Aikainen lintu ei kyllä vielä matoa löydä

No niin, hysteerinen harrastajalintubongari tässä taas, hei. Eilen pihassa pomppi peippo, mutta se pääsi pakenemaan korkealle oksalle, missä keikkui toinenkin peippo höyhenet sekaisina auringon ihanan lämmittävää ultraviolettia ottamassa. Flunssaa veikkaan peipposella olleen. Ei olisi ehkä ihan näin aikaisin kannattanut tulla. Vähän se köhisi,













mutta ei niin paljon kuin toissaöinen joutsen, jonka järkyttynyt huuto lähestyi pimeällä taivaalla aavemaisesti tuoden kauhistuneen joutsenen jokaisella siiven sivalluksella kohti minua ja Macia. Me jäykistyimme kauhusta. Joutsen kaarteli yläpuolellamme ja huusi. Kenties etsi lähimetsään pudonnutta partneriaan, kunnes antoi periksi ja sen ääni katosi sinne mistä se oli tullutkin. Myös mustarastas availi ääntään hyvin vienosti korkealla koivun latvassa. Ääntä on tullut lisää. Talitintit säksättävät tuttuun tapaansa ja kuulostavat koiran nähdessään hieman harakalta. Hätävarjelun liioittelua, mutta kevät tosiaan tulee.

Koirani on allerginen

No eilen sitten erästä iltapäivälehteä selaillessani törmäsin taas entisen luokkakaverini kuvaan. En muista kävikö se kundi koulua edes loppuun, mutta yhdeksännen luokan luokkakuvassa se näkyy istuvan eturivissä. Sen siskosta olenkin kertonut jo aiemmin. Se pitkä, vaalea ja komea oparin tyttö, jonka ääni kähisi tuulessa ja jonka täyteläisiä, kirsikan punaisella huulipunalla punattuja huulia me muut ihailimme ja pelkäsimme. Velipoika oli nyt sitten haastanut mäkilegendamme oikeuteen puukoniskusta, jonka oli kämmenselkämykseensä saanut ja vaatii korvauksia kivusta ja särystä ja henkisistä kärsimyksistä. Puukoksi nimitetty esine killui valokuvassa tapahtumapaikan tarjoilijan hyppysissä ja se muistutti erehdyttävästi Hackmanin ruokaveistä.

Kävin sitten sen koiran kanssa lääkärissä ja Mac on nyt sitten allerginen. Sillä on atooppinen ihottuma. Vähän nauratti, kun se lääkäri mietti, että millekä ruoka-aineelle se voisi allerginen olla. Mistä minä tiedän mitä se jääkaapista milloinkin syö. Itse kyllä epäilen, että se on allerginen nikkelille. Pannoissa on aina jos jonkinlaista niittiä ja nythän se kaula on ollut parempi sen jälkeen, kun olen ajanut partahöylällä siitä kaulasta karvat pois ja ostin sellaisen kangaspannan, jossa kaulan alla on pelkkää löysää ketjua. Kirjailin siihen kangasosaan punaisella langalla puhelinnumeron ja Macin nimen. No siitä kaulasta otettiin näytteet ja bakteereja siitä löytyi paljon. Muutenkin sen iho on muuttunut siitä suomuiseksi eikä se ole ollenkaan normaalia. Mac sai kortisonipiikin ja sellaista salvaa, jonka lopputuubi pitäisi kuurin loputtua viedä apteekkiin tai ongelmajätelaitokselle. Sitä saa sivellä vain ohuelti ja sen levittämiseen täytyy käyttää kertakäyttöhansikkaita. Siinä mainitaan myös jotakin steroidien aiheuttamista sivuvaikutuksista, jotka muistuttavat munuaisten vajaatoiminnan oireita. Lisäksi sain pullollisen shampoota, jolla Mac on pestävä nyt aluksi joka päivä ja kuivattava erityisen hyvin. Varsinainen puudeli se on, kun sitä eilenkin illalla sitten föönailin kuivaksi.

