Zen ja onkimisen taito

Reiskalle rakkaudella:


Nyt kun olen kesälomalla, pitäisi kai tehdä niitä asioita joita kesälomalla tehdään. Voisin vaikka mennä ottamaan aurinkoa ja pulahtaa välkkyviin aaltoihin. Illalla lähtisin ongelle juuri parahiksi, kun kalat alkavat hyppiä. Onkiminen on mukavaa.

Ensin kaivetaan esiin mato. Se on ainoa oikea järjestys. Matojen kaivaminen menee aina kaiken edelle. Niitä voi löytää esimerkiksi multaisilta pelloilta. Loppukesästä niitä voi sateen jälkeen kerätä mainiosti asfaltilta. Erittäin terveellistä puuhaa. Harmi, kun nyt ei ole satanut. Olisin voinut lähteä keräämään matoja jo valmiiksi onkireissua ajatellen. Luultavasti veden äärelle pääsen vasta ensi torstaina, kun matkustan Jyväskylään. Huomaatteko, että matkustaminen kuulostaa paljon juhlallisemmalta, kun sen tekee junalla. Autolla ei matkusteta. Sillä yksinkertaisesti ajetaan Jyväskylään tai mihin muualle sitten tahansa kukakin on ajelemassa. Jo junalla matkustaminen sinällään tyhjentää pään kaikesta muusta, paitsi siitä mitä vierustoveri tekee; syökö se koko ajan ja miltä se haisee ja mitä se lukee. Viimeksi tuntematon matkakumppanini haisi siinä helvetin hikisessä pendolinossa vanhentuneelle hajuvedelle. Se haisi vähän samanlaiselta, kuin mökkien kaappeihin kerääntyneet napit, langanpätkät ja neulat. Älkää kysykö. En minä tiedä miksi ne haisevat niin kummallisilta. Ehkä kaikki haisi joskus kamferitipoille ja eukalyptuskarkeille sekä jollekin metallille. Ja niin tämä nainenkin. Tuoksu oli vielä raikas ehkä joskus 50-luvulla. Minulla alkoi särkeä päätä sekä oksettaa, vaikka junalla matkustaminen on VR:n mukaan reuntouttavaa. Nainen luki Iltasanomat sekä Katso-lehteä. Tarjosi minullekin luettavaksi, mutta minähän kun olen tällainen hienohelma, niin nyrpistelin vain nenääni Parnassoni takana. Hei kaverit! Parnassokin bloggaa! Minun uskollinen Parnassoni. Voi hyppivät muusat kuulkaa.

Mutta siihen onkimiseen nyt, kesälomalla kun ollaan. Tähän aikaan vuodesta kala ei liiku eikä käy pyydykseen. Päijänteen Vuorenlahden poukamasta ei kyllä koskaan tule kalan kalaa. Se on ihan sama, vaikka lähtisi reissuun ilman matoja ja niitähän voi tarvittaessa poimia perilläkin. Seuraavaksi etsitään onki. Niitä löytyy yleensä useita äitini hämäristä kätköistä, mutta niissä on joka kesä jokin vika. Talven aikana niistä katoaa koukut tai kohot. Siimat ovat menneet mystisesti poikki tai ne ovat aivan sotkussa. Jopa teleskooppivavat saattavat hävitä aivan itsekseen ja niin ollen niiden tilalle on pätkitty vissiin lähimmästä pihajasmikkeesta pikkuruinen vapa, jotta lapset jaksavat niitä kätösissään pidellä. Niinpä pitää lähteä metsään etsimään kunnollista oksaa ja avata jälleen yksi onkipaketti niistä tuhansista paketeista, joita äitini nurkissa jostakin syystä lojuu. Niitä löytyy kuistin ikkunalaudoilta ja keittiön astiakaapeista, ruokakaapeista, kylpyhuoneesta, liiteristä, ompelulaatikoista, rappusilta, pihalta, saunan pukuhuoneesta, jopa lauteilta... se ei ole ongelma, onkia on.

Ongen virittämine vapaan on oma lukunsa. Siinä voi saavuttaa varsin harmonisen olotilan. Kun paketin avaa, päällimmäisenä on tietenkin koukku, sitten paino ja koho. Loppupää on pelkkää siimaa. Mutta se siiman alkupää on siellä loppupäässä, joten koko siima pitää purkaa ennen kuin sen voi solmia oikeaoppisesti umpisolmuun sinne vavan nuppiin. Sillä aikaa siimalle tapahtuu jotakin, kun sitä lojuu maassa kymmeniä turhia metrejä. Se on fyysinen mahdottomuus, että niin pitkää siimaa voisi kukaan sinne järveen lennättää. Siiman selvittämiseen menee puoli päivää. Sillä aikaa äiti on laittanut ruuat ja syöttänyt lapset ja minä olen edennyt zeniläiseen olotilaani repien raivokkaasti siiman solmuja auki. Lopulta ottaisin lähimmän puukon ja katkaisisin siiman, mutta koska puukkoja ei koskaan näy, otan lähimmät tulitikut tahi sytkärin, ja sytytän siiman palamaan. Eihän se siima kyllä kovin hyvin pala, mutta kyllä se poikki sulaa.

Kun olen käärinyt siiman taiten ongen ymärille siten, että koukun saa juuri sopivasti painettua vavan perään kiinni eli en koskaan, painan koukun vavan vartta vasten ja lähden onki olkapäällä ja matoastia kätösissäni marssimaan järvelle. Kumisaappaat lonksuvat tiehen ja alkaa sataa. Ihana kesä. Kalaa tulee varmasti, joten noudan vielä ämpärin koirankopin päältä kaiken varalta. Kaloilla pitää olla jokin paikka, mihin ne voi laittaa, jos niitä kerran ongitaan. Ellei ongi kuten Nuuska Muikkunen - ihan vaan onkimisen ilosta. Kalat aina yllättyvät positiivisesti, kun ne päästää vapaaksi. Siinä on kuitenkin aina se vaara, että ne juoruavat muille kaloille, joten jokin keino pitäisi olla, millä saisi ne samperin sintit pitämään turpansa kiinni, koska tällaisen vapautustilanteen jälkeen kalaa ei enää koskaan nilltä kohdin tule.

Minulla ei ole ongelmaa pujottaa matoa koukkuun. Olen tehnyt sitä siitä asti kun synnyin, ehkä jopa ennen sitä. Madot haisevat kalalta, joten tunnelmaan pääsee melko mukavasti heti kättelyssä. Mikä on sen mukavampaa kuin survaista rimpuilevan matosen pää terävään koukkuun ja katsella sen loppuosan kitumista. Madoillahan on tikapuuhermosto, joten ne eivät tunne kipua... tätä olen aina ihmetellyt. Onko joku mato kertonut sen jollekulle? Näin syvällisten mietteiden saattelemana mato on vihdoin koukussa. Multaa takertuu kynsien alle ja vedessä huljutetut kädet jäävät madonhajuisiksi. Sitten vaan siimaa lennättämään. Olisi melko kliseistä väittää, että koukku tarttuisi ensimmäiseen puuhun, mutta niin siinä yleensä käy. Jos vetää liian lujaa, siima katkeaa. Siispä on parasta etsiä kättä pidempää tai kiivetä puuhun. Puussa voi vaikka meditoida tai tehdä muita rentouttavia asioita. Olen kerran lukenut erään Norjassa asuvan suomalaismiehen yrittäneen puussa sujauttaa oman onkensa naispuolisen ihmisen lemmen lähteeseen, mutta siinä kävi kai köpelösti. Ehkä tämä nordmanni vielä selvittää tämän, toivotaan niin.

Kun koho vihdoin lilluu järven pinnalla, se ei koskaan ole suorassa, niin kuin postikorteissa näyttäisi olevan. Sitäkin minä olen paljon onkiessa miettinyt, että pitääkö sen olla suorassa vai ei. Jos se on ihan lappeellaan, niin koukku on hei silloin pohjassa eikä sitä matoa sieltä kaiva kuin joku mutakala ja niitähän minä en ongi. Joka tapauksessa säätämiseen menee hieman aikaa, ja sitten jossakin vaiheessa se alkaa tympäistä. Kun kalaa ei tule, sitä miettii vain, onko se koukku liian syvällä vai liian pinnassa. Ja että näkeekö sitä matoa kukaan siellä vedessä. Se voi olla, että todellisuudessa menee tuntikausia niin, ettei kukaan todella näe matoa. Se vesittyy, muttuu haaleaksi ja elämänvalo himmenee hiljaa. Lopulta mato hukkuu. Melko pitkään ne kyllä pysyvät hengissä. Viimeksikin ongin melko varmaan toista tuntia samalla madolla ja se lähti sitten session jälkeen siitä luikertelmaan tiehensä. Mato on parhaimmillaan hämmästyttävä olio.

Lapset saavat aina paljon kalaa. Minäkin sain viime kesänä pari. Perkaamisen pelossa olisin päästänyt ne vapaaksi, mutta koukku oli tunkenut tiensä kalan suuhun milloin silmän, milloin kidusten kautta ja minun oli pakko rusauttaa niiltä päät poikki. Naps. Onkimisessa pääsee todella lähelle ihmisyyden syvintä olemusta toisin kuin blogatessa. Maalaisen nuiva luentoyleisökin oli epäillyt, että tietokoneittensa kanssa touhuavat ihmiset ovat täysin todellisuudesta vieraantunutta porukkaa. Onkiessa vieraantumisen vaaraa ei ole. Siinä pääsee primitiiviset vietit valloilleen. Saa kiduttaa, narrata ja tarvittaessa on lupa tappaa. Sitä on vähän niin kuin kaksoisnollituksella liikkeellä, kalastauksen 007 (dablouseven).

Kalat on myös perattava. Lapsia piti viime kesänä jo hienotunteisesti hillitä, kun sitä kalaa oli perattu, paistettu ja syöty jo kilokaupalla : "Yhtään helvetin kalaa ette enää ongi, jos ette opettele perkaamaan". Mukavaahan sekin on, mutta liika on liikaa. Hyttyset jostakin syystä rakastavat perkaamassa olevia naisia. Tai minua. Perkaaminen sinällään on ihan helppoa. Puukolla kalan vatsa auki, sappirakkoa pitää muistaa varoa. Sitten vain vedetään suolet ja sisäelimet ulos elottomana retkottavasta kalaparasta, joka saattaa vielä kuolleenakin pyristellä vastaan. Silloin pitää puristaa kovempaa, jotta perkaus pääsee sätkivästä kalasta huolimatta taas jatkumaan. Ahvenet kannattaa suomustaa ennen vatsan aukaisemista jo, sillä ahvenella on ihmeen teräviä ulokkeita eli eväitä. Nylkeminenkin on kivaa. Aina ei kannata jämähtää rutiineihin, vaan voi välillä vaihdella, esimerkiksi joka toisen kalan voi nylkeä ja joka toisen suomustaa. Tärkeintä on, että antaa harrastuksen viedä mennessään eikä turhaan vaivaa päätänsä päätöksillä. Sillä tavalla voi saavuttaa hyvinkin jopa nirvanan.


Tämän kesäisen elämäni lopuksi paistaisin nuotiolla makkaraa, pusertaisin päälle Turun mustaa sinappia ja ryystäisin pari pullollista olutta palan painkkeeksi. Mutta mä tyydyn nyt vaan bloggaamaan.

Otin pari buranaa

Kesäloma alkoi mukavasti. Haukat muuttavat parhaillaan etelään ja viettävät aina matkallaan pari yötä meidän ja naapurin tontin välisessä suuressa kuusiaidassa kirkuen hetkittäin vertahyytävästi. Sain kaikesta huolimatta nukuttua yön läpensä parin gintonicin voimalla. Mutta päätä särkee ja vähän tärisyttää vielä. Köllöttelin oikein pitkään peiton alla ja nukahtelin. Lapset kävivät kouluun lähtiessään sanomassa monta kertaa heippa ihan kuin eivät olisi ymmärtäneet, miksi heidän pitää lähteä, jos minä kerran jään kotiin.

Unet ovat pikkutuiterissa hieman outoja. Tapasin siis viime yönä lapsuuden aikaisen poikaystäväni Jussin, joka tuli minua työpaikalle tapaamaan. Jostain syystä minulla oli hame päälläni, vaikka en juuri koskaan hametta käytä (mutta ehkä nyt kesäloman kunniaksi). No, Jussi tuli ovesta sisään, käveli vierelleni, nosti hameenhelmaani ja kysyi, miksi minulla ei ole housuja. Minun täytyy sanoa, että ihmettelin itsekin kovasti, mihin minä olin housuni kadottanut. Siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Suutuinkin oikein kovasti, kun turhautuneena etsin housujani myyntipöytien alta ja kassalippaastakin ja pidin itseäni varsinaisena homssuna. Kaiken kukkuraksi heitin Jussin pihalle, koska enhän minä nyt edes unissani tee mitään jännittävää koskaan.

Jussi on se sama poika, jonka lemppasin kolmannen luokan kevättalvella siitä syystä, että siltä lähti etuhampaat pois ja niiden tilalle oli laitettu tinan väriset nastahampaat. Siihen aikaan Jussi oli ollut kovasti suosittu tyttöjen keskuudessa. Pieni ja vinkeän näköinen poika. Mitähän Jussillekin nyt kuuluu.

