttaisen rauhallinen. Lähimetsästä saa mustikat ja vadelmat. Aamukaste kimaltaa kaurapellolla, lyhtypylväissä on mainoksia lavatansseista. Jos täällä joku mekastaa, niin linnut. Majvikista kantautuu joskus viikonloppuiltaisin häähumua; joskus on nähty sydämenmuotoisia ilotulituksiakin ja hymähdetty naapurin rouvan kanssa yhtä aikaa. Lapsilla on samat kotiintuloajat ja periaate on se, ettei oma lapsi saa manipuloitua mieltä riitatilanteissa. Aina on pystytty näkemään sen oman hellanteltun näkemyksen lisäksi toinenkin mielipide.

Nyt naapurit ovat löytäneet lintukotonsa toisaalta ja minusta tuntuu, että ne ovat pettureita. Sitä on tässä ihan ihmeessä, että minkälaiset naapurit siihen nyt sitten tulevat. Niillä on kuitenkin aika iso merkitys.

Olen minäkin sentään muuttanut suunnilleen kymmenisen kertaa ja nähnyt yhtä sun toista. Tampereella meidän naapurissa asui nuoripari, joista se nuori mies istui kevätpäivät parvekkeella peilin kanssa maksimoidakseen rusketuksen viehkoille kasvoilleen. Iltaisin niille tuli paljon tamperetta päissään pulputtavia vieraita ja musiikki soi. Joskus meinasi mennä hermot, kun esikoinen oli silloin vielä vauva. Tampereesta muistakin vain metelin. Matkustajakoneen lentäjät harjoittelivat yläpuolella nousua ja laskua, hävittäjät lensivät siinä kohti aina niin matalalla, että näki mitä niissä luki. Siiletkin tuhisivat apiloiden seassa niin lujaa, että se kuului sisälle.

Edellinen asuntomme oli väliaikainen. Sitä väliaikaa kestikin sitten neljä vuotta. Se oli kerrostalon pohjakerros. Yläkerrassa asui nainen, jonka ripsissä oli aina kilo maskaraa ja sen teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien kasvattamat teini-ikäiset pojat tömisivät kaiken päivää. Vihdoin ne ostivat rummut ja sähkökitaran. Niiden vessa oli meidän makuuhuoneen yläpuolella ja kun rouvan miesystävä meni yöllä kuselle, se lorina kuului aivan selvästi. Eräänä yönä niiden tiskiallas repesi ja vedet tulivat meidän katosta läpi. Hetken aikaa meni, ennen kuin tajusin, ettei kukaan olekaan kusella, vaan että jotakin lorisi katosta läpi.

Olisihan näistä kerrottavaa ehkä muutakin, mutta olkoot. Idea kai tulee selväksi. Kyllä minua jännittää syvästi, millaiset naapurit meille nyt sitten tulee.


PS. Janin neuvoista viisastuneena muutin kommenttilaatikon tapaa näkyä ja toimia. Älkää siis peljästykö.

Tyhjän paperin kammo ja lumo

En tiedä miten tulisin toimeen ilman junamatkoja. En ehdi enää lukemaan kyllä, enkä juuri seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Minä nimittäin ajattelen. Olen siis ainakin tunnin päivässä olemassa, puoli tuntia suuntaansa. Lopun ajan pistän yleensä melko transsissa menemään.

Ajatukset soljuvat pakottamatta siihen asti, kunnes otan esiin kynän ja paperia. Sitten ajatus katkeaa. Ajattelen vain sitä kynää ja paperia ja sitä, että jotakin pitäisi kirjoittaa. Tyhjä paperi tekee minut kyvyttömäksi. Liian kauan minäkin luulin, että voisin elättää itseni kirjoittamalla. Halusin niin kovasti olla kotona enkä muutakaan keksinyt, mitä kotoa käsin voisi tehdä ja mistä saisi pätäkkää.

Nyt en enää tiedä, halusinko sitä vai kuvittelinko haluavani. Itsehän minä sitä tyhjää paperia kammoan. Tämä blogin tyhjä paperi kammoksuttaa minua myös joka kerta. Taistelen sitä vastaan ja puserran. Puserran väkisin jotakin ja lukija kärsii. Usein se mitä ulos tulee yököttää minua itseänikin kovasti, mutta olen ajatellut pitää kiinni tästä ainoasta tavasta, joka minut pitää vielä kirjoittamisessa kiinni. Muilta osin olen siitä kurimuksesta vapaa. En ole aikoihin haaveillut edes kirjoittavani juttuja meidän kamalaan paikallislehteen asukasyhdistyksen toiminnasta, niin kuin tein vielä muutama vuosi sitten. Se oli sellaista puuhastelua ja päätoimittaja naureskeli partaansa, kun minä väkersin ilman palkkiota kuvien kanssa koko aukeamaa kevättempauksista ja milloin mistäkin kokouksista ja kunnanjohtajan kyläilyistä. Ajattelin, että maasta se pienikin ponnistaa ja kaikki muutkin fraasit siihen perään. Ja tavallaan se totta olikin, sillä sainhan minä Diabetes-lehteen yhdeksi vudeksi kolumnistin pestin aiheesta lapsen diabetes vanhempien silmin tai jotenkin sinne päin. Se oli iloista aikaa. Alussa sain kolumnini valmiiksi pari viikkoa ennen deadlinea, vuoden lopussa edellisenä iltana.