Mac käyttäytyi lääkärissä niin kuin aina. Se rakastaa eläinlääkäreitä yli kaiken ja läähättää sekä vinkuu kaikkien perään taukoamatta. Lisäksi se hyppii seinille eikä pysy sekuntiakaan paikallaan. Sain juuri ja juuri estettyä, ettei Mac nostanut jalkaansa tietokoneen keskusmuistiin. Vähän vain lattialle lorahti.

Tytär lähti juuri näytelmäkerhonsa kanssa Kotkaan katsomaan Nummisuutareita. Olisin oikeastaan halunnut lähteä mukaan, mutta en kuulu kerhoon enkä ole kunnossakaan. Yskänkohtaukset yllättävät vähän väliä. Sepä vasta olisi ollut ikävä temppu muille katsojille.

Viimeinen lomapäivä

Niin se vierähti tämä loma melkein huomaamatta. Vielä on sentään viikonloppu vapaana. Päivät tuntuivat etupäässä kuluneen päänsäryn päivittelyyn ja buranan popsimiseen. Onneksi äiti alkaa olla kunnossa ja tikitkin on nyt poissa. Käsi on kantositeessä ja turvoksissakin vielä ties kuinka kauan. Yksi auto myös tuli korjuutettua ja tänään on vielä koirankin korjaus eläinlääkärillä kello 14. En tiedä voiko sitä varsinaisesti korjata, varsinkaan tuota käsittämätöntä vöyhkäämistä. Sillä on melko varmasti ADHD ja ihottumaa kaulalla. Raivotautirokotuskin on menossa umpeen. Keskiviikkoiltana, kun minä olin tyttären kanssa mummolassa ja pojat olivat kaikki jäähallilla, koira oli taas syönyt ikäväänsä jääkaapin tyhjäksi: Pari pakettia kevytleviä, pari maksalaatikkoa (joskin sille itselleen tarkoitettua), pari pojille valmiiksi tehtyä spaghettiateriaa, leikkeleet ja juustoa. Se oli tapansa mukaan raijannut ne sinne makuuhuoneen sängylle ja vähän nautiskellut. Sen jäljiltä päiväpeitto on lähmäinen ja murusia täynnä. Meillä on kyllä lukko jääkaapissa koiran varalle, mutta aina sitä ei muista laittaa. Kumma juttu, että se käy sen sitten kokeilemassa, että josko olisivat lukon unohtaneet.

Kotiin on nyt tultu ja nukuttu kellonympärys yskänkohtausten välillä. Työasiat yrittävät tunkea päähän, mutta järjestelmällisesti olen estänyt niiltä pääsyn tiedostoihin aina kun olen huomannut. Hetihän sitä ei tajua, että ajattelee töitä, mutta sitten kun tajuaa, niin on ihan pöyristynyt siitä, että kuinka minä kehtaan tehdä tämän minulle. Ammatin vaihtaminenkin on käynyt mielessä monta kertaa. Olisi mukava koota joitakin komponentteja tehtaassa ja olla ajattelematta yhtään mitään. Nippeleille ei tartte pokkuroida. Mutta kaikki suomalaistehtaat ovat kohta Virossa tai Kiinassa ja minä ajattelin pysyä täällä.

Muutenkin ammatin vaihtaminen tässä iässä on jumalattoman hankalaa. Silloin nuorena likkana opinto-ohjaaja osasi suositella tasan kahta vaihtoehtoa; lukiota tai kauppaoppilaitosta työille ja pojille autonasentajan tai kirvesmiehen linjaa ammattikoulussa. Ihan ihmetellä täytyy, että ikäluokaltani jotkut ovat keksineet itselleen mielenkiintoisia ammatteja tai että yksinkertaisesti ovat edes keksineet, mitä haluavat isona tehdä. Minähän en ole keksinyt vieläkään, että haluanko ylioppilaaksi vai merkonomiksi.

