Halusimmeko todella tätä?

Jukka Kemppinen on julkaissut Jokelan nuorien koosteen toimittajien tekosista kriisin keskellä (via Kari Haakana). Samassa yhteydessä on muuten hienoa huomata, ettei yhdelläkään bloggaavalla toimittajalla näytä olleen mitään tekemistä sen median kanssa, joka Jokelassa oli paikalla. Blogi ilmeisesti pitää eettiset ohjeet paremmin mielessä.

Mutta mistä se shakaalilauma sitten tuli ja minne se hävisi?

Ihmetellä nyt vain sitten pitää, missä on se media, joka ei omien puheidensa mukaan sortunut ylilyönteihin, mutta joka sai toimittajan esiintymään pappina, tunkeutumaan juuri läheisensä menettäneiden ihmisten koteihin ja työntämään mikrofonia alaikäisten suuhun vanhempien tietämättä.

Näyttää siltä, että tuolla toimittajajoukkiolla olisi ainakin ollut pontimenaan bonuspalkkaus. Yhdestä kuolleen nimestä, läheisensä menettäneen haastattelusta, shokissa olleen kuvasta, alaikäisen nauhurille taltioidusta värisevästä äänestä on kai kaikesta luvattu ylimääräinen palkkio. Miten muuten voi selittää sen, että yhtäkkiä noista fiksuista ihmisistä ja valtakunnan vahtikoirista tuli kaikista verenhimoisia paparazzeja? Vai onkohan toimittajilla jo työpaikat niin höllässä, että ne tekevät tarpeen tullen mitä vain.

Kenen idea siis oli puristaa ihmisistä kaikki kyyneleet irti?

Jokelan tragediaa pyöriteltiin mediassa päiväkausia. Yhdeksälläkymmenellä prosentilla siitä verellä ja kyynelillä mälläämisestä ei ollut minkäänlaista informaatioarvoa. Se oli pelkkää hurmoksellista nostetta. Meidät kaikki kiedottiin Jokelan jatkokertomuksen suruvaippaan päätoimittajien hykerrellessä posket punaisina myyntitavoitteiden täyttymystä. Tässä tilanteessa on vaikea olla kuvittelematta solmiotaan löysäävää mediapäällikköä polvistumassa marmoripintaisen työpöytänsä ääreen, kiittäen huohottaen kaikkivaltiaita markkinavoimia tästä järkyttävästä tapauksesta.

Ovatko mediatalot konkurssin partaalla?

Olen aivan varma siitä, että olisimme jokainen pärjänneet aivan hyvin niilläkin tiedoilla, joita virkavallalla oli tarjottavanaan. En tiedä yhtäkään ihmistä, joka olisi ollut tämän median välittämän tiedon tarpeessa. Halusiko joku todella, että toimittajat tunkeutuvat ihmisten koteihin, ahdistelevat surevia ihmisiä vain pari tuntia tapahtumien jälkeen? Mitähän yleisö olisikaan sanonut ja tehnyt, jos olisi saanut valita? Onkin turha jeesustella sillä, että lehdet kävivät juuri silloin ennätysmäisen hyvin kaupaksi ja että vika on näin ollen lukijassa. Miten enää voi tietää, kuinka hyvin ne lehdet olisivat käyneet kaupaksi ilman toimittajien sikamaista käytöstäkin. Ja sitä paitsi tällainen idealistinen ajatuskin vielä tuli mieleen, että mitä sitten, jos kauppa ei olisi käynytkään. Oliko se myyntipiikki nyt niin tärkeä? Meidän mediamme taitaa olla kipeästi rahan tarpeessa.