Yöt ja aamut yhtä juhlaa aina

Olipa helvetillinen yö. Tässä iässä sitä kaipaisi hitusen hiljaisuutta, mutta kun talo tärisee kuorsaavista ihmisistä, nukkumisesta ei tule mitään. Jos panen tulpat korviini, kuulen vain miten veri virtaa suonissani ja valtimot sykkivät. Se on sietämätöntä. Siis miten ihmiset ovat pärjänneet tähän asti näillä nukkumisominaisuuksilla? Jos ajattelee jotakin luolaa, jossa on nukkunut koko laumallinen kantaisiämme kantaäitiemme hyssytellessä paaperoitaan, minun täytyy vain ihmetellä sitä, että olemme evoluutiossa kehittyneet tähän suuntaan. Luulisi, että naisista olisi tullut edes vähän väkivaltaisempia. Miten niiltä ei ole mennyt hermot? MITEN?

Jotakin siinä täytyy olla, että kuorsaaminen on keksitty. Onhan se saattanut pelottaa joitakin vihollisia, niin kuin... karhuja tai susia. Mitä kovempi kuorsaaja heimossa hengailee, sen paremmassa turvassa kaikki nukkuvat. Just joo. Antaa olla.

Heräsin sohvalta raihnaisena ja menin sänkyyn loikoilemaan. Tänäänhän on vapaapäivä, minä ajattelin ja syöksyin peiton alle.


Lapset lähtivät kouluun ja löysivät tuosta parkkipaikan reunalta kuolleen jäniksen. Ehkä kuvasta ei saa oikein selvää, mutta sillä on todellakin suu täynnä apilaa. Se on tukehtunut? Ehkä se on ahminut. Otin jo kalman kangistaman jäniksen muovipussin sisään ja sen selkäranka rusahti pelkästä sormenpään painalluksesta. Miten hauras se oli, voi hyvä ihme.

Asiahan ei minulle tietenkään kuulu

No niin, mukavat mussukat. Tehkäämme kaikki 2770 mukavaa bloggaajaa mukava meemi, jossa me kaikki kerromme miksi bloggaamme, ja sitten mukava toimittaja lukee kaikki 2770 vastausta ja tekee mukavan jutun mukavaan kuukautisliiteeseen ja panee siihen mukavan Schizo-Jannen pään kuvan. Saatte just sellaisen jutun kuin haluatte. Me olemme yhtä Schizon päätä ja munatonta meemihyytelöä koko porukka. Onpahan ainakin näkönen.



Blogistania

Tuosta tulikin mieleen eilinen lööppi. Tietenkin on ihan kamalaa, että joku löytää ihmisen pään metsästä, tai että se pää on ylipäätään jostakin ihmisestä irti niin pahasti, että se ihminen on kuollut. En lukenut juttua, mutta sen lööpin perusteella tuli mieleen, että millaistahan sitä olisi löytää jonkun pää. Toisille kai kuuluu elämän tiehen, että niiden pitää löytää pää metsästä, siitä ei ole epäilystäkään. Vaikuttaahan se ihmiseen väkisinkin. Mutta muuttuisinkohan minä miksikään, en usko. Luultavasti en siksi tule koskaan löytämään päätä metsästä, enkä mitään muutakaan.


Meille tuli Paulo Coelhon kirjoja myyntiin jonkinlainen kasa. Ajattelin sitten lukea yhden, jotta tietäisin mistä on kyse. Aloitin Alkemistista, kirjasta, jota on myyty yli 29 miljoonaa kappaletta ja joka on käännetty 57 kielelle ja julkaistu 157 maassa (ja joka näillä näkymin meiltäkin myytiin parissa päivässä loppuun). Onhan tämä herttainen tekele. Minun armas kyynikkoni kurkkaa joka sivun takaa ja hyppelee vähän väliä pyllistelemään kirjainten päälle. Huitaisen sen pois ja jatkan uutterasti lukemista. Sillä onhan se totta, ettei ihmisellä ole paljon mitään, jos sillä ei ole edes yhtä unelmaa. Tärkeintä ei ole edes sen saavuttaminen, vaan pelkästään sen unelman olemassaolo. Eikä sen tarvitse ole isokaan unelma. Niitähän voi keksiä aina lisää.