Niin kuin Keskisuomalaista eilen lukiessa törmäsin luokkakaverini kuvaan. Se poika oli samalla luokalla ensimmäisestä neljänteen, enkä ole sitä sen koommin nähnyt. Se oli aika tavalla saman näköinen nyt kuin silloin. Vähän kasvanut tietenkin ja terävöitynyt. Siitä oli tullut kuuluisa pornokauppias, joka on järjestänyt erilaisia tempauksia ja mm. jaellut kouluille ilmaiseksi kondomeja ja hieromasauvoja. En tiedä miksi hieromasauvoja jaellaan, mutta kai se on jokin könttälahjoitus, siis sen kondomin kanssa samassa. Siinä jutussa kerrottiin kaikenlaisista uusista hienoista keksinnöistä, joita pornobisneksessä on tulossa. Kaukorakkautta voi kuulemma piristää kauko-ohjattavalla hieromasauvalla, joka toimii siis tietokoneen näppäimistön avulla. Varmaan alan harrastajien kannattaisi jo harkita ainakin kymmensormijärjestelmän opettelemista ja välttää kirjoitusvirheitä kriittisillä hetkillä.

1V.

No niin, se on sitten vuosi tullut tälle blogille täyteen jo eilen näemmä. Siitä suklaata ottaa hän vielä kun kerkiää, olkaa hyvä.

Lomaraportti

Terveiset mummolasta. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Aamulla lähdettiin puoli kahdeksalta kotoa ja iltapäivällä kahden aikaan oltiin perillä.Tiekarhu oli pengertänyt mummolan portin edustalle valtaisan vallin, joka piti heti ensi töiksi rautalapiolla hakata palasiksi. Jääkaappi kaipasi täyttämistä ja äidin auto oli kaivettava hangesta. Kauppaan kun on likimain kolme-neljä kilsan matka. Mitä syvemmältä kaivoin, sitä sankempi oli bensan katku. Korjaaja kävi katsastamassa tilanteen ja toivontonhan se oli. Bensaputki lienee poikki ja kaipaa korjausta. Korjaamon setä lupasi hoitaa kotteron kuntoon ja käyttää minut kaupassa. Ihmeellinen ihminen. Se käynnisti auton ja alkoi peruuttaa. Samalla muistin, että olin laittanut lokilämmittimen kiinni ennen kuin aloin tehdä lumitöitä. Setä meinasi viedä koko liiterin mennessään. Onneksi ei kovin pahasti rysähtänyt.

Vaikka mitään vaaraahan sitä ei ole, että bensaa lorisee tielle, olin aivan varma, että koko auto posahtaa taivaan tuuliin, kun ajoin sen korjaamolle. Sivupeilistä seurasin auton takaosaa herkeämättä. Mietin koko matkan miten nopeasti autosta pääsee pakenemaan, jos se leimahtaa liekkeihin.

Korjaaja käytti minut sitten kaupassa, ja minä utelin siltä kaiken maailman asiat. Päläpälä... kauanko olet asunut, montako lasta, mitä vaimo opiskelee ja kaikenlaista. Setä vastaili aika kiltisti, vaikka välillä se pyyhki bensanhajuisella kämmenellään otsaansa jotenkin tuskaisen näköisenä. Haalin hätäpäissäni kärryn täyteen tavaraa tietämättä mitä ostin, kunhan vain jotakin apetta yritin meille kolmelle naiselle keksiä.Koko marketti haisi bensalle ja minusta tuntui, että kaikki tuijottivat. Ajattelin tietty, että korjaamon sedällä on hirveä kiire päästä sitä autoa laittamaan. Muutamassa minuutissa olinkin kerännyt puoli kauppaa kyytiini ja könysin kasseineni korjaajan autoon. Mies ei puhunut enää mitään. Mummolan pihassa se lupasi sitten joskus soitella, kun tai jos auto on kunnossa.

Vasta illalla pääsin purkamaan matkalaukkuni ja vaihtamaan verkkarit jalkaan. Siinä samassa iski hirveä horkka, jota kesti pari tuntia ja jonka pääätteeksi minulle nousi kuume. Minulle ei koskaan nouse kuume, joten otin kännykuvan kuumemittarin lukemista. Siitä lienee parikymmentä vuotta, kun niihin lukemiin meikäläinen on päässyt. Parin buranan jälkeen kuume alkoi laskea ja aloin tareta ilman kahta täkkiä ja vilttiä varpaiden ympärillä.