Kirjailijaa minusta ei tule, vaikka oppisin kirjoittamaan. En saisi edes omakustannetta valmiiksi. Minun itsekritiikkiäni ei mikään voita, ei edes kriitikko. Proosaa ja runoja en osaa kirjoittaa, vaikka joskus todella kuvittelin näin tekeväni. Varsinainen haitula koko akka. Tätä blogeihin ja keskustelupalstoille kirjoittamista vertaan itseni kohdalla lähinnä puhumiseen. Siihen en hirveästi satsaa, vaikka ilman muuta kirjoitan paremmin kuin puhun. Ja puhunhan minä aika paljon kuitenkin.

Sitä minä vain olen tuon omakustannekysymyksen äärellä myös ihmetellyt, että kustantamoko se mukamas omistaa ainoan oikean tavan tehdä kirjoja? Voi kuulkaa, tänäänkin selailin poistokorin kirjoja, joita on yritetty myydä kahdella eurolla niin kauan kuin muistan. Eivät ne kenellekään kelpaa, vaikka on jonkinlaiset markkinointikoneistot takana. Viidelläkymmenellä sentilläkään eivät ole kelvanneet isommankaan koneiston kamat. Pitää kai jakaa kohta ilmaiseksi. On niitä ennenkin jaettu. Kustantamossakin kustannuspäätöksiä tekevät ihmiset. En ymmärrä, kuinka keitään voi niin syvään kumartaa, että luovuttaisi ainoastaan heille oikeuden sanella kuka tekee kirjan! Härregud, eikö se ole sama kun vertaisi sitä taulun tekemiseen? On lukijan ja katsojan asia kokea saako siitä mitään irti.

Mistä tulikin mieleeni se novellikilpailu. Vuosikausia minäkin sinne lähettelin niitä hirveitä novellejani (sic!), kunnes lopulta älysin luovuttaa. Jotenkin kun se tulos tulee julki aina vuoden pimeimpänä aikana, niin sen sietäminen oli hieman nihkeätä, paitsi tietenkin loppuaikoina se vain kerran kouraisi vatsasta, kun luki joltakin kirjallisuuspalstalta, että voittajat on huomaamatta julkistettu. Joka tapauksessa joskus jopa tuhannelta ihmiseltä menee joulunalus pilalle mokoman takia. Hyi, mikä ajankohta huomata olevansa luuseri. Kesällä kestäisi paljon paremmin.

En oo mitään tehny, mitään en oo tehny

Moneskohan kerta tämä jo oli, kun työnnän kädet vapisten avaimet auton virtalukkoon ja kaasutan koiran perään sydän läpättäen. Milloin löydän sen suu vaahdossa juoksemassa, milloin joku ystävällinen ihminen on napannut sen kiinni tai milloin olen hakenut sen putkasta.

Tulin juuri, adrenaliini kohisee vieläkin suonissa. Nyt Mac oli tyytyväisenä vieraitten ihmisten autossa. Siellä se kökötti farmariauton perätilassa tien varressa. Ne ihmiset olivat kysyneet siltä, että tarvitseeko se kyytiä ja Mac oli hypännyt autoon hyvin tyytyväisenä. Ah, kiitoksia hyvä herrasväki, tämäpä oli ystävällistä.

Mac rakastaa autoajeluja, kyllä minä sen tiedän, mutta että sille on ihan sama kenen kyydissä se istuu, kunhan maisemat vaihtuvat. Ja katsokaa tuota pärstää. Tuolla tavalla se sitten tapittaa, kun minä läksytän sen oikein kunnolla.

Aivan tyyntä

Kuka rakastaa sua eniten?

Lapsikeskustelu alkaa saada hupaisia piirteitä. Korostettakoon nyt, etten missään vaiheessa ole ollut lapsettomuutta vastaan, vaikka asia onkin näin typerästi jossakin tulkittu. Vähän sisälukutaidon opettelemista toivottaisiin täältä päästä. Lasten tekemättä jättäminen on vastuullisen ihmisen teko. Olen sanonut sen jo ties kuinka monta kertaa, joten väärinymmärrys ja omassa blogissaan asian esiintuominen on tahallista mustamaalaamista. Toki jokainen sanoo blogissaan mitä haluaa. Oma valinta. Itsehän sitä antaa sen kuvan minkä itsestään haluaa antaa.

Tästä jupakasta olen sitä mieltä, että jos väestöräjähdys hirvittää, niin jokainenhan voi omalla kohdallaan tehdä ratkaisunsa sen sijaan, että syyttää lapsia tästä. Valitan, mutta näin se on. Lapsi on ihan yhtä tärkeä tai yhtä vähän tärkeä kuin juuri sinä. Lasten oikeudet kyseenalaistamalla kyseenalaistat myös itsesi: Anna sinäkin paikkasi lapselle, niin maailmassa on vähemmän pahuutta. Vai tuntuuko sinusta siltä, että aikuisena ihmisenä sinulla on suurempi oikeus olla taakkana maailmalle kuin vielä syntymättömällä lapsella?

Olen sanonut mm.:
Kyllä siinä vaiheessa sitten, kun tilanne on todella toivoton, toivon minäkin nyt etukäteen, etteivät ihmiset silloin enää lisäänny ja ettei ainakaan lasten tarvitse kärsiä niistä viimeisistä kuolinkorinoista.


