Tarpeellisia kursseja

No niin, meemiä pukkaa Susun suunnalta ja nyt on kurssit suunniteltu.

"Siis ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua."

Joo, Minh, Kata, Ally, Ohari ja Kukkis kurssitarjontaa miettimään, jos huvittaa.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi

Lopultakin hollywoodilaisten oma kansallissankari, kyltymättömän huomionkipeä Britney Spears on lukuisten pillunpaljastelujen ynnä muiden äärimmäisten tekojensa jälkeen viety hoitoon. Toivottavasti kaikki käy hyvin ja media unohtaa Britneyn edes vähäksi aikaa. Meillähän on ollut oma veteranisoitunut poikabritneymme jo vuosikausia, median jahtaama esimerkillinen Matti, joka hänkin päätyi lopulta alapäänsä paljastusten tielle ja pääsikin sitten rikkaisiin naimisiin. Matti nousee montusta joka kerta ylös kuin vieteriukko ja pitää suomalaista lööppilehdistöä yllä luotettavammin kuin toimittajat itse.

Suomalaisten rakkaimmat julkkikset ovat perinteisesti olleet urheilijoita. Kun urheilija tekee jotakin epäilyttävää, media teilaa tekosen jo niin valmiiksi, ettei selittelyille enää tilaa jää. Vaikea se on enää kenenkään uskoa, että pukinpartainen Jere Karalahti puhuisi totta, paitsi siltä osin, mikä on totta. Aivan varmasti ryyppäsi vapusta juhannukseen. Varsin hauska on vinosti myhäillä myös sille entiselle suloiselle naapurin likalle, mutta nykyiselle tyhymälle ämmälle, joka ihan epona meitä kaikkia rehtejä Suomen kansalaisia meni petkuttamaan.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi, saa suomalainen kaikkivoipaisuudessaan tuntea sen hetken olevansa helvetin paljon parempi, vaikka koulujenvälisessä tulikin jäätyä keihäänheitossa viimeiselle sijalle ja karsiinnuttua pikajuoksufinaalista. Eihän sinne hei kaikki edes päässeet. Minäkin tulin korkeushypyssä kolmanneksi tuloksella 153 cm. Tämän muiston siivittämänä meikäläisellä on varaa. Kun maha pullollaan makaa sohvalla ja vetää pari bisseä palan painikkeeksi sipsin murut rinnuksilla, olo on röyhtäisyn jälkeenkin vielä niin raskas, että kun urheilija kusee silmään, ainahan se pahalta tuntuu. Kyllä se vihlaisee, kun kansallissankari vetää toistamiseen dopingia tai ratkeaa ryyppäämään ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen rattijuopoksi. Vähän pahemmalta tuntuu, kun sankari menee ja toilailee kännissä puukon kanssa ja jopa osuu sillä ihmispoloonkin. Se vasta vihoviimeisen kurjaa on, kun jääkiekkoilija istuu joidenkin helvetin enkeleitten kerhotalossa ja sanoo luuriin monta kertaa vittu. Siis kerrassaan niin selvästi rikollinen, ettei sitä enää voi millään erottaa lasipöydällä lojuvasta valkoisesta jauheestakaan. Täysi kriminaali koko jätkä ja olikin onni, että media pelasti meidät diileri Karalahden Huumevälitys Oy:n lonkeroilta.

Suomalainen yleisö pystyy silmänräpäyksessä sivuuttamaan urheilijoitten entiset saavutukset ja ohittamaan sen kaiken työn ja tuskan, jota kansallisurheilijamme ovat uransa eteen tehneet ja kokeneet. Ajatelkaa nyt vaikka Myllylän Mikaa siellä suolla rämpimässä. Kuka tuota vapaaehtoisesti edes katselee saati siellä sitten vielä rämpii? Hullujahan ne ovat valmiiksi, mutta niin rakkaita, että maailmamme pysähtyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Urheilija voikin lohduttautua sillä, että entisten ja nykyisten rokkitähtien, artistien, taiteilijoitten ja kirjailijoitten rikokset, kähminnät, seksuaaliset häirinnät, kamanvedot, umpikännit ynnä muut perustouhut hädin nousevat edes otsikoihin. Kun tuhti ja parrakas bestsellermyyntiin yltävä veijarikirjailija istuu espoolaisessa kantakapakassa ja joutuu veriseen tappeluun joka ilta, media ei puhu siitä sanallakaan. Tarjoilija soittaa sedälle tapansa mukaan taksin ja kuski ojentaa nenäliinan, jolla kirjailija pyyhkii sydänverensä ohimoiltaan. Ketä kiinnostaa? Tai kun valtakunnan iskelmäkunkku leuhottaa kelsiturkki auki kylänraitilla ja liftaa harva se ilta ärrälle kaljanhakuun. Sen verran fiksu tyyppi, ettei sentään itse istu auton rattiin. Enpä silti tuotakaan tietäisi, jos en itse olisi nähnyt. Kirjoittamaton sääntö on myös se, että suomalaisen promillekusen noustessa artistin nuppiin, pitää telkkarinkin lentää hotellihuoneen ikkunasta. Tapauksen voi korkeintaan nähdä seurapiiriuutisten kuvatekstissä. Jessejanina pääsi viime viikolla heittämään television saksalaisen hotellin ikkunasta. Tie tähtiin on auki. Bändin uusin biisi on Saksan latauslistalla kolmosena.

Entä mitenkähän lie on suomalaisten rokkareiden huumebusinesten laita? Onkohan tuo edes olankohautuksen arvoinen ajatus. Monet parhaat biisitkin ovat vähintään kännissä väännettyjä ja parhaat kirjalliset tuotokset tervomaisesti krapuloissa aikaansaatuja. Sai Tolosen Jukkakin ihan uhrilta Jeesuksen oppien mukaan anteeksi, vaikka huumehöyryissään lävisti naisystävänsä keuhkon. Sitä paitsi sehän oli mustasukkaisuuksissaan tehty puukotus. Kaikkihan me sen ymmärrämme, että kun ihminen rakastaa toista niin kovasti, jotain tällaista aina tapahtuu. Näissä taiteilijoitten tapauksissa suomalaisen ymmärrys on ylitsevuotavaa. Meistä ikään kuin huokuu rakkaus ja suvaitsevaisuus eikä sydämiemme suuruudelle näy minkäänlaisia esteitä. Ja kun suomirokkarista on kyse sydämemme vain paisuu paisumistaan niin että pitkään tukoksissa olleet kyynelkanavatkin aukeavat.

En tiedä perustuuko taiteilijoitten syrjiminen tässä tapauksessa kunnioitukseen vai kateuteen. Ehkä suomalaiset ovat niin realistista porukkaa, että tietävät mihin niistä itsestä on ja mihin ei. Jokainenhan voi ryhtyä urheilijaksi, kaikki on vain halusta ja motiivista kiinni, mutta taiteilijoita pidetään niin kovin syntymälahjakkaina, että pienet valuviat ovat aivan harmittomia ja sellaiset voi helposti antaa anteeksi. Ne jopa kuuluvat asiaan. Itse asiassa ne kuuluvat jokaisen suomalaiseen, paitsi jos satut olemaan urheilija.

Käräytä pomosi -kampanja alkaa

Mäkkärillä oli viime yönä karmea pierutauti. Se on sikäli hankala vaiva, että Mac säikkyy jokaista peräpäästään tulevaa äänähdystä ja pierun tullen säntää kauhuissaan ylös ja katsoo häntäpäätään hämillään, vaihtaa rauhallisempaan paikkaan ja sama uudestaan. Koko yön. Olen sen verran herkkäuninen, että herään jokaiseen kynsien rapinaan. Ja nyt rapisi yön läpensä. Käytin koirat aamuyöstä pihallakin, josko helpotusta tulisi, mutta ei, ilmaa se vain oli. Viideltä sitten lopullinen herätys ja myrskyä päin. Sitten töihin.