Hemmetin plantut

Ah, on taas niin hauska olo, että voisin blogata ihan mistä vain. Ei se kuulkaa aiheesta ole kiinni, niitähän on pilvin pimein, kun vain muistaisi mitä.

Tänä aamunakin luin junassa lehteä. Sitä uutislehti satasta, joka lupaa 100 euroa päivän parhaasta kännykuvasta. Eeei, en minä ole yrittänytkään. Ette varmaan arvaa miksi. No siinä lehdessä on niitä kolumneja nykyisin. Kaikkea sitä tulee aina luettua. Kolumneja. Hah. No mutta nämä satasen kolumnit ovat kauheita. Niitä kirjoittaa nuoret ihmiset. Toimittajan alut. Niitten päitä vaivaa saatana samat asiat, mitkä toimittajia on vaivannut iänkaiken; että miksi myyjät on perseestä, miksi Gigantin avajaisissa on helvetinmoiset jonot ja miksi bussikuskit jättävät ihmiset pysäkeille, eivätkä yhtään välitä mistään. Keskivertobloggarillakin on paremmat jutut ja kykyä huomioida asioita eri kanteilta. Nämä apinat vaan jaksavat raapia päitään ja ihmetellä, miksei kaikki mene just niinku mä haluun.

Mikä hiton liukuhihna näitä toimittajia oikein suoltaa? Ensin toivoin sataseen kolumneja ja sitten kun niitä saan, olen joka aamu aivan raivopäinen. Miksi kukaan ei keksi enää mitään uutta sanottavaa? Jotakin uutta näkökulmaa. Ajattelisivat edes pikkuisen, olisikohan se liikaa pyydetty.

Tämänkin aamuinen kananaivo mietti ihan tosissaan, miksi kuski jätti hänet pysäkille, kun hänellä olisi enää ollut kaksi askelta ovelle. Epäili, että kuskilla oli paha päivä ja että kuljettaja kosti hänelle ränkkäävän muksunsa aamukiukuttelun. Hänelle kosti? Justiinsa. Neitille ei vissiin tullut mieleen lähteä kotoa ajoissa, ettei kuljettaja olisi taas seuraavalta pysäkiltä myöhässä, kun siellä joku toinen toimittajan ketku on odottanut minuutin ja on ihan pää höyryssä, että missä se helvetin bussi taas viipyy. No sitten tämä talitintti ajatteli, että jos kuljettaja ensi kerralla odottaisi häntä ja välittäisi vähän, niin tämä neiti lupaisi olla ystävällinen ja sanoa huomenta. Voi miten armeliasta.

Nämä samat ihmiset valittavat sitä samaa, miten myyjät on aivan perseestä. Sopii kokeilla ja kuunnella pari päivää näitä oman napansa rakastajia, että millaiseksi sitä ihminen vähitellen muuttuu, kun asiakas saa käyttäytyä ihan miten vain ja myyjän pitäisi siinä kyykyssä sitten vielä hymyillä, ettei tule paha mieli. Siitä tuli muuten mieleen, että yleisesti ottaen nuoret miehet ovat hienoja asiakkaita. Monet vanhemmatkin kyllä. Niillä ei vissiin ole mitään ikävää kotoa kantautunutta kostettavaa niin paljon kuin naisilla.

Tosin siitä Gigantin jonosta kirjoitti nuori mies. Oli aivan järkyttynyt siitä, miten ihmiset viitsivät jonottaa tuntikaupalla säästääkseen vaivaisen satasen, jostakin typerästä laitteesta jota he eivät edes tarvitse. Niin. Ajatella. Hänhän sen tietää. Ja siitä, mitä kaikkea yhdellä satasella esimerkiksi yksinhuoltaja saa ostettua jankuttaville lapsilleen.