Sekin minua erityisesti huvittaa, että eläimiä puolustetaan, muslimeja puolustetaan, juutalaisia puolustetaan, fasisteja puolustetaan, diktaattoreita puolustetaan, terroristeja puolustetaan, isejä puolustetaan, samoin prinsessoja, jotka eivät siedä paskan hajua; ihan mitä vaan puolustetaan, kilpikonnaa, koalaa ja kärpästä, hyttysestä nyt puhumattakaan, mutta lapsia ei saa nousta puolustamaan, varsinkaan jos on äiti. Loukkaantuakaan ei saa, jos lapset yleistetään haisevaksi massaksi. Vaikka lapsi kakkaa ja kakka haisee, se on elämää eikä uutinen. Sinunkin paskasi haisee. Kaikki haisevat. Se, ettei lapsia voi tehdä siitä syystä, on ihan hiton hyvä syy. Mutta se ei ole lapsen syy, se on hänen asiansa, joka ei sitä paskan hajua kestä. Hänestä on tullut ihminen, joka ei sitä kestä, eikä siinä ole mitään väärää. Ei sitä tarvitse puolustella syyttämällä koko maailmaa. Omasta luonteestaan ja itsestään on jossakin vaiheessa kannettava vastuu eikä sysätä tätä kaikkea muiden niskoille. Joko te tajuatte pointin? Onko kyse siitä, kuka rakastaa ihmistä eniten? Jaetaanko mitaleja? Ja kuka lopulta hurskastelee eniten?

Näiden viime aikaisten puolustajien perustelut nyt ovat mitä ovat; kun tuntuu siltä, että saa tappaa niin saa tappaa, kun tuntuu siltä, ettei halua lapsia, niin totta kai tuntuu siltä. Mutta jos tuntuu siltä, että haluaa lapsia ja välittää niistä, ja puolustaa tätä oikeutta olla tunteva ihminen, se jos mikä näyttäisi olevan väärin. Epäjohdonmukaisuus on syvältä.

***

Nyt tuli mieleen elämän tarkoitus. Mikä se ihmisellä on? Tuskin voidaan ihan hirveästi väittää vastaan, etteikö biologia sanelisi osansa tähän asiaan. Ihmisen on luonnollista tehdä lapsia, vaikkakin yhä luonnollisempaa on olla niitä tekemättä. Vielä ei kuitenkaan ole päästy siihen pisteeseen, että ihminen voisi kieltää oman ihmisyytensä, oman roolinsa tässä elämän jatkumossa. Tämä pallo pyörii vielä. Minä elän vielä. Minulle on luonnollista olla äiti. En ole kyyninen kone. Jos minulla ei olisi lapsia, en varsinaisesti koe, että minun elämälläni olisi mitään sen kummempaa merkitystä. En ole niin erikoislaatuinen ihminen, että voisin kokea olevani kyllin tärkeä palanen tässä maailmankaikkeudessa ilman tätä eläimellistä puolta itsessäni. Olen tietenkin onnellinen niiden ihmisten puolesta, jotka kokevat olevansa jotakin erityistä ja ovat sillä tavalla lunastaneet oman paikkansa tässä maailmassa. Kaikilla ei ole kuitenkaan asiat niin hyvin, varsinkaan kehitysmaissa. Nyt puhutaan, että minunkin pitäisi hoitaa ensin kaikki onnettomat lapset, jotta kehtaan vaatia ihmisille oikeutta toteuttaa sitä puolta ihmisyydessään, että saa olla äiti tai isä. Minusta tässä ei ole enää mitään järkeä. Toki ymmärrän, että siellä missä asiat ovat huonosti, sinne suurin osa empatiasta kuuluu. Mutta mihin katosivat minun ihmisoikeuteni?

Olen kyllä valmis auttamaan ihmisiä, jos minusta apua on. Ja kunhan omani ovat kyllin suuria eivätkä jää puolestaan toisten kontolle hoidittaviksi, ja jos rahattomuus ei ole esteenä, lähden kyllä auttamaan muita niin paljon kuin vain voin.

Olen tehnyt ihmisiä

Lasten tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat kiivaassa ristitulessa. Se, että ei tee lapsia, ei ole sen enempää väärin kuin se, että niitä tekee. Se tulisi myös omasta tahdostaan lapsettomien muistaa. Jokainen lapsettomuuden puolustus kyseenalaistaa jokaisen lapsen oikeuden olla olemassa. Kun sanotaan, että maailmassa on niin paljon kurjuutta jo muutenkin, monesta äidistä ja isästä tuntuu siltä, että se oma pieni ihminen siinä ainoastaan lisää muiden pienten ihmisten kurjuutta. Se kolahtaa, koska se lapsi siinä on ihan yhtä tasa-arvoinen ihminen kuin se lapsetonkin, mutta nuo puheet ovat epätasa-arvoisia. Kenellä sitten on oikeus elää? Eläimillä? Saisinko täällä lapsilleni edes samat oikeudet kuin eläimillä on? Eikö tämä kaikki ole jollakin tavalla rasistista?

Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN. Hänellä on nimi ja hän on elävä olento. Hän on yksilö eikä esine, jonka hyödyt ja haitat punnitaan ennen kuin niitä aletaan punnertaa tai ollaan punnertamatta.

Kuva on vuodelta 2000.

Tästähän tuli päre, piru vie.