Töissä on ollut viime päivinä kiirettä, kun kirjaa myydään taas halvalla ja liki jokainen myyjä on ollut sairaslomalla. En mää, mutta muut. Sitä on alkanut miettiä jo työolosuhteita, että miten niitä voisi parantaa, kun selkävaivaa on yhdellä jos toisellakin. Kassan takana ei kuitenkaan saa olla minkäänlaista jakkaraa, niin on kovin 50-lukulaista meillä. Patriarkka voimissaan vielä näinäkin päivinä. Asiakkaat eivät kuulemma tykkää, kun kassalla välillä piipahdetaan istuksimassa. Niiden mielestä se näyttää laiskalta. Niinhän se näyttääkin, jos siltä kantilta katsoo, että asiakas tulee, on paikalla viisi minuuttia eikä näe kokonaisuutta. Tuskin monellekaan asiakkaalle tulee mieleen, että ne myyjät tosiaan seisovat ja kävelevät koko päivän. Olenhan muistanut retostella niillä 12 000 askeleella, jotka kuormapäivinä askelmittariin kertyvät. Kyllä siinä niin tekisi mieli perse painaa jakkaraan vähäksi aikaa ja antaa välilevyn pullistusten valtoimenaan hetken pullistella. Se tekee hyvää. Saadaanhan me kyllä vessanpöntöllä istua sen aikaa, mitä nyt ihminen istuakseen ja asioimiseensa tarvitsee.

On siellä takahuoneessa se puujakkara, johon voi asiakkaiden herkästi häiriintyviltä silmiltä suojassa käydä pakaransa painamassa, jos oikein alkaa jalkoihin ottaa ja jos aikaa on. Harvoin on. Töitäkään siellä takana ei voi tehdä, kun takahuoneet mitoitetaan nykyisin siten, ettei siellä kukaan viihdy pitempään kuin on pakko. Valehtelematta meidänkin sosiaaliset tilat ovat peräti kolme neliötä. Ja nekin järjestetty pitkittäin. Neliön vie vessa, joka samalla toimii myös myös siivouskomerona. Vessaan päästäkseen on siirrettävä puujakkaraa. Ja jos siinä sattuu joku silloin istumaan ja samalla jotain napaansa vetämään, niin siitä on vain siirryttävä, jos toisella on kovin pissahätä. Siinä sitä sitten istutaan vierekkäin imurin kanssa vesihanan valuessa, kun ei millään viitsisi viedä toisen ruokahaluja.

No, samankokoisia ne tekevät nykyisin kaikista myymälöiden takahuoneista. Olen nähnyt ihan pohjapiirutukset erään vuonna 2011 valmistuvan kauppakeskuksen myymälöistä. Myyjien taukotiloista ei nimittäin turhaan vuokraa makseta, siinä kun menee kallista myyntitilaa hukkaan. Erikoista on kyllä, että arkkitehdit todella toteuttavat nämäkin markkinamiesten toiveet ilman, ettei kukaan eväänsäkään väräytä. Ehkä se on kovin haasteellista saada kolmeen neliöön mahtumaan astiakaappi, tiskiallas, roskakaappi, jääkaappi sekä vessanpönttö ja lavuaari. Sen lisäksi siellä roikkuvat myös myyjien ulkovaatteet, kengät ja kassit, mutta sehän ei ole kenenkään muiden kuin meidän murhe.

Tästäpä tuli sitten mieleen se, että Gigantissa ja Markantalossa ovat pistäneet oikein käräytä työkaverisi -kampanjan pystyyn (KSML), jotta kaikki epätoivotut, epäkorrektit ja epäluotettavat työntekijät saadaan kiinni. Kampanjan tarkoituksena on saada selville työpaikan ilmapiiriongelmat ennen niiden kärjistymistä. Just siitä se ilmapiiri varsin paranee. Milloinkahan meistä myyjistä löytyisi sen verran munaa, että alkaisimme käräytellä kaikkia mulkvistipomoja, jotka näitä kaikenlaisia työpaikan todellisia ilmapiiriongelmia aiheuttavat. En usko, että siihen menee enää kovin pitkään, vaikka saatanan sitkas olenkin.

Ikäraja K-15

En tiedä, kuinka moni on jo ehtinyt parahtaa tästä sisäministeri Anne Holmlundin (kok) aivopierusta asettaa ikärajoja nettisivustoille. Mutta parahdanpahan nyt kuitenkin.

Tuolta Arkadianmäen laelta kaiken näkee ehkä jotenkin niin kirkkaasti, aivan toisin kuin täältä loskan ja paskan seasta, ja varsinkin näillä netin hämyisillä kujilla kulkiessa...

Hän [Holmlund] ehdottaa harkittavaksi, että nettisivustoille luotaisiin ikärajoja ja asetettaisiin tarvittaessa järjestyksenvalvojat. (Hs.fi)

Habbo Hotellissa ikärajahan on jo 10 vuotta ja alle 15 vuoden ikäisiltä vaaditaan maksullisiin palveluihin vanhempien suostumus. Irc-Gallerian ikäraja on 12 vuotta. Molemmissa palveluissa on myös moderaattorit, joita järjestyksenvalvojiksi voidaan myös kutsua. Eli Holmlundin pitää siis tarkoittaa joitain muita virtuaalimestoja, keskustelufoorumeita ja sen sellaisia, ehkä jopa blogejakin tai sitten hän vain yksinkertaisesti ei tiedä mistä puhuu. Kyllähän netissä paljon pahaa on, sitä ei tosiaankaan käy kieltäminen.

Olisipa silti mielenkiintoista nähdä, millä tavalla otettaisiin selvää, minkä ikäinen nettichattaaja siellä koneen toisessa päässä oikein keskustelee. Ehkä foorumille päästäkseen voisi tehdä vaikkapa triviaalikyselyn, jonka perusteella voisi päätellä keskustelijan iän. Väärästä vastauksesta IP-osoite joutuisi sulkulistalle. Siinä on se ongelma, ettei koneelle tenavan perässä tullut isosisko pääsisi samalle sivustolle ihquilemaan tai äippä chattiyhteisön vauvapalstalle revittelemään ja niskoja taittelemaan stressaantuneelta mammaväeltä.

Toisaalta voisi myös luoda kaikille nettikortit, vähän niin kuin ajokortit. Olisi teoriakoe ja sitten ajokoe (tekisi muuten monelle poliitikollekin hyvää). Lisälaitteella päästäisiin sitten kaikki suomalaiset nettiin iän sallimille sivustoille ja meitä voitaisiin muutenkin holhota helpommin. Tietenkään sillä ei voisi estää ulkomaisten palvelimien kautta toimivien foorumien toimintaa. Meidän esikoinenkin se vain juttelee joidenkin vierasmaalaisten kanssa kaiken yötä ja päivääkin, niin ettei kouluun enää meinaa malttaa lähteä. Onhan siitä se hyvä puoli, että englanti on aina kymppi, ja kaipa se hauskaakin on, mutta hauskuutta ei suomalaisilla parane koskaan liikaa olla. Kaksi tuntia nettiä tai teeveetä päivässä max. Ylimenevä aika on epätervettä, sanoo tuore tutkimuskin. Milloinkahan tehdään tutkimus siltä pohjalta, että klassikkojen lukemista pitäisi rajoittaa vähintään kahteen tuntiin päivässä... tai miksei niille ehdoteta ikärajoja? (Ja siitä muuten tulikin mieleen, että kun elokuvissakaan eivät näyttelijät saisi enää tupakoida, niin miksi kirjoissa henkilöt tai tauluissa hahmot ja taidevalokuvissa ihmiset sitten saavat? Entäs taidevideoissa? Teemu Mäki?! Miksei kukaan koskaan puutu näihin räikeisiin epäkohtiin? Ai niin, hitto joo, nehän ovat taidetta.)