Ja nämä nyt ovat sitten sitä oikeaa journalismia taas. Kyllä kyllä. Lukisin mielummin blogeja.

Omat kuvat

Kännykameralla kuvaaminen on erittäin vaativaa. Olenkin nyt tähän päättänyt koota parhaimmat palat eiliseltä koirankusetusreissulta. Saatan tehdä niistä koko kirjan. Nämä häikäisevät otokseni tulevat tietenkin salpaamaan hengityksenne.



Esimerkiksi tämä kuva. Näettekö, miten havunneulaset siivilöityvät hopeisina mustanpuhuvaa taivasta vasten katupampun kelmeän valon heijastuessa oksiston läpi? Fantastista!


Entäpä tämä sitten? Mitkä värit, mikä liike ja ryhti! Näettekö, kuinka katulamput ovat lähteneet liikkeelle ja minä olen onnistunut tavoittamaan sen oleellisen. Koiran takapää sekä häntä kuvan vasemmassa alareunassa ovat antamassa perspektiiviä sekä mittakaavaa siihen, että tietäisitte minkä kokoisista katulampuista on kyse.



Tämän parhaimman säästin viimeiseksi. Älkää pudotko tuoleiltanne. Tässä näette... mitä? Onnistuin tavoittamaan valopilkut. Ne kiisivät pellon yllä silmää nopeammin, mutta peukaloni harjaantuneen refleksin avulla onnistuin tallentamaan tämän kameraani.

Omakuva

Jotkut asiat jää kummallisella tavalla mieleen ja vaikuttavat sitten myöhemmin kaikkeen. Ihan hajamuistona yhtäkkiä tuli mieleen nuoruusvuosien takainen tyttökaverini, joka oli kihloissa yhden meidän luokkalaisen pojan kanssa. Tyttökaverillani oli myös salainen suhde toisen kanssa. Kerran näin ne hässimässäkin. Se muuten näytti aika kamalalta. Ei yhtään sellaiselta eroottiselta hyväilyltä niin kuin elokuvissa. Ei punahehkuista paljasta ihoa. Valojen ja varjojen leikkiä. Hikipisaroita ohimoilla, suudelmia sormiin, kaulalle, kaikkialle. Ehei. Tyttökaverini sängyllä selällään reva levällään ja sen pojan kalpean kuulas paljas perse rytmikkäästi heilumassa.

No, eräänä yönä tältä salaiselta poikaystävältä sitten loppui kapakassa rahat ja kotimatkaa oli parikymmentä kilometriä. Niinpä se tuli heittelmään kiviä ikkunaani keskellä yötä. Mukava kaverihan se oli. Juteltiin niin näitä. Sitten se siinä tillitti tiukasti silmiini ja sanoi, "sää se vaan kaunistut vuosi vuodelta". Ikinä kukaan ei ollut sanonut mitään niin nättiä koskaan (eikä tosin sen jälkeenkään). No alkoi se sitten vongata, mutta en minä sen kanssa voinut, kun se oli parhaan tyttökaverini salainen poikaystävä kuitenkin. Pistin sen sohvalle nukkumaan. Kukaan ei ikinä uskonut, ettei mitään tapahtunut ja tyttökaveristanikin tuli myöhemmin lesbo.

Kauan sitten tapasin erään miehen, jonka kanssa olin tullut netissä tutuksi. Tavattiin ihan muuten vain kirjallisissa merkeissä, minähän olen naimisissa hyvänen aika sentään. Silti näin sen miehen silmistä, miten jumalattoman pettynyt se oli lärviini. Se sanoikin myöhemmin, ettei ikinä olisi edes kiinnostunut just sen näköisestä ihmisestä kuin mitä minä olen, mutta että meidän ajatusmaailma olisi just keskenään passeli. Paitsi että sillä hetkellä tajusin, ettei se ollut.