Puoli tuntia aikaa blogata

Kohta alkaa vanhempainilta. Olen vältellyt joka ikistä vanhempainiltaa tänä vuonna, mutta kun on kolme mukulaa, huono omatunto on tässä vaiheessa syksyä aivan tapissa. Yleensä olen selittänyt poisjäämiseni syyn lapsille sillä, että kun on nähnyt yhden vanhempainillan, on nähnyt ne kaikki, mikä on totta. Se on puuduttavaa puuhaa istua pienessä pulpetissa. Aurinko laskee nopeasti sälekaihtimien takana, opettaja paapattaa samat asiat siitäkin huolimatta, että se on lähes aina eri lapsen opettaja, ja minä vajoan lattiaa kohti, haukottelen ja hieron silmiäni. On pimeää ja kylmää, kun lopen uupuneena astun koulusta ulos. Puistattaakin vähän, käärin takkia tiukempaan. Lehdet putoilevat puista, hiljainen tuuli tarttuu niihin ja heittää lehdet vasten kasvojani... Ehkä minusta ei mitenkään olisi tullut maisteria, jos ihan tarkkoja ollaan.

Esikoinen saa tässä vanhempainilta-asiassa aina erityiskohtelun. Kaikki on aina ollut minulle tavallaan uutta mitä eteen on tullut, mutta todellakaan mikäään ei sittemmin ole vuosien saatossa muuttunut. Paitsi nyt. Meidät kurssitetaan tänään tietojärjestelmään. On yksi syy lisää olla netissä. Näen esikoiseni poissaolot, luokasta ulosheitot, jälki-istunnot, kokeitten numerot ynnä muut tärkeät asiat netistä. Kätevää.

Opettajat alkavat muuten piakkoin nauttia tulospalkkausta normaalin peruspalkkansa lisäksi. Mitä parempia oppilaita, sen parempi palkka (koskee tietenkin vasta ylioppilaita, koska silloin oppilaitten paremmuus arvioidaan puolueettoman tahon toimesta). Minusta lääkäreidenkin pitäisi nauttia tulospalkkauksen eduista. Mitä terveempiä potilaita terveyskeskuksen suuaukosta ulos putkahtaa, sen parempaa palkkaa nämä lääkärit sitten nauttisivat. Mikään muuhan ei niin motivoi kuin raha. On turha kuvitella, että lääkäri olisi oikeasti huolissaan esimerkiksi keski-ikäisen ihmisen ylipainon aiheuttamista riskeistä (tänään julkistetun tutkimuksen mukaan ylipaino eiheuttaa myös dementiaa diabeteksen, sydän- ja verisuonitautien lisäksi) . Tulospalkkauksessa olisi se etu, että syyllistäminen loppuisi, koska lääkärit tarvitsisivat potilaita saadakseen parempaa palkkaa. Nythän kukaan ei ilmeisesti tarvitse ketään ja käyttäytyminen onkin sitten sen mukaista. Aita on niin matalin monessa ammatissa.

***

Vanhempainillan jälkeen:

Olen mykistynyt. Koko koulu oli täynnä tehokkaita naisopettajia. Niin napakkaa porukkaa, että tapitin ihan hievahtamatta tuota parituntista esittelytilaisuutta. On eritysopettajaa erityistilanteita varten, on jos jonkinlaista kokousta, jossa käydään läpi ongelmaoppilaat säännöllisesti läpi. Opinto-ohjaaja tiesi kaikesta kaiken. Hyvin nuorella iällä, mutta vakuuttava oli. Herranjestas. Kiusaamiseenkin puututaan heti, jos kiusatusta olo tuntuu kiusalliselta. Jälki-istuntoja ei jaeta, koska kukaan ei niitä kuitenkaan istu. Verkkoon laitetaan heti tietoa, jos oppilas tekee jotakin ikävää, jotta vanhemmat voivat itse puuttua asioihin heti.

Myös terveydenhoitaja esitteli itsensä ja toimenkuvansa. Olin unohtanut, että koulussa on paikalla joskus lääkärikin. Terveystarkastus on muuttunut terveystapaamiseksi. Tässä koulussa tämän yläasteen ja lukion lääkäri kirjoittaa terveystodistukset mopokorttiin tai kutsuntoja varten sekä raapustaa tarvittaessa ehkäisypillerireseptitkin. Meillä päin ei teiniäitejä taida sitten pahemmin ollakaan.

Että näin sitä taas opittiin paljon uusia asioita. Joku vuosi takaperin tämä sama koulu rankattiin Suomen huonoimmaksi. Pelkkää panettelua.

Kissa kiitoksella elää, paha ei anna paljonstansakaan

Olen nyt pitänyt viidelle tytölle kehityskeskustelun. Vielä on toinen mokoma pitämättä. Yhteenvetona voitaneen sanoa, että olen unohtanut kiittää luvattoman monta kertaa. Miten paljon helpompaa onkin huomauttaa niistä asioista, jotka ovat päin persettä, kuin sanoa jotakin kaunista onnistuneesti tehdystä työstä. Mielestäni olen sanonutkin, mutta en ilmeisesti tarpeeksi selvästi.

Siinä mielessä voi sanoa, että oma turtumus kiittämättömyyteen on melko silmiinpistävää. En edes osaa ottaa tyylikkäästi kiitosta vastaan, jos sitä saan. Kai siihenkin oppii, kun monet hypetetyt niin aurinkoisesti osaavat hymyillä ja katsoa silmiin, mutta minulla alkaa poskia kuumottaa ja silmät etsiä lähintä seinää. Miten minä osaisin kiittää muulla tavoin kuin paukauttamalla kämmenet poskille ja hihkaisemalla, miten hienosti kaikki on sujunut.

Eilen illalla lähdin kiittelemään Mocaa, Kirsiä ja Kirstiä, kun olivat maininneet minusta Anssille. Olin vältellyt aihetta tuntikaupalla. Mocan kiitokset jätin oikein aamuun, koska kaksissa kiitoksissa oli jo melkoinen ponnisteleminen. Miten siis kiittää kehuista olematta pöljä ja mairea. Lopulta olin niin väsynyt, että pöljyys ikään kuin tuli luontevasti. Kiitokseni menivät perille samoin kuin tulivatkin. Nolosti. Mutta kyllä minä niitä vaalin. Ei sillä ole merkitystä, että Anssi jätti ne noteeraamatta. Mitäs se Anssi niillä tekisikään.

Eli kiitoksia kehuista, joita en tunne ansainneeni. Bloginnea on täynnä hulppeita kirjoittajia, joiden sormet lyövät tulta ja joiden rinnalla kalpenen mennen tullen . Olen luultavasti sokaissut teidät jotenkin, jollakin muulla tavalla, mutta siihen mainittujen ja noteerattujen joukkoon minä en kuulu.

Olen monta kertaa miettinyt sitä, miten paljon helpompi on antaa arvostusta kuolleille kuin eläville. Virtuaalissa ei mikään ole pysyvää, arvostusta ei näin ollen tule kuoleman jälkeenkään. Miksi ihminen ei saisi nauttia onnistumisistaan? Milloin jatkuva kehittyminen oikein saa pysähtyä? Edes hetkeksi? Jotta siis jonkinlainen oikeus ja kohtuus näkisi päivänvalon näillä Bloginnean hämärillä kujilla, minun on pakko sanoa jotakin:

Kirstin blogi on päivän puheenaihe aina. Virtuoosimaista kielenkäyttöä ja kiinnostavat aiheet. Tämän pitäisi olla top-listan ykkösenä.

Kadehdin Kirsin valokuvia ja kielellistä ilottelua. Vaikka kadehdin, miksi en kiittäisi, koska ne ovat kauniita kuvia ja kieli, niin, lepattavaa kuin värikkään perhosen lento.

Moca on todella outo neropatti ja siksi ollut kestosuosikkini monta vuotta. Blogi on kyllä liian harmaa niin sympaattiselle ihmiselle.

Tässä samalla kiitän jälleen kerran Petraa ja Reiskaa. Te teette tästä blogista elävän. Samoin kaikki muutkin kommentoijat, jotka täällä käytte: Kiitos. Tämä tuntuu ehkä hieman hoopolta, mutta minusta tuntuu tänään siltä, että ihmiset ovat kiitosta vailla. Sitä paitsi yllätyksekseni tänään huomasin, että parhaillaan vietetään armoviikkoa. Ehkä pitäisi olla armollisempi sen suhteen, että me olemme vain ihmisiä. Jopa meidän koira kerjää kiitosta hyvin vahditusta päivästä ja käy puolestaan aina kiittämässä ruuasta toisin kuin meidän kissa, jota kiitokset eivät kyllä vähääkään kiinnosta.

En millään tapaa halua vähätellä ketään muita, enkä varsinkaan pyllistellä päin näköä, joten voisin kirjoittaa tuosta linkkilistastastani jokaisesta jotakin kaunista, mutta se on niin iso homma, että menköön näin (sori, kaikki ei mahtunut) - eikä pelkästään tuosta listasta; joillekin olen niin kateellinen, että heiltä vaaditaan jo hieman vaatimattomuutta, hieman nöyristelyä, varpaitteni nuolemista kenties tai muuta mukavaa... ennen kuin alan ponnistella kiitosteni suhteen heidän takiaan.

Lopuksi sentään puserran vielä kiitokseni Maalaiselle, joka aina muistaa kiittää jokaista. Avarasydäminen mies.

Miten unohdan yölliset puuhasteluni

Minulla se rittää touhua öisin. Aikansa kun hakkaa äijää, että "lakkaa perkele kuorsaamasta", eikä se lakkaa, sitä ottaa vuoteensa ja käy. No ei, mutta jos olisin maailman vahvin nainen niin ottaisin. Nyt otan vain täkin sekä tyynyn ja köpötän sohvalle. Ripset ovat ihan solmussa. Käyn pitkäkseni siihen sitten kaukosäätimien päälle ja vetelen niitä yksi kerrallaan selkäni alta pois. Ei siitä niin kovin pitkään ole, kun yksi kaukosäädin riitti. Nythän niitä pitää olla monta. Voisikin ostaa sellaisen cowboyvyön kahdella asekotelolla ja yhden säätimen voi sitten työntää varuiksi vielä sukanvarteen. Olisi niinku pikkusen valmiina vetämään oikeaa kanavaa ja vähän äkkiä. Siitä kuulkaa oiva isänpäivälahjavinkki, naiset. Varmasti auttaa seksielämäänkin jotenkin, en tiedä miksi, mutta kaikkea kannattaaa kokeilla.

Sohva tuntuu iholla ensin kylmältä, sitten kuumalta, ja lopulta se on ärsyttävän nihkeä. Iho pamahtaa, kun sitä nykii irti nihkeästä nahkasta. Päätän ostaa uuden sohvan heti aamulla. Jonkinlaisen divaanin ehkä. Mietin hetken, etsisinkö Ikean luettelon kaksi metriä korkeasta keräyspaperikasasta, jonka unohdin viikonloppuna viedä keräykseen. Mutta en viitsi, koska pelkään että koko rakennelma romahtaa.

Makaan siis sohvalla. Keittiön kellon tikitys tuntuu täyttävän koko pään. Niin minä singahdan ylös ja lyön varpaani arkun kulmaan. Revin hetken hiuksiani ettei varpaaseen satu. Olen aivan adrenaliinilla pumpattu, kun kiipeän talousjakkaralle ja riuhtaisen kellon seinältä alas. Olen teipannut sen karhuntarralla kiinni, koska se putosi kerran päähäni. Joudun vetämään sitä kaksin käsin ja horjahdan. Lyön käsivarteni kaapin ovenkahvaan ja alan itkeä. Niin minä sitten istuskelen aamukolmelta seinäkello kädessäni keittiön jakkaralla ja itken. Melkein hukun. Nousen ylös vasta kun mainingit lyövät rantaan ja kahlaan kuiville. Aikuinen nainen mä oon.... Jo toinen yö peräkkäin ilman kunnon unta. Kissa alkaa huutaa ruokaa ja minä pakenen sitä koppiini. Pistän tietokoneen päälle ja ajattelen lukea netistä jotakin pitkästyttävää. Mutta netti ei toimi. Tarkastan johdot, ei toimi. Sammutan koneen, käynnistän sen uudelleen, eikä toimi. Haistattelen koneelle ja puin sille nyrkkiä. Koira istuu oviaukossa pää kallellaan ja tapittaa. Näin ei voi jatkua, minä ajattelen ja menen takaisin sohvalle. Herään puolen tunnin päästä kellon soittoon.

Olen saanut sähköpostia tuntemattomalta mieheltä. Hän on nähnyt unta, että tutustuu Saara-nimiseen naiseen, herää siihen kolmen aikaan yöllä, avaa jääkaapin, syö suklaata ja menee nettiin, kun kone on muutenkin valmiiksi päällä imuroimassa Spede-elokuvia; googlettaa Saaran, päätyy tänne ja kirjoittaa minulle kirjeen. "Olen 44-vuotias vapaa mies... ...kuka olet?"

Ensin ajattelen, etten vastaa. Sitten googletan Saaran, enkä löydä itseäni mistään. Löydän prinsessasaaroja, Saaran kartan, ihania saaroja, kirjallisia saaroja, kaikenlaisia suloisia saaroja koko netti täynnä, mutta ei minua. Päätän rohkaista miestä etsimään sitä oikeaa Saaraa, koska kirje on liikuttava. Ja minähän olen muistaakseni naimisissa, joten toivotan siis reippaana tyttönä onnea Saaran metsästykseen. Mies loukkaantuu, totta kai. Olinkin ainoa Saara. Olin ensimmäinen, joka pompsahti hänen väsyneille silmilleen. Ja minä pyydän kovasti anteeksi; selitän, että se oli väärinkäsitys. Vähän aikaa kummastelen, miten google niin kummasti valikoi, ketä kenellekin näyttää. Mies vastaa, ettei aamulla edes muistanut, että oli kirjoittanut minulle. Minäkin ihmettelen, miten helposti kaikki unohtuu.