Marginaalin kautta löysin Kalevan uuden jutun blogeista. Sen mukaan blogit ovat tyhjää täynnä. Sisäisen sensorin työ käy yhä kovemmaksi. Kalevan toimittaja oli löytänyt blogitekstin, jossa oltiin syöty kirsikkajäätelöä. Oikean journalistin aika oli käynyt pitkäksi ja hän oli tehnyt siitä johtopäätöksensä; blogit ovat tyhjää täynnä.

Oikean journalistin on varmasti vaikea ymmärtää, että kirsikkajäätelöä syövän bloggarin jutuista olisi joku oikeasti kiinnostunut. On aivan pöyristyttävää, että niitä lukee vain sukulaiset ja muutamat ystävät. "Ilmiö on siinä mielessä kiintoisa, että se sotii perinteisen laatujournalismin perusoppia vastaan". Siis kuka on väittänyt, että nettiin pitäisi käyttää laatujournalismin perusoppeja? Niitä sukulaisia ja ystäviä vartenko? Tokihan oikea toimittaja on tottunut olemaan se, jonka juttuja ihmisten pitäisi lukea. Kenen tahansa juttujen lukeminen on aivan kamalaa. Käykääpä yrjöllä välillä. Sillä tavalla.

Nyt päästäänkin siihen taannoiseen tavis-keskusteluun. Kuinka helvetissä jonkun toimittajan ego voi kasvaa niin suureksi, että olettaa omistavansa Internetin sisällön? Ehkä oikean toimittajan olisi ensin pitänyt tutustua keskustelupalstoihin muutama vuosi ja hankkia hieman kokemusta Internetistä, jotta maailmankuva olisi pikkuisen avartunut. Nyt siellä ollaan omassa ihanassa visvassaan vatvottu blogeja ja päivitelty sitä, miten julkaiseminen on nykyään niin helppoa. Voih, blogeja tulee koko ajan lisää, mitä me teemme, mitä me teemme?

Miten hemmetissä näiden toimittajien jumalattomiin kalloihin ei kerta kaikkiaan mene, että netissä on tilaa kaikille, eikä mitään tarvitse lukea. Ne saa lukea. Jokainen blogi on plussaa, ei miinusta. Kenties oikea toimittaja pelkää, että kirsikkajäätelöä syövän bloggarin lukijat ovat häneltä pois. Voivat hyvin ollakin, mutta se pitää kestää, samalla tavalla kuin jokainen bloggari kestää sen, etteivät kaikki lue hänen juttujaan. Mitä toimittajat ja eräät kirjailijat häviävät sillä, että ihmiset vihdoinkin yrittävät kirjoittaa välittämättä siitä saatanan sisäisestä sensoristaan.

Onneksi uudella sukupolvella on blogit ja mahdollisuus itsensä ilmaisemiseen, purkautumiseen ja tyhjänpäivisiin ilonkiljahduksiin. Kun vain he saisivatkin kirjoittaa rauhassa ilman näitä minä-minä-minä- toimittajia, jotka vielä kehtaavatkin ihmetellä minä-lähtöisen kansalaisjournalismin kiinnostavuutta, kun oma ego kuitenkin tihkuu jokaisen lauseen välistä.

On kovin vaikea kestää ihmisiä, jotka tekevät itsestään tärkeämpiä kuin ovat, mutta yritän kehittyä ja suvaita näitä homekorvia myös, jotka nakertavat jokaisen ihmisen ilmaisunvapautta. Ehkä kirsikkajäätelöä syövän bloggarin itsetunto ei vielä riitä tuollaiseen häväistykseen ja hän oppii jo nuorella iällä varomaan varomattomia sanojaan. Nimittäin harva voisi kuvitella, että kirsikkajäätelön syömisestä kertominen voisi harmittaa ketään. Voi se. Oikeaa toimittajaa. Kun inhimillisyys ei sytytä, niin ei sytytä. Eikö se kuitenkin ole oma häpeä, eikä kirsikkajäätelöä syövän bloginpitäjän?

Loppukiteyksessään oikea toimittaja vielä epäilee maailman vavisuttamista blogien kautta. No, hän sentään sytytti minut ja vavisutti hetken tätä blogia. Tuskin koko maailmaa kuitenkaan.

Ihan hyvinhän se oli kuitenkin kirjoitettu, joten plussat siitä. Siis rakkaat sukulaiset ja ystävät, menkäähän nyt vaihteeksi lukemaan sitä laatujournalismia.

Sitä on suvussa

Amerikkalaisissa elokuvissa tai sarjoissa joku kadonnut tai kaapattu, mieluiten lapsi, sairastaa usein dramaturgian vuoksi diabetesta. On aina tunneista kiinni, etteikö diabeetikolta lähde henki. Jännitys tiivistyy, ehtiikö elokuvan sankari ajoissa paikalle pistämään insuliinia diabeetikon ihon alle. Eräässä suuren rahan vankilapakodraamassa diabeetikko teki jo iltapäivästä kuolemaa, kun ei saanut insuliinia ajoissa. Siinä mielessä aika koomista, koska tuo ihminen kuitenkaan syönyt mitään koko elokuvan aikana. Lopulta insuliinia tuli ja mies pelastui. Minä olin äimänkäkenä.