Se tulee niin yllättäen

Pitäisi varmaan kirjoittaa seksipostaus, kun on tätä matalapainetta ilmassa. Että se siitä sitten nousisi. Voisi keksiä kaikkia niitä työnsi lusikkansa rakkauteni hillopurkkiin -juttuja. Pisti pillinsä lempeni hedelmätarhamehutertraan... no tuo oli vähän pitkä... tökkäisi morttelinsa maustepikariini, kosketti hangollaan tulipesääni. Siis nämähän on ihania. Mutta ei, minä kerron vain soveliaita juttuja.

Olipa kerran nainen, joka istui aamuju...


... räkättirastas lensi juuri ikkunaan ja jäin katselemaan sen kitumista. Se makasi selällään ja kouristeli. Olin jo ottamassa sen käteeni, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Sen niska oli murtunut. Rastaan pää nytkähteli ja sen ruipelot koivet nykivät vatsan päällä aikansa ennen kuin ojentuivat suoriksi. Irronneet höyhenet sen ympärillä leijuivat hetken eksyneen näköisinä, kunnes lähtivät tuulen mukaan. Kaikesta näki, että lintu teki kuolemaa ja kun se tuli, olin silti valtavan pettynyt. Tuli niin hiljaista.

Neuvotteluja kommentaattoreitten kanssa

Noh, ei siitä kummoinen tullut, mutta siihen nähden että yritystä oli, se on aika hieno. Näkönen.

Että kävisikö tämä sitten tuohon sidebaariin?

Kas vain

Your Blog Should Be Green

Your blog is smart and thoughtful - not a lot of fluff. You enjoy a good discussion, especially if it involves picking apart ideas. However, you tend to get easily annoyed by any thoughtless comments in your blog.

What Color Should Your Blog or Journal Be?

Sepäs sattui.

Päiväunet

Yritin ottaa tirsat. Koko päivän paastoamisen jälkeen massu täynnä sapuskaa oli mukava käpertyä peiton alle.
- Gabuuum! Kuopus huusi ja hyppäsi mahallaan sängylle ja kikatti.
- Anna mä nukun vähän aikaa. Viis minuuttia.
- Viis minuuttia? Ei niin voi nukkua.
- Voipas. Mee vähäks aikaa jonnekin tai nuku siinä.
- Khihhhihhh.... enkä nuku. Krroooooh...khihihhh... ai niin, otiks sä Macilta sen punkin pois.
- Otin.
- Oliko iso?
- Oli.
- Kuinka iso? Kuopus kysyi ja katsoi niin läheltä, että näin vain sen kaksi valtavaa silmää naamani edessä.
- Macin pään kokoinen, minä sanoin. - Se oli niin iso, että kun vedin sen vessasta alas, pönttö meni tukkoon.
- Khihhihiiii...
- Sitten minä puhkaisin sen ja kaikki veret tuli pois sen punkin sisältä ja se meni pöntöstä alas.
- Millä sä sen puhkaisit? Kuopus kysyi ne silmät siinä naamani edessä yhä.
- Sukkapuikolla.
- Hihhihh.... khihhih...
- Anna mä nukun, kulta. Mene kattomaan joku video.
- No hyvä on. Viis minuuttia, se sanoi ja lähti.
Vedin peiton korville. Koira huokaisi syvään. Se oli kerällä jalkopäässä. Minuutin päästä ovi aukesi.
- Gabuuum! Khihhihhihh.... Viis minuuttia meni jo. Kato äiti, mä oon apina, kuopus sanoi ja veti posket sisään ja väänsi kumiset korvansa hörölle.
- No niinpä olet. Pannaan sulle punaiset lisäpakarat ja viedään Korkeasaareen asumaan.
- Joo! Milloin mennään?
- Sit kun mä olen nukkunut viis minuuttia.
- Viis minuuttia meni jo.
- Eikä mennyt. Enhän mä ole vielä edes ollut unessa.
- Mistäs mä voin tietää millon sä oot unessa?
- Sit ku annat mun olla viis minuuttia rauhassa.
- Hmph... oo sit vaikka sata vuotta.
Minuutin päästä ovi aukesi.
- Joko sä oot unessa?
- En ole. Mee nyt.
- Khihhihhh..., kuopus kihersi ja käveli sängyn viereen, kääntyi ja pieraisi. Vedin peiton pääni yli.
- Khihhih... siitäs sait, se jatkoi ja sytytti valot.
- Laita ne valot pois. Hei, viis minuuttia jooko...
- Gabuum! Se sanoi ja hyppäsi sängylle...