Vaikean lapsuuden vangit

Olen viime päivinä törmännyt ongelmiin, joita en pysty lainkaan ratkaisemaan. Huomaan, että joka päivä joudun antamaan periksi ihmisille, joilla on omasta mielestään ollut niin hankala lapsuus ja kurja elämä, että heillä on ikään kuin lupa olla pahapäisiä tai muuten vain vittumaisia. Enkä minä sitten voi tehdä muuta kuin levitellä käsiäni. "Ymmärränhän minä, sinulla on ollut niin vaikeaa." Sen jälkeen asiat jäävätkin luvan kanssa levälleen, kun vastassa on vaikea lapsuus. Koko elämä on yhtä kesken jäänyttä prosessia.

Kaikkein pahinta olisi siinä tilanteessa alkaa selittää, että herranjumala sentään, jokaisella ihmisellä on ollut vaikeuksia. Kenenkään elämä ei ole ollut aina herkkua. Vaikeudetkin tuntuvat yhtä suurilta, ja ihminen on ihan yhtä romuna onko sen sitten jättänyt ensimmäinen poikaystävä vai onko aviomies löytänyt uuden naisen. Kaikki riippuu kaikesta, eikä tuska ole verrannollista. Ei ole olemassa mitään toisia, joilla on hyvä ja ihana elämä. Miksi ihmiset eivät tätä tajua, vaan katkerana oksentavat pahaa oloaan muiden päälle, ikään kuin näillä ei olisi mitään taakkoja omasta takaa.


(Äiti, älä lue) Minun lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Olen juossut pikkuveljeni kanssa paljain varpain lumihangessa itkukurkussa anomassa, että joku soittaisi poliisit, kun isä tappaa siellä äitiä. Joskus yritin itsekin soittaa, mutta isä rikkoi puhelimen ja heitti sen lasipöydän läpi lattiaan. Sitten isä heittääntyi marttyyriksi ja alkoi itkeä. En syytä isääni tästä, enkä niistä sadoista muista kerroista. Isälläni oli vaikea lapsuus ja minun piti vain ymmärtää.

Ymmärsin myös pikkuveljeä, jolla oli vielä vaikeampi lapsuus kuin minulla, koska hän oli minua pienempi. En muista millaista on kolmevuotiaana lohduttaa puolitoistavuotiasta poikaa, mutta niin minä kasvoin ja tällaiseksi minä tulin. Äiti oli harvoin kotona, koska ymmärsi ottaa hetkestä kiinni. Heti kun olin syntynyt, äiti jätti pöydälle lapun, että makaronilaatikko on uunissa (tämä on äitini vitsi sitten). Sen jälkeen äiti onkin elänyt tunnontuskissaan, koska ei ollut meidän tukenamme. Hän on kärsinyt jälkeen päin aivan kamalasti. Ja mitä minä voittaisin sillä, että kääntäisin hänelle selkäni? Olisin katkera lopun ikääni ja nyt lapseni kasvaisivat ilman pöljää mummoa. Elämä on yhtä helvettiä ja valinnat vaikeita. Koko ajan joutuu tekemään virheitä, joista joskus kärsii joku. Se, että se kärsijä saatat olla sinä, ei ole epäreilua. Se on epäreilua, jos niin ei ole.

Nuoruuteni elin typerästi. Ryyppäsin ja rellestin ja varastin, että sain taas ryypätä ja rellestää. En käynyt kouluja kunnolla ja lähdin liian nuorena töihin. Olin 25-vuotiaana vanttera ja voimakas. Näkisittepä pohjelihakseni, miten hyvin muodostuneet ne ovatkaan. Käteni kasvoivat lapion kokoisiksi, selkäni notkahti ja hartiani levisivät. Olin jo niin kypsä kymmenvuotiseen uraputkeeni kaupantätinä, että pysyin seuraavat kymmenen vuotta visusti kotona lisääntymässä.


Lapsillani ei ole minun mielestäni vaikea lapsuus, vaan päinvastoin. Minun elämäni on vaikeaa, jotta heillä olisi hyvä lapsuus. Silti he saattavat jossakin vaiheessa huomata, että äidissä oli jokin vika. Ja kun he alkavat sitä hautoa mielessään, vika kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi ja loppujen lopuksi se onkin juuri niin; olen tehnyt jonkin virheen, jota en nyt pysty millään huomaamaan.

Samalla minun pitää myös ymmärtää miestäni, jolla on ollut vaikea lapsuus. Se tekee minun elämästäni välillä sietämätöntä. Ymmärrän myös serkkuani, jonka silloin tällöin pelastelen itsemurhalta. Hänellä on ollut todella kurja lapsuus. Aivan hirvittävän kurja. Hänen äitinsä oli sentään oikeasti mielisairas ja hän oli ainoa lapsi, mikä sekin on joskus ylitsepääsemättömän vaikea pala. Jos me kaikki jäisimme sinne lapsuuteen itkemään sitä, miten huonosti meitä on kohdeltu, mikään ei koskaan muutu, enkä usko, että kukaan silloin todella mitään muutosta haluaakaan. Ihmisellä on kumma tarve saada mädäntyä omissa sääleissään.


Miksi vanhemmilleen on niin vaikea antaa anteeksi? Eivät he ole meille mitään velkaa. Eikä mitään voi korjata enää. Elämä on sillä hetkellä ollut niin. Ihmissuhdedraamat elettyjä ja vasta jälkeen päin opiksi otettuja, jos silloinkaan. Ihmisten pitäisi kasvaa ulos vaipoistaan. Pylly pitää pyyhkiä ihan itse. Ihminen on itsenäinen olio, eikä napanuoran jatke. Ei ole mitään oikeaa tapaa kasvattaa lapsiaan. Toisista tulee onnettomia mulkkuja, vaikka heidän lapsuutensa olisi ollut kuinka auvoista tahansa. Aika usein näin onkin. Toisista taas tulee katkeria, ilkeitä ja narisevia, kun elämä on kohdellut kaltoin aina, niin että haistakaa vaan paska kaikki. On, tietenkin on, vaikea hymyillä, kun mikään ei ole koskaan hyvin, mutta voisiko olla, että sitä vähääkään hyvää ei sitten enää halua nähdä, kun siinä omassa kurjuudessaan on niin ihanaa lillua. Siellä sitä voi köllötellä ja syljeksiä happamana ohikulkijoitten silmille, vaikka voisi aivan hyvin olla armollisempi ja antaa anteeksi. Tai mulkkutapauksissa miettiä, miksi se elämä ei nyt olekaan enää niin ihanaa kuin silloin, kun äiti oli hoitamassa. Voisiko se olla itsestä kiinni?


Miten se voikin ihan todella olla niin vaikea nähdä ja hyväksyä, että jokaisen elämä on enimmäkseen kärsimystä ja onnikin vain satunnaisia hetkiä siellä tällä. Niille pitäisi vain antaa mahdollisuus. Edes joskus.


(Huomautan vielä lopuksi, että on toki sellaisia asioita, jotka aivan varmasti ovat ylitsepääsemättömiä ja monet ovatkin taatusti ammattiauttajan tarpeessa. Silloin onkin syytä mennä hoitoon kipinkapin, eikä pilata loppuelämäänsä vanhempien virheillä. He eivät ole sen arvoisia. Kukaan ei ole.)

Heitä keppiä

Naapurin koiralla on juoksuaika. Se kurkkii kaihoisasti aidan raosta meidän mustaa macho miestä (koiraa siis) ja vinkuu, mutta tämä herra ei vielä kolmevuotiaanakaan ymmärrä mistä on kyse. Tai ole ymmärtävinään. Mikä tätä perhettä oikein vaivaa, kun kukaan ei ymmärrä ketään. Minä en ymmärrä miestäni, isoveli ei ymmärrä pikkusiskoa, pikkusisko ei ymmärrä pikkuveljeä, eikä kukaan ymmärrä minua.

Mac joka tapauksessa seisoo keskellä pihaa, kuono ylväästi kohti taivasta, häntä oikeaoppisesti pystyssä ja nuuhkii ohi lentäviä lintuja, kun naapurin narttu kaipaa aidan takana hellyyttä. Miten vähään tyttökoirat tyytyvätkään. Pyytävät pari kertaa vuodessa eivätkä yleensä koskaan saa. Ei ihme, että kepin perässä juokseminen kiinnostaa.

Kuin kissa ja koira

Epätasaisten päreitten sarja jatkuu. Minun piti sanoa jotakin kissoista ja koirista, kun ne molemmat nyt tuossa koppini ovella nukkuvat vierekkäin. Odottavat, että minä nousen tästä ylös ja juoksevat sitten edeltäni kilpaa keittiöön, mutta saavat nyt kyllä odottaa. Ruoka-aika on kahdeksalta. Muuten kissa herättää aamuyöstä aivan siis nälkäkuoleman partaalla. Se riutuu ja mouruaa käheällä äänellään ja puskee yöpöydän kumoon mennessään. Mutta tuntuu jotenkin sopimattomalta puhua nyt kissoista ja koirista.

Tämä ei muuten ole mikään vaatehuone tämä minun koppini. Tämä on ihan oikea huone, vaikka pieni onkin. Tässä on minun itse kirksikan värikseksi petsaamani 50-luvulta peräisin oleva kirjoituspöytä, jonka löysin entisen mökin navetan ylisiltä. Minä kyhnytin sitä tuntikaupalla ja hioin monta kerrosta maalia pois. Oli vihreää ja valkoista ainakin. Joo, ja punaruskeaa. Tässä on sellaiset muotoillut jalat ja paljon pienien toukkien syömiä koloja. Tämä on aivan ihana. On tässä huoneessa kirjahyllykin selkäni takana. Siitä löytyy kamalasti hakuteoksia, joita en lue koskaan. Se tieto niistä ikään kuin syöpyy selkärankaani. Joskus saatan saada valtavan inspiraation ja nostaa käteeni jonkin kirjan. Oh. Voin jopa sivellä hiukan kirjan kanttakin ennen kuin avaan sen. Minäpä otan teille tässä esimerkin, kas näin:

Joskus persoonallisuus voi kuitenkin olla vähintään yhtä tärkeää kuin laaja, faktapohjainen substanssi.

Mitä? Mitä helvettiä?

Kun kirjoitat esseen, kolumnin tai pakinan, tyylisi on monesti jopa ratkaiseva.

Siis mikä tämä kirja on?

Kirjoita, vaikuta, menesty! Tom Lunberg.

Herra Lundberg jatkaa tässä huumorikirjassaan näin: Juttusi viesti saattaa tuolloin olla hyvinkin pienimuotoinen: "On kurjaa olla vilustunut, mutta makaaminen sängyssä synnyttää suuria ajatuksia" (virikkeet) tai "opin kokemuksesta, ettei kokemuksesta voi oppia mitään" (huumori)...

Kaikenlaisia virikkeitä ja huumoria sitä viljelläänkin. Tuommoista kukaan jaksa. Enkä minä ole koskaan kipeä enkä varsinkaan opi kokemuksesta... tämäkin on jotenkin sopimatonta.

Jatkan huoneestani. Tässä on ikkuna! Äh, sopimatonta. Kerrassaan... Olen kirjoittanut tästä huoneesta runon! Tämä ei ole mikään vaatehuone! Kuuletteko työ?!

OMA HUONE

Kaksi kertaa kaksi metriä ja iso ikkuna antaa
naapurin kuusiaitaan;
taivaan halkoo sähkölanka, jota pitkin tulevat
vuodet kipittävät käpy hampaissaan. Käy
siinä joku herrakin ajankulusta
muistuttamassa:kraa. Ja poppeli ottaa
minut tuoreeseen kainaloonsa, lohduttaa.
Vakuuttaa havisevan tuoksunsa yltävän sitä
kauemmaksi mitä vanhemmaksi tulee.
Rentukat kokoontuvat ojanvarteen
sieraimet levällään, höristävät korviaan, ja
mustarastas laulaa valkovuokkojen silmiä
kiinni. Surinaa ja lepatusta, hedelmöittämisen
sodankäyntiä, pienten pesien yöllistä hyrinää.
Ja tulevat lupiinit, marssivat asentoon; lilat
tuonne ja ne koboltinhohteiset siihen!
töröttävät siinä ja alkavat ampua lippaitaan
tyhjiksi. Kuultavat puunsiemenet leijuvat alas
auringon ilmatulta, tuulenpyörteeseen
tarttuen, nousten ja laskien. Ja aamukasteen
kostuttamina heräävät henkiin, maanvaltaajat;
Niin tulevat ja menevät; sekasorto,
ruostuneet haarniskat ja verinen loppu.
Valkoinen lippu heilahtaa: vain rauhaa,
rauhaa. Ja roudan alla horteinen pohjavirta
jää kalisemaan hiljaa.
Yhä istun. Yhä katson tätä paperin kuvaa,
kirjainten muotoja, järjestystä. Teen
kielenkäyttöä koskevia sopimuksia.


Ei, älkää sanoko mitään. Sitä ei voi enää hioa. Se on aivan liian vanha ja liian hupsu teidän käsittelyynne, arvon kriitikot. On täällä paljon muutakin kritisoitavaa, jos teidän mielenne tekee. Esimerkiksi Uusi Iso Atlas vuodelta 1996. Ai, mutta ettehän te sitäkään voi. Sekin on aivan liian vanha, jotta sitä kannattaisi arvostella, vaikka se olisi virheitä täynnä.