Diabeetikko tarvitsee insuliinia, jotta verensokeri ei nousisi hiilihydraattien takia liian korkeaksi. Toki syömättäkin verensokeriarvo nousee, kunhan se on ensin käynyt liian alhaalla ja taju kankaalla (insuliinisokki). Sen jälkeen maksa alkaa kierrättää kerran käytettyä likaista sokeria uudestaan. Se on melko rankkaa elimistölle. Kuitenkin liian korkea verensokeriarvo tarvitsee aikaa kehittääkseen elimistölle vaarallisen tilan. Siihen voi kyllä kuollakin. Sitä sanotaan happomyrkytykseksi ja se on melko harvinainen. Silloin, kun lapsen diabetes puhkeaa ja ennen kuin se menee vanhempien jakeluun, happomyrkytys on usein lähellä. Meilläkin esikoinen joutui tiputukseen heti, vaikka minulla meni vajaa vuorokausi tajuta, että JUMALAUTA, tämähän on diabetesta. Poika jaksoi hädin tuskin enää raahatua ensiapuun. Taisin kantaa hänet loppumatkan Jorvin ylämäkeä.

Diabeetikolle kannattaa siis tarjota ensi avuksi mielummin sokeria kuin insuliinia. Liian alhaisen verensokerin oireita ovat sekoilu, höpöjen puhuminen, hirveä kiukku, vapina, kylmänhiki, kalpeus ja lopulta pyörtyminen. Pyörtyneelle ei kannata siten sokeripalaa suuhun työntää, vaan hunajaa tai siirappia. Meillä esikoisen nielemisrefleksi toimii, vaikka hän ei ihan tässä maailmassa just olisikaan läsnä, joten olen pystynyt ensi avuksi juottamaan tuoremehua pieninä kulauksina. Se kiukku siinä vaan on vähän hankalaa ja lasi voi lentää äkkiä seinään. Verensokeri on kuitenkin saatava nopeasti nousemaan. Jos mikään ei auta, on annettava ruiskulla lihakseen ainetta, joka mitätöi insuliinin vaikutuksen.

Diabetes on periytyvää, mutta aikuisiändiabetes voi puhjeta kenelle tahansa. Lapsen diabetes on siis eri asia. Siitä ei voi parantua ja sen hoitona on aina insuliini. Aikuisiän diabetes tulee useinmiten ihmisille, joilla läski kertyy vyötärölle. Lehdissä sanotaan, ettei pidä antaa läskin kertyä vyötärölle. Minä olenkin aina sanonut läskeilleni, että älkää hyvänen aika sentään kertykö vyötärölle, vaan painukaa perseeseen. Tulkaa muhkeiksi pakaroiksi, niin minä saan pitkän ja terveen elämän sekä vihellyksiä. Ihminen kun ei vaan oikein voi valita, minne hänen läskinsä kertyvät, jos ne ovat kertyäkseen. Tässä iässä sopii olla kokonaan syömättä, jos meinaa ilman läskiä olla. Minusta on epäreilua, että ne, joilla on hirveä perse, saavat mässätä mitä haluavat, mutta minä en, koska mässyni muhii väärässä paikassa.

Ei ihan äkkiä uskoisi, että kuvassa oleva rääpäle on isäni. Hänellä oli myös diabetes ja niin oli hänen äidilläänkin. Isälleni tauti tosin puhkesi vasta aikuisena, ja ennen kuolemaansa hän ehti sanoa lääkäreitten epäilleen, että sairastikin aikuisiändiabeteksen sijasta "latenttia" lapsuusiän diabetesta. Eli tauti puhkesi ikään kuin myöhässä. Isä painoi syntyessään 1800 grammaa. Tuo toinen noista kaksosista panoi sitten reippaasti yli kolme kiloa. Isäni sairastui, velipoika ei. Isäni myös kuoli suhteellisen nuorena, vähän reilu kuusikymppisenä. Isä ei tupakoinut, hänellä ei ollut verenpainetta eikä ylipainoa. Hän myös nautti aikoinaan punaviiniä tiuhaan tahtiin. Mikään ei auttanut. Henki lähti.

Oijoi

Pulmu saa ystävän.

(Via Marginaali)

Great performance:

Ekin ja Petran PolkaFinland!

(eikäku...) Like an alien

Käsittämättömästä syystä minusta tuntuu siltä, että kaikkiin edellisiin kommentteihini minun pitää vielä tehdä lisäys:

Se, että mielestäni tappaminen on väärin, ei suinkaan tarkoita sitä, että minä vihaisin ihmisiä, jotka tekevät väärin, saati että leimaisin mitään ryhmittymiä terroritekojen vuoksi. Kaikki tekevät virheitä, mutta vain harvoilla vääristyy maailmankuva niin paljon, että heistä tulee terroristeja. Vaikka he uskoisivat saavansa joukkomurhilla aikaan hyvää, niinhän ei tietenkään käy. Näyttäkää minulle, milloin terrori-iskuilla olisi saatu jotakin hyvää ja pysyvää aikaiseksi? Ei milloinkaan. Siksi se on myös yleisellä tasolla katsottuna väärin. Tappaminen ainoastaan lisää tuhoa. Se kasvaa vähitellen potenssiin miljoona.

Mutta nythän on niin, että minun näkemystäni pidetään vihan lietsomisena. Se on melko huikea tulkinta, mutta ei se myöskään hirveästi haittaa. Vähän naurattaa vain. Se, että mielestäni tappaminen on väärin, on tehnyt minusta sen henkilön, jonka syytä kaikki terrori-iskut ja kaikki maailman sorto ovat. Ihmisillä on toki tarve etsiä syyllisiä kaikkeen, mutta silloinhan minä teen heidän mielestään jotakin VÄÄRIN yleisellä tasolla.