No niin!

Janille tuhannet kiitokset! Siihen meni ehkä minuutti, kun vastaus jo tuli. Ne on nuo nerot semmoisia.

Ihanaa! Nyt pitäisi näkyä IE:lläkin.

Pakko kokeilla

Sori. Tämä on vaan testi.

Ei auta edes pre-merkinnät siihen Exploreriin, kun laitoin tuohon yläpuolella olevaan lauseeseen fontin suuremmaksi. Ei auta mikään. Olen pahoillani tästä. En edes kopioinut vanhaa templatea, joten mennyttä mikä mennyttä. Firefox-selaimella tämä näkyy ihan normaalisti, joten en älynnyt, että tästä tulee näin suuri ongelma toisille. Ehkä joku kaunis päivä joku guru kertoo missä on vika. Minulla polttaa jo hartioita. Erityisesti selkärangan ylin nikama on tulikuuma, eikä pää enää kohta käänny.

Jos on mahdollista, niin tuolta ylhäältä missä teillä lukee "Tiedosto, Muokkaa, Näytä, Siirry" yms, sieltä "Näytä" -kohdasta saa tekstin kokoa suuremmaksi.

Väsymys

Ollapa eteerinen
siemailla viiniä
divaanilla
pyörtyillä,
olla aneeminen
ja vähäverinen
herätä hajusuolaan,
toipua rypäleillä
jatkamaan
eteeristä oloaan.

Ei täällä ole mitään nähtävää

Jos tulitte tänne ihmettelmään suuria kommenttilukuja, niin sen kun sitten ihmettelette. Tämä ei ole mitään kilpailua. Toivon kaikille yhtä lailla kommentteja ja yhtä oivallista tukiverkkoa, kunhan muistatte, että liian vaativa postaus vaatii kommentoijaltakin panostamista. Ehkä kepein mielin on helpompi lähestyä.

Minä en pysty kirjoittamaan tällaisen paineen alla enää ainuttakaan kunnollista postausta. Tämä sakinhivutus alkaa saada aikamoiset mittasuhteet. Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa kenellekään, paitsi saanut paljon kommentteja. Olen siis kirjoittanut huonoja postauksia, joita jotkut kommentoivat vailla minkäänlaisia paineita, mutta minä en ole niitä kommentteja ansainnut. Nämä kommenttien määrät ovat siis jotenkin väärät siinä suhteessa, että jokainen tuntee kirjoittavansa paljon parempia postauksia kuin minä, mutta saavatkin vähemmän kommentteja. Ja tähän ajatukseen täältä nyt haetaan tyydytystä, kun ollaan itseensä ja oman kommenttilaatikkonsa tyhjyyteen tyytymättömiä. Ikään kuin nämä kommentit täällä ovat sieltä jostakin muualta pois.

Eivät ole. Minä kommentoin itsekin ahkerasti muita.