Minulla on täällä myös tulostin, Hewlett Packard. Se on huono. Sitä saa toki arvostella. Aivan käsittämätön kapistus. Siihen ei voi panna kuin yhden paperin kerrallaan tai muuten se yrittää ahmaista kaikki ja tukehtuu sitten. Tätä ihanaa pöytäähän ei juurikaan näy, koska tämä on niin täynnä kaikenmaailman adsl:ää, papereita, kahvikuppeja ja teippiä. Jostakin syystä tänne on kerääntynyt kaikki talon teippirullat. Niitä ei ikinä löydy silloin kun tarvittaisiin, siksi minä kannan ne tänne, enkä sitten näe niitä näitten papereitten alta. Tietokoneen näytön päällä istuu Buddha, jonka sisälle olen käärinyt ikirukouksen. Sen vieressä on puinen pieni pöllö ja pala jotakin ihmekristallia, jonka pitäisi siis tehdä ihmeitä. Jollakin tavalla laiska kristalli kaiketi. Näytön kyljessä mikrofonitelineessä on joutsenen sulka, jonka kävin kerran kahlaamassa Porkkalan niemestä läpi sankan sinileväkasvuston kannustavien hurraahuutojen (on se hullu, saatana!) saattelemana.


Minä en ymmärrä tätä päätäni, josta pulppuaisi kaikenlaista, mutta mikään ei oikein päreeksi taas kelpaa. Minä esimerkiksi soitin tänään poliisille. Olin unohtanut, että poliisillekin voi soittaa. Herranjumala, älkää vain unohtako soittaa poliisille, jos teillä on niille jotakin asiaa. Poliisit ovat meidän ystäviämme. Minä soitin, koska yksi neideistäni joutui huijarin kohteeksi lauantaina kassalla keskellä kirkasta päivää. Ulkomaalainen, siisti, pitkä, vaaleaan takkiin pukeutunut mieshenkilö oli maksanut 200 euron setelillä ostoksen, joka maksoi 3.90. Neiti oli kysynyt pienempää, mutta kun mies ei ollut ymmärtävinäänkään, oli sitten latonut tukun rahaa takaisin. Vasta siinä vaiheessa mies oli herännyt, että ooh, maksoinko minä näin suurella rahalla ja että tarkoitus oli ihan kaksikymppisellä maksaa ja oli työntänyt vaihtorahat takaisin neidille, joka oli sujauttanut ne nipussa siihen kassalippaaseen ja ottanut sitten herralta kaksikymppisen ja antanut takaisin siitä. Vasta miehen poistuttua neiti oli huomannut, että nipusta puuttui yksi 50 euron seteli. "Jaa se klassinen tapaus, sanoi poliisi, ja lisäsi, että näitä aina välillä tulee enemmän, mutta nyt on ollut pitkään hiljaista." Minä epäilin, etteivät ihmiset vain viitsi soitella. "Voi se olla niinkin, tietysti, mutta kyllä näistä pitäisi ilmoitus tehdä", poliisi jatkoi ja antoi minulle faksinumeron, johon sen ilmoituksen sitten voin tuntomerkkien kera jättää.

Ei millään tavalla liittynyt kissoihin ja koiriin. Voi voi. Joku mummo oli jo toisen kerran jättänyt muovikassillisen omenoita ikkunani alle. Kiitos, mummo hyvä. Kuka ikinä oletkin.

Somewhere over the rainbow

Aamuyön unessani kaislikosta lipui esille sininen vene. Peltinen pikkupurtilo oli pahoin ruosteessa ja upposi matalaan rantaveteen niin nopeasti, etten ehtinyt tehdä mitään. Sukelsin sen perään, mutta virta vei minut mukanaan vedenalaiseen luolaan, jonka seinämille auringon lävistämät laineet jäivät heijastamaan valojaan. Vesi oli niin kirkasta, että vaikka sitä oli montakymmentä metriä, sen hiekkaisella pohjalla erottui jokin ruskeankeltainen alue. Niin kuin kasvain tai paskakasa. Unessani tiesin, kuka sen oli sinne laittanut. Halusin sukeltaa möykyn luokse ja repiä sen irti, mutta jo puolessa välissä tajusin, että perille päästäkseni minun on kuoltava. Yhtäkkiä minun tuli jumalattoman hyvä olla. Heittäydyin selälleni veden vietäväksi. Iho värähti kauttaaltaan, tuntui kuin jokin olisi hyväillyt sisukseni läpikotaisin ja aivot uponneet pehmeään pumpuliin. Sitä voisi verrata orgasmiin, mutta se ei ollut mitään sinne päinkään. Mihinkään ei sattunut. Minä taisin olla taivaassa. Vesi ympärilläni muuttui kuplivaksi suihkuksi ja niiden mukana lähdin nousemaan pintaan. Heräsin siihen onneeni sitten. Toivottavasti en koskaan unohda, että tuollainen olotila on mahdollista saavuttaa. Se on olemassa ja jotenkin siihen voi päästä. Ainakin unessa.

Nyt hartioita särkee, niskaa polttaa, selkää kolottaa, vituttaa ja muutenkin on hommia rästissä. Ei enää yhtään uskoisi, että herääminen oli tänään niin kaunista.

Matti ja Mervi, menkää hoitoon!

Vakavaa asiaa. Olen nyt sitten miettinyt Mattia ja Merviä. Että niitten naamat voivat yhtä aikaa tympiä ja herättää säälin sekaista myötätuntoa. Mun ihan alkaa tehdä mieli piirtää niitten lärvit. Oikeesti. Mä en voi tälle enää mitään. Toisten on pakko kirjoittaa, hei mun ei. Mun on pakko piirtää. Mä tulen hulluks, jos mä en saa piirtää edes yhtä viivaa päivässä. Tai kukkaa. Silmää tai jotain.

No niin. Nyt mä piirsin, mutten välttämättä näytä teille. Saan vielä kunnianloukkaussyytteen. Tai sitten en. Parempi julkisuus kun ei julkisuutta ollenkaan, sanovat Matti ja Mervi, nuo kaksi loistoonsa puhjennutta narsissia.

Matti asui nuorukaisena samassa lähiössä kuin minä. Myös aikuisena Matti asettui siihen samaan lähiöön, johon minä olin muuttanut - ihan naapuritaloon. En nähnyt häntä ikinä. Nykyäänhän häntä ei sitten voi olla näkemättä joka puolella. Matti kurkkii joka ikkunasta harva se päivä. Matin voi nähdä roskiksessa, hampurilaisbaarin päydällä, kotona! Matti on everywhere ja Mervi mukana. Ne on ihan erottamattomat.

Mutta nyt on kuitenkin niin, että nämä mediapellet tekevät kaiken naurettavaksi. Jopa perheväkivalta on nyt hassu asia. Mervi saa turpaansa ja jengi viihtyy. Matin kiivasta luonnetta päivitellään ja sille nauretaan "voi hyvä ihme, rapiat sata tuntiako se Matti nyt vapaalla jalalla pysyi... voi sitä Mattia... hihhihh...", sanoi ihan asiallisen näköinen nainen eräänä aamuna salaattijonossa Jonesilla. Matti lusii siis tämän tästä, kun sukulaismies saa puukosta tai vaimoparka vuodattaa verta pitkin lattioita ja kulkee sitten loppupäivän posket roikkuen ja sormi ojossa esittelemässä verijälkiä toimittajille, jotka avuliaasti ovat tarjonneet sideharsoa valokuvaa varten pään ympärille kieritettäväksi. Eihän tumman tukan peittämästä päästä muuten mitään tappelun jälkiä voi erottaa. Voi Mervi. Kuinka kauan sinä annat toimittajille kaiken?

Samaan aikaan päihtynyt äijä lähiössä vetää muijaansa pitkin rappukäytyvää ja tappaa kolmen lapsen äidin hyppimällä sen päällä. Tai joku psykonarttu raijaa siippansa päätä roskikseen. Milloinkahan porukka oikein tajuaa, että Matti ja Mervi ovat vain hetken päässä naksahduksesta eikä ketään enää naurata. Tähän asti kaikki on ollut pelkkää showta, joka on nakertanut aika loven kaikkien turpaansa saaneiden naisten uskottavuudesta. Isontalon Anttikin on kaiketi ollut vain onneton julkisuudenkipeä pientalonpoika, jolle piirimestaruus pituushypyssä kihahti hattuun. Kyse on entisen mäkihyppääjän ja mustamakkaraprinsessan extremeharrastuksesta. Kun puutetta ei ole rahasta, sitä on maineesta. Ja sitähän hommataaan aina vaan lisää, vaikka se tekee kuinka kipeää.

Rakkauden jälkeen mitä jää?

Pari viikkoa takaperin huomasin, että naapurin eronnut lääkärisrouva oli löytänyt itselleen uuden miehen. Ne kävelivät aamujunalle edelläni toisissaan kiinni kuin teini-ikäiset, sitten lääkäri puristi miestä perseestä. Minua olisi naurattanut ihan kamalasti. Sen jälkeen mies leikkasi kerran lääkärin nurmikon, sen jälkeen ne lähtivät Italiaan lomamatkalle ja eilen huomasin lääkärin sormessa sormuksen. Onnittelin vuolassanaisesti. "Voi hyvänen aika, onnea nyt oikein kovasti!". Nyt se mies ajaa taas lääkärin laaja-alaista nurmikkoa, siinä menee toista tuntia, kun se pärisee tuossa viereisellä tontilla. Se on nykyaikaista reviirimerkintää. Kenen nurmikon ajat, sitä naista sinun tulee paneman.

Naapurin lääkärin pihalla kasvaa kaunis omenapuu.

Rakkaus on minuakin mietityttänyt viime päivinä. Tai lähinnä sen puuttuminen. Kuulin tuossa juuri autolla ajaessa Yö-yhtyeen rakkauden voimistaman. Meinasin tikahtua nauruun. "Hän on nainen vaan, mutta mutta sydämeni saanut on sijoiltaan."Miten niin muka nainen vaan? Mikäs sitten sen paremmin saisi sijoiltaan? Mies? Eläin? Ruohonleikkuri? Kaksikärsäinen porsas? Jeesus-teippi? Kirurgi? Luulisi niidenkin jätkien jo olevan sen verran iäkkäitä, etteivät ääni väristen jokeltaisi jotakin niin typerää kuin "rakkaudesta hän voimansa saa, uupumaton sellainen on, sen jos menettää, hävittävää ei jäljelle jää."

Ihan jos totta puhutaan, niin miten tällaista rakkaushallusinaatiota oikein pidetään yllä? Kuinka raavaat miehet voivat päivästä toiseen laulaa rakkauslauluja tekemättä itseään naurunalalaiseksi? Ihan sivujuonteena tuli mieleen, ettei naisten kirjoittamia rakkauskirjojakaan oteta vakavasti, mutta mies voi valloittaa miljoonia sydämiä jauhamalla paskaa vaikka hirveällä vibraatolla, möreällä karjunnalla, seksikkäästi kähisten, kumeasti kajahtaen... whatever.

Koko rakkaus pitäisi kyseenalaistaa, ettei sen jälkeen sitten tuntuisi siltä, kuin olisi kaiken menettänyt ei mistään.

Varapäre paremman puutteessa

Tässä mansikoitten mutustelun lomassa tahtoisin sanoa pari sanaa totuudellisuudesta. En kyllä tajua siitä oikein mitään. Joskus kun tuntuu siltä, että hanakammin totuutta kaivelevat esiin kaikkein tekopyhimmät teeskentelijät, mitä kuunaan on nähty; nuo viattomat päivänpaisteet, jotka teennäisellä maireudellaan lähettävät ympäristöönsä kaikkea muuta kuin positiivisia värähtelyjä. Pyllistelevät muka puoli huolimattomasti niille, jotka eivät heitä kumartele, kun lipittävät samalla sellaisten varpaita, joista voi olla heille hyötyä. Mutta aika lähellä siinä varmaan ollaan ihmisen syvintä, eteenkin silloin, kun kaksi samanlaista nuoleskelijaa löytää vihdoinkin toisensa.

Välikysymys

Ei suinkaan se ole ihan sama mitä mää sanon?

Mitähän sitä tekis?

Naisen, jonka nimi siis on Maria, koira kaivoi kauempana kuoppaa. Jössen korvat olivat innostuneesti pystyssä, kulmat koholla ja multaa lensi isossa kaaressa. Maa oli hetteiköistä ja pehmeää. Jokunen nuokkuva saniainen ja kuihtunut kielo kituuttivat harvassa lahonneitten puunrunkojen ja suurten sienien seassa. Elävä puusto koostui enimmäkseen lepistä ja pajuista. Vain muutama koivu kurottautui valkeat rungot ylväinä kohti taivasta, josta näkyi pieniä, haalean sinisiä palasia kellastuneen oksiston lomasta. Lehdon halkaisi syvä puro.

a) Löytyykö purosta ruumis?
b) Tapaako hän metsässä elämänsä miehen?

Tuleeko tästä rakkaustarina vai dekkari?

Havainnollistavaa kuvaa

Alushousut löytyivät nuolen osoittamasta paikasta.







Tämä on seisake. Vasemmalla näette junaradan. Raiteelta kaksi junat kulkevat Helsinkiin, joka siis kulkusuuntaan nähden sijaitsee juuri tuolla horisontissa.

Alku?

"Seisakkeen katoksen takaa pilkotti miesten alushousut. Mustien sloggien päälle oli lennähtänyt yksi pieni syksyinen lehti. Nainen loi hitaasti katseensa molempiin suuntiin, nosti alushousut vyötärönauhasta varovasti käteensä ja haistoi niitä. Hän tunsi punastuvansa. Haju ei ollut voimakas, mutta se sykähdytti. Alapäässä värähti ja nainen muisti, miltä se oli maistunut, hieman happamalle, jopa imelälle. Siitä oli kauan, mutta naisella oli hyvä muisti. Hänen lihaksensa puristuivat kuin pissiä pidättäessä. Nainen laski alushousut takaisin heinikkoon pää täynnä kysymyksiä. Jos niihin ei kerran oltu kustu, miksi ne olivat siinä? Pikapanoko katoksen seinää vasten? Housut olivat siinä tohinassa valahtaneet nilkkoihin ja siitä kenkien yli maahan. Housuissa oli ollut leveät lahkeet ja boxerit olivat takertuneet kenkiin. Mies oli potkaissut ne pois, mutta pian joku oli tullut. Hiekka oli narissut kenkien alla. Se oli erottunut vasta ihan lähellä. Pari oli huokaillut liian kuuluvasti. Mies on hamunnut kiireellä housunsa jalkaan ja juossut omituisesti koikkelehtien paikalta samalla kun on vetänyt vetoketjuaan kiinni. Esinahka on jäänyt väliin. 'Ai saatana', mieheen on sattunut ja hän on parkaissut tuskasta. Nainen melkein kuuli sen korvissaan. Hänen teki mieli puhaltaa ja suukotella. Kuka oli se mies, joka oli hänen pienellä kotipysäkillään päässyt spontaanisti pelehtimään? Satunnainen kulkija vai joku tästä läheltä? Naista hymyilytti. Ajattelipa hän hulluja. Jos joku ikinä saisi tietää, mitä hänen päässään aina liikkui, häntä pidettäisiin huonona naisena. - Sitten kaikki naiset ovat huonoja, hän sanoi äänen, – ja mitä sille naiselle tapahtui?"