Olen myös sitä mieltä, että niin kauan kuin minä olen ollut olemassa, niin kauan olen kuullut ihmisten valittavan maailman pahuutta. Se mikä tässä on omituisinta, on tietenkin se, että ihmiset näköjään vain haluavat päivitellä maailman pahuutta, eikä minkään haluta koskaan muuttuvan. Miksi samat virheet pitäisi aina toistaa, vaikka niiden seurauksena on pelkkää tuhoa, kurjuutta ja kärsimystä? Mitä muuta tämä maailma on ollut? Pitääkö sen aina olla näin? Mikä siinä tappamisessa nyt on niin hauskaa, että sitä pitää puolustaa pää punaisena?

Minusta on hassua olla syypää vihan lietsontaan sen vuoksi, etten hyväksy kenenkään tekemiä terrori-iskuja, mutta olen iloinen, että syyllinen on vihdoin löytynyt. Toivottavasti tämä nyt johtaa johonkin ja muuttaa terroristien oloja paremmiksi.

Vielä on kesää jäljellä...

Mac on vetänyt piimää ja lääkkeitä. Aamulla se piti töniä hereille, mutta nyt heiluu häntä taas entiseen malliin.
Kaipaamme molemmat auringonlaskua järven rannalla, mutta meidän osaltamme kesä on periaatteessa ohi. Macia ei voi päästää enää uimaan, koska sen iho ei sitä kestä. Se rakastaa polskia rantavesissä ja uida kepin perässä. Pihassa se katsoo keppiä heittävää ihmistä kummeksuen ja lähtee kokonaan toiseen suuntaan.

Ai että mua korpee tollanen

Ihmeellistä pilkunnussimista taas. On ihan hilkulla, ettei ala sappi kiehua. Ja vaikka alkaisikin, se erottaa minut epätavallisesta ihmisestä, etten ensimmäisenä mene tappamaan ketään sen vuoksi. Onko ihan tavatonta pyytää, ettei joukkomurhia alettaisi pitää tavallisina tekoina? Onko? Mitä? Ihme hyysäreitä. Ei siinä ole mitään puolusteltavaa. Pommittajat saattoivat olla ihan mukavia naapurin poikia, enkä minä heitä vihaa siksi, että he tekevät epätavallisia tekoja. En vain hyväksy niitä tekoja tavallisiksi teoiksi. Toivon totisesti, että vain epätavallinen ihminen tekee niin äärimmäisiä kannanottoja. Minulla ei myöskään ole ennakkoluuloja ketään kohtaan. Suurin osa muslimeista on TAVALLISIA IHMISIÄ, joille ei tulisi mieleenkään kaiken kurimuksensakaan keskellä lähteä tappamaan joukoittain ihmisiä. Ymmärryksellä ei toki pidäkään olla mitään rajaa, mutta ymmärrys ei ole sama kuin hyväksyntä.

En hyväksy kenenkään tekemiä joukkomurhia. Kaikki vakaumuksensa puolesta muita tappavat ihmiset ovat luojan kiitos vielä epätavallisia. Tuskin kovin pitkään tällä hyysäämisellä kuitenkaan. Siinä vaiheessa kun minä alan pitää pommittajia tavallisina, pommitukset ovat meille jo joka päiväistä elämää. Silloin pelko on osa jokaista askelta.

Ei mitään sanottavaa

Kävin lomalla rannassa pukkaamassa kotilolle vauhtia. Se kellui selällään ja haukkoi henkeään. Lopulta se pääsi nuljaskoilleen ja eteenpäin. Kohta tuli isäntä ja sanoi, että rannassa on kahjo kotilo. Se kelluu selällään eikä suostu tarttumaan takaisin kallion limaiseen pintaan. Vähän ajan päästä tuli tytär, joka kertoi pelastaneensa kotilon hengen. Se kun kuulemma kellui selällään. Minulle tuli mieleen, että jospa kotilolle oli tullut mitta täyteen ja meistä jokainen yritti vuorollaan kannustaa sitä jatkamaan. Ilmeisesti turhaan. Vähän ajan päästä me kaikki kyllästyttiin mokomaan itsepäiseen keljuun. Olen joskus auttanut perhosen toukan tien yli, kun olen ollut koiran kanssa lenkillä. Takaisin tullessa se toukka oli taas tiellä. Pitäisiköhän niitä ylipäätään auttaa vaiko eikö.

Tiedättekö mitä tällainen postaus tarkoittaa? Aika epätoivoinen yritys. En vain kestänyt tuota päitä katkovaa konetta enää eikä varsinaisesti ollut mitään asiaakaan.

Perseeseen ammuttu karhu... minäkö?

Eki-Setä on lähestynyt minua sähköpostitse näin viehättävällä kuvalla.
Kiitos, kiitos. Se ei tässä ihan toimi niin kuin pitäisi, mutta minusta on hauskaa, että noista ukkeleista tulee välillä jättiläisiä.


Luin muuten tänään Metro-lehdestä, että Suonenjoen mansikkatilalle ei hakenut kesätöihin ainoakaan suomalainen nuori. Kaikki poimijat tulevat Virosta, Puolasta ja mistä hitosta niitä nyt saapuikaan. Yksi kaveri siinä kertoi säästösyistä ajaneensa Virosta autolla Suomeen takakontti kaljaa täynnä. Tuli vaan mieleen.

