Miten unohdan yölliset puuhasteluni

Minulla se rittää touhua öisin. Aikansa kun hakkaa äijää, että "lakkaa perkele kuorsaamasta", eikä se lakkaa, sitä ottaa vuoteensa ja käy. No ei, mutta jos olisin maailman vahvin nainen niin ottaisin. Nyt otan vain täkin sekä tyynyn ja köpötän sohvalle. Ripset ovat ihan solmussa. Käyn pitkäkseni siihen sitten kaukosäätimien päälle ja vetelen niitä yksi kerrallaan selkäni alta pois. Ei siitä niin kovin pitkään ole, kun yksi kaukosäädin riitti. Nythän niitä pitää olla monta. Voisikin ostaa sellaisen cowboyvyön kahdella asekotelolla ja yhden säätimen voi sitten työntää varuiksi vielä sukanvarteen. Olisi niinku pikkusen valmiina vetämään oikeaa kanavaa ja vähän äkkiä. Siitä kuulkaa oiva isänpäivälahjavinkki, naiset. Varmasti auttaa seksielämäänkin jotenkin, en tiedä miksi, mutta kaikkea kannattaaa kokeilla.

Sohva tuntuu iholla ensin kylmältä, sitten kuumalta, ja lopulta se on ärsyttävän nihkeä. Iho pamahtaa, kun sitä nykii irti nihkeästä nahkasta. Päätän ostaa uuden sohvan heti aamulla. Jonkinlaisen divaanin ehkä. Mietin hetken, etsisinkö Ikean luettelon kaksi metriä korkeasta keräyspaperikasasta, jonka unohdin viikonloppuna viedä keräykseen. Mutta en viitsi, koska pelkään että koko rakennelma romahtaa.

Makaan siis sohvalla. Keittiön kellon tikitys tuntuu täyttävän koko pään. Niin minä singahdan ylös ja lyön varpaani arkun kulmaan. Revin hetken hiuksiani ettei varpaaseen satu. Olen aivan adrenaliinilla pumpattu, kun kiipeän talousjakkaralle ja riuhtaisen kellon seinältä alas. Olen teipannut sen karhuntarralla kiinni, koska se putosi kerran päähäni. Joudun vetämään sitä kaksin käsin ja horjahdan. Lyön käsivarteni kaapin ovenkahvaan ja alan itkeä. Niin minä sitten istuskelen aamukolmelta seinäkello kädessäni keittiön jakkaralla ja itken. Melkein hukun. Nousen ylös vasta kun mainingit lyövät rantaan ja kahlaan kuiville. Aikuinen nainen mä oon.... Jo toinen yö peräkkäin ilman kunnon unta. Kissa alkaa huutaa ruokaa ja minä pakenen sitä koppiini. Pistän tietokoneen päälle ja ajattelen lukea netistä jotakin pitkästyttävää. Mutta netti ei toimi. Tarkastan johdot, ei toimi. Sammutan koneen, käynnistän sen uudelleen, eikä toimi. Haistattelen koneelle ja puin sille nyrkkiä. Koira istuu oviaukossa pää kallellaan ja tapittaa. Näin ei voi jatkua, minä ajattelen ja menen takaisin sohvalle. Herään puolen tunnin päästä kellon soittoon.

Olen saanut sähköpostia tuntemattomalta mieheltä. Hän on nähnyt unta, että tutustuu Saara-nimiseen naiseen, herää siihen kolmen aikaan yöllä, avaa jääkaapin, syö suklaata ja menee nettiin, kun kone on muutenkin valmiiksi päällä imuroimassa Spede-elokuvia; googlettaa Saaran, päätyy tänne ja kirjoittaa minulle kirjeen. "Olen 44-vuotias vapaa mies... ...kuka olet?"

Ensin ajattelen, etten vastaa. Sitten googletan Saaran, enkä löydä itseäni mistään. Löydän prinsessasaaroja, Saaran kartan, ihania saaroja, kirjallisia saaroja, kaikenlaisia suloisia saaroja koko netti täynnä, mutta ei minua. Päätän rohkaista miestä etsimään sitä oikeaa Saaraa, koska kirje on liikuttava. Ja minähän olen muistaakseni naimisissa, joten toivotan siis reippaana tyttönä onnea Saaran metsästykseen. Mies loukkaantuu, totta kai. Olinkin ainoa Saara. Olin ensimmäinen, joka pompsahti hänen väsyneille silmilleen. Ja minä pyydän kovasti anteeksi; selitän, että se oli väärinkäsitys. Vähän aikaa kummastelen, miten google niin kummasti valikoi, ketä kenellekin näyttää. Mies vastaa, ettei aamulla edes muistanut, että oli kirjoittanut minulle. Minäkin ihmettelen, miten helposti kaikki unohtuu.

Vaikean lapsuuden vangit

Olen viime päivinä törmännyt ongelmiin, joita en pysty lainkaan ratkaisemaan. Huomaan, että joka päivä joudun antamaan periksi ihmisille, joilla on omasta mielestään ollut niin hankala lapsuus ja kurja elämä, että heillä on ikään kuin lupa olla pahapäisiä tai muuten vain vittumaisia. Enkä minä sitten voi tehdä muuta kuin levitellä käsiäni. "Ymmärränhän minä, sinulla on ollut niin vaikeaa." Sen jälkeen asiat jäävätkin luvan kanssa levälleen, kun vastassa on vaikea lapsuus. Koko elämä on yhtä kesken jäänyttä prosessia.

Kaikkein pahinta olisi siinä tilanteessa alkaa selittää, että herranjumala sentään, jokaisella ihmisellä on ollut vaikeuksia. Kenenkään elämä ei ole ollut aina herkkua. Vaikeudetkin tuntuvat yhtä suurilta, ja ihminen on ihan yhtä romuna onko sen sitten jättänyt ensimmäinen poikaystävä vai onko aviomies löytänyt uuden naisen. Kaikki riippuu kaikesta, eikä tuska ole verrannollista. Ei ole olemassa mitään toisia, joilla on hyvä ja ihana elämä. Miksi ihmiset eivät tätä tajua, vaan katkerana oksentavat pahaa oloaan muiden päälle, ikään kuin näillä ei olisi mitään taakkoja omasta takaa.


(Äiti, älä lue) Minun lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Olen juossut pikkuveljeni kanssa paljain varpain lumihangessa itkukurkussa anomassa, että joku soittaisi poliisit, kun isä tappaa siellä äitiä. Joskus yritin itsekin soittaa, mutta isä rikkoi puhelimen ja heitti sen lasipöydän läpi lattiaan. Sitten isä heittääntyi marttyyriksi ja alkoi itkeä. En syytä isääni tästä, enkä niistä sadoista muista kerroista. Isälläni oli vaikea lapsuus ja minun piti vain ymmärtää.