Ylipäätään minusta monesti tuntuu siltä, ettei monikaan poliitikko taida nykypäivänä tietää Internetistä paljoakaan eikä ymmärtävän laisinkaan sen toimintaperiaatteita. Tuossa taannoin luin parin vuoden hallituksen Tietoyhteiskuntaraportit, joissa pääpiirteittäin tarkoituksena on saada kaikki suomalaiset aktiivisiksi netin käyttäjiksi. Nyt tämä toiminta mitä nämä poliitikot yhtenään netissä roikkumisen torjumiseksi tutkimuksineen ja lausuntoineen tekevät on usein kovasti ristiriidassa tuota tavoitetta vastaan. Siis että harmittaahan se, että kun annetaan pelit ja vehkeet, muttei sitten osata olla siivosti siellä saatana!

Okei, tämän nettisivuston alaikäraja olkoon nyt kiroilun takia sitten vaikka 15 vuotta. Omat lapset saavat kyllä lukea, moraalikoodi kun on sieltä löysimmästä päästä. Välimerkkinä vitun käyttöä ei kukaan kestä, ei kestäisi vaikka joku käyttäisi välimerkkiä joka toisena sanana. Mitä välimerkkiä tää nyt välimerkki on? Eli ihan jokaiseen vittuun ei meillä siis takerruta. Toisin teki kuopuksen (10 v.) liikunnan opettaja tällä viikolla, kun luokkakaveri muodosti suullaan vittu-sanan, joten opettajasetä kävi käsivarteen kiinni ja puristi mustelmille. Hienoa. Mutta kumpi siis pahempi? Kumpi siis oikeasti loukkaa enemmän, ruumiilliset kuritukset vaiko se pikkupojan lausuma äänetön vittu? Vaiko netti? Ja pitäisikö kouluunkin asettaa ikärajat silloin, kun opettajat alkavat käyttäytyä yhtä harkitsemattomasti kuin apinat netissä konsanaan?

Huutoja hanurista

Keski-iän matalasuhdanne (löysin Kervålta, kiitos vaan taas niin pirusti) jatkuu, jatkuu kenties viisikymppiseksi asti. Kahdelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus 80 eri maassa paljastaa, ettei keski-iän kriisiltä välty kukaan ja että 44 vuoden iässä ihminen on eniten maassa. Se on ihan perkeleen maassa. Edessä ei näy enää mitään hauskaa ja taaksepäin ei pääse. Olen siis juuri matkalla kohti elämän mustinta ydintä. Sinne pääsevät tasapuolisesti kaikki, naidut ja naimattomat, äidit, isit ja lapsettomat. Aina kaikki on joka tapauksessa päin helvettiä, olet mikä olet.

- Paras arvaukseni [keski-iän ahdistuksen syyhyn] on, että ihmiset viimein oppivat luopumaan mahdottomista unelmistaan. He saavat odotuksensa tasolle, joka on mahdollinen saavuttaa, hän arvioi. - Siis näin sanoi Andrew Oswald, Warwickin yliopiston tutkija.

Toisaalta voisi olla kiitollinenkin monista asioista, esim. siitä ettei asteroidi osunut päähän (vakoilusatelliitilla on tosin vielä mahdollisuus) eikä oma tytär ole tietääkseni vielä palkannut kavereitaan ampumaan meikäläistä jalkajousella takaraivoon. Mitä tahansa voi tapahtua. Voisi siis olla kiitollinen myös siitä, ettei mitä tahansa tapahdu.

Nelikymppiset ovat typeriä. Antavat elämänsä suistua ahdinkoon ihan vain sen takia, että on pitänyt pistää unelmat realistisemmiksi. Mistä tässä nyt unelmoisi edes. Että pääsisi eroon kuukautisista ja pemssistä. Saisi selän kuntoon ja heräisi jonakin päivänä siihen, ettei mihinkään satu. Lääkärini kyllä väitti, että silloin ihminen on kuollut. Pitää siis olla kiitollinen vielä siitäkin, että sattuu. Kuka tätä valitusvirttä jaksaa lukea. Piti kirjoittaa ihan eri sävyyn, mutta ahdistus iski taas puun takaa.

Tyhjä pää, tyhjä katse

Luovan lauantain haasteena on katse. Tulos todellakin kuvastaa tämänhetkistä olotilaani. Olen tyhjä, ryppyinen, pelottava ja silti ilmeisen toiveikas omien viettelytaitojeni suhteen. Patsas on tosin satoja vuosia sitten omatekemä, se on pelkkää paperia ja liisteriä. Se on pudotettu ja kolhittu, sitä on osin syöty ja sen paikka on nykyisin vessassa. Siellä se tuijottaa päivästä toiseen pöntöllä kävijöitä tyhjillä silmillään ja kärsii kosteusvaurioista.

Miksei ovet aukene meillä?

Tytär on jumissa omassa huoneessaan. Se huikkasi sieltä juuri, että äiti hei, mun ovi ei aukea. Kahva ei liikahda paria milliä enempää. Ei siis sillä tyttärellä siellä mitään hätää ole. Katsoo telkkaria tai mesettää, mitä lie. Minulla nyt vain iski paniikki, että pitäisi päästä sinne sisäpuolelle. Kahdestaan ollaan kotona.

Olen nyt ottanut kahvan irti, mutta mitään ei tapahdu. Tuijottelen sitä reikää, mutta en kyllä yhtään tajua mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Otan nyt kuitenkin vasaran sekä joitakin mysteerisiä työkaluja mukaani ja lähden taas jatkamaan murtopuuhiani. Jos jollakulla rakkaista lukijoistani on kokemusta siitä, miten ihan tavallisen sisäoven jumituksen saa avattua, niin vastatkaa. Pian.

Edit. Unohtakaa koko juttu. Se aukesi kun hakkasin sitä vähän aikaa vasaralla.

Missäs minä oikein olen ollut?

Tarinan mukaan aidosta lapin jäästä (uskoo ken haluaa) kyhätty muutaman neliön Ice Bar löytyy Helsingin Kluuvista. Siellä voi 10 asteen pakkasessa nauttia ruotsalaista Absolut Vodkaa eri variaatioilla. Olinkin jo unohtanut millaista on ryypätä pakkasessa. Idioottimaista touhua. Siinä hommassa taisi nuoruudessa kuolla tuhatkertainen määrä aivosoluja sisätiloissa ryyppäämisen sijasta. Lienee siinä ollut sormillakin muutaman kerran kuolio lähellä. Kuset nyt on vähintään lirahtanut housuun. Ja nyt sitä pitää ihmisen näin ilmastonmuutoksen ja nostalgianosteen kulta-aikoina maksaa siitä, että pääsee palelluttamaan varpaansa johonkin helvetin pakkashuoneeseen. Kaupan takatiloissa sai niissä olla kyllä ennen vanhaan ihan ilmatteeksikin. Ei vaan ollut niin eksoottista sisustusta. Kyllä turisteja viedään taas kuin poroa.





















Ryhmäteatterissa käytiin katsomassa Ulla Tapanisen Lava-ammuntaa III - stay home -komiikkaa ja kuultiin konsertti samalla kertaa. Ulla Tapaninen on täysin kahjo, hulvaton ja hullu. Olen tunnetusti tosi tylsää yleisöä. Istun kuin intiaanipäällikkö. Minuun ei tee vaikutusta mikään. Saatan syrjäkarein vilkaista ääneen nauravaa yleisöä ja nyrpistää nenääni. Moukkia. Mitä nauramista tuossa nyt muka oli. Siksi en yleensä käy teattereissa. Olen tylsä ja pilaan muidenkin ilon. Mutta nyt oli pakko mennä, kun väkisin vietiin työn puolesta. Okei, pysyin ensimmäisen vartin aika hyvin intiaanikuosissa. Sitten alkoi vähän silmäkulmasta nykiä. Ja on pakko kyllä myöntää, että lopulta ihan oikeasti nauroin ääneen. Tapaninen muuten pisti kossupullonkin yleisöön kiertämään. Korkillisen sai ottaa. En kyllä ottanut.





