Mikä kumppanin orgasmi?

Lehdistötiedote 22.9.2005

Suomalaiset miehet pitävät kumppanin orgasmia erittäin tärkeänä

Lääkeyhtiö Bayer kysyi elokuussa internet-sivustollaan www.rautakanki.fi, kuinka tärkeää on, että kumppani saa orgasmin seksin aikana. Vastauksia saatiin yhteensä 1372 kappaletta, joista 87 % (1199) oli miehiä ja 13 % (173) naisia.

Suomalaisista miehistä suurin osa eli 65 % piti kumppanin orgasmia erittäin tärkeänä ja yhtyi väittämään, että seksi on parasta, kun molemmat saavat täyden tyydytyksen. Miehistä 24 % uskoi, että orgasmi ei ole aina välttämätöntä seksin onnistumisen kannalta. Kuusi prosenttia miehistä valitsi vaihtoehdon ”Mikä kumppanin orgasmi?”, kun taas neljä prosenttia kaikista miesvastaajista tunnusti, että ei osaa sanoa, saako kumppani orgasmia.

Miesvastaajista 8 % oli yli 55-vuotiaita, 12 % 45–54-vuotiaita, 21 % 35–44-vuotiaita ja 59 % alle 35-vuotiaita. Kumppanin saaman orgasmin tärkeyttä korostivat eritoten alle 35-vuotiaat, joista 68 % valitsi vaihtoehdon yksi – seksi on parasta, kun molemmat saavat täyden tyydytyksen. Vastausvaihtoehto kaksi keräsi suurimman kannattajakunnan 45–54-vuotiaissa miehissä; heistä 32 % oli sitä mieltä, että orgasmi ei ole aina välttämätöntä. 35–44-vuotiaat miehet kunnostautuivat puolestaan vastausvaihtoehdon kolme valinnassa – heistä jopa 8 % heitti vastaukseksi ”Mikä kumppanin orgasmi?”. Mitä iäkkäämpi mies, sen vaikeampaa heidän on tunnistaa, saako kumppani orgasmin, sillä yli 55-vuotiaista 11 % ei tiennyt asiaa varmuudella.

Naisista 54 % piti kumppanin saamaa orgasmia erittäin tärkeänä, kun taas 36 % naisista ei mitannut seksin onnistumista kumppanin orgasmilla. Naisista 8 % valitsi vaihtoehdon ”Mikä kumppanin orgasmi”, ja kolme prosenttia naisista ei osannut sanoa, saako kumppani orgasmia.

Naisvastaajista 11 % oli yli 55-vuotiaita, 10 % 45–54-vuotiaita, 20 % 35–44-vuotiaita ja 59 % alle 35-vuotiaita. 45–54-vuotiaat naiset pitivät seksin onnistumisen kannalta kumppanin saamaa orgasmia tärkeimpänä. Alle 35-vuotiaat naiset olivat vaihtoehdon kaksi suurimpia puolestapuhujia, sillä 39 % heistä ei pitänyt kumppanin saamaa orgasmia aina välttämättömänä. Yli 55-vuotiaista naisista 32 % valitsi vaihtoehdon ”Mikä kumppanin orgasmi?”, kun taas 45–54-vuotiaista naisista 6 % ei tunnistanut kumppanin saamaa orgasmia.

Kysely suoritettiin syyskuun aikana osoitteessa www.rautakanki.fi. Vastausvaihtoehdot olivat:

1. Erittäin tärkeää. Seksi on parasta, kun molemmat saavat täyden tyydytyksen.

2. Orgasmi ei ole aina välttämätöntä seksin onnistumisen kannalta.

3. Mikä kumppanin orgasmi?

4. En osaa sanoa, saako kumppanini orgasmia.

Toukokuussa avautunut www.rautakanki.fi sisältää asiaa erektiohäiriöstä, syistä ja hoitomuodoista suomalaisen miehen tyyliä kunnioittaen. Rautakanki tarjoaa tietoa lääkärin vastaanotolla käymisestä, usein kysyttyjä kysymyksiä vastauksineen, erektiohäiriötestin sekä klassiseen Pacman-peliin perustuvan P.I.P.-pelin.

Naisen aivotoiminta ajetaan alas juuri ennen...osa 1

: Lehdistötiedote 22. syyskuuta 2005

Naisen orgasmi on sukua kuolemalle
Orgasmin arvoitus avautumassa modernin aivotutkimuksen avulla

Kesäkuussa 2005 arvostettu hollantilainen tutkijaryhmä julkaisi tutkimuksen, jossa todettiin aivojen aktiivisuuden heikkenevän laajoilla alueilla naisen orgasmin yhteydessä [1]. Orgasmin jälkeen nainen voi kokea jopa muistin toiminnan häiriöitä. Samanaikaisesti asiantuntijat painottavat kumppanin osuutta mielihyvän saavuttamisessa. Naisen seksuaalisuutta ymmärtämätön mies voi aiheuttaa naiselle jopa orgasmivaikeuden.

Tutkimuksen mukaan erityisen voimakkaita muutokset olivat mantelitumakkeissa, jotka osallistuvat ahdistuksen ja pelon säätelyyn. Jo vuonna 2002 Neurology-lehdessä julkaistu tutkimus [2] antaa näyttöä siitä, että orgasmi paikantuisi osittain juuri oikean aivopuoliskon mantelitumakkeeseen.

Tutkijaryhmän johtaja, professori Gert Holstege, kuvaili tutkimuksen keskeisiä havaintoja värikkäästi.

– Näyttää siltä, että naisen aivotoiminta ajetaan laaja-alaisesti alas juuri ennen orgasmin hetkeä ja tämä muutos jatkuu orgasmin aikana.

Mantelitumakkeen on todettu osallistuvan pelon ja muiden negatiivisten tunteiden säätelyyn sekä ahdistavien muistojen käsittelyyn [3]. Naisten ja miesten välillä on osoitettu olevan eroja näissä toiminnoissa [4]. Naisen seksuaalisen kliimaksin kannalta on ilmeisesti tärkeää, että pelot ja aiemmat huonot muistot poistuvat hetkeksi aivoista juuri ennen orgasmin muodostumista.

Holstege vertasi naisen orgasmia myös heroiniin tuottamaan euforiaan. Uusien tutkimustulosten valossa naisen orgasmi vaatii laaja-alaisen ahdistuksen ja pelon poistumisen, ennen kuin kiihottuminen johtaa purkaukselliseen mielihyväkokemukseen.

SEXPO Säätiön toiminnanjohtaja Jukka Virtasen mukaan nainen voi voimakkaan orgasmin aikana tai sen jälkeen siirtyä transsin kaltaiseen tilaan ja jopa dissosioitua. Dissosiaatio on psykologinen tila, jossa tietoinen ajattelu, tunteet, aistikokemukset tai muisti irtautuvat muista psyyken toiminnoista.

Dissosiaatiota esiintyy myös erittäin voimakkaissa traumakokemuksissa, psykoaktiivisten aineiden käytön yhteydessä sekä eräissä psykiatrisissa sairauksissa. Orgasmin jälkeen voi ilmetä myös muistin toiminnan häiriöitä sekä sekavuutta.

– Orgasmi on siis sukua kuolemalle, jossa keskushermoston toiminnot sammuvat. Kuolemassa elämä päättyy, mutta orgasmissa muodostuukin voimakas, ekstaattinen mielihyväkokemus ja sen jälkeen aivotoiminta palaa ennalleen. Ranskalaisten orgasmista käyttämä ilmaisu "le petit mort" (suom. pieni kuolema) ja uskomus orgasmin olevan reinkarnaatio-kokemus näyttää osoittautuvan myös tieteellisesti todeksi, Virtanen kuvailee.

Naisen orgasmivaikeuksien tärkeimpiä syitä kumppani

Seksologi Mia Venholan mukaan kumppanin osuus seksuaalisen mielihyvän saavuttamisessa on merkittävä.

– Naisen orgasmivaikeuksien tärkeimpiä syitä on kumppani. Naisen seksuaalisuutta ymmärtämätön mies voi toiminnallaan häiritä naisen kiihottumista, orgasmin saavuttamista sekä orgasmikokemusta. Näin aiemmin orgasmeja kokenut nainen saattaa huonosti toimivassa parisuhteessa tavallaan menettää tämän kyvyn joko osittain tai kokonaan. Mies voi siis aiheuttaa naisen orgasmivaikeuden.


Lisätietoja:

Jukka Virtanen
toiminnanjohtaja
Sexpo säätiö
Gsm. +358 50 5527 277


________________________________

[1] Holstege, G. ESHRE Copenhagen 2005 Meeting, Keynote lecture: Neurobiology of human sexual behaviour. Hum. Reprod.2005; 20: 1

[2] Janszky J. et al. Orgasmic aura originates from the right hemisphere. Neurology, 2002,;58:302-304

[3] Hamann, S, et al. Amygdala activity related to enhanced memory for pleasant and aversive stimuli. Nat Neurosci, 1999;2:289-93

[4] Hamann, S. Sex differences in the responses of the human amygdale. Neuroscientist, 2005;11(4)_288-293.

Tämä on väliotsikko

On siinä satasessa joskus lukemistakin. Helposti tulee meikäläisenkin haukuttua aina kaikkea, yhtä hyvin voisi kehuakin. Ei se yleensä ole kuin näkökulmakysymys. Mikähän siinä on, että pitää olla niin perusnegatiivinen aina. Eihän se loppujen lopuksi kenellekään kuulu, vaikka olisi salaa joskus positiivisempikin. Tietenkin voi aina näytellä perusnegatiivista, ettei uskottavuus kärsi. Sehän nyt olisikin ihan hirveää, että USKOTTAVUUS kärsisi. Kukahan minuakin uskoo. Ei edes koira.

Manaajille duunia

Mihinkähän minä jäin. Niin, siihen sataseen. Joskus siinä on ihan hyviä uutisia! Niin kuin tänäänkin esimerkiksi. Paavi Benedictus XVI antoi täyden tukensa manaajille. Joo. Manaamisen ammattilaiset olivat viime viikolla Vatikaanissa kansallisessa kokouksessa. Kaikki halukkaat pappismiehet pääsevät nyt myös opiskelemaan manaamista ja satanismia. Kurssi kestää neljä kuukautta ja sillä varmasti on maailmaa parantava vaikutus. Sinne vaan jonoon nyt kaikki homot, lesbot ja sorretut naiset pahan pauloista hyvän puolelle manattaviksi, niin jo vain päästään ongelmista ja aborteista, hedelmällisyyshoidoista ja muista ikävistä asioista.

Olen pahalla päällä

Pimeä tulee niin pian. Elämä on taas sitä. Pimeällä ylös, maan alle, pimeällä ulos. Olen huomaamatta jo kauan sitten lakannut seuraamasta säätiedotuksia ja keitän koko ajan vain vahvempaa kahviakin. Talvisin kasvaa korvat ja häntä. Tukkakin pölyyntyy. Valoa on viikonloppuisin vain sen lyhyen hetken. Siitä on siivotessa hyötyä. Lika näkyy hyvin.

Miksi emme vastedes bloggaisi piirtämällä?

Ajattelin ihan välillä piirtää,

jos jollakulla on vaikeuksia tuon lukemisen jaksamisen kanssa, eikä ihan tunne itseään lukutoukaksikaan,

niin että jos vaikka sarjakuvan pistäisin tähän, kun Aku Ankkaakin niin monet nuoret jaksavat lukea, tai ainakin katselevat kuvia hyvässä lykyssä.

Mutta aiheet olivat vähän hakusessa

Tarmokkaasti lähdin etsimään aiheita ja päädyin tutkailemaan hakusanoja, millä tälle blogille on Googlen kautta tultu, että jos saisin vaikka mahdollisimman yksinkertaisia ja helposti aukeavia kuvia. Ja tässä tulos: tuhmat kotiäidit, herkulliset rinnat, reva levällään, kuivakakut, näkätesti; oikein kaksi kertaa näkätesti - epäilemättä oli sitä vailla, mikä tietenkin alkoi säälittää; sekä rakkulat nielussa ja eettinen koulukiusaus. Eettinen koulukiusaus? Siis mitähän tuossa on nyt ajettu takaa; neuvojako siihen, miten koulukiusaaminen tapahtuu eettisesti oikein?

Päätin siis piirtää


rakkulat nielussa ja unohtaa koko jutun.

... ja minun pronomineistanihan ette äänestä!

Pitäisiköhän välillä ottaa kuulkaa ihan kantaa maailman menoon. Kun äsken tuolla lähikaupassa törmäsin pitkästä aikaa juorulehden kanteen ja sanoin: "Kauhistuksen kanahäkki". Enhän minä edes koskaan sano niin.