Tässä blogissa on joskus ollut ihan oikeitakin juttuja. Olen pitänyt tätä puolisen vuotta. Ihmisillä on huonon muistin lisäksi outo tapa lyödä lyötyä, niin kuin kävin jo jossakin sanomassa. Jos nyt yrittäisin viimeisillä voimillani kirjoittaa jotakin asiaa, se näyttäisi todella typerältä. Jokainen pilkun paikkakin tutkittaisiin mikroskoopilla siltä varalta, että yritän esittää fiksumpaa kuin olenkaan. Siksi en edes yritä. En ole, enkä aio ollakaan. Se vaatii jonkin verran voimia. Onhan minua jo kuvailtu sepporätymäiseksikin. Käsivarret on kyllä samaa luokkaa, ja keihäs lentää pitkälle. Finninaamaksi minua on myös haukuttu ja mitä kaikkia niitä olikaan. Minun tekisi kyllä mieleni kertoa, mitä kaikkea fiksua olen joskus tehnyt ja todistaa, etten minä ole niin tyhmä kuin mitä minusta on kerrottu, totta kai minun tekisi mieli - kuka helvetti haluaisi olla julkinen tyhmä?

Mutta kun en voi, niin tässä sitä sitten ollaan.

PS. En valitettavasti linkitä niitä blogeja, joissa kommenttejani jälleen käsitellään. En siis aio jatkaa tätä tämän enempää, koska se on aivan typerää. En minäkään hauku täällä kenenkään vieraitten ihmisten blogeja siitä, että niissä on niin vähän kommentteja. Eihän se kuulu minulle ollenkaan.

Lähtölaskenta alkaa

Aamu alkoi hienosti. Kipitin junasta suoraan apteekkiin, niin kuin hyvin usein ennenkin. Ostan yleensä paketin buranaa ja nikotiinipurkkaa. Tänä aamuna apteekkari sanoi, että annoin sinulle alennusta. Sinähän käyt täällä joka aamu. Minua alkoi naurattaa. Nauroin koko matkan asematunneliin ja ajattelin, etten enää ikinä kehtaa ostaa nikotiinipurkkaa. Minun on pakko lopettaa.

Ideaa etsimässä

Hups. Piti kirjoittaa päre ja lähdin varastamaan aihetta:
Kuolleet eläimet ja siitä siinnyt jumalakeskustelu on aivan kerta kaikkiaan, omaaluokkaansa.
Laihduttaminen se vaan toisilla sujuu, mutta en taida enää jaksaa siitä kirjoittaa, kun läskitkin tuli jo tänään piiskatuksi ja mainituksi.
Michel Houellebecq on aina siepannut mun mieltäni, satiiri on niin vaikea laji, tästä voisi melkein jatkaa, mutta riittääkö substraalia kukkahatussa ja subst... äh. Ei riitä.
Siisti mies, jonka Petra jo kiteyttää,
Unet, herranjestas mitä unta minä näin! Se on piipaa-auto tuossa oven edessä, jos kerron.
Miukumauku, että voi yksi merkki olla vaikea. Ihan samat kokemukset kuin Mealla ja päreetkin siellä palaa! Ei ei.
Krassinlehdet, ei ei, jäivät tänä vuonna kasvattamatta. Kateeksi käy, kun toinen mussuttaa krassia posket pullollaan.
Pikku G! Just eilen puhuttiin tyttären kanssa äänestysiästä ja siitä, miksi se on niin korkea. Sanoin, että muutoin Tony Halme olisi jo presidentti. Tytär oli aivan pöyristynyt. - No en mä sitä olisi äänestäny. Kyllä kymmenenvuotias sen verran tajuaa. Just.
Osa-aikakirjastoapulainen. Ollapa osa-aikakirjastoapulainen. Se olisi niin romanttista.
No mutta. Ohhoh. Pitääkin muistaa korjata linkkilista.
Risteily. Liian rasittavaa edes ajatella. Hukkuu pian.
Terapiajuoruliite... ööö, jotenkin tyhjä olo.
Platon! Vieläkös se on hengissä? Hahhahaa... ideat ovat ikuisia, mutta tälle postaukselle ei sitä vain löydy. Lieneeköhän se tuolla ilmassa ollenkaan?

No tänä aamuna taas sitten näytti tältä

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turrrrrrhaa on...