Julkkis nojaa liikennetolppaan.














Virgin Oilin tupakkaterassilta on ihastuttava näkymä, mutta ruuissa ei ole kehumista. Olen pari kertaa käynyt. Viimeksi perunat olivat outoja, öljyisiä lohkoja ja nyt pyöreitä kumipalloja. Söin kalaa, koska jo päivällä lounas oli aika raskas ja maha oli ihan pullollaan kaikenlaista. En tainnut joulunakaan syödä niin tuhdisti kuin eilen. Juomaan ei juuri pysynyt. Vatsassa ei illalla ollut tilaa kuin yhdelle oluelle.
















Tänä aamuna säntäsin kameran kanssa myyntikokoukseen Hotelli Vaakunan kymmenenteen kerrokseen.

Make my day and some most powerful tools

Silmät harittaa niin ettei pysty edes Blogilistaa selaamaan. Se lista on muutenkin niin oudon näköinen. Mitä lie touhuavat siellä oikein.

Kirjanmerkkikansionikin tyhjeni itsekseen tässä männä päivänä, siis muuten sinä samana päivänä, kun nettini kaatui... Arviolta sata ihan helvetin tärkeää kirjanmerkkiä on nyt poissa. Etipä tässä nyt sitten kaikenmaailman muistiin merkityt jorinat, sekä blogit, jotka eivät ole listoilla, ynnä muut luen sitten kun on aikaa-jutut.

Kaiken lisäksi blogini laskuri alkoi samaan aikaan toimia vain osittain. Se ei ottanut lainkaan blogilistan kautta tulleita huomioon. Ihan totta. Foliopipottakaa vaikka meikäläinen, mutta näin nyt vaan kävi.

No nyt olen opetellut googlereaderin käyttöä. Taidan pistää ihan tässä joku päivä linkkilistani uudeksi ja ehommaksi. Pitäisi linkata pari uutta blogia muutenkin. Ja jotenkin nyt alkoi tuntua siltä, että on viisainta laittaa omaan blogiin kaikki tärkeimmät linkit. Jotenkin kaikki on vaan mennyt niin hankalaksi, eikä aikaa ole järjestää mitään. Eikä energiaakaan. Sen verran olen tässä uurastanut, että lisäilin outlookiini nyt oikein sanoja, joita sisältäviä viestejä ei sitten enää ladata edes palvelimelta. Että turha kirjoittaa meikäläiselle virallista postia joissa on seuraavia sanoja tai lauseita:
- Use VPXL to add more inches to your willy!
- In just a few short weeks, you`ll watch with amazement as your pen!s
grows into the hardest, biggest, thickest and most powerful tool* you`ve ever imagined
- pen|s
- pen!s
- vpxl
- maximize
- Be really proud, that you are da Man!

...yms. Varmaan tajusitte pointin.

Mulle on käymässä nimittäin sähköpostin kanssa samalla tavalla kuin puhelimenkin kanssa. Olen alkanut inhota molempia. Sähköpostissa minua pidetään joka päivä kymmeniä kertoja miehenä, jonka elämän suurimpana haaveena on saada ihan oma järkky peenis ja yllättää sillä kaikki ilkeät naisihimiset, jotka ovat tähän asti aina pilkanneet male-stickiäni wee-weeksi. So humiliating. Myös puheluistani ja tekstiviesteistäni 99% koostuu ärsyttävistä viesteistä. En jaksa enää edes valittaa. Ettekä te jaksaisi enää lukea. Tuskin kukaan enää uskookaan.

Mutta! Olen kukitetuksi tullut, kiitos Celialle, jolla on uusi blogi Solmukohtia, Allylle, ill.:lle, Wilhelmiinalle ja Helenille. Ojennan tuoreet kukkaset nyt takaisin kaikille kukittajilleni ihan syystä.









Ja sen lisäksi kukitan kaikki kommentaattorini ja kaikki suosikkilistani bloggaajat. En kai minä muuten niiden blogeissa ravaisi, jos ne eivät kaikki jotenkin make my day. Mutta siinä oli jokin raja, että kymmenelle sai vaan antaa kukkia. No mut hei, mulla on varaa. Vai paljonko niistä pitäisi muka pulittaa.

* Most powerful tool?

Voit sä olla?

Näin sitä tuli oltua viikko bloggaamatta. Sinä aikana näppäimistön g-pis..., äh, g-kirjain on veltostunut siinä määrin, että sitä pitää näpyttää oikein kunnolla, ennen kuin tulosta alkaa tapahtua.

Oikeastaan koko viikolla ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Opiskeluhommat etenivät vain vähän, mutta koti-, työ- ja terveysasiat ovat pitkästä aikaa ajan tasalla. Ulkoistin neidin syntymäpäivät hohtokeilaukseen läheiselle liikunta-areenalle, sain palkat laskettua ja kävin hermoratakokeessa, joka oli sietämätön ja kivulias kokemus, mutta nyt siitä on sentään tutkittua tietoa siitä, etteivät hermoni ole lopullisesti menneet. Vielä yksi lääkärikeikka ensi viikolla ja sitten on edessä fysikaalisen hoidon kierre.

Mutta menneellä viikolla olen kyllä hävennyt pari kertaa oikein kunnolla. Meillä on sen verran pitkulainen huusholli, että toisessa päässä taloa ei aina tiedä mitä toisessa päässä tapahtuu. Olin lukemassa sähköpostistani haastattelemani henkilön mielenkiintoisia vastauksia, kun kuulin ulkoa Macin haukuntaa. Koirien piti kyllä olla sisällä, mutta ovet ovat niille pelkkiä hidasteita, varsinkin silloin kun väliovesta unohtuu hetkittäin ottaa kahva pois (joku päivä ne vielä oppivat laittamaan sen kahvankin takaisin oveen...). No, juoksen sitten sukkasillani pihalle valmiina spurttaamaan tielle asti koirien perässä, kun naapurin herra avaa oven ja taluttaa Mäkkäriä ulos. Puck tapansa mukaan tuhisee ja pomppii innostuneena vierellä, koska kaikki äksön on siitä niin pirun mukavaa. Se on luultavasti pomppinut yhtä innoissaan mennessä kuin tullessakin. Kunhan jotakin tapahtuu ja tuhina käy.

Siinä sitten kävi ilmi, että Mac oli mennyt naapurin ovelle, avannut sen omatoimisesti ja rynnännyt sisälle. Niillä kun on se tyttökoira siellä. Oli kuulemma kysynyt neitokaiselta vain, että voitsäolla, mutta ankarat vanhemmat olivat sitä mieltä, ettei meidän sekarotuinen piskimme ole soveliasta seuraa tuolle rotunsa huippuedustajalle. Juoksuaikaa ei heidän tietääkseen myöskään ole meneillään, mutta Mac on ainakin viime aikoina harjoitellut nylkyttämistä tiuhaan Puckin kanssa. Ihme homoja. Nuusku ja Nylykky.

Minä sitten nolona ja anteeksi pyydellen raijaan koirani kotiin ja nuhtelen niitä ankarasti. Missään tapauksessa ei ole suotavaa, että naapuriin mennään omia aikojaan. Joo ei mennä, pojat lupaavat päät painuksissa ja korvat roikkuen ja minä vielä patistan ne jäähylle makuuhuoneeseen oven taakse, jossa ne pysyvät sen viisi sekuntia. Lupauksiin ei liene voida luottaa, koska jo seuraavana päivänä sama toistuu ja koirat löytyvät jälleen naapurista.