Toinen mikä pisti tänään lehdestä silmään oli se, että BBC on poistanut sanavarastostaan terrorismin sen kaikkine muotoineen. Ihan siis sen vuoksi, etteivät aio käyttää tuomitsevaa kieltä tai käyttää sellaisia kielikuvia, jotka ovat tunteisiin vetoavia. Tästä lähtien terrorististista voi esimerkiksi käyttää nimitystä pommittaja. Ja terrori-iskusta hyökkäystä. Ja Saaran vitutuksesta mielipahaa. Vai olisikohan sekin liian tunteisiin vetoavaa?


PS. Sain myös muualta mukavaa postia kuvan kera. Olen ihan onnessani näistä kaikista huomionosoituksista. Kiitos. En uskalla ilman lupaa laittaa kuvaa pitkäksi aikaa näytille, joten poistin sen, etten rikkoisi copyrightia. Kuvassa lumiukot pukkasivat huussissa liukuhihnalta jätskiä tötteröön.

Kivi sydämellä

Eilen oli töissä heti helvetti irti. Ihan kaikki eivät halunneet lomaltaan palata, vaan päättivät jatkaa oivallista ryyppyputkeaan hamaan tulevaisuuteen. Ah, kukapa ei näillä säillä haluaisi. Jonkun on nyt silti revettävä kahteen paikkaan yhtäaikaa, koska yhtäkään extratyöntekijää ei myöskään kiinnostanut painaa hommia tällaisena päivinä. Perheellisen on sentään pakko yrittää.

Elukat karkuteillä

Mac se on järjestänyt minulle puuhaa viime aikoina. Saaren vapaus lienee jäänyt päälle. Jätkä on ottanut jalat alleen jo kaksi kertaa, eilen ja toissapäivänä.

Minä olen sitten kaasuttanut autolla perään umpimähkään ja onnenkantamoisilla löytänyt koiran mistä sattuu. Siellä se aina lonkuttaa menemään kieli pitkällään, mutta tulee komentaessa häpeissään kyytiin.



Kissaa ei ole näkynyt sitten eilisaamun. Sammakkoakaan ei ole tavattu loman jälkeen. Edes lepakot eivät eilen lentäneet tavanomaista rundiaan pihan ympäri. Minusta tuntuu, että kaikki karkaa taas käsistä.

Eilen katselin Koirankynnenleikkaajaa televisiosta, kun jotenkin pisti silmään jokin outo eläin meidän takapihalla. Se paljastui kaniksi. Otin siitä kuvankin, mutta sitä ei nyt tähän hätään taas tänne saa. Ajattelin sitten ottaa kanin kiinni, ja menin ystävällisesti pyytämään sitä käymään peremmälle. Se kyhjötti korvat luimussa enkelipatsaan takana ja nyrpisteli nenäänsä. Hivuttauduin sentin lähemmäksi ja silloin se ampaisi metsään. Voiko kani tosiaan juosta niin hemmetinmoista kyytiä? Toivottavasti pelästyi minua niin, että pinkaisi kotiinsa ja sulki häkkinsä oven perässään.

Tavallinen terroristi?

Miten niin muka terroristi on tavallinen ihminen? Siksikö että pieree ja paskantaa kuin kuninkaallinen. Tai naida napsuttaa. Tulee isäksi, äidiksi? Uskoo mihin uskoo, toivoo kuuta taivaalta ja rakastaa jotakuta muttei lähimmäisiään. Itkee, nauraa, mutta enimmäkseen vuodattaa krokotiilin kyyneleitä.

Minusta terroristi ei ole tavallinen ihminen. Jos olisi, olisi täysin normaalia, että minäkin myisin aseita ja huumeita rahoittaakseni sillä kaikki tappamisoperaationi. Olisi täysin normaalia, että minä katkeroituisin kaikille onnekkaille hannuhanhille ja haluaisin tappaa ne.

Se, että olen välinpitämätön luuska, joka ei lähde kotimaastaan auttamaan nälkäänäkeviä ihmispoloja, ei tee minusta terroristia. Tavallisella ihmisellä on kyky tuntea empatiaa ja tuntea halua auttaa edes jotenkin, vaikka lahjoittamalla rahaa. Terroristikin on loppujen lopuksi vain rahaa vailla. Sitä se saa vaikkapa ökyrikkaalta arabilta, joka muuten vain tuntee halveksuntaa amerikkalaista ja eurooppalaista yhteiskuntaa kohtaan. Silti se paskoo kaakelipyttyyn ja pyyhkii kultavitjojen helistessä takapuolensa superpehmoiseen paperiin. On parempi pitää yllä kauhun tasapainoa. Se on geopolitiikkaa. Öljy on hänen enkä minä sitä aio varastaa. Sen tekee joku toinen, joka ei ole myöskään tavallinen. Se on Ameriikan presidentti. Mutta mitä terroristi tekee sillä rahalla. Se ostaa pommeja ja matkustaa ulkomaille. Se luulee, että on pitkällä tähtäimellä viisaampaa tappaa kaikki muut, jotta omiensa elämänlaatu paranee. Sen sijaan, että se tuhlaa rahansa räjähdysaineisiin, se voisi parantaa omiensa elämänlaatua tässä ja nyt. Mutta kun se ei riitä. Sillä on missio ja usko siihen, ettei muunlaisilla ihmisillä ole oikeutta elää. Se voi olla jonkun mielestä tavallista, mutta minusta ei.