Ymmärsin myös pikkuveljeä, jolla oli vielä vaikeampi lapsuus kuin minulla, koska hän oli minua pienempi. En muista millaista on kolmevuotiaana lohduttaa puolitoistavuotiasta poikaa, mutta niin minä kasvoin ja tällaiseksi minä tulin. Äiti oli harvoin kotona, koska ymmärsi ottaa hetkestä kiinni. Heti kun olin syntynyt, äiti jätti pöydälle lapun, että makaronilaatikko on uunissa (tämä on äitini vitsi sitten). Sen jälkeen äiti onkin elänyt tunnontuskissaan, koska ei ollut meidän tukenamme. Hän on kärsinyt jälkeen päin aivan kamalasti. Ja mitä minä voittaisin sillä, että kääntäisin hänelle selkäni? Olisin katkera lopun ikääni ja nyt lapseni kasvaisivat ilman pöljää mummoa. Elämä on yhtä helvettiä ja valinnat vaikeita. Koko ajan joutuu tekemään virheitä, joista joskus kärsii joku. Se, että se kärsijä saatat olla sinä, ei ole epäreilua. Se on epäreilua, jos niin ei ole.

Nuoruuteni elin typerästi. Ryyppäsin ja rellestin ja varastin, että sain taas ryypätä ja rellestää. En käynyt kouluja kunnolla ja lähdin liian nuorena töihin. Olin 25-vuotiaana vanttera ja voimakas. Näkisittepä pohjelihakseni, miten hyvin muodostuneet ne ovatkaan. Käteni kasvoivat lapion kokoisiksi, selkäni notkahti ja hartiani levisivät. Olin jo niin kypsä kymmenvuotiseen uraputkeeni kaupantätinä, että pysyin seuraavat kymmenen vuotta visusti kotona lisääntymässä.


Lapsillani ei ole minun mielestäni vaikea lapsuus, vaan päinvastoin. Minun elämäni on vaikeaa, jotta heillä olisi hyvä lapsuus. Silti he saattavat jossakin vaiheessa huomata, että äidissä oli jokin vika. Ja kun he alkavat sitä hautoa mielessään, vika kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi ja loppujen lopuksi se onkin juuri niin; olen tehnyt jonkin virheen, jota en nyt pysty millään huomaamaan.

Samalla minun pitää myös ymmärtää miestäni, jolla on ollut vaikea lapsuus. Se tekee minun elämästäni välillä sietämätöntä. Ymmärrän myös serkkuani, jonka silloin tällöin pelastelen itsemurhalta. Hänellä on ollut todella kurja lapsuus. Aivan hirvittävän kurja. Hänen äitinsä oli sentään oikeasti mielisairas ja hän oli ainoa lapsi, mikä sekin on joskus ylitsepääsemättömän vaikea pala. Jos me kaikki jäisimme sinne lapsuuteen itkemään sitä, miten huonosti meitä on kohdeltu, mikään ei koskaan muutu, enkä usko, että kukaan silloin todella mitään muutosta haluaakaan. Ihmisellä on kumma tarve saada mädäntyä omissa sääleissään.


Miksi vanhemmilleen on niin vaikea antaa anteeksi? Eivät he ole meille mitään velkaa. Eikä mitään voi korjata enää. Elämä on sillä hetkellä ollut niin. Ihmissuhdedraamat elettyjä ja vasta jälkeen päin opiksi otettuja, jos silloinkaan. Ihmisten pitäisi kasvaa ulos vaipoistaan. Pylly pitää pyyhkiä ihan itse. Ihminen on itsenäinen olio, eikä napanuoran jatke. Ei ole mitään oikeaa tapaa kasvattaa lapsiaan. Toisista tulee onnettomia mulkkuja, vaikka heidän lapsuutensa olisi ollut kuinka auvoista tahansa. Aika usein näin onkin. Toisista taas tulee katkeria, ilkeitä ja narisevia, kun elämä on kohdellut kaltoin aina, niin että haistakaa vaan paska kaikki. On, tietenkin on, vaikea hymyillä, kun mikään ei ole koskaan hyvin, mutta voisiko olla, että sitä vähääkään hyvää ei sitten enää halua nähdä, kun siinä omassa kurjuudessaan on niin ihanaa lillua. Siellä sitä voi köllötellä ja syljeksiä happamana ohikulkijoitten silmille, vaikka voisi aivan hyvin olla armollisempi ja antaa anteeksi. Tai mulkkutapauksissa miettiä, miksi se elämä ei nyt olekaan enää niin ihanaa kuin silloin, kun äiti oli hoitamassa. Voisiko se olla itsestä kiinni?


Miten se voikin ihan todella olla niin vaikea nähdä ja hyväksyä, että jokaisen elämä on enimmäkseen kärsimystä ja onnikin vain satunnaisia hetkiä siellä tällä. Niille pitäisi vain antaa mahdollisuus. Edes joskus.


(Huomautan vielä lopuksi, että on toki sellaisia asioita, jotka aivan varmasti ovat ylitsepääsemättömiä ja monet ovatkin taatusti ammattiauttajan tarpeessa. Silloin onkin syytä mennä hoitoon kipinkapin, eikä pilata loppuelämäänsä vanhempien virheillä. He eivät ole sen arvoisia. Kukaan ei ole.)

Heitä keppiä

Naapurin koiralla on juoksuaika. Se kurkkii kaihoisasti aidan raosta meidän mustaa macho miestä (koiraa siis) ja vinkuu, mutta tämä herra ei vielä kolmevuotiaanakaan ymmärrä mistä on kyse. Tai ole ymmärtävinään. Mikä tätä perhettä oikein vaivaa, kun kukaan ei ymmärrä ketään. Minä en ymmärrä miestäni, isoveli ei ymmärrä pikkusiskoa, pikkusisko ei ymmärrä pikkuveljeä, eikä kukaan ymmärrä minua.

Mac joka tapauksessa seisoo keskellä pihaa, kuono ylväästi kohti taivasta, häntä oikeaoppisesti pystyssä ja nuuhkii ohi lentäviä lintuja, kun naapurin narttu kaipaa aidan takana hellyyttä. Miten vähään tyttökoirat tyytyvätkään. Pyytävät pari kertaa vuodessa eivätkä yleensä koskaan saa. Ei ihme, että kepin perässä juokseminen kiinnostaa.

Kuin kissa ja koira

Epätasaisten päreitten sarja jatkuu. Minun piti sanoa jotakin kissoista ja koirista, kun ne molemmat nyt tuossa koppini ovella nukkuvat vierekkäin. Odottavat, että minä nousen tästä ylös ja juoksevat sitten edeltäni kilpaa keittiöön, mutta saavat nyt kyllä odottaa. Ruoka-aika on kahdeksalta. Muuten kissa herättää aamuyöstä aivan siis nälkäkuoleman partaalla. Se riutuu ja mouruaa käheällä äänellään ja puskee yöpöydän kumoon mennessään. Mutta tuntuu jotenkin sopimattomalta puhua nyt kissoista ja koirista.