Tauko paikallaan

fancygens.com

Järki ja tunteet

Katsoin tänään jälleen kerran Järki ja tunteet. Kuljin television ohi ja se oli siinä. En vaan mitenkään voi vastustaa kirjailtujen nenäliinojen hypistelyä, en poskipäitten nyppimisiä, en syviä niiauksia, en liian pieniä katseita, en synkeällä niityllä valkoisissa mekoissaan juoksentelevia neitokaisia, en herrasmieselkeitä, enkä varsinkaan tukahdutettuja tunnekuohuja.

Tukahdutettujen tunnekuohujen seuraaminen on ihan parasta. Se voittaa minkä tahansa äxönin mennen tullen. Ja varsinkin kun kuohahtaa niin että pyörtyy tai purskahtaa onnesta vuolaaseen itkuun. Ja entäpä kun eversti meinaa tulla hulluksi puhtoisen ja spontaanin rakkaansa sairastaessa. Mie oon myyty. Tilanne on silloin se, että meikäläisen silmät alkavat vuotaa. Ja se hävettää niin paljon, että jos joku on kotona ja kulkee ohi, alan epämääräisesti yskiä, koska myös yskänpuuskat nostavat vedet silmiin. Ja sepä tässä on niin omituista. Pidän itseäni hyvinkin realistisena ihmisenä, enkä tarvitse tällaisia tunteita kuin television katseluun. Jotenkin näinä hetkinä sitä alkaa uskoa sielunvaellukseen ja entisiin elämiin. Tässä elämässä tällaiset tunteet eivät vain voi olla mahdollisia - jo pelkästään empiirisen kokemuksen kautta ja toisaalta, eihän kukaan usko tällaisiin hömpötyksiin. Jostakin (ehkä Uutislehti satasesta) luin, että 75% miehistä ja 70% naisista eivät usko mihinkään hömppyyteen. Se kuuluu vain kirjallisuuteen ja rakkausviihteeseen. Eli ihmiset kykenevät erottamaan todellisuuden saduista. Siis todella nämä reaktiot on tarkoitettu vain tarinoiden kuuntelemiseen, lukemiseen ja katselemiseen.

Etappisian blogissa on ollut puhetta rakkaudesta. Sikäli miten minä rakkauden olen ymmärtänyt on luettavissa sieltä, mutta alan aina epäillä omia käsityksiäni näitä hömppäelokuvia katsellessa. Mikä siinä on, että valkoisella ratsulla mustaan viittaan pukeutuneet miehet tulevat joka kerta jotenkin puun takaa. En edes erityisemmin pidä hevosista.

_________________________________________________________________

Ehkä minultakin kuten monelta muultakin odotetaan kommenttia Vuoden blogit tulosten johdosta. Luultavasti kaikki meni niin kuin piti, koska Blogilistan topkymppejä ei porukassa paljoa näkynyt. Kulttuuriväen onkin aika ottaa huomioon kyynisten kansalaisten tukahdetut tunnekuohut. Mutta Mari Koo ja Kemppinen saivat siellä useampia voittoja, jotka minusta olivat turhia. Susu olisi voinut voittaa ihan yksinään koko kakun ja vuoden sosiaalisin blogi olisi kuulunut Ikkunaiinekselle. Ei missään muualla käydä niin kiihkeitä keskusteluja. Sosiaalisuus blogeissa ei minusta ole sitä, että tavataan livenä, vaan sitä, että se sosiaalisuus tapahtuu juuri netissä.

Sekuntiruno

Runotorstain 74. haasteena kirjoitetaan tämän kuvan inspiroimana.





Alkuper. kuvalähde/Source: Wikimedia Commons


Voisin kääntää vielä
yhden lehden
ennen kuin lähden.


______________________________________________________________

Ja valokuvatorstain Jatka [samasta] kuvasta-haasteeseen sitten tämä:

Nokkosrokko my ass

No on se kumma, ettei bloggareita kiinnosta väitöskirjasta väittäminen. Voi verkkoproosat sentään. Ei se kyllä kiinnosta Mari Koonkaan blogissa. Tosin ajankohta on vähän huono, kun Voimalassa on ollut näytillä valtava pillu, mutta pienempikin vissiin väikkärin voittaisi. Minua taasen ei pillu jaksa kiinnostaa. Siitä syystä jaksoinkin sitä väikkäriä lukea, kun niin moni on ihmetellyt että kuinka kummassa. Kas kun ei ole sitä elämää.

No ja nyt on niin, että myöhään eilen illalla aloin kutista ihan kammottavalla tavalla. Kämmenen kokoisia paiseita nousi olkapäille, pakaroihin, kaulalle ja kylkiin. Sinne tänne ilmaantui uusia kutisevia näppyjä ihan minuutissa ja olin tulla hulluksi. Raavin itseäni ja käänsin samalla lääkekaapin nurin, kun etsin hätäpäissäni antihistamiinia, eikä löydy. Kävin melkein teiniinkin käsiksi, kun se oli syönyt omat heinänuhalääkkeensä kesällä loppuun. Kyllä voi hyvät yksinhuoltajaparat, mitä kaikkea nekin joutuvat kokemaan. Minulla täällä kolme lasta, kaksi koiraa, isäntä Prahassa ja auto lentokentällä. Kävi mielessä, että lähtisin taksilla lääkäriin ja jättäisin pesueeni pahnoilleen makoilemaan, kun eivät olleet unessakaan vielä. Kirkuivatkin, kun kävin näyttämässä paiseitani.

Kai siihen tarvittaisiin varmaan ambulanssi, että täältä lähtisin keskellä yötä johonkin. Aloin sitten draamalliseen tyyliini tunnustella kieltäni, joka tuntui tietenkin heti omituisen suurelta. Työnsin sen oikein peilin edessä ulos ja tarkistin. Isolta se näytti. Myös huuleni tuntuivat turpoavan ja ihan kuin kurkkukin olisi ollut outo. Jo minä ajattelin, että loppu tulee, jumalauta.

Menin kuitenkin ambulanssin soittamisen sijasta suihkuun, jotta olen sitten siisti ruumiskärryissä, ja lotrasinkin puoli tuntia, koska se tuntui helpottavan. Mutta aina kun yritin tulla sieltä pois, kutina yltyi vain. Henki sentään kulki joka kerta. Suihkussa ei kuitenkaan voi nukkua, joten pakko sieltä oli pois tulla. Tiedän yhden, joka nukkui kolmannen kerroksen huoneiston suihkussa. Siinä meni sekin kerrostalo.

Lopulta löysin hyttysen pistoihin tarkoitetun Etonon, ja levittelin sitä joka puolelle. Vähän kun tilanne helpottui käänsin lääkekaapin uudestaan nurin ja kas, siellä oli ihan ehta paketti Heinixiä. Joskus puolen yön jälkeen (en uskaltanut katsoa kelloa), kutina alkoi hellittää jatkuakseen taas aamulla ennen viittä. Lisää vaan antihistamiinia napaan ja jo vain pääsin töihinkin sentään. Vieläkin tosin kutajaa ilkeästi sieltä täältä, mutta tämän kestää. Vähän niin kuin kirppuja olisi, vaikkei niitä kyllä ole ollut. Nuorena likkana oli kyllä kerran syyhypunkki tai oli niitä varmaan useampia. Tekivät niitä käytäviä ihon alle. Hyi olkoon. En kerro.

Nokkosrokko voi puhjeta ihan mistä syystä tahansa. Turha edes arvuutella, mistä se tuli. Söin kyllä eilen lounaaksi salaatin, jollaista en ennen ole syönyt. Kävin tänä aamuna samassa kaupassa lukemassa salaatin tuoteselostuksen, josta sen ostinkin, eikä siinä ollut mitään erikoista, paitsi taatelia. Kuka nyt taateliallergiasta kärsisi. Taateliallergia. Niin varmaan.