Eikö olisi ennemmin oikein, että nämä epätavalliset ihmiset tappaisivat miulummin toinen toisiaan, kuin että he tappavat meitä, jotka emme ole vihalla kyllästettyjä katkeria kusipäitä tai Chiraceja, Busheja, Berlusconeja, siis muuten vaan korruptoituneita, ahneita munapäitä. Siis siinä tapauksessa, että tappaminen on heidän elämäntarkoituksensa. Muussa tapauksessa he voisivat ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä ja opetella ajattelemaan niin kuin tavalliset rauhaarakastavat ihmiset. Nimittäin, jos ajatellaan tilannetta, ettei missään päin maailmaa olisi enää sotaa, miten paljon helpompaa ihmisten olisi lähteä auttamaan heitä, jotka apua ovat vailla. Sotiminen syö hirveästi rahaa. Se on jumalattoman kallista kaikille.

Minun elämäni ei ole sen tärkeämpi kuin kenenkään toisen. Silti olisi moraalisesti väärin tappaa minut tai ketään toista omien uskomustensa, vihantunteittensa, katkeruutensa tai minkään tekosyyn varjolla.

Niille, jotka pitävät itseään älykköinä ja asiantuntijoina, on turha tulla tähän aukomaan päätään. En tiedä asioista kovinkaan paljon, mutta sillä ei mielestäni ole edes merkitystä.

***

Ja sitten kevyempiin aiheisiin: Tuossa alla olevassa kuvassa seisova laiha poika (siis kuopukseni) lähti eilen kaverinsa ja tämän äidin kanssa mansikkatilalle ja toi kotiin ämpärillisen mansikoita. Siis sellaisen normaalin ämpärin. Oli kerännyt kaikki itse. Minä olen vieläkin niin pyörryksissä tästä sankariteosta, etten oikein meinaa tajuta sitä todeksi. Arvatkaapa olisiko nassikka lähtenyt mansikoita keräämään, jos minä olisin pyytänyt. No ei tasan. Lapsi on kyllä aika monimutkainen otus.

Perheen pienimmät

Kivennuoliaiseni ja minä

Pitäisiköhän jättää testien tekeminen tähän?

You are the Death card. Death is a stage in the
cycle of life. Without death, there would be no
room for new things to grow. When you receive
the Death card in a tarot reading, fear not;
Death is only an indication that transformation
is about to occur. Death allows us all to
evolve by removing that which is no longer
needed. The end of one cycle makes way for a
new one. Old behaviours and patterns which have
tied us down are released. Death cleans house
so that we don't have needless drains on our
energy. In Death's ruthless destruction there
lies compassion. Image from: Danielle Sylvie
Taylor
http://members.limitless.org/~morpheum/gallery.html


Which Tarot Card Are You?
brought to you by Quizilla

Loppu on lähellä

Ooh, tämä näppis tuntuu sormissa aivan kummalta. Saaressa retkeily on vierottanut minut sähköstä ja kaikista sähkölaitteista. Onneksi salamakaan ei ehtinyt yllättää, vaikkakin kotiin tullessa ukonilma pukkasi päälle kaksikin kertaa; Kangasalla ja Tampereella.

Olin siis jotakuinkin hankkimassa Vilppulasta elämää. Kyllähän sitä elämää voi saaressakin viettää, mutta ei siitä minusta vakituiseen elämiseen ole. Addiktoiduin bloggaamisen sijaan uimiseen ja kalastukseen siiderin siemailusta nyt puhumattakaan. Ihan hyviä vaihtoehtoja nekin, jos ilmat sallii. Ja nyt salli. Nahka paloi ja kalaakin tuli. Tuskin on mitään niin typerää, kuin auringon ottaminen. Siis että otanpa tässä nyt ihosyöpää oikein olan takaa. Olan takaa? Noh. Niin justiin. Uimarenkaan kanssa järvenselällä seilaaminen antaa ehkä vähän osviittaa siitä, miltä tuntuisi olla sorsa pyrstö vedessä koko ajan. Kuvassa palovammat kartalla.

Sain käsin kiinni kivennuoliaisen todistaakseni, ettei lapsuudessa hankittu kivennuoliaisten pyydystämisen tietotaito ole iän myötä kadonnut. Käänsin suurinpiirtein toistasataa kiveä ennen kuin nappasi. Selkä siinä tietty meni ja polvesta pamahti jokin niin että kivennuoliasen kanssa tulin järvestä ylös naama tuskasta ja onnistumisen ilosta vuorotellen vääntyillen. Joku mainitsi Kellokosken samassa yhteydessä.

Joutsenet herättivät aamuisin ja kuikat huusivat. Yksi niistä kuudesta kuikasta lauloi tavanomaisen kuuuui-kukui sijaan kuuui-kuku...iik ihan vakituiseen. Voi olla, että juuri tuo kuikka oli erityisen luova ja innovatiivinen, mutta ei sille nauramattakaan voinut olla. Varsinainen koomikkokuikka.

Otin huomattavan määrän kuvia kivennuoliaisesta, auringonlaskusta ja saaresta; puista, kivistä ja kukista, linnuista ja kaloista sekä ihmisistä ja koirasta. Mutta koska tämä rakkine ei pysty tyhjentämään yhtä digikameraa, voi hyvänen aika sentään, odottelen, että joku perheenjäsenistä polttaa kuvat omalla trendivermeellään ensin rompulle.

Mitä tässä taas voisi sanoa. Nyt se loma meni. Perkele.