Noh, siinä lehden kannessa oli Marika Fingerroos ja joku mies. Muistatteko ne häät, kun Marika kopsotteli alttarille ilman alushousuja hevosella ratsastaen. Ei se ehkä ihan alttarille ollut, mutta noin kuvainnollisesti vihkiytyi siis pyhään avioliittoon siippansa kanssa näin. No nyt ne eroaa, kun "Jani on tyhmä ja huono sängyssä." Kaikkea sitä sattuu. Ei olisi ikinä uskonut. Toisaalta, näillä pikkukaniineillahan on se weppikamera siellä makuuhuoneessa. Eikö siitä sitten voisi äänestää, että onko se Jani huono sängyssä vai ei. Monesti avioerot ovat niin turhia, niin turhia.

No, ihme juttu sattui sitten siinä samalla, kun mussutin hornetteja ja imeskelin sormiani puhtaaksi; huomasin, että televisiossa sai äänestää siitä, onko Nils Gustafsson syytön vai ei. Minuun iski aivan kamala paniikki, kun en ollut tietoinen tästä äänestyksestä. "Hertsyykker", minä huusin jo toisen kerran tällä viikolla ja nythän on vasta maanantai, ja lähdin etsimään kännykkääni. Kun vihdoin istuin sohvan reunalle tajusin, en osannutkaan päättää. Syytön vai syyllinen. Syytön vai syyllinen. Siinä minä keikuin puolelta toiselle, kun jossakin vaiheessa esikoinen huusi, että "päättääkö ne sen yleisöäänestyksen perusteella?"

Mä olin mielipideautomaatti, nyt olen bloggari

Rakas lukijani, olethan jo huomannut Kiiltomadon keskustelun? Pitäisiköhän taas innostua ja osallistua vaikka täällä blogissa, koska se on ihan sama mitä sinne sanoo, ei sitä kukaan kuitenkaan kuuntele. Se tahtoo olla vähän toisin päin tämä homma kuin siellä väitetään. He epäilevät jotakin blogien hegemoniaa, mutta todellisuudessa heillä (siis blogittomilla) on koko ajan ylivalta, ikään kuin kirjoittamaton oikeus jatkuvaan valitukseen. Mistähän sekin valta tulee? Siitäkö, etteivät he suoltaisi itse latteuksia Internettiin? Eli he siis tekevät jotakin muuta sillä aikaa kun toiset bloggaa. Ehkä keskustelevat Internetin kirjallisilla foorumeilla jotakin henkevää, haukkuvat vaikka blogeja, noin esimerkiksi.

Bloggari onkin saanut toistuvasti ottaa vastaan nenännyrpistelyjä ja arvostelua keskustelupalstojen väeltä ja miettinyt useampaan kertaan häntä koipien välissä, että pitääks mun ny lopettaa, vai saanks mä pitää tätä blogia, vaiks jollekin tulee siitä aina paha mieli. Ja mitä siitä sitten seuraisi? Alkaisiko jälleen foorumeitten fiesta pitkän siestan jälkeen? Pidettäisiin oikein kunnon keskustelubailut, oltaisiin kaikesta ihanasti eri mieltä koko ajan ja varottaisiin valuttamasta siirappia enää ikinä. Käytäisiin kunnon debattia. Oltaisiin napit vastakkain ja nyrkit pystyssä. Viihdytettäisiin foorumin väkeä 25h/vrk, mutta missään tapauksessa ei oltaisi samanmielisiä, sehän on saatana syntiä, jos toinen bloggari on toisen kanssa samaa mieltä.

Moni nyk. blog. ent. kesk. selaa yhä läpi foorumeitten keskusteluja, mutta monet foorumeihinsa metittyneet eivät kuuna päivänä alentuisi selaamaan ainoatakaan narsistiblogia. Narsismi onkin katsojan silmässä. Oletko koskaan ajatellut, mikä on narsistin vastakohta? Keskustelupalstalainenko? Joka jakaa mielipiteitään kaikille hyvää hyvyyttään ja pelkkää jalouttaan. Tai sitten se voisi olla se lähde, johon Narkissos päivät pääksytysten toljotti ja joka sitten puolestaan peilasi Narkissoksen silmistä omaa kuvajaistaan (Wilden Oscarin keksimä, ei mun). Jaa, mutta eihän se olekaan vastakohta. Sehän on sama asia.

(Vapisevalla äänellä>) Kyllä minäkin silloin nuorena yritin kovasti palstoilla keskustella ja sanoa mielipiteeni vähän joka asiasta. Eniten onkin jäänyt mieleen se haukkuminen, kun sillä perkeleen Saaralla on aina mielipide joka asiasta. En minä sitten tiedä, kovasti olin äänessä, keskustelupalstalla kun kerran olin, mutta ilmeisesti keskustelin usein miten vääristä aiheista, koska ne eivät silloin mielestäni kiinnostaneet kuin harvoja. Niillä harvoilla on nyt blogit. Ja kyllä niissä blogeissa keskustelua kummasti kuitenkin käydään, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kunkin blogia seuraa vain yksi lukija. Ja sekin siis siitä syystä, että bloggari kertoilee blogeissaan kuukautisverellään vuodatettuja minä-tuntojaan eikä niitä kukaan kestä lukea. Onhan se tosiaan aivan toista, kuin lukea esimerkiksi niitä mielipiteitäni, joita kukaan ei kuitenkaan ota näkeviin silmiinsäkään. Kaikesta päätellen keskustelupalstojen keskustelijat haluavatkin siis itselleen isommat areenat ja laajemmat yleisöt, siitä tämä kaikki johtuu. Meille bloggareille riittää se yksi lukija.

Tästä tuli liian pitkä ja limainen. Piti ihan vaan sanoa pari sanaa aiheesta. No pari taas tuli. Anteeksi. Ulkona myrskyää.

Tiedon alkuperä

Samana aamuna kun satasen nuori miestoimittaja nyrpisteli nenäänsä Gigantin avajajaisjonossa tönöttäville köyhille, minun viereeni junan keinonahkaiselle penkille istahti kaksi naisihimistä. Peräti minua vähän vanhempia, päättelin takuuvarmasti. Mikähän siinä onkin, että omasta mielestään sitä näyttää aina nuoremmalta kuin muut. Se on kyllä niin haulipäinen näkökanta, mutta minkäs teet.
- Olit sä eilen yhtiökokouksessa?
- En ollut, kun oli anopin 70-vuotisjuhlat.
- Mitähän ne päätti siitä? Voi kauheeta minkälaista tappelua se on taas ollut.
- Se uusitaan. Vanha katos puretaan ja uusi rakennetaan siihen samalle paikalle.
- Mitäs sä olet siitä mieltä?
- Hullua rakentaa se siihen samaan paikkaan. Eihän se siinä kestä, kun ei kestänyt vanhakaan. Ihan oikein se oli rakennettu.
- Ai jaa...
- Se oli Gigantissa hirveät jonot eilen, huomasitko.
- En! Ai nytkö se avattiin? Mun pitäisi ostaa uusi liesituuletin. Kuule minkähänlaisen siihen voisi ostaa? Siinä on se alkuperäinen 70-luvulta. Se on ihan kaamee.
- Hiili. Ei siihen muuta voi laittaa. Ai sulla on vielä se.
- En mä ole oikein viitsinyt vielä vaihtaa, kun se kerran on toiminut.
- Kai sä olet putsannut sitä?
- ... joo... olen mä... Kuule, millonkas tuo Sello avataan?
- 13. päivä. Silloin on kutsuvierasavajaiset illalla.
- Ai jaa, onks sut kutsuttu?
- Eeei.
- No mistä sä kaikki tiedät? Sä tiedät aina ihan kaikki!
Nainen nojautui lähemmäksi kuin kuiskatakseen suuren salaisuuden ja sanoi matalasti:
- Mä olen martoissa.


Puhalluskukat poseerasivat kännykameralleni tänä aamuna.

Yöt ja aamut yhtä juhlaa aina

Olipa helvetillinen yö. Tässä iässä sitä kaipaisi hitusen hiljaisuutta, mutta kun talo tärisee kuorsaavista ihmisistä, nukkumisesta ei tule mitään. Jos panen tulpat korviini, kuulen vain miten veri virtaa suonissani ja valtimot sykkivät. Se on sietämätöntä. Siis miten ihmiset ovat pärjänneet tähän asti näillä nukkumisominaisuuksilla? Jos ajattelee jotakin luolaa, jossa on nukkunut koko laumallinen kantaisiämme kantaäitiemme hyssytellessä paaperoitaan, minun täytyy vain ihmetellä sitä, että olemme evoluutiossa kehittyneet tähän suuntaan. Luulisi, että naisista olisi tullut edes vähän väkivaltaisempia. Miten niiltä ei ole mennyt hermot? MITEN?

Jotakin siinä täytyy olla, että kuorsaaminen on keksitty. Onhan se saattanut pelottaa joitakin vihollisia, niin kuin... karhuja tai susia. Mitä kovempi kuorsaaja heimossa hengailee, sen paremmassa turvassa kaikki nukkuvat. Just joo. Antaa olla.

Heräsin sohvalta raihnaisena ja menin sänkyyn loikoilemaan. Tänäänhän on vapaapäivä, minä ajattelin ja syöksyin peiton alle.


Lapset lähtivät kouluun ja löysivät tuosta parkkipaikan reunalta kuolleen jäniksen. Ehkä kuvasta ei saa oikein selvää, mutta sillä on todellakin suu täynnä apilaa. Se on tukehtunut? Ehkä se on ahminut. Otin jo kalman kangistaman jäniksen muovipussin sisään ja sen selkäranka rusahti pelkästä sormenpään painalluksesta. Miten hauras se oli, voi hyvä ihme.

Asiahan ei minulle tietenkään kuulu

No niin, mukavat mussukat. Tehkäämme kaikki 2770 mukavaa bloggaajaa mukava meemi, jossa me kaikki kerromme miksi bloggaamme, ja sitten mukava toimittaja lukee kaikki 2770 vastausta ja tekee mukavan jutun mukavaan kuukautisliiteeseen ja panee siihen mukavan Schizo-Jannen pään kuvan. Saatte just sellaisen jutun kuin haluatte. Me olemme yhtä Schizon päätä ja munatonta meemihyytelöä koko porukka. Onpahan ainakin näkönen.



Blogistania

Tuosta tulikin mieleen eilinen lööppi. Tietenkin on ihan kamalaa, että joku löytää ihmisen pään metsästä, tai että se pää on ylipäätään jostakin ihmisestä irti niin pahasti, että se ihminen on kuollut. En lukenut juttua, mutta sen lööpin perusteella tuli mieleen, että millaistahan sitä olisi löytää jonkun pää. Toisille kai kuuluu elämän tiehen, että niiden pitää löytää pää metsästä, siitä ei ole epäilystäkään. Vaikuttaahan se ihmiseen väkisinkin. Mutta muuttuisinkohan minä miksikään, en usko. Luultavasti en siksi tule koskaan löytämään päätä metsästä, enkä mitään muutakaan.


Meille tuli Paulo Coelhon kirjoja myyntiin jonkinlainen kasa. Ajattelin sitten lukea yhden, jotta tietäisin mistä on kyse. Aloitin Alkemistista, kirjasta, jota on myyty yli 29 miljoonaa kappaletta ja joka on käännetty 57 kielelle ja julkaistu 157 maassa (ja joka näillä näkymin meiltäkin myytiin parissa päivässä loppuun). Onhan tämä herttainen tekele. Minun armas kyynikkoni kurkkaa joka sivun takaa ja hyppelee vähän väliä pyllistelemään kirjainten päälle. Huitaisen sen pois ja jatkan uutterasti lukemista. Sillä onhan se totta, ettei ihmisellä ole paljon mitään, jos sillä ei ole edes yhtä unelmaa. Tärkeintä ei ole edes sen saavuttaminen, vaan pelkästään sen unelman olemassaolo. Eikä sen tarvitse ole isokaan unelma. Niitähän voi keksiä aina lisää.

Hemmetin plantut

Ah, on taas niin hauska olo, että voisin blogata ihan mistä vain. Ei se kuulkaa aiheesta ole kiinni, niitähän on pilvin pimein, kun vain muistaisi mitä.

Tänä aamunakin luin junassa lehteä. Sitä uutislehti satasta, joka lupaa 100 euroa päivän parhaasta kännykuvasta. Eeei, en minä ole yrittänytkään. Ette varmaan arvaa miksi. No siinä lehdessä on niitä kolumneja nykyisin. Kaikkea sitä tulee aina luettua. Kolumneja. Hah. No mutta nämä satasen kolumnit ovat kauheita. Niitä kirjoittaa nuoret ihmiset. Toimittajan alut. Niitten päitä vaivaa saatana samat asiat, mitkä toimittajia on vaivannut iänkaiken; että miksi myyjät on perseestä, miksi Gigantin avajaisissa on helvetinmoiset jonot ja miksi bussikuskit jättävät ihmiset pysäkeille, eivätkä yhtään välitä mistään. Keskivertobloggarillakin on paremmat jutut ja kykyä huomioida asioita eri kanteilta. Nämä apinat vaan jaksavat raapia päitään ja ihmetellä, miksei kaikki mene just niinku mä haluun.

Mikä hiton liukuhihna näitä toimittajia oikein suoltaa? Ensin toivoin sataseen kolumneja ja sitten kun niitä saan, olen joka aamu aivan raivopäinen. Miksi kukaan ei keksi enää mitään uutta sanottavaa? Jotakin uutta näkökulmaa. Ajattelisivat edes pikkuisen, olisikohan se liikaa pyydetty.