Olen kaksi kertaa aiemminkin saanut vastaavanlaisen kohtauksen. Kahdeksanvuotiaana heti Libanonin matkan jälkeen suoraan lentokentältä minut vietiin kutiavia paiseita täynnänsä lääkärille, jolta muistan saaneeni lääkitykseksi lapaset ja nuhteet kulkukissan silittämisestä Johannes Kastajan luolassa. Toisella kerralla rokko pukkasi häitteni aattona. Siihen eivät antihistamiinitkaan auttaneet, ja illalla oli haettava piikki perseeseen, jotta matka alttarille sujuisi hillumatta. Niin niin, ruumis tietää paljon asioita etukäteen ja yrittää kai kertoakin jotain. Mutta ei kai sen mielipiteet sen kummempia ole kuin minunkaan. Mistä tästäkään tietää, mitä mieltä se nyt oli ja mistä. Jokin protesti jotakin vastaan tämä kuitenkin oli.

Väitösjuoruja ja harhaisia todellisuuksia

Selailin eilen Risto Niemi-Pynttärin väitöskirjaa Verkkoproosa. Tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta. Luinkin sitä paikoin mietteissäni ja eilen minulla oli siitä paljonkin sanottavaa. Ihme että sain yöllä edes unta. Niin säkenöiviä ajatuksia aivoissani tuikahteli. Miten tänään pää onkin yllättäen kuin lingottu pipo, eikä sanottavaa ole enää helppo tämän päiväisen inventaarion jäljiltä puristaa. Onneksi Viides rooli on jo pohtinut hieman tutkimusta ja siitä muistui mieleen se olennainen asia, joka aiheutti minussa suurta ihmetystä. Viides rooli kirjoittaa Niemi-Pynttärin sanoneen, että todellisuus on se, mikä jaetaan toisten kanssa, ei vain katsomalla ja kuuntelemalla, vaan keskustelemalla.

Ihan ensin kuitenkin haluaisin juoruta. Harvoin väitöskirjoista juoruillaan, mutta näin meheviä uutisia on tietenkin aina ilo jakaa. Väitöskirjan sivuille ovat päässeet jokuset bloggaritkin. Veloenan ja hetket-blogin mehukkaita metaforia luonnehdittiin pitkään, samoin Pettäjän kotona -blogin fiktiivisyyttä. Ylipäätään Niemi-Pynttäri on pohtinut verkkokirjoittamisen kielenkäyttöä ja kielenkäyttämisen muotoja niin suurella antaumuksella, ettei aukkoja hevin löydy. Lisäksi Niemi-Pynttäri on punninnut blogin perustamisen syitä, yksityisyyden ja julkisuuden rajoja, sekä tietenkin dialogisuutta ja sosiaalista verkkoelämää. Näin ollen väitöskirjaan ovat myös päässeet keskustelujen kiistämätön kuningattaremme Ikkunaiines (s.111 ja 371) sekä verraton vyöryttäjämme Minh (s.363).

Mutta asiaan, joka ei kiinnosta kuin asianosaisia. Täällä käykin muutamia, joten jos ei aihe muita kiinnosta, niin hypätkää tuonne loppuun, jossa tarjotaan kahvia ja pullaa.

Sivulta 448 alkaen väitöskirja sisältää pitkän analyysin edesmenneen Jippiin Kirjallisuusfoorumin vuosia kestäneestä kriisistä. Voitteko kuvitella? Väitöskirja foorumin kriisistä. Perhana. Tuostahan olisin voinut itsekin väitellä. Toki sen alun 400 sivua olisi joutunut tekemään joku muu ja tässä tapauksessa ehdottomasti Niemi-Pynttäri, jos joku. Jokin aikaa sitten muistan Niemi-Pynttärin olleen hieman hakoteillä verkkodialogin meiningin kanssa, mutta nyt idea oli löytänyt perille ja tulos oli varsin joviaali. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Joka tapauksessa ilman tuota väitöskirjan osuutta aika olisi kullannut meitsin muistot, ja olisin hyvinkin voinut elellä pitkään siinä autuaassa unohduksen tilassa, ettei juonittelijoita muka ole. On niitä ainakin yksi.

Niemi-Pynttärin kokemus tuon kirjallisuusfoorumin kriisistä poikkeaa omastani täysin. Hänen mukaansa kriisin syynä oli foorumin perustajajäsenen kirjailija Donna Scepticin (ent. Ronah*) virtuoosimainen kielenkäyttö ja hänen ylimielisyytensä, jonka takia tuon huonon yhteisön jäsenet pyrkivät tekemään Donna Scepticistä syntipukin ja uhraamaan hänet. Niemi-Pynttärin tulkinta on siis tämä, että siellä joukolla hyökättiin Donnaa vastaan syntipukin löytämisen toivossa. Minun näkemykseni on aivan päinvastainen. Donna Scepticiä vastaan hyökkäsi vain yksi henkilö, joka kirjoitti monella eri nimimerkillä. Sen näki ja kuuli, sen jopa haistoi.

Minua siis ihmetyttää, kuinka näin erilaiset tulkinnat voi syntyä vuosia kestäneestä kinastelun seuraamisesta. Siihen ehkä vaikuttaa se, että olimme useat Donnan kanssa sähköpostikirjeenvaihdossa, kävin jopa tapaamassa häntä kerran kesäreissullani. Tuon kinastelun takana jaoimme todellisuuttamme myös muiden foorumilaisten kesken. Meille oli päivänselvää, että oli vain yksi juonitteleva häirikkö, eikä se ollut Donna. Ja tuon häirikön päämääränä oli jostakin syystä saada Donna Sceptic ja välillä allekirjoittanutkin hulluuden partaalle siinä lähes onnistuen. Lopulta foorumista muodostuikin näiden kahden välinen taistelutanner. "Keskustelu" oli aivan sietämätöntä kinastelua, provosointia ja tahallista ärsyttämistä. Eikä se loppunut ollenkaan. Niemi-Pynttärin mukaan kyse oli yhteisön kriisistä. Kyllä kyse oli ihan vain kahden ihmisen välisestä kriisistä, josta muodostui molempien elämää kannatteleva missio. Yhteisössä sinänsä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Mehän perustimme tuon kriisin keskellä parinkymmenen hengen salaseuran, jonne häirikköä ei sitten kutsuttu. Donna kyllä kutsuttiin useampaankin kertaan, mutta hän kieltäytyi aina. Joka tapauksessa muistini mukaan viimeinen kommenttini foorumille oli jotenkin sinne päin, että tästä ei tule enää hevonhelvettiä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, ettei verkkokeskustelussa voi jakaa todellisuutta. Antennit pitää olla edes samaan suuntaan ja vastaanotin samalla taajuudella. On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.

Tässä vielä mukana olleille ikävien muistojen kunniaksi ote väitöskirjasta:

Donna Scepticiin liittyvä paranoia kasvoi lopulta siihen mittaan, että
viimein joku epäili, että sama kirjailija olisi useiden foorumin keskeisten nimimerkkien
takana:

Nyt näköjään transseksuaali Donna [nimi poistettu] pisti koko naisenergiansa
likoon. Eilen putkahti jo tämä Miss Daisy, tänään Saara ja Sylvi.
Naisenergiaan lasken myös vanhan aaken […] (luulottelija (20.5.2005).