Olo ei ole kovin vakuuttava, keuhkot ovat hieman oudon oloiset Päässä on soinut nonstoppina tämä pahaaenteilevä melodia (en näköjään osaa linkata sitä, sori, mountain 050), se soi ja soi, parhaillaankin se soi. Hikeäkin pukkaa, jos vähän pikkusormeakin heilauttaa. Nyt pitäisi pestä äidin tukka ja laittaa papiljotit.

Lätkämuisto

Eilen tuli katsottua kokonainen jääkiekkomatsi. Olihan se vähän liikaa meikäläisen rappeutuneille hermoille. Vauhti oli niin vinha, että kuvaruutu melkein välkkyi. Epileptisen kohtauksenhan tuommosesta sinkoilun seuraamisesta voi saada. Ja kun jäähykunkku Ruutu taklasi tsekkien Jagrin 70-luvun kypärällä suojatun pään elikkäs puhelimen päin laitaa, minua ihan huippasi. Ja verta lorisi jäähän. Että toisen pitää ajaa sillä tavalla suin päin päälle ja toisen olla trendipelle ilman kunnon suojuksia. Muistan Jagrin viime MM-kisoissa olleen harjoituksissa jäällä pelkissä boksereissakin. Ihme porukkaa nykyään nämä.

Silloin kun olin pikkutyttö, rakastin jääkiekkoa. En ollut tajunnut miksi ennen kuin eilen sohvalla nuokkuessani; meillä ei kotona tapeltu eikä ryypätty koskaan, kun televisiosta tuli MM-kisat tai olympialaiset. Isä oli urheiluhullu. Nuorempana se harrasti syöksylaskua ja vaali niitä suksiaan 2000-luvulle asti. Velipoika sai ne perinnöksi. Videot isä hommasi itselleen heti kun ne tulivat markkinoille ja nauhoitti sitten vaikka tennistä kolme tuntia peräkkäin ja katsoi sitä sitten yöllä töitten jälkeen. Niistä videoista muistan, kuinka isä kertoi kuulleensa, että pian tulee sellainen lisälaite, jolla voi katsella televisio-ohjelmia silloin kun itselle parhaiten sopii. Minä sanoin sille, että älä höpsi.

Ainoita selkeitä muistikuvia lapsuudestani ovatkin ne hetket, kun kaikki muut nukkuivat ja minä jäin isän kanssa katsomaan televisiota. Isä joi kyllä olutta ja pureksi sitten kruunukorkin hampaillaan kasaan. Välillä se huokaili ja antoi sormi ojossa ohjeita takamus irti penkistä televisioon päin kumarassa. Milloinkaan muulloin en muista istuneeni olohuoneessa siten, etteikö siellä olisi humalassa tapeltu tai metelöity muuten vain sankassa tupakan savussa. Viinipullot kalisivat ja tasainen puheensorina yltyi sekunnissa kiihkeään väittelyyn. Mutta lätkäturnausten aikaan sellaista ei ollut. Muistan vielä senkin, miten pilkin sohvalla ja ihan viimeisen pakon edessä könysin vasta sänkyyni ja nukahdin kerrankin helpottuneena selostajan lakonisesti luettelemiin jääkiekkoilijoitten nimiin. Siihen aikaanhan selostaja ei paljon muuta virkannut, kuin Marjamäki.... Ketola... Mihailov nappaa kiekon... Harlamov... ja maali.

Lääh puuh

On taas tullut urakoitua ja harmittaa ihan hirveästi. Koko päivän puskin HTML:llää menemään. Hartiat ovat tulessa eikä pääkään enää hevin käänny. Tämmöinen tästä nyt tuli, voi ITKU!