Tämänkin aamuinen kananaivo mietti ihan tosissaan, miksi kuski jätti hänet pysäkille, kun hänellä olisi enää ollut kaksi askelta ovelle. Epäili, että kuskilla oli paha päivä ja että kuljettaja kosti hänelle ränkkäävän muksunsa aamukiukuttelun. Hänelle kosti? Justiinsa. Neitille ei vissiin tullut mieleen lähteä kotoa ajoissa, ettei kuljettaja olisi taas seuraavalta pysäkiltä myöhässä, kun siellä joku toinen toimittajan ketku on odottanut minuutin ja on ihan pää höyryssä, että missä se helvetin bussi taas viipyy. No sitten tämä talitintti ajatteli, että jos kuljettaja ensi kerralla odottaisi häntä ja välittäisi vähän, niin tämä neiti lupaisi olla ystävällinen ja sanoa huomenta. Voi miten armeliasta.

Nämä samat ihmiset valittavat sitä samaa, miten myyjät on aivan perseestä. Sopii kokeilla ja kuunnella pari päivää näitä oman napansa rakastajia, että millaiseksi sitä ihminen vähitellen muuttuu, kun asiakas saa käyttäytyä ihan miten vain ja myyjän pitäisi siinä kyykyssä sitten vielä hymyillä, ettei tule paha mieli. Siitä tuli muuten mieleen, että yleisesti ottaen nuoret miehet ovat hienoja asiakkaita. Monet vanhemmatkin kyllä. Niillä ei vissiin ole mitään ikävää kotoa kantautunutta kostettavaa niin paljon kuin naisilla.

Tosin siitä Gigantin jonosta kirjoitti nuori mies. Oli aivan järkyttynyt siitä, miten ihmiset viitsivät jonottaa tuntikaupalla säästääkseen vaivaisen satasen, jostakin typerästä laitteesta jota he eivät edes tarvitse. Niin. Ajatella. Hänhän sen tietää. Ja siitä, mitä kaikkea yhdellä satasella esimerkiksi yksinhuoltaja saa ostettua jankuttaville lapsilleen.

Ja nämä nyt ovat sitten sitä oikeaa journalismia taas. Kyllä kyllä. Lukisin mielummin blogeja.

Omat kuvat

Kännykameralla kuvaaminen on erittäin vaativaa. Olenkin nyt tähän päättänyt koota parhaimmat palat eiliseltä koirankusetusreissulta. Saatan tehdä niistä koko kirjan. Nämä häikäisevät otokseni tulevat tietenkin salpaamaan hengityksenne.



Esimerkiksi tämä kuva. Näettekö, miten havunneulaset siivilöityvät hopeisina mustanpuhuvaa taivasta vasten katupampun kelmeän valon heijastuessa oksiston läpi? Fantastista!


Entäpä tämä sitten? Mitkä värit, mikä liike ja ryhti! Näettekö, kuinka katulamput ovat lähteneet liikkeelle ja minä olen onnistunut tavoittamaan sen oleellisen. Koiran takapää sekä häntä kuvan vasemmassa alareunassa ovat antamassa perspektiiviä sekä mittakaavaa siihen, että tietäisitte minkä kokoisista katulampuista on kyse.



Tämän parhaimman säästin viimeiseksi. Älkää pudotko tuoleiltanne. Tässä näette... mitä? Onnistuin tavoittamaan valopilkut. Ne kiisivät pellon yllä silmää nopeammin, mutta peukaloni harjaantuneen refleksin avulla onnistuin tallentamaan tämän kameraani.

Omakuva

Jotkut asiat jää kummallisella tavalla mieleen ja vaikuttavat sitten myöhemmin kaikkeen. Ihan hajamuistona yhtäkkiä tuli mieleen nuoruusvuosien takainen tyttökaverini, joka oli kihloissa yhden meidän luokkalaisen pojan kanssa. Tyttökaverillani oli myös salainen suhde toisen kanssa. Kerran näin ne hässimässäkin. Se muuten näytti aika kamalalta. Ei yhtään sellaiselta eroottiselta hyväilyltä niin kuin elokuvissa. Ei punahehkuista paljasta ihoa. Valojen ja varjojen leikkiä. Hikipisaroita ohimoilla, suudelmia sormiin, kaulalle, kaikkialle. Ehei. Tyttökaverini sängyllä selällään reva levällään ja sen pojan kalpean kuulas paljas perse rytmikkäästi heilumassa.

No, eräänä yönä tältä salaiselta poikaystävältä sitten loppui kapakassa rahat ja kotimatkaa oli parikymmentä kilometriä. Niinpä se tuli heittelmään kiviä ikkunaani keskellä yötä. Mukava kaverihan se oli. Juteltiin niin näitä. Sitten se siinä tillitti tiukasti silmiini ja sanoi, "sää se vaan kaunistut vuosi vuodelta". Ikinä kukaan ei ollut sanonut mitään niin nättiä koskaan (eikä tosin sen jälkeenkään). No alkoi se sitten vongata, mutta en minä sen kanssa voinut, kun se oli parhaan tyttökaverini salainen poikaystävä kuitenkin. Pistin sen sohvalle nukkumaan. Kukaan ei ikinä uskonut, ettei mitään tapahtunut ja tyttökaveristanikin tuli myöhemmin lesbo.

Kauan sitten tapasin erään miehen, jonka kanssa olin tullut netissä tutuksi. Tavattiin ihan muuten vain kirjallisissa merkeissä, minähän olen naimisissa hyvänen aika sentään. Silti näin sen miehen silmistä, miten jumalattoman pettynyt se oli lärviini. Se sanoikin myöhemmin, ettei ikinä olisi edes kiinnostunut just sen näköisestä ihmisestä kuin mitä minä olen, mutta että meidän ajatusmaailma olisi just keskenään passeli. Paitsi että sillä hetkellä tajusin, ettei se ollut.

Se tulee niin yllättäen

Pitäisi varmaan kirjoittaa seksipostaus, kun on tätä matalapainetta ilmassa. Että se siitä sitten nousisi. Voisi keksiä kaikkia niitä työnsi lusikkansa rakkauteni hillopurkkiin -juttuja. Pisti pillinsä lempeni hedelmätarhamehutertraan... no tuo oli vähän pitkä... tökkäisi morttelinsa maustepikariini, kosketti hangollaan tulipesääni. Siis nämähän on ihania. Mutta ei, minä kerron vain soveliaita juttuja.

Olipa kerran nainen, joka istui aamuju...


... räkättirastas lensi juuri ikkunaan ja jäin katselemaan sen kitumista. Se makasi selällään ja kouristeli. Olin jo ottamassa sen käteeni, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Sen niska oli murtunut. Rastaan pää nytkähteli ja sen ruipelot koivet nykivät vatsan päällä aikansa ennen kuin ojentuivat suoriksi. Irronneet höyhenet sen ympärillä leijuivat hetken eksyneen näköisinä, kunnes lähtivät tuulen mukaan. Kaikesta näki, että lintu teki kuolemaa ja kun se tuli, olin silti valtavan pettynyt. Tuli niin hiljaista.

Neuvotteluja kommentaattoreitten kanssa

Noh, ei siitä kummoinen tullut, mutta siihen nähden että yritystä oli, se on aika hieno. Näkönen.

Että kävisikö tämä sitten tuohon sidebaariin?

Kas vain

Your Blog Should Be Green

Your blog is smart and thoughtful - not a lot of fluff. You enjoy a good discussion, especially if it involves picking apart ideas. However, you tend to get easily annoyed by any thoughtless comments in your blog.

What Color Should Your Blog or Journal Be?

Sepäs sattui.

Päiväunet

Yritin ottaa tirsat. Koko päivän paastoamisen jälkeen massu täynnä sapuskaa oli mukava käpertyä peiton alle.
- Gabuuum! Kuopus huusi ja hyppäsi mahallaan sängylle ja kikatti.
- Anna mä nukun vähän aikaa. Viis minuuttia.
- Viis minuuttia? Ei niin voi nukkua.
- Voipas. Mee vähäks aikaa jonnekin tai nuku siinä.
- Khihhhihhh.... enkä nuku. Krroooooh...khihihhh... ai niin, otiks sä Macilta sen punkin pois.
- Otin.
- Oliko iso?
- Oli.
- Kuinka iso? Kuopus kysyi ja katsoi niin läheltä, että näin vain sen kaksi valtavaa silmää naamani edessä.
- Macin pään kokoinen, minä sanoin. - Se oli niin iso, että kun vedin sen vessasta alas, pönttö meni tukkoon.
- Khihhihiiii...
- Sitten minä puhkaisin sen ja kaikki veret tuli pois sen punkin sisältä ja se meni pöntöstä alas.
- Millä sä sen puhkaisit? Kuopus kysyi ne silmät siinä naamani edessä yhä.
- Sukkapuikolla.
- Hihhihh.... khihhih...
- Anna mä nukun, kulta. Mene kattomaan joku video.
- No hyvä on. Viis minuuttia, se sanoi ja lähti.
Vedin peiton korville. Koira huokaisi syvään. Se oli kerällä jalkopäässä. Minuutin päästä ovi aukesi.
- Gabuuum! Khihhihhihh.... Viis minuuttia meni jo. Kato äiti, mä oon apina, kuopus sanoi ja veti posket sisään ja väänsi kumiset korvansa hörölle.
- No niinpä olet. Pannaan sulle punaiset lisäpakarat ja viedään Korkeasaareen asumaan.
- Joo! Milloin mennään?
- Sit kun mä olen nukkunut viis minuuttia.
- Viis minuuttia meni jo.
- Eikä mennyt. Enhän mä ole vielä edes ollut unessa.
- Mistäs mä voin tietää millon sä oot unessa?
- Sit ku annat mun olla viis minuuttia rauhassa.
- Hmph... oo sit vaikka sata vuotta.
Minuutin päästä ovi aukesi.
- Joko sä oot unessa?
- En ole. Mee nyt.
- Khihhihhh..., kuopus kihersi ja käveli sängyn viereen, kääntyi ja pieraisi. Vedin peiton pääni yli.
- Khihhih... siitäs sait, se jatkoi ja sytytti valot.
- Laita ne valot pois. Hei, viis minuuttia jooko...
- Gabuum! Se sanoi ja hyppäsi sängylle...

No niin!

Janille tuhannet kiitokset! Siihen meni ehkä minuutti, kun vastaus jo tuli. Ne on nuo nerot semmoisia.

Ihanaa! Nyt pitäisi näkyä IE:lläkin.

Pakko kokeilla

Sori. Tämä on vaan testi.

Ei auta edes pre-merkinnät siihen Exploreriin, kun laitoin tuohon yläpuolella olevaan lauseeseen fontin suuremmaksi. Ei auta mikään. Olen pahoillani tästä. En edes kopioinut vanhaa templatea, joten mennyttä mikä mennyttä. Firefox-selaimella tämä näkyy ihan normaalisti, joten en älynnyt, että tästä tulee näin suuri ongelma toisille. Ehkä joku kaunis päivä joku guru kertoo missä on vika. Minulla polttaa jo hartioita. Erityisesti selkärangan ylin nikama on tulikuuma, eikä pää enää kohta käänny.

Jos on mahdollista, niin tuolta ylhäältä missä teillä lukee "Tiedosto, Muokkaa, Näytä, Siirry" yms, sieltä "Näytä" -kohdasta saa tekstin kokoa suuremmaksi.

Väsymys

Ollapa eteerinen
siemailla viiniä
divaanilla
pyörtyillä,
olla aneeminen
ja vähäverinen
herätä hajusuolaan,
toipua rypäleillä
jatkamaan
eteeristä oloaan.

Ei täällä ole mitään nähtävää

Jos tulitte tänne ihmettelmään suuria kommenttilukuja, niin sen kun sitten ihmettelette. Tämä ei ole mitään kilpailua. Toivon kaikille yhtä lailla kommentteja ja yhtä oivallista tukiverkkoa, kunhan muistatte, että liian vaativa postaus vaatii kommentoijaltakin panostamista. Ehkä kepein mielin on helpompi lähestyä.

Minä en pysty kirjoittamaan tällaisen paineen alla enää ainuttakaan kunnollista postausta. Tämä sakinhivutus alkaa saada aikamoiset mittasuhteet. Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa kenellekään, paitsi saanut paljon kommentteja. Olen siis kirjoittanut huonoja postauksia, joita jotkut kommentoivat vailla minkäänlaisia paineita, mutta minä en ole niitä kommentteja ansainnut. Nämä kommenttien määrät ovat siis jotenkin väärät siinä suhteessa, että jokainen tuntee kirjoittavansa paljon parempia postauksia kuin minä, mutta saavatkin vähemmän kommentteja. Ja tähän ajatukseen täältä nyt haetaan tyydytystä, kun ollaan itseensä ja oman kommenttilaatikkonsa tyhjyyteen tyytymättömiä. Ikään kuin nämä kommentit täällä ovat sieltä jostakin muualta pois.

Eivät ole. Minä kommentoin itsekin ahkerasti muita.

Tässä blogissa on joskus ollut ihan oikeitakin juttuja. Olen pitänyt tätä puolisen vuotta. Ihmisillä on huonon muistin lisäksi outo tapa lyödä lyötyä, niin kuin kävin jo jossakin sanomassa. Jos nyt yrittäisin viimeisillä voimillani kirjoittaa jotakin asiaa, se näyttäisi todella typerältä. Jokainen pilkun paikkakin tutkittaisiin mikroskoopilla siltä varalta, että yritän esittää fiksumpaa kuin olenkaan. Siksi en edes yritä. En ole, enkä aio ollakaan. Se vaatii jonkin verran voimia. Onhan minua jo kuvailtu sepporätymäiseksikin. Käsivarret on kyllä samaa luokkaa, ja keihäs lentää pitkälle. Finninaamaksi minua on myös haukuttu ja mitä kaikkia niitä olikaan. Minun tekisi kyllä mieleni kertoa, mitä kaikkea fiksua olen joskus tehnyt ja todistaa, etten minä ole niin tyhmä kuin mitä minusta on kerrottu, totta kai minun tekisi mieli - kuka helvetti haluaisi olla julkinen tyhmä?