Tämä ei muuten ole mikään vaatehuone tämä minun koppini. Tämä on ihan oikea huone, vaikka pieni onkin. Tässä on minun itse kirksikan värikseksi petsaamani 50-luvulta peräisin oleva kirjoituspöytä, jonka löysin entisen mökin navetan ylisiltä. Minä kyhnytin sitä tuntikaupalla ja hioin monta kerrosta maalia pois. Oli vihreää ja valkoista ainakin. Joo, ja punaruskeaa. Tässä on sellaiset muotoillut jalat ja paljon pienien toukkien syömiä koloja. Tämä on aivan ihana. On tässä huoneessa kirjahyllykin selkäni takana. Siitä löytyy kamalasti hakuteoksia, joita en lue koskaan. Se tieto niistä ikään kuin syöpyy selkärankaani. Joskus saatan saada valtavan inspiraation ja nostaa käteeni jonkin kirjan. Oh. Voin jopa sivellä hiukan kirjan kanttakin ennen kuin avaan sen. Minäpä otan teille tässä esimerkin, kas näin:

Joskus persoonallisuus voi kuitenkin olla vähintään yhtä tärkeää kuin laaja, faktapohjainen substanssi.

Mitä? Mitä helvettiä?

Kun kirjoitat esseen, kolumnin tai pakinan, tyylisi on monesti jopa ratkaiseva.

Siis mikä tämä kirja on?

Kirjoita, vaikuta, menesty! Tom Lunberg.

Herra Lundberg jatkaa tässä huumorikirjassaan näin: Juttusi viesti saattaa tuolloin olla hyvinkin pienimuotoinen: "On kurjaa olla vilustunut, mutta makaaminen sängyssä synnyttää suuria ajatuksia" (virikkeet) tai "opin kokemuksesta, ettei kokemuksesta voi oppia mitään" (huumori)...

Kaikenlaisia virikkeitä ja huumoria sitä viljelläänkin. Tuommoista kukaan jaksa. Enkä minä ole koskaan kipeä enkä varsinkaan opi kokemuksesta... tämäkin on jotenkin sopimatonta.

Jatkan huoneestani. Tässä on ikkuna! Äh, sopimatonta. Kerrassaan... Olen kirjoittanut tästä huoneesta runon! Tämä ei ole mikään vaatehuone! Kuuletteko työ?!

OMA HUONE

Kaksi kertaa kaksi metriä ja iso ikkuna antaa
naapurin kuusiaitaan;
taivaan halkoo sähkölanka, jota pitkin tulevat
vuodet kipittävät käpy hampaissaan. Käy
siinä joku herrakin ajankulusta
muistuttamassa:kraa. Ja poppeli ottaa
minut tuoreeseen kainaloonsa, lohduttaa.
Vakuuttaa havisevan tuoksunsa yltävän sitä
kauemmaksi mitä vanhemmaksi tulee.
Rentukat kokoontuvat ojanvarteen
sieraimet levällään, höristävät korviaan, ja
mustarastas laulaa valkovuokkojen silmiä
kiinni. Surinaa ja lepatusta, hedelmöittämisen
sodankäyntiä, pienten pesien yöllistä hyrinää.
Ja tulevat lupiinit, marssivat asentoon; lilat
tuonne ja ne koboltinhohteiset siihen!
töröttävät siinä ja alkavat ampua lippaitaan
tyhjiksi. Kuultavat puunsiemenet leijuvat alas
auringon ilmatulta, tuulenpyörteeseen
tarttuen, nousten ja laskien. Ja aamukasteen
kostuttamina heräävät henkiin, maanvaltaajat;
Niin tulevat ja menevät; sekasorto,
ruostuneet haarniskat ja verinen loppu.
Valkoinen lippu heilahtaa: vain rauhaa,
rauhaa. Ja roudan alla horteinen pohjavirta
jää kalisemaan hiljaa.
Yhä istun. Yhä katson tätä paperin kuvaa,
kirjainten muotoja, järjestystä. Teen
kielenkäyttöä koskevia sopimuksia.


Ei, älkää sanoko mitään. Sitä ei voi enää hioa. Se on aivan liian vanha ja liian hupsu teidän käsittelyynne, arvon kriitikot. On täällä paljon muutakin kritisoitavaa, jos teidän mielenne tekee. Esimerkiksi Uusi Iso Atlas vuodelta 1996. Ai, mutta ettehän te sitäkään voi. Sekin on aivan liian vanha, jotta sitä kannattaisi arvostella, vaikka se olisi virheitä täynnä.

Minulla on täällä myös tulostin, Hewlett Packard. Se on huono. Sitä saa toki arvostella. Aivan käsittämätön kapistus. Siihen ei voi panna kuin yhden paperin kerrallaan tai muuten se yrittää ahmaista kaikki ja tukehtuu sitten. Tätä ihanaa pöytäähän ei juurikaan näy, koska tämä on niin täynnä kaikenmaailman adsl:ää, papereita, kahvikuppeja ja teippiä. Jostakin syystä tänne on kerääntynyt kaikki talon teippirullat. Niitä ei ikinä löydy silloin kun tarvittaisiin, siksi minä kannan ne tänne, enkä sitten näe niitä näitten papereitten alta. Tietokoneen näytön päällä istuu Buddha, jonka sisälle olen käärinyt ikirukouksen. Sen vieressä on puinen pieni pöllö ja pala jotakin ihmekristallia, jonka pitäisi siis tehdä ihmeitä. Jollakin tavalla laiska kristalli kaiketi. Näytön kyljessä mikrofonitelineessä on joutsenen sulka, jonka kävin kerran kahlaamassa Porkkalan niemestä läpi sankan sinileväkasvuston kannustavien hurraahuutojen (on se hullu, saatana!) saattelemana.


Minä en ymmärrä tätä päätäni, josta pulppuaisi kaikenlaista, mutta mikään ei oikein päreeksi taas kelpaa. Minä esimerkiksi soitin tänään poliisille. Olin unohtanut, että poliisillekin voi soittaa. Herranjumala, älkää vain unohtako soittaa poliisille, jos teillä on niille jotakin asiaa. Poliisit ovat meidän ystäviämme. Minä soitin, koska yksi neideistäni joutui huijarin kohteeksi lauantaina kassalla keskellä kirkasta päivää. Ulkomaalainen, siisti, pitkä, vaaleaan takkiin pukeutunut mieshenkilö oli maksanut 200 euron setelillä ostoksen, joka maksoi 3.90. Neiti oli kysynyt pienempää, mutta kun mies ei ollut ymmärtävinäänkään, oli sitten latonut tukun rahaa takaisin. Vasta siinä vaiheessa mies oli herännyt, että ooh, maksoinko minä näin suurella rahalla ja että tarkoitus oli ihan kaksikymppisellä maksaa ja oli työntänyt vaihtorahat takaisin neidille, joka oli sujauttanut ne nipussa siihen kassalippaaseen ja ottanut sitten herralta kaksikymppisen ja antanut takaisin siitä. Vasta miehen poistuttua neiti oli huomannut, että nipusta puuttui yksi 50 euron seteli. "Jaa se klassinen tapaus, sanoi poliisi, ja lisäsi, että näitä aina välillä tulee enemmän, mutta nyt on ollut pitkään hiljaista." Minä epäilin, etteivät ihmiset vain viitsi soitella. "Voi se olla niinkin, tietysti, mutta kyllä näistä pitäisi ilmoitus tehdä", poliisi jatkoi ja antoi minulle faksinumeron, johon sen ilmoituksen sitten voin tuntomerkkien kera jättää.