Tässä vaiheessa nämä foorumin keskeiset ja sosiaalisesti arvostetut
nimimerkit Miss Daisy, Saara* ja Sylvi olivat myös menettäneet luotettavuutensa.
Tämä osoittaa kuinka kohtuuttomaksi ”donnahysteria” oli mennyt.
Kun uskottavuus hahmoihin katoaa, edes positiiviset kommentit toisten
viesteihin eivät ole enää uskottavia. He kuitenkin he onnistuivat palauttamaan
jonkinlaisen uskottavuuden foorumille. Kirjallisuus-foorumin kriisi
laantui hieman kesällä 2005, ja Donna Sceptic pysyi foorumilla, kunnes Jippiifoorumit
uudistettiin niin, että nimimerkit rekisteröitiin ja foorumi hiljeni vähitellen.

No niin, nyt sitä kahvia ja pullaa.

* Kröhm.

Kuka kuljettaa juonta?

Olen lukemassa kirjaa Kirjoita hyvin - ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (toinen uudistettu laitos, Tammi, 2002). Sen on kirjoittanut toimittaja Marketta Rentola. Kirjoittamisen opettamisesta on puhuttu paljon. Epäilijöitä riittää, meitsi mukaan lukien. Olenhan kaikki runo-, proosa- ja lehtiavustajakirjoituskurssit sen kummemmin kehittymättä läpensä käynyt, paitsi tätä, mitä nyt käyn. Tai käyn ja käyn, mitään en ole vieläkään saanut aikaiseksi. On vähän ollut motivaatio hukassa, koska motivaationa on pelkkä todistuksen saaminen. Onhan tämä maa niin titteleiden kipeä, ettei täällä mitään työtä saa pelkästään kertomalla, että onhan tässä tullut jonkin verran kirjoitettua, notta pääsiskös töihin? Itse asiassa lehtiinkään on turha tarjota mitään juttua ilman jonkinlaista todistetta siitä, että on kirjoittanut ennenkin. Eipä silti, että olisi mitään tarjottavanakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Joka tapauksessa vaikka toiselle ihmiselle ei millään pysty välittämään sitä päänsisäistä tapahtumaa, jonka avulla tekstiä syntyy, kursseista on ainakin se hyöty, että on pakko kirjoittaa (on ja on, joo, ihan kohta). Ja kirjoittamalla monesti oppii ainakin vähän kirjoittamaan. Tämä ei kyllä koske esimerkiksi Kirkkonummen Sanomien toimitusta, mutta noin yleensä se mahdollisuus on aina olemassa, että edes vähän kehittyy. Voihan joku hautoa päässään pitkäänkin asioita ennen kuin laittaa ne hienosti paperille. Vähän niin kuin serkun lapsi, joka alle vuoden vanhana sanoi kerran kissa, eikä sen jälkeen puhunut mitään kokonaiseen vuoteen, mutta eräänä iltana äitinsä laulaessa tuutulaulua poika sanoi selvästi: äiti, älä laula. Eli ihan välttämätöntä harjoittelukaan ei ole. Mutta kyllä se tekniikkaan voi auttaa, jos esimerkiksi maalaa tauluja. En usko, että maalamatta voi oppia maalaamaan, soittamatta soittamaan ja kirjoittamatta kirjoittamaan. Ja kursseilla on pakko kirjoittaa, mikä on erittäin hyvä keino silloin, jos muutoin ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja mitä kirjoittaisi. Tässäkin Rentolan uuvuttavassa opuksessa on hirveästi harjoituksia, muistilistoja ja suoranaisia kaavoja, joilla lukijan voi koukuttaa. Puuttumatta nyt kuitenkaan tämän enempää kirjoittajakoulutukseen, haluaisin takertua kaavojen juonitteluun.

"Juonittelija kuljettaa juonta. Hän valehtelee, teeskentelee ystävää tai rakastettua. Hän myrkyttää viattoman sankarin mielen, huijaa hyväsydämistä naista tai yksinkertaista vanginvartijaa. Hän nauttii, kun saa muut kärsimään. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha."

Kursseilla olen aiemminkin törmännyt tähän juonitteluun. Kuka siis kuljettaa juonta? Kirjoittaja vai juonittelija? Eikö ilman juonittelijaa juoni tosiaankaan voi kulkea? Kun Rentola ja muutkin kouluttajat tarjoavat juonittelevaa henkilöhahmoa itsestään selvänä osana proosan juonta, minä valahdan ihan veteläksi ja into kirjoittamiseen hulahtaa helvettiin. Minä haluaisin nimittäin nähdä ihan livenä kerrankin edes yhden aidon juonittelijan, siis sellaisen ihmisen, joka juonittelee läpi elämänsä aina jotakin, on selittämättömän paha ja loputtoman kostonhimoinen paholainen, jonka käkätys kaikuu vielä haudan takaakin korviini. Mutta sellaisia ihmisiä ei ole. On pahiksia ja patologisia valehtelijoita, on tappajia ja ilkimyksiä ja rehellisiä huijareita, mutta juonittelijoita, herrantähden!

Juonittelijan ovat alun alkaen keksineet kirjailijat, joiden tarinan juoni on alkanut laahata ja on pitänyt keksiä selkeä kontrasti hyvän ja pahan välille; sankari ja juonittelija. Niinpä ihmiset lukevat tai katsovat nykyisinkin televisiosta joka päivä jonkun juonittelijan juonia. Juonittelija on iskostettu mieliimme niin päivänselväksi asiaksi, että tuntuu kuin niitä eläisi meidän keskellämme, jokaisessa suvussa, jokaisessa perheessä, jokaisessa talossa, jokaisessa työpaikassa, jokaisessa yhteisössä. Jopa bloggareihin on siis pesiytynyt juonittelijoita, jotka päivät pääksytysten punovat juoniaan toisten bloggareiden päänmenoksi. Uskottavaa? Ketä kiinnostaa?

Jo lapsille opetetaan saduissa, miten juonitellaan. Juonittelemalla saadaan erityisesti rakastajia, rahaa ja kunniaa. Nykyisinkin juonittelijoita on erityisesti pesiytynyt suomalaisiin kerrostaloihin, joissa ne lähikuvassa siristelevät silmiään ja puhuvat pitkään itsekseen. Ilman juonittelijoita yhdessäkään loppumattomassa saippuasarjassa ei olisi viittä osaa enempää, koska elämä yksinään ei sisällöntuottajille riitä. Juoni alkaa laahata ja katsoja tai lukija menettää mielenkiintonsa. Ja se menettää mielenkiintonsa siksi, että se on pienestä pitäen opetettu kuvittelemaan juonittelijoiden kuuluvan tähän maailmaan ja kehittelemään äksöniä tylsien ihmisten tylsään elämään. Tässä herää myös kysymys satujen kyseenalaistamattoman hyväätekevästä vaikutuksesta lapsukaisiimme, mutta näin äkkiseltään tökkäistynä se taitaa olla tabu, ja tabussa on nyt hieman liikaa meikäläiselle tällä erää.

Yhtä kaikki tässä juonittelijassa piileekin se syy, miksi en kestä saippuasarjoja enkä niitä vastaavaa kirjallisuuttakaan. Sisällönhän pitäisi olla uskottava. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha ei yksinkertaisesti riitä minulle. Minun pitäisi nimenomaan tietää miksi, ja silloin kyse ei enää varsinaisesti ole juonittelijasta, vaan mieleltään järkkyneestä ja läpensä katkerasta ihmisestä, jolla hänelläkin on tarinansa.

Katso mitä syötät

Tämän uutisen kontekstissa uusi Atrian mainos on vähintäänkin naurettava, puhumattakaan siitä, mitä se tekee ennakkoluuloisessa Suomessa maahanmuuttajien ravintolabisneksille. Tuossa mainoksessa äimistynyt Eija Vilpas ilmeisesti jossakin päin ulkomaita (tai jossakin mitasinasanoa-ravintolassa) tiedustelee annoksensa alkuperää saamatta siihen kunnollista vastausta, paitsi tietty lopussa on opetus, että kun ostat Atrian kotimaista lihaa, tiedät mitä syöt.

Ennen vanhaan jauheliha tehtiin lihatiskillä. Kylmiössä roikkui kokonaisia ruhoja, ne paloiteltiin ja lihat eroteltiin muovisiin laatikoihin. Palasia lenteli takahuoneessa joskus niin, että niitä piti väistellä, jottei saanut potkasta päin pläsiä. Laatikoissa olevat lihat säilytettiin sitten kylmähuoneessa. Kuka niitä päivämääriä tiesi, milloin se ruho tulikaan, milloin paloiteltiin ja kuinka kauan ne laatikot siellä seisoivat. Liha kuitenkin nuuskittiin aina etukäteen ja jauhelihamyllyyn survottiin kaikki mikä ei haissut kovin pahalle. Kauppias jopa pesi kätensä ennen lihan jauhamista. Nuori lihamestari kuitenkin kerran tuli kiireellä vessasta ulos eikä kauppias kuullut veden kohisevan. Sen jälkeen miesten vessaan tupsahti lappu, jossa sanottiin: kyrpäjäisin käsin ei pidä sinun koskaan jauhelihaasi jauhaman.

Nämä hyvä arvot on nyt siis heitetty (inhimilliseen erehdykseen vedoten) pois ja tilalle on otettu Ruotsin malli, jossa jauhelihamyllyyn sekoitetaan kaikki päivämääränsä ylittäneet lihat tai liimataan vanhan etiketin päälle uusi lappu paremmalla päivämäärällä. Ja onpa Pirkanmaata myöten jauhelihan seasta löytynyt jopa ulostusperäisiä bakteerejakin.


Suomalaiset ovat pitkään olleet ylpeitä ruokansa puhtaudesta ja sen alkuperästä. Sikavideoitten ja kanalan kurjuuksien jälkeen ne arvot siitä hyvästä ruuasta pitäisi myös sisäistää. Suomi alkaa näyttää vähän joka suhteessa yhtä pahalta kuin mikä muu maa tahansa.

Hulluja nuo kiinalaiset

Eilisestä alkaen mieltäni ovat kaihertaneet kiinalaiset. Hyvä kun sain yöllä unta. Yömyssykään ei riittänyt rauhoittamaan ravisteltua mieltäni. Ennen vanhaan kiinalaiset olivat viisaita, zeniläisiä ajattelijoita, yksinkertaisuuden ymmärtäjiä, puutarhaihmisiä. Mutta näinhän ei toki ole enää.

Harvoin saa kokea niin sivistävän myötähäpeällisiä hetkiä kuin televisiota katsellessa, varsinkin eilen (mtv3.doc ke 02.01.Chongqing - maailman suurin kaupunki), ja se oli sentään sykähdyttävin kokemus aikoihin. Joskus jotkut suomalaiset näyttelijät saavat aikaan saman tunteen, mutta nämä aikamme apinoiden planeetan asukit sentään olivat kiinalaisen metropolin mainosmiehiä, kommunistipuolueen kapitalistijäseniä, joiden päämääränä on tehdä Kiinasta maailman mahtivaltio ja tienata samalla hitosti hynää.

Se taitaa kiinalaisilla olla sama juttu kuin meilläkin. Kuulutaan johonkin ihan tavan vuoksi, niin kuin minäkin kirkkoon sentään. Ja vaikka arvomaailma ei nyt ihan natsaakaan perusoppien kanssa, sitä voi aina soveltaa. Nykykiinalainen ajattelee kommunisminsa vissiin sillä tavalla, että kun itse tienaa aivan helvetisti ja kiihtyvällä tahdilla, joku toinenkin voi hei tienata. Ja jos ei, niin se on sit vaa oma moka. Kaikki on vain itsestä kiinni. No niin kuin täällä meillä Blogistaniassa, kyllähän te tiedätte. Tärkeintähän on kuitenkin saada se ökytalo, poreamme ja golfkenttä, kun kaikilla muillakin on. Minulla ei kyllä ole, mutta kiinalaisten mielestä meillä on. Kaikilla. Tuli ihan mieleen apinalauma, jolle on yhtäkkiä annettu puitteet porvarilliseen luxuselämään. Ihan samalla tavalla kuin eurooppalaisille aikoinaan, mutta paljon, paljon yhtäkkisemmin. Aivan kuin seuraisi jotakin nykyaikaan sijoitettua pikakelaustakaumaa, jonka tuhoisat seuraukset ovat tiedossa, mutta jota ei voi pysäyttää.

Kiinalaisten ketjupolttaja-mainosmiesten mukaan me pidämme heitä uhkana, koska emme tunne heitä. Kukaan ei maininnut saasteita eikä ilmastonmuutosta. Vähän niin kuin meillä täällä Blogistaniassa, kyllähän te tiedätte. Eikä mainita sitä ilmastonmuutosta siellä! Mutta 31 miljoonan asukkaan Chongqingin kaupungin yllä leijuvat jo nyt ikuiset saastepilvet. Ja ne vetivät röökiäkin sisällä työpaikalla! Kaikki on nyt mahdollista. Siis siinä ei nyt vain ole mitään vikaa, että kiinalainen rakentaa länsimaisia kulissejaan yötä päivää, tekee kaiken halvemmalla kuin muut, kaksi kertaa nopeammin ja korkeammalle kuin muut ja omien puheittensa mukaan paremmin kuin muut. Kiinalaisista oli myös mukavaa, että ulkomailta asti ollaan oltu Kiinasta niin kiinnostuneita ja toimintoja ollaan sillä tavalla hauskasti sinne päin siirretty ja yrityskauppoja tehty. Kukaan ei tainnut muistaa niitä pieniä kiinalaisia puurtajia, joiden pikkukätösillä tehdään tähän maailmaan kaikkea kivaa. Puhuvat siellä riisipelloillaan jo kännykkäänkin. Kyllä mainosmiestäkin niin nauratti se. Kiinalaisten markkinahapatus oli niin noloa, että Sarasvuokin on vietävä sinne pikavauhtia koulutukseen, jos meinataan mekin pysyä apinoiden planeetan kehityksen kyydissä.

No, ehkä sivistävät puheenvuorot tähän hieman rasistissävyiseen vuodatukseen voisivat ollakin paikallaan, siis sellaiset, että mitä ei saisi julkisesti sanoa, koska se ei ole hienoa käytöstä, mutta minä tiedän sen jo.

Olisi vähän ennustajaeukolle asiaa

Ja mitähän tämä nyt mahtaa ennustaa? Vai valoinko vain oman kuvan ja miksi? Olenko nyt aivan siis rakastumassa itseeni? Vai onko tuo joku sonni? Vuoden sonni? Käynkö kenties piakkoin Tuurin ostosparatiisissa? Vai onko siinä itse Istuva Härkä? Ehkä sittenkin otan tänä vuonna härkää sarvista? Tai tuijotan uutta lankkuaitaa, vai oliko se naapurin uutta lehemää!?

Älytöntä. Pitää lopettaa nämä tinan valamiset, kun ne menevät näin mahdottomiksi aina.

Rahvas ampui ilotulistusraketteja

Tämän runon nimi on

Kun rahvas ampui ilotulistusraketteja i Kyrkslätt

Kuulka nyt,
kun minu kasvihuone,
vene ja pressu
och alla är så när,
tässä ole kuin kaksisata metriä,
ja te vain... mikä se sana on...
ilotulistusraketteja
lähetätte taivaalle
niin kuulka,
se pitää loppua nyt.
Niin monena vuotena
on meinannut
tikku osua.

Runotorstain 73. haaste















Olimme jo lopettaneet ennen kuin saimme ansaitut nuhteemme, ja vene, pressu ja kasvihuone och alla säästyivät tikulta. Siis siinä paketissa oli olevinaan viisi pientä rakettia, vai mitä hittoja nämä ovat?

Valokuvatorstain kuvapeittohaaste