Mutta kun en voi, niin tässä sitä sitten ollaan.

PS. En valitettavasti linkitä niitä blogeja, joissa kommenttejani jälleen käsitellään. En siis aio jatkaa tätä tämän enempää, koska se on aivan typerää. En minäkään hauku täällä kenenkään vieraitten ihmisten blogeja siitä, että niissä on niin vähän kommentteja. Eihän se kuulu minulle ollenkaan.

Lähtölaskenta alkaa

Aamu alkoi hienosti. Kipitin junasta suoraan apteekkiin, niin kuin hyvin usein ennenkin. Ostan yleensä paketin buranaa ja nikotiinipurkkaa. Tänä aamuna apteekkari sanoi, että annoin sinulle alennusta. Sinähän käyt täällä joka aamu. Minua alkoi naurattaa. Nauroin koko matkan asematunneliin ja ajattelin, etten enää ikinä kehtaa ostaa nikotiinipurkkaa. Minun on pakko lopettaa.

Ideaa etsimässä

Hups. Piti kirjoittaa päre ja lähdin varastamaan aihetta:
Kuolleet eläimet ja siitä siinnyt jumalakeskustelu on aivan kerta kaikkiaan, omaaluokkaansa.
Laihduttaminen se vaan toisilla sujuu, mutta en taida enää jaksaa siitä kirjoittaa, kun läskitkin tuli jo tänään piiskatuksi ja mainituksi.
Michel Houellebecq on aina siepannut mun mieltäni, satiiri on niin vaikea laji, tästä voisi melkein jatkaa, mutta riittääkö substraalia kukkahatussa ja subst... äh. Ei riitä.
Siisti mies, jonka Petra jo kiteyttää,
Unet, herranjestas mitä unta minä näin! Se on piipaa-auto tuossa oven edessä, jos kerron.
Miukumauku, että voi yksi merkki olla vaikea. Ihan samat kokemukset kuin Mealla ja päreetkin siellä palaa! Ei ei.
Krassinlehdet, ei ei, jäivät tänä vuonna kasvattamatta. Kateeksi käy, kun toinen mussuttaa krassia posket pullollaan.
Pikku G! Just eilen puhuttiin tyttären kanssa äänestysiästä ja siitä, miksi se on niin korkea. Sanoin, että muutoin Tony Halme olisi jo presidentti. Tytär oli aivan pöyristynyt. - No en mä sitä olisi äänestäny. Kyllä kymmenenvuotias sen verran tajuaa. Just.
Osa-aikakirjastoapulainen. Ollapa osa-aikakirjastoapulainen. Se olisi niin romanttista.
No mutta. Ohhoh. Pitääkin muistaa korjata linkkilista.
Risteily. Liian rasittavaa edes ajatella. Hukkuu pian.
Terapiajuoruliite... ööö, jotenkin tyhjä olo.
Platon! Vieläkös se on hengissä? Hahhahaa... ideat ovat ikuisia, mutta tälle postaukselle ei sitä vain löydy. Lieneeköhän se tuolla ilmassa ollenkaan?

No tänä aamuna taas sitten näytti tältä

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turrrrrrhaa on...

Jos täältä ei löydy sitä mitä haet, haet sitä väärästä paikasta

Koska Rihmastossa haukutaan reilusti selän takana meikäläistä, mikään ei tietenkään estäisi minua jatkamasta samaan tyyliin. Aihetta olisi vissiin työntää se kuuluisa jättiläisherne nöpönenuun ja kehottaa lyyliä lykkämään tosiolionsa (substanssinsa) ... sinne minne ei päivä paista. Mutta mitäs näistä. Kun aikuisen ihmisen pitäisi älytä pysyä poissa sieltä, mikä sitä ei kiinnosta ja mistä se ei löydä elämälleen sisältöä.

Tämän blogin toinen nimi ei tosiaankaan ole substanssi, mutta niin minunkin on turha etsiä sitä vääristä paikoista ja alkaa valittaa, että miksi sitä ei minulle siellä ollut. Joskus tuuntuu, ettei yksinkertaisuudella ole mitään rajoja. Itse asiassa olen jo pitkään vältellyt paikkoja, jotka ärsyttävät minua ja joissa ei pystytä keskustelemaan. Keskustelu on suuri osa minun substanssistani, vaikka se nyt näyttää monia suunnattomasti ärsyttävän. Noh, minua taasen ärsyttää se, ettei voida keskustella ja blogin pitäjä ikään kuin puklaa ns. tosiolionsa esille ja lukijat sitten lipittävät kommenttilootassa ihastuksesta maiskutellen.

Sattui vielä niin hienosti, että kone tosiaan kellahti. Ensin se alkoi nukahdella, mutta sitten se vajosi kokonaan koomaan. Minä jo luulin, että nyt se kuoli. Aloin jo selata tarjouksia lehdestä, mutta sitten tämä metusalemi heräsikin henkiin, kun sen kampoja vähän ravisteltiin. No, tässä välillä minä jo ehdin leppyä, eli tämä päre oli kaikkea muuta kuin mitä olisin halunnut vielä aamulla sanoa. Nyt sorruin jo hieman hellämielisyyteen.

Saaran baari

On se kyllä niin väärin, että pitää itse keksiä mitä kirjoittaa. Päreet palaa vähemmästäkin. Tässä tuon muhkean kommenttilootan edessä seisoessani kävi kyllä mielessä, ettei minun oikeastaan kannata kirjoittakaan mitään. Mitä lyhyempi päre sitä isommat lieskat. Sitten kävi mielessä, että mitä jos vaihtaisinkin tämän blogin nimeksi Saaran baari?



Ei tarvitsisi kirjoittaa yksin. Kuulkaa kirjoittaminen on aika yksinäistä puuhaa ja minä olen sosiaalinen ihminen. Kiitos taas kaikille kommentoijille. En tiedä mihin joutuisin ilman teitä.

***

Ajoin joka tapauksessa perheen evakkoon jonnekin ja yritän nyt suorittaa tämän viikkosiivouksen loppuun kunnialla. En minä pysty siivoamaan, kun muut makaavat sohvilla ja lattioilla. Ihme porukkaa kyllä. Minulla on liian iso ego, jotta voisin alkaa nalkuttaa. Se ei kerta kaikkiaan sovi mun habitukseeni.

Pihalla

Olin nyppimässä rikkaruohoja. Hemmetin hyvä aika vuodesta aloittaa. Koko kesän ne on ottaneet pattiin ja nyt sitten löytyi virtaa sen verran, että lähdin innoissani riuhtomaan niitä irti. Mutta sitten alkoi sataa. Ja vieläkin sataa. Istun nyt sitten tässä kuin tatti. Sateella ei tarvitse edes siivota ja jos on hyvä ilma, niin sittenkään ei voi tai menee hyvä ilma ihan hukkaan. Taidankin tästä lähteä häiriköimään muitten blogeja. Usein onkin paljon mukavampi kirjoittaa ihan muualle kuin tänne.

Aamulla

Sukunsa musta lammas tilittää

Taide, tuo mystillinen ilmiö, on saapunut Helsinkiin jos jonkinlaisessa muodossa. Runoja ja runoilijoita voi bongata jopa asematunnelin epämääräisissä nurkissa. Runoja voi lukea jopa metron seiniltä, mikä minusta on ihanaa. Taidenäyttelyitten, elävän (ei siis kuolleen) musiikin ja performanssien vyöry kulminoituu Taiteiden yöhön, jolloin runoraatikin puskee suorana lähetyksenä eetteriin. On juhlaviikot ja kaljaa kuluu. Humun keskellä sitä tulee miettineeksi, mikä helvetti on minun suhteeni taiteeseen vai olenko sydämeltäni satakuntalainen, jolle riittää perunat ja klapit. Vai ymmärtäisinkö taidetta paremmin, jos se tulisi eteeni maskuliinisen miehen muotoisena. Hauska yhteensattuma, siskot. Minä todella olen ollut tämän päivän hämmennyksen vallassa.

Tiedättekö, tätä ei pitäisi tunnustaa, mutta minun on vaikea kestää runojen ääneen lukemista. Se on niin noloa! Tirskuisin kuin pikkulikka Linnunlaulun runoilloissa. Minusta ne eivät vain voi olla totta. Että joku lukee runoja ja sitten avaudutaan siitä, mitä ajatuksia ne herättivät. Siis ääneen. Ihmiset siellä keskenään nyökkäilevät, hymisevät, istuvat silmät kiinni, posket vienosti hehkuen joissakin sfääreissä. Vaivaudun myös, jos joudun katsomaan kummallista performanssia. En lakkaa ihmettelemästä ihmistä, joka todellakin antautuu hetken vietäväksi ja joka umpisolmussakin uskoo tekevänsä taidetta ja antavansa elämyksiä. En missään tapauksessa tuhahtele ylimielisenä, vaan yritän löytää näistä kummajaisista merkkejä epärehellisyydestä, ikään kuin he olisivat vain kännipäissään keksineet hyvän keinon päästä esiintymään. Joskus jopa alasti. Onpa hyvä pokka, minä ajattelen ja usein miten tiedän olevani väärässä. En vain millään saavuta sitä elämyksen käsitettä (mielestäni) tekotaiteellisin keinoin. En pääse siihen käsiksi. En ymmärrä näitä selityksiä taiteen, kielen ja liikkeen yhteisestä virrasta. En edes tajua, miten joku voi puhua niistä tosissaan.

Joskus joudun lukemaan kirja-arvostelun useaan kertaan enkä vieläkään ymmärrä, mitä helvettiä arvostelija siitä oikein sanoo. Ikään kuin arvostelija olisi se taiteilija, joka vasta tekee siitä kirjasta taidetta. Siihen asti se on ollut kirja; romaani, runokirja, novellikokoelma, mutta arvostelijan syväluotaavan puheripulin jälkeen lukeva yleisö vasta voi ymmärtää, miten taiteilijasielu tämän teoksen on osannut analysoida omaksi taide-elämyksekseen. Tänään hihittelin Parnasson kirja-arvosteluille. Ne ovat niin täynnä vertaansa vailla olevia termejä ja käsitteitä, ettei niistä jumalauta meinaa saada ynnättyä ainuttakaan järjellistä ajatusta, vaikka tokikaan en epäile, etteikö niitä siellä olisi. Taidetta vain kun on niin vaikea selittää, että siinä saattaa taitavampikin sanaseppo mennä solmuun.

Kyse on aivoista. Aivojen rakenteesta. Minun aivoni ovat jotenkin vääränlaiset. En minä taiteesta kiusaannu, vaan ihmisistä, jotka ovat kerta kaikkiaan eri planeetalta sen taiteensa kanssa. Taide on minun ja sen välinen juttu. Se menee pilalle muiden tulkinnasta. Performanssitaide on tyrkkytaidetta pahimmillaan. Ääneen luettu runokin on valmiiksi tulkittu. Puhkiselitettelylläkin puhalletaan kuplaan lisää ilmaa tai tökkäistään se (tosin joskus ansaitustikin) neulalla puhki. Ikinä kukaan ei saa minua kuitenkaan uskomaan, että joku mistä tulee nolo olo, olisi taidetta.

Minulla olisi perunoita kellarissa, jos olisi kellari, ja klapeja liiteri täynnä, vaikka synnyin taiteilijasukuun. Kenties se, miten tutut läheiset ovat matineoissa, konserteissa, runoilloissa, näyttelyissä ja haastatteluissa muuttuneet vieraiksi ihmisiksi, tärkeilijöiksi, teeskentelijöiksi, on sitten aiheuttanut takavuosina pienelle pömppämahaiselle Saara-lapsukaiselle traumoja, joista en ole vieläkään toipunut. Aina kaikella on syy ja seuraus. Tää nyt sit on tätä.

Hyvät vehkeet, nuori muija, yrjö sekä täi

Maanantai. Junassa jotenkin erilaista. Joltakin Veijolta katosi kenttä eikä se kehdannut soittaa takaisin. Miehet häpeävät niin kummia asioita. Veijo punastui kun katsoin sitä. Eihän se sen syy ollut, että kenttä katosi, mutta miehiä aina hävettää huonot vehkeet.

Harmaapäinen vanhamies ei saanut pidettyä näppejään erossa nuorikostaan. Minulle tuli mieleen Al Pacinon kieli, kun vanhus vilkuili minuun päin ja kähmäisi taas parikymmentävuotta nuorempaa muijaansa ryppyisellä kädellään.

Terveydenhoitaja soitti. Kuopus oli voinut pahoin. Oli kuulemma oksennustautia liikkellä. Minulla alkoi ihoa kihelmöidä siihen malliin, että kohta lentää laatta. Palleassa muljahteli. Vain vaivoin sain taottua päähäni, etten kenties ole edes saanut tartuntaa. Myötätuntotauti hellitti hieman. Vähän röyhtäisyttää vielä. Se on aina sama juttu täittenkin kanssa. Kun koulusta tulee täivaroituslappu, minun päätäni kutittaa seuraavat pari päivää, kunnes unohdan koko jutun ja lakkaan tonkimasta lasteni kuontaloita hullun lailla.

Tänään ei kai muuta. Vähän vaan poskia pullottaa.

***

Jaaha, muistatteko, kun listasin niitä hirveimpiä biisejä kautta aikain ja rankinglistan yrjöttävin taisi olla Roy Orbisonin Pretty Woman. Se olikin sinkkusoittolistan ykkösenä juuri silloin kuin synnyin. Niin että kaikelle löytyy aina lopulta selityksensä.

EveryHitin nappasin Paluu -blogista, jossa oli kyllä paljon lukemisen arvoista asiaakin.