Ei millään tavalla liittynyt kissoihin ja koiriin. Voi voi. Joku mummo oli jo toisen kerran jättänyt muovikassillisen omenoita ikkunani alle. Kiitos, mummo hyvä. Kuka ikinä oletkin.

Somewhere over the rainbow

Aamuyön unessani kaislikosta lipui esille sininen vene. Peltinen pikkupurtilo oli pahoin ruosteessa ja upposi matalaan rantaveteen niin nopeasti, etten ehtinyt tehdä mitään. Sukelsin sen perään, mutta virta vei minut mukanaan vedenalaiseen luolaan, jonka seinämille auringon lävistämät laineet jäivät heijastamaan valojaan. Vesi oli niin kirkasta, että vaikka sitä oli montakymmentä metriä, sen hiekkaisella pohjalla erottui jokin ruskeankeltainen alue. Niin kuin kasvain tai paskakasa. Unessani tiesin, kuka sen oli sinne laittanut. Halusin sukeltaa möykyn luokse ja repiä sen irti, mutta jo puolessa välissä tajusin, että perille päästäkseni minun on kuoltava. Yhtäkkiä minun tuli jumalattoman hyvä olla. Heittäydyin selälleni veden vietäväksi. Iho värähti kauttaaltaan, tuntui kuin jokin olisi hyväillyt sisukseni läpikotaisin ja aivot uponneet pehmeään pumpuliin. Sitä voisi verrata orgasmiin, mutta se ei ollut mitään sinne päinkään. Mihinkään ei sattunut. Minä taisin olla taivaassa. Vesi ympärilläni muuttui kuplivaksi suihkuksi ja niiden mukana lähdin nousemaan pintaan. Heräsin siihen onneeni sitten. Toivottavasti en koskaan unohda, että tuollainen olotila on mahdollista saavuttaa. Se on olemassa ja jotenkin siihen voi päästä. Ainakin unessa.

Nyt hartioita särkee, niskaa polttaa, selkää kolottaa, vituttaa ja muutenkin on hommia rästissä. Ei enää yhtään uskoisi, että herääminen oli tänään niin kaunista.

Matti ja Mervi, menkää hoitoon!

Vakavaa asiaa. Olen nyt sitten miettinyt Mattia ja Merviä. Että niitten naamat voivat yhtä aikaa tympiä ja herättää säälin sekaista myötätuntoa. Mun ihan alkaa tehdä mieli piirtää niitten lärvit. Oikeesti. Mä en voi tälle enää mitään. Toisten on pakko kirjoittaa, hei mun ei. Mun on pakko piirtää. Mä tulen hulluks, jos mä en saa piirtää edes yhtä viivaa päivässä. Tai kukkaa. Silmää tai jotain.

No niin. Nyt mä piirsin, mutten välttämättä näytä teille. Saan vielä kunnianloukkaussyytteen. Tai sitten en. Parempi julkisuus kun ei julkisuutta ollenkaan, sanovat Matti ja Mervi, nuo kaksi loistoonsa puhjennutta narsissia.

Matti asui nuorukaisena samassa lähiössä kuin minä. Myös aikuisena Matti asettui siihen samaan lähiöön, johon minä olin muuttanut - ihan naapuritaloon. En nähnyt häntä ikinä. Nykyäänhän häntä ei sitten voi olla näkemättä joka puolella. Matti kurkkii joka ikkunasta harva se päivä. Matin voi nähdä roskiksessa, hampurilaisbaarin päydällä, kotona! Matti on everywhere ja Mervi mukana. Ne on ihan erottamattomat.

Mutta nyt on kuitenkin niin, että nämä mediapellet tekevät kaiken naurettavaksi. Jopa perheväkivalta on nyt hassu asia. Mervi saa turpaansa ja jengi viihtyy. Matin kiivasta luonnetta päivitellään ja sille nauretaan "voi hyvä ihme, rapiat sata tuntiako se Matti nyt vapaalla jalalla pysyi... voi sitä Mattia... hihhihh...", sanoi ihan asiallisen näköinen nainen eräänä aamuna salaattijonossa Jonesilla. Matti lusii siis tämän tästä, kun sukulaismies saa puukosta tai vaimoparka vuodattaa verta pitkin lattioita ja kulkee sitten loppupäivän posket roikkuen ja sormi ojossa esittelemässä verijälkiä toimittajille, jotka avuliaasti ovat tarjonneet sideharsoa valokuvaa varten pään ympärille kieritettäväksi. Eihän tumman tukan peittämästä päästä muuten mitään tappelun jälkiä voi erottaa. Voi Mervi. Kuinka kauan sinä annat toimittajille kaiken?

Samaan aikaan päihtynyt äijä lähiössä vetää muijaansa pitkin rappukäytyvää ja tappaa kolmen lapsen äidin hyppimällä sen päällä. Tai joku psykonarttu raijaa siippansa päätä roskikseen. Milloinkahan porukka oikein tajuaa, että Matti ja Mervi ovat vain hetken päässä naksahduksesta eikä ketään enää naurata. Tähän asti kaikki on ollut pelkkää showta, joka on nakertanut aika loven kaikkien turpaansa saaneiden naisten uskottavuudesta. Isontalon Anttikin on kaiketi ollut vain onneton julkisuudenkipeä pientalonpoika, jolle piirimestaruus pituushypyssä kihahti hattuun. Kyse on entisen mäkihyppääjän ja mustamakkaraprinsessan extremeharrastuksesta. Kun puutetta ei ole rahasta, sitä on maineesta. Ja sitähän hommataaan aina vaan lisää, vaikka se tekee kuinka kipeää.

Rakkauden jälkeen mitä jää?

Pari viikkoa takaperin huomasin, että naapurin eronnut lääkärisrouva oli löytänyt itselleen uuden miehen. Ne kävelivät aamujunalle edelläni toisissaan kiinni kuin teini-ikäiset, sitten lääkäri puristi miestä perseestä. Minua olisi naurattanut ihan kamalasti. Sen jälkeen mies leikkasi kerran lääkärin nurmikon, sen jälkeen ne lähtivät Italiaan lomamatkalle ja eilen huomasin lääkärin sormessa sormuksen. Onnittelin vuolassanaisesti. "Voi hyvänen aika, onnea nyt oikein kovasti!". Nyt se mies ajaa taas lääkärin laaja-alaista nurmikkoa, siinä menee toista tuntia, kun se pärisee tuossa viereisellä tontilla. Se on nykyaikaista reviirimerkintää. Kenen nurmikon ajat, sitä naista sinun tulee paneman.

Naapurin lääkärin pihalla kasvaa kaunis omenapuu.

Rakkaus on minuakin mietityttänyt viime päivinä. Tai lähinnä sen puuttuminen. Kuulin tuossa juuri autolla ajaessa Yö-yhtyeen rakkauden voimistaman. Meinasin tikahtua nauruun. "Hän on nainen vaan, mutta mutta sydämeni saanut on sijoiltaan."Miten niin muka nainen vaan? Mikäs sitten sen paremmin saisi sijoiltaan? Mies? Eläin? Ruohonleikkuri? Kaksikärsäinen porsas? Jeesus-teippi? Kirurgi? Luulisi niidenkin jätkien jo olevan sen verran iäkkäitä, etteivät ääni väristen jokeltaisi jotakin niin typerää kuin "rakkaudesta hän voimansa saa, uupumaton sellainen on, sen jos menettää, hävittävää ei jäljelle jää."

Ihan jos totta puhutaan, niin miten tällaista rakkaushallusinaatiota oikein pidetään yllä? Kuinka raavaat miehet voivat päivästä toiseen laulaa rakkauslauluja tekemättä itseään naurunalalaiseksi? Ihan sivujuonteena tuli mieleen, ettei naisten kirjoittamia rakkauskirjojakaan oteta vakavasti, mutta mies voi valloittaa miljoonia sydämiä jauhamalla paskaa vaikka hirveällä vibraatolla, möreällä karjunnalla, seksikkäästi kähisten, kumeasti kajahtaen... whatever.

Koko rakkaus pitäisi kyseenalaistaa, ettei sen jälkeen sitten tuntuisi siltä, kuin olisi kaiken menettänyt ei mistään.

Varapäre paremman puutteessa

Tässä mansikoitten mutustelun lomassa tahtoisin sanoa pari sanaa totuudellisuudesta. En kyllä tajua siitä oikein mitään. Joskus kun tuntuu siltä, että hanakammin totuutta kaivelevat esiin kaikkein tekopyhimmät teeskentelijät, mitä kuunaan on nähty; nuo viattomat päivänpaisteet, jotka teennäisellä maireudellaan lähettävät ympäristöönsä kaikkea muuta kuin positiivisia värähtelyjä. Pyllistelevät muka puoli huolimattomasti niille, jotka eivät heitä kumartele, kun lipittävät samalla sellaisten varpaita, joista voi olla heille hyötyä. Mutta aika lähellä siinä varmaan ollaan ihmisen syvintä, eteenkin silloin, kun kaksi samanlaista nuoleskelijaa löytää vihdoinkin toisensa.

Välikysymys

Ei suinkaan se ole ihan sama mitä mää sanon?

Mitähän sitä tekis?

Naisen, jonka nimi siis on Maria, koira kaivoi kauempana kuoppaa. Jössen korvat olivat innostuneesti pystyssä, kulmat koholla ja multaa lensi isossa kaaressa. Maa oli hetteiköistä ja pehmeää. Jokunen nuokkuva saniainen ja kuihtunut kielo kituuttivat harvassa lahonneitten puunrunkojen ja suurten sienien seassa. Elävä puusto koostui enimmäkseen lepistä ja pajuista. Vain muutama koivu kurottautui valkeat rungot ylväinä kohti taivasta, josta näkyi pieniä, haalean sinisiä palasia kellastuneen oksiston lomasta. Lehdon halkaisi syvä puro.

a) Löytyykö purosta ruumis?
b) Tapaako hän metsässä elämänsä miehen?

Tuleeko tästä rakkaustarina vai dekkari?

Havainnollistavaa kuvaa

Alushousut löytyivät nuolen osoittamasta paikasta.







Tämä on seisake. Vasemmalla näette junaradan. Raiteelta kaksi junat kulkevat Helsinkiin, joka siis kulkusuuntaan nähden sijaitsee juuri tuolla horisontissa.

Alku?

"Seisakkeen katoksen takaa pilkotti miesten alushousut. Mustien sloggien päälle oli lennähtänyt yksi pieni syksyinen lehti. Nainen loi hitaasti katseensa molempiin suuntiin, nosti alushousut vyötärönauhasta varovasti käteensä ja haistoi niitä. Hän tunsi punastuvansa. Haju ei ollut voimakas, mutta se sykähdytti. Alapäässä värähti ja nainen muisti, miltä se oli maistunut, hieman happamalle, jopa imelälle. Siitä oli kauan, mutta naisella oli hyvä muisti. Hänen lihaksensa puristuivat kuin pissiä pidättäessä. Nainen laski alushousut takaisin heinikkoon pää täynnä kysymyksiä. Jos niihin ei kerran oltu kustu, miksi ne olivat siinä? Pikapanoko katoksen seinää vasten? Housut olivat siinä tohinassa valahtaneet nilkkoihin ja siitä kenkien yli maahan. Housuissa oli ollut leveät lahkeet ja boxerit olivat takertuneet kenkiin. Mies oli potkaissut ne pois, mutta pian joku oli tullut. Hiekka oli narissut kenkien alla. Se oli erottunut vasta ihan lähellä. Pari oli huokaillut liian kuuluvasti. Mies on hamunnut kiireellä housunsa jalkaan ja juossut omituisesti koikkelehtien paikalta samalla kun on vetänyt vetoketjuaan kiinni. Esinahka on jäänyt väliin. 'Ai saatana', mieheen on sattunut ja hän on parkaissut tuskasta. Nainen melkein kuuli sen korvissaan. Hänen teki mieli puhaltaa ja suukotella. Kuka oli se mies, joka oli hänen pienellä kotipysäkillään päässyt spontaanisti pelehtimään? Satunnainen kulkija vai joku tästä läheltä? Naista hymyilytti. Ajattelipa hän hulluja. Jos joku ikinä saisi tietää, mitä hänen päässään aina liikkui, häntä pidettäisiin huonona naisena. - Sitten kaikki naiset ovat huonoja, hän sanoi äänen, – ja mitä sille naiselle tapahtui?"

Mikä kumppanin orgasmi?

Lehdistötiedote 22.9.2005

Suomalaiset miehet pitävät kumppanin orgasmia erittäin tärkeänä

Lääkeyhtiö Bayer kysyi elokuussa internet-sivustollaan www.rautakanki.fi, kuinka tärkeää on, että kumppani saa orgasmin seksin aikana. Vastauksia saatiin yhteensä 1372 kappaletta, joista 87 % (1199) oli miehiä ja 13 % (173) naisia.

Suomalaisista miehistä suurin osa eli 65 % piti kumppanin orgasmia erittäin tärkeänä ja yhtyi väittämään, että seksi on parasta, kun molemmat saavat täyden tyydytyksen. Miehistä 24 % uskoi, että orgasmi ei ole aina välttämätöntä seksin onnistumisen kannalta. Kuusi prosenttia miehistä valitsi vaihtoehdon ”Mikä kumppanin orgasmi?”, kun taas neljä prosenttia kaikista miesvastaajista tunnusti, että ei osaa sanoa, saako kumppani orgasmia.

Miesvastaajista 8 % oli yli 55-vuotiaita, 12 % 45–54-vuotiaita, 21 % 35–44-vuotiaita ja 59 % alle 35-vuotiaita. Kumppanin saaman orgasmin tärkeyttä korostivat eritoten alle 35-vuotiaat, joista 68 % valitsi vaihtoehdon yksi – seksi on parasta, kun molemmat saavat täyden tyydytyksen. Vastausvaihtoehto kaksi keräsi suurimman kannattajakunnan 45–54-vuotiaissa miehissä; heistä 32 % oli sitä mieltä, että orgasmi ei ole aina välttämätöntä. 35–44-vuotiaat miehet kunnostautuivat puolestaan vastausvaihtoehdon kolme valinnassa – heistä jopa 8 % heitti vastaukseksi ”Mikä kumppanin orgasmi?”. Mitä iäkkäämpi mies, sen vaikeampaa heidän on tunnistaa, saako kumppani orgasmin, sillä yli 55-vuotiaista 11 % ei tiennyt asiaa varmuudella.

Naisista 54 % piti kumppanin saamaa orgasmia erittäin tärkeänä, kun taas 36 % naisista ei mitannut seksin onnistumista kumppanin orgasmilla. Naisista 8 % valitsi vaihtoehdon ”Mikä kumppanin orgasmi”, ja kolme prosenttia naisista ei osannut sanoa, saako kumppani orgasmia.

Naisvastaajista 11 % oli yli 55-vuotiaita, 10 % 45–54-vuotiaita, 20 % 35–44-vuotiaita ja 59 % alle 35-vuotiaita. 45–54-vuotiaat naiset pitivät seksin onnistumisen kannalta kumppanin saamaa orgasmia tärkeimpänä. Alle 35-vuotiaat naiset olivat vaihtoehdon kaksi suurimpia puolestapuhujia, sillä 39 % heistä ei pitänyt kumppanin saamaa orgasmia aina välttämättömänä. Yli 55-vuotiaista naisista 32 % valitsi vaihtoehdon ”Mikä kumppanin orgasmi?”, kun taas 45–54-vuotiaista naisista 6 % ei tunnistanut kumppanin saamaa orgasmia.

Kysely suoritettiin syyskuun aikana osoitteessa www.rautakanki.fi. Vastausvaihtoehdot olivat:

1. Erittäin tärkeää. Seksi on parasta, kun molemmat saavat täyden tyydytyksen.

2. Orgasmi ei ole aina välttämätöntä seksin onnistumisen kannalta.

3. Mikä kumppanin orgasmi?

4. En osaa sanoa, saako kumppanini orgasmia.

Toukokuussa avautunut www.rautakanki.fi sisältää asiaa erektiohäiriöstä, syistä ja hoitomuodoista suomalaisen miehen tyyliä kunnioittaen. Rautakanki tarjoaa tietoa lääkärin vastaanotolla käymisestä, usein kysyttyjä kysymyksiä vastauksineen, erektiohäiriötestin sekä klassiseen Pacman-peliin perustuvan P.I.P.-pelin.

Naisen aivotoiminta ajetaan alas juuri ennen...osa 1

: Lehdistötiedote 22. syyskuuta 2005

Naisen orgasmi on sukua kuolemalle
Orgasmin arvoitus avautumassa modernin aivotutkimuksen avulla

Kesäkuussa 2005 arvostettu hollantilainen tutkijaryhmä julkaisi tutkimuksen, jossa todettiin aivojen aktiivisuuden heikkenevän laajoilla alueilla naisen orgasmin yhteydessä [1]. Orgasmin jälkeen nainen voi kokea jopa muistin toiminnan häiriöitä. Samanaikaisesti asiantuntijat painottavat kumppanin osuutta mielihyvän saavuttamisessa. Naisen seksuaalisuutta ymmärtämätön mies voi aiheuttaa naiselle jopa orgasmivaikeuden.

Tutkimuksen mukaan erityisen voimakkaita muutokset olivat mantelitumakkeissa, jotka osallistuvat ahdistuksen ja pelon säätelyyn. Jo vuonna 2002 Neurology-lehdessä julkaistu tutkimus [2] antaa näyttöä siitä, että orgasmi paikantuisi osittain juuri oikean aivopuoliskon mantelitumakkeeseen.

Tutkijaryhmän johtaja, professori Gert Holstege, kuvaili tutkimuksen keskeisiä havaintoja värikkäästi.

– Näyttää siltä, että naisen aivotoiminta ajetaan laaja-alaisesti alas juuri ennen orgasmin hetkeä ja tämä muutos jatkuu orgasmin aikana.

Mantelitumakkeen on todettu osallistuvan pelon ja muiden negatiivisten tunteiden säätelyyn sekä ahdistavien muistojen käsittelyyn [3]. Naisten ja miesten välillä on osoitettu olevan eroja näissä toiminnoissa [4]. Naisen seksuaalisen kliimaksin kannalta on ilmeisesti tärkeää, että pelot ja aiemmat huonot muistot poistuvat hetkeksi aivoista juuri ennen orgasmin muodostumista.

Holstege vertasi naisen orgasmia myös heroiniin tuottamaan euforiaan. Uusien tutkimustulosten valossa naisen orgasmi vaatii laaja-alaisen ahdistuksen ja pelon poistumisen, ennen kuin kiihottuminen johtaa purkaukselliseen mielihyväkokemukseen.

SEXPO Säätiön toiminnanjohtaja Jukka Virtasen mukaan nainen voi voimakkaan orgasmin aikana tai sen jälkeen siirtyä transsin kaltaiseen tilaan ja jopa dissosioitua. Dissosiaatio on psykologinen tila, jossa tietoinen ajattelu, tunteet, aistikokemukset tai muisti irtautuvat muista psyyken toiminnoista.

Dissosiaatiota esiintyy myös erittäin voimakkaissa traumakokemuksissa, psykoaktiivisten aineiden käytön yhteydessä sekä eräissä psykiatrisissa sairauksissa. Orgasmin jälkeen voi ilmetä myös muistin toiminnan häiriöitä sekä sekavuutta.

– Orgasmi on siis sukua kuolemalle, jossa keskushermoston toiminnot sammuvat. Kuolemassa elämä päättyy, mutta orgasmissa muodostuukin voimakas, ekstaattinen mielihyväkokemus ja sen jälkeen aivotoiminta palaa ennalleen. Ranskalaisten orgasmista käyttämä ilmaisu "le petit mort" (suom. pieni kuolema) ja uskomus orgasmin olevan reinkarnaatio-kokemus näyttää osoittautuvan myös tieteellisesti todeksi, Virtanen kuvailee.

Naisen orgasmivaikeuksien tärkeimpiä syitä kumppani

Seksologi Mia Venholan mukaan kumppanin osuus seksuaalisen mielihyvän saavuttamisessa on merkittävä.

– Naisen orgasmivaikeuksien tärkeimpiä syitä on kumppani. Naisen seksuaalisuutta ymmärtämätön mies voi toiminnallaan häiritä naisen kiihottumista, orgasmin saavuttamista sekä orgasmikokemusta. Näin aiemmin orgasmeja kokenut nainen saattaa huonosti toimivassa parisuhteessa tavallaan menettää tämän kyvyn joko osittain tai kokonaan. Mies voi siis aiheuttaa naisen orgasmivaikeuden.


Lisätietoja:

Jukka Virtanen
toiminnanjohtaja
Sexpo säätiö
Gsm. +358 50 5527 277


________________________________

[1] Holstege, G. ESHRE Copenhagen 2005 Meeting, Keynote lecture: Neurobiology of human sexual behaviour. Hum. Reprod.2005; 20: 1

[2] Janszky J. et al. Orgasmic aura originates from the right hemisphere. Neurology, 2002,;58:302-304

[3] Hamann, S, et al. Amygdala activity related to enhanced memory for pleasant and aversive stimuli. Nat Neurosci, 1999;2:289-93

[4] Hamann, S. Sex differences in the responses of the human amygdale. Neuroscientist, 2005;11(4)_288-293.

Tämä on väliotsikko

On siinä satasessa joskus lukemistakin. Helposti tulee meikäläisenkin haukuttua aina kaikkea, yhtä hyvin voisi kehuakin. Ei se yleensä ole kuin näkökulmakysymys. Mikähän siinä on, että pitää olla niin perusnegatiivinen aina. Eihän se loppujen lopuksi kenellekään kuulu, vaikka olisi salaa joskus positiivisempikin. Tietenkin voi aina näytellä perusnegatiivista, ettei uskottavuus kärsi. Sehän nyt olisikin ihan hirveää, että USKOTTAVUUS kärsisi. Kukahan minuakin uskoo. Ei edes koira.

Manaajille duunia

Mihinkähän minä jäin. Niin, siihen sataseen. Joskus siinä on ihan hyviä uutisia! Niin kuin tänäänkin esimerkiksi. Paavi Benedictus XVI antoi täyden tukensa manaajille. Joo. Manaamisen ammattilaiset olivat viime viikolla Vatikaanissa kansallisessa kokouksessa. Kaikki halukkaat pappismiehet pääsevät nyt myös opiskelemaan manaamista ja satanismia. Kurssi kestää neljä kuukautta ja sillä varmasti on maailmaa parantava vaikutus. Sinne vaan jonoon nyt kaikki homot, lesbot ja sorretut naiset pahan pauloista hyvän puolelle manattaviksi, niin jo vain päästään ongelmista ja aborteista, hedelmällisyyshoidoista ja muista ikävistä asioista.

Olen pahalla päällä

Pimeä tulee niin pian. Elämä on taas sitä. Pimeällä ylös, maan alle, pimeällä ulos. Olen huomaamatta jo kauan sitten lakannut seuraamasta säätiedotuksia ja keitän koko ajan vain vahvempaa kahviakin. Talvisin kasvaa korvat ja häntä. Tukkakin pölyyntyy. Valoa on viikonloppuisin vain sen lyhyen hetken. Siitä on siivotessa hyötyä. Lika näkyy hyvin.

Miksi emme vastedes bloggaisi piirtämällä?

Ajattelin ihan välillä piirtää,

jos jollakulla on vaikeuksia tuon lukemisen jaksamisen kanssa, eikä ihan tunne itseään lukutoukaksikaan,

niin että jos vaikka sarjakuvan pistäisin tähän, kun Aku Ankkaakin niin monet nuoret jaksavat lukea, tai ainakin katselevat kuvia hyvässä lykyssä.

Mutta aiheet olivat vähän hakusessa

Tarmokkaasti lähdin etsimään aiheita ja päädyin tutkailemaan hakusanoja, millä tälle blogille on Googlen kautta tultu, että jos saisin vaikka mahdollisimman yksinkertaisia ja helposti aukeavia kuvia. Ja tässä tulos: tuhmat kotiäidit, herkulliset rinnat, reva levällään, kuivakakut, näkätesti; oikein kaksi kertaa näkätesti - epäilemättä oli sitä vailla, mikä tietenkin alkoi säälittää; sekä rakkulat nielussa ja eettinen koulukiusaus. Eettinen koulukiusaus? Siis mitähän tuossa on nyt ajettu takaa; neuvojako siihen, miten koulukiusaaminen tapahtuu eettisesti oikein?

Päätin siis piirtää


rakkulat nielussa ja unohtaa koko jutun.

... ja minun pronomineistanihan ette äänestä!

Pitäisiköhän välillä ottaa kuulkaa ihan kantaa maailman menoon. Kun äsken tuolla lähikaupassa törmäsin pitkästä aikaa juorulehden kanteen ja sanoin: "Kauhistuksen kanahäkki". Enhän minä edes koskaan sano niin.

Noh, siinä lehden kannessa oli Marika Fingerroos ja joku mies. Muistatteko ne häät, kun Marika kopsotteli alttarille ilman alushousuja hevosella ratsastaen. Ei se ehkä ihan alttarille ollut, mutta noin kuvainnollisesti vihkiytyi siis pyhään avioliittoon siippansa kanssa näin. No nyt ne eroaa, kun "Jani on tyhmä ja huono sängyssä." Kaikkea sitä sattuu. Ei olisi ikinä uskonut. Toisaalta, näillä pikkukaniineillahan on se weppikamera siellä makuuhuoneessa. Eikö siitä sitten voisi äänestää, että onko se Jani huono sängyssä vai ei. Monesti avioerot ovat niin turhia, niin turhia.