Novellihaaran ulkoasun vaihtamiseen tarvittiin pari hiiren klikkausta ja lyhyt kiitospuhe. Mutta tämän bloggerin templatevaihtoehdot ovat RUMIA. Niiden värit ovat kamalia ja ne kuviot siinä taustalla vielä kamalampia. Joka hemmetin väri pitää kokeilla, kun ei niistä tajua tuon taivaallista. Ja kun pohjavärin kokeilee, niin sitten alkaa niiden linkkien ja otsikoiden ynnä muiden värien kokeileminen, että näkyvätkö ne juuri siinä pohjassa vai eivät. Ja siihen värien etsimiseen meneekin sitten tovi jos toinenkin.

Tämä blogi oli välillä oranssi, itse asiassa nyt kun vertaan tähän, niin ihan mukiinmenevä, mutta kun kukaan ei sanonut mitään ja yleensä kaikille muille sanotaan jotakin positiivista uusista kuoseista, niin minulle tuli kylmä rinki perseen alle. Hyytävä hiljaisuus otti kuulkaa koville. Ja kun Reiska sitten lopulta haukkui sen oranssin, aloitin kaiken alusta. Tähän nyt sitten on pakko tyytyä. Enää ei ole voimia uuteen koitokseen eikä ole enää kyllä aikaakaan.

Ensimmäinen lomapäivä

Herrasiunaa, kello on jo yli kaksitoista, enkä minä ole saanut tänä ensimmäisenä lomapäivänä aikaiseksi mitään. En yhtään tajua, kuinka minusta on tullut tällainen. Ennen niin pedantti siivoushullu pystyy nykyisin jo sulkemaan silmänsä kaikelta. Kaipa kolme lasta tekevät tehtävänsä ja jatkuvaan yrittämiseen lopulta turhautuu. Pakko antaa periksi, jos aikoo selvitä hengissä tästä kaikesta.

Olen viime aikoina hätkähtänyt kännykkäni soittoääntä jatkuvasti. Kun se soi, vedän kauhistuneena henkeäni ja sitä pidätellen sitten otan kännyn vapisevaan käteeni ja silmämunat pullistuneina katson näyttöä, kuka siellä soittaa. En muista milloin siihen kukaan olisi soittanut kyselläkseen mitä minulle kuuluu. Ei kai koskaan. Yleensä siellä vain kerrotaan mitä soittajalle kuuluu ja tavallisesti soittaja onkin joko hyvin sairas tai niin kännissä, ettei kykene töihin. Tai sitten joku lapsistani pyytää tuomaan jotakin tai päästä jonnekin. Tai jollakin on ihan oikeaa asiaa. Nyt se känny on äänettömällä ja yritän unohtaa koko puhelimen, vaikka just tietenkin sen muistin, koska tuli puheeksi. Olen myös yllättänyt itseni tänään tuijottamasta kännykkääni pari kertaa ja hävennyt. Lohduttauduin tietenkin sillä, että tämä irrottautuminen vie aikaa.

Kävin eilen ostamassa junaliput Jyväskylään. Tyttären kanssa lähdetään kahdestaan maanantaiaamuna kello 9.04. Lähijunissa on tottunut siihen, että jotakin aina tapahtuu ja sitten sitä ihmettelee koko matkan Jyväskylään, miten rauhassa sitä saakin tuijottaa ohikiitäviä maisemia Intercityn yläkerran ikkunoista. Tytär halusi nytkin ehdottomasti yläkertaan. Sieltä näkee hienosti pellonreunoilla loikkivia jäniksiä ja suurten rakennuksien katoilta pyrähteleviä naakkaparvia. Talvimaisemat eivät ole kovin viehättäviä niin pikaisesti kelattuna. Maisema on aika alaston, yleisvaikutelma on harmittavan harmaa niin kuin aurani. Suomen pellot ovat talvisin karua katseltavaa. Jotta niistä löytäisi kauneutta, niihin pitäisi pysähtyä, kun taas kesämaisemat heijastuvat suoraan verkkokalvoille ja uppoavat välittömästi sieluun mielihyvää tuottamaan. Kaupungitkin kiitävät niin nopeaan ohi. Hämeenlinna näyttää aina yhtä hämmentävältä. Ylipäätään linnojen olemassaolo tässä vaatimattomassa maassa häkellyttää joka kerta. Samoin Tampereen rautatieaseman lähellä sijaitsevan (ortodoksi?)kirkon kupolit. Junassa oli muuten paikkoja vaikka kuinka, mikä vähän ihmetytti, mutta ehkä ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain matkustavat viikonloppuna, vaikka loma onkin.

Äidillä on mennyt leikatun kätensä kanssa toistaiseksi hyvin. Sillä on naapurissa suurperhe, jonka piskuiset tyttäret ravaavat ilomielin availemassa äidille ruokapurkkeja ja auttamassa tietokonehommissa. Vasurilla on kuulemma hemmetin hankala käyttää hiirtä. Eräs äitiini ihastunut vanha kalamieskin on käynyt tekemässä lumitöitä ja kantamassa halkoja sisälle. Lieneekö meistä nyt sitten mitään apua jää nähtäväksi.

Pitäisi vieläkin tehdä jotain, kohentaa vaikka tämän blogin ulkoasua, mutta aloittaminen tuntuu niin vaivalloiselta. Novellihaaraani päivittelin tänään vanhoilla tuotoksillani, sillä uusimmat töherrykseni ovat vanhan jo käytöstä poistetun tietokoneeni syövereissä, eikä niitä saa tähän läppäriin enää millään ilveellä, koska tähän värkkiin ei diskettejä voi mihinkään koloon työntää ja muulla tavoin vanhasta metusalmeista ei tiedostoja ulos saa. Miten minä en tätäkään ole jaksanut etukäteen ajatella. Sinne ne tekeleeni nyt sitten saavat jäädä, mikäli niitä ei jostakin netistä löydy, niin kuin löytyivät nämä vanhat novellini.

Joutsenet ja helmikirjailtu koiranpääkukkaro

Aamulla luin huonot uutiset Reiskalta (tuosta boxista) heti aamusta; että saksalaiset joutsenet ovat kuolleet lintuinfluenssaan. Vähän alkaa jo tutisuttaa.

Junassa tavanomaisten nauhoitettujen kuulutusten saavumme Helsinkiin, vi anländer till Helsingfors sijaan kondari rykäisi mikrofoniin ja sanoi
- Krhm... Hyvät matkustajat. Saavumme...ööö... Helsinkiin... ööö... hyvää ystävänpäivän jälkeistä päivää... ööö... paistaa se päivä vielä risukasaankin.


Päivällä löysin helmikirjaillun koiranpääkukkaron Anttilan edestä ja kiikutin sen lähimmälle kassalle. Minua riipi, kun nainen siinä kassalla sanoi, että
- Hö, just kävi tyttö tätä kysymässä. Voi että.
- Niin, voi että, minäkin sanoin. Eivät ne ikinä tule uudelleen kysymään. Kai siellä rahaa oli, kun se sillä tavalla kilisi. En avannut. Ajattelin kuitenkin, että voi tyttö parka. Viimeiset eurot siinä tietty olivat. Parin viikon viikkorahat ainakin. Ja nyt se tyttö itki jossakin, elämä ihan pilalla, eikä koskaan saa tietää, että se kukkaro löytyi. Oli niin turha olo.




Ja nyt sitten Reiska ehti kertomaan, että Tanskasta on myös löytynyt kuolleita joutsenia. Siellähän nämäkin suomalaiset vesilinnut ovat talvea paossa.


Miten voi ihmistä näin väsyttää? Joka päivä ja ihan hirveästi. Hädin tuskin pysyy kotimatkan hereillä. Silmät eivät pysy maiseman mukana. Talot ja puut katoavat sumuun. Luomet lupsuvat ja säpsähtelevät auki. Mustat, paksut varikset värjöttelevät oksilla ja taas silmä painuu kiinni. Perillä jaksan hädin tuskin