Jos täältä ei löydy sitä mitä haet, haet sitä väärästä paikasta

Koska Rihmastossa haukutaan reilusti selän takana meikäläistä, mikään ei tietenkään estäisi minua jatkamasta samaan tyyliin. Aihetta olisi vissiin työntää se kuuluisa jättiläisherne nöpönenuun ja kehottaa lyyliä lykkämään tosiolionsa (substanssinsa) ... sinne minne ei päivä paista. Mutta mitäs näistä. Kun aikuisen ihmisen pitäisi älytä pysyä poissa sieltä, mikä sitä ei kiinnosta ja mistä se ei löydä elämälleen sisältöä.

Tämän blogin toinen nimi ei tosiaankaan ole substanssi, mutta niin minunkin on turha etsiä sitä vääristä paikoista ja alkaa valittaa, että miksi sitä ei minulle siellä ollut. Joskus tuuntuu, ettei yksinkertaisuudella ole mitään rajoja. Itse asiassa olen jo pitkään vältellyt paikkoja, jotka ärsyttävät minua ja joissa ei pystytä keskustelemaan. Keskustelu on suuri osa minun substanssistani, vaikka se nyt näyttää monia suunnattomasti ärsyttävän. Noh, minua taasen ärsyttää se, ettei voida keskustella ja blogin pitäjä ikään kuin puklaa ns. tosiolionsa esille ja lukijat sitten lipittävät kommenttilootassa ihastuksesta maiskutellen.

Sattui vielä niin hienosti, että kone tosiaan kellahti. Ensin se alkoi nukahdella, mutta sitten se vajosi kokonaan koomaan. Minä jo luulin, että nyt se kuoli. Aloin jo selata tarjouksia lehdestä, mutta sitten tämä metusalemi heräsikin henkiin, kun sen kampoja vähän ravisteltiin. No, tässä välillä minä jo ehdin leppyä, eli tämä päre oli kaikkea muuta kuin mitä olisin halunnut vielä aamulla sanoa. Nyt sorruin jo hieman hellämielisyyteen.

Saaran baari

On se kyllä niin väärin, että pitää itse keksiä mitä kirjoittaa. Päreet palaa vähemmästäkin. Tässä tuon muhkean kommenttilootan edessä seisoessani kävi kyllä mielessä, ettei minun oikeastaan kannata kirjoittakaan mitään. Mitä lyhyempi päre sitä isommat lieskat. Sitten kävi mielessä, että mitä jos vaihtaisinkin tämän blogin nimeksi Saaran baari?



Ei tarvitsisi kirjoittaa yksin. Kuulkaa kirjoittaminen on aika yksinäistä puuhaa ja minä olen sosiaalinen ihminen. Kiitos taas kaikille kommentoijille. En tiedä mihin joutuisin ilman teitä.

***

Ajoin joka tapauksessa perheen evakkoon jonnekin ja yritän nyt suorittaa tämän viikkosiivouksen loppuun kunnialla. En minä pysty siivoamaan, kun muut makaavat sohvilla ja lattioilla. Ihme porukkaa kyllä. Minulla on liian iso ego, jotta voisin alkaa nalkuttaa. Se ei kerta kaikkiaan sovi mun habitukseeni.

Pihalla

Olin nyppimässä rikkaruohoja. Hemmetin hyvä aika vuodesta aloittaa. Koko kesän ne on ottaneet pattiin ja nyt sitten löytyi virtaa sen verran, että lähdin innoissani riuhtomaan niitä irti. Mutta sitten alkoi sataa. Ja vieläkin sataa. Istun nyt sitten tässä kuin tatti. Sateella ei tarvitse edes siivota ja jos on hyvä ilma, niin sittenkään ei voi tai menee hyvä ilma ihan hukkaan. Taidankin tästä lähteä häiriköimään muitten blogeja. Usein onkin paljon mukavampi kirjoittaa ihan muualle kuin tänne.

Aamulla