No, ihme juttu sattui sitten siinä samalla, kun mussutin hornetteja ja imeskelin sormiani puhtaaksi; huomasin, että televisiossa sai äänestää siitä, onko Nils Gustafsson syytön vai ei. Minuun iski aivan kamala paniikki, kun en ollut tietoinen tästä äänestyksestä. "Hertsyykker", minä huusin jo toisen kerran tällä viikolla ja nythän on vasta maanantai, ja lähdin etsimään kännykkääni. Kun vihdoin istuin sohvan reunalle tajusin, en osannutkaan päättää. Syytön vai syyllinen. Syytön vai syyllinen. Siinä minä keikuin puolelta toiselle, kun jossakin vaiheessa esikoinen huusi, että "päättääkö ne sen yleisöäänestyksen perusteella?"

Mä olin mielipideautomaatti, nyt olen bloggari

Rakas lukijani, olethan jo huomannut Kiiltomadon keskustelun? Pitäisiköhän taas innostua ja osallistua vaikka täällä blogissa, koska se on ihan sama mitä sinne sanoo, ei sitä kukaan kuitenkaan kuuntele. Se tahtoo olla vähän toisin päin tämä homma kuin siellä väitetään. He epäilevät jotakin blogien hegemoniaa, mutta todellisuudessa heillä (siis blogittomilla) on koko ajan ylivalta, ikään kuin kirjoittamaton oikeus jatkuvaan valitukseen. Mistähän sekin valta tulee? Siitäkö, etteivät he suoltaisi itse latteuksia Internettiin? Eli he siis tekevät jotakin muuta sillä aikaa kun toiset bloggaa. Ehkä keskustelevat Internetin kirjallisilla foorumeilla jotakin henkevää, haukkuvat vaikka blogeja, noin esimerkiksi.

Bloggari onkin saanut toistuvasti ottaa vastaan nenännyrpistelyjä ja arvostelua keskustelupalstojen väeltä ja miettinyt useampaan kertaan häntä koipien välissä, että pitääks mun ny lopettaa, vai saanks mä pitää tätä blogia, vaiks jollekin tulee siitä aina paha mieli. Ja mitä siitä sitten seuraisi? Alkaisiko jälleen foorumeitten fiesta pitkän siestan jälkeen? Pidettäisiin oikein kunnon keskustelubailut, oltaisiin kaikesta ihanasti eri mieltä koko ajan ja varottaisiin valuttamasta siirappia enää ikinä. Käytäisiin kunnon debattia. Oltaisiin napit vastakkain ja nyrkit pystyssä. Viihdytettäisiin foorumin väkeä 25h/vrk, mutta missään tapauksessa ei oltaisi samanmielisiä, sehän on saatana syntiä, jos toinen bloggari on toisen kanssa samaa mieltä.

Moni nyk. blog. ent. kesk. selaa yhä läpi foorumeitten keskusteluja, mutta monet foorumeihinsa metittyneet eivät kuuna päivänä alentuisi selaamaan ainoatakaan narsistiblogia. Narsismi onkin katsojan silmässä. Oletko koskaan ajatellut, mikä on narsistin vastakohta? Keskustelupalstalainenko? Joka jakaa mielipiteitään kaikille hyvää hyvyyttään ja pelkkää jalouttaan. Tai sitten se voisi olla se lähde, johon Narkissos päivät pääksytysten toljotti ja joka sitten puolestaan peilasi Narkissoksen silmistä omaa kuvajaistaan (Wilden Oscarin keksimä, ei mun). Jaa, mutta eihän se olekaan vastakohta. Sehän on sama asia.

(Vapisevalla äänellä>) Kyllä minäkin silloin nuorena yritin kovasti palstoilla keskustella ja sanoa mielipiteeni vähän joka asiasta. Eniten onkin jäänyt mieleen se haukkuminen, kun sillä perkeleen Saaralla on aina mielipide joka asiasta. En minä sitten tiedä, kovasti olin äänessä, keskustelupalstalla kun kerran olin, mutta ilmeisesti keskustelin usein miten vääristä aiheista, koska ne eivät silloin mielestäni kiinnostaneet kuin harvoja. Niillä harvoilla on nyt blogit. Ja kyllä niissä blogeissa keskustelua kummasti kuitenkin käydään, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kunkin blogia seuraa vain yksi lukija. Ja sekin siis siitä syystä, että bloggari kertoilee blogeissaan kuukautisverellään vuodatettuja minä-tuntojaan eikä niitä kukaan kestä lukea. Onhan se tosiaan aivan toista, kuin lukea esimerkiksi niitä mielipiteitäni, joita kukaan ei kuitenkaan ota näkeviin silmiinsäkään. Kaikesta päätellen keskustelupalstojen keskustelijat haluavatkin siis itselleen isommat areenat ja laajemmat yleisöt, siitä tämä kaikki johtuu. Meille bloggareille riittää se yksi lukija.

Tästä tuli liian pitkä ja limainen. Piti ihan vaan sanoa pari sanaa aiheesta. No pari taas tuli. Anteeksi. Ulkona myrskyää.

Tiedon alkuperä

Samana aamuna kun satasen nuori miestoimittaja nyrpisteli nenäänsä Gigantin avajajaisjonossa tönöttäville köyhille, minun viereeni junan keinonahkaiselle penkille istahti kaksi naisihimistä. Peräti minua vähän vanhempia, päättelin takuuvarmasti. Mikähän siinä onkin, että omasta mielestään sitä näyttää aina nuoremmalta kuin muut. Se on kyllä niin haulipäinen näkökanta, mutta minkäs teet.
- Olit sä eilen yhtiökokouksessa?
- En ollut, kun oli anopin 70-vuotisjuhlat.
- Mitähän ne päätti siitä? Voi kauheeta minkälaista tappelua se on taas ollut.
- Se uusitaan. Vanha katos puretaan ja uusi rakennetaan siihen samalle paikalle.
- Mitäs sä olet siitä mieltä?
- Hullua rakentaa se siihen samaan paikkaan. Eihän se siinä kestä, kun ei kestänyt vanhakaan. Ihan oikein se oli rakennettu.
- Ai jaa...
- Se oli Gigantissa hirveät jonot eilen, huomasitko.
- En! Ai nytkö se avattiin? Mun pitäisi ostaa uusi liesituuletin. Kuule minkähänlaisen siihen voisi ostaa? Siinä on se alkuperäinen 70-luvulta. Se on ihan kaamee.
- Hiili. Ei siihen muuta voi laittaa. Ai sulla on vielä se.
- En mä ole oikein viitsinyt vielä vaihtaa, kun se kerran on toiminut.
- Kai sä olet putsannut sitä?
- ... joo... olen mä... Kuule, millonkas tuo Sello avataan?
- 13. päivä. Silloin on kutsuvierasavajaiset illalla.
- Ai jaa, onks sut kutsuttu?
- Eeei.
- No mistä sä kaikki tiedät? Sä tiedät aina ihan kaikki!
Nainen nojautui lähemmäksi kuin kuiskatakseen suuren salaisuuden ja sanoi matalasti:
- Mä olen martoissa.


Puhalluskukat poseerasivat kännykameralleni tänä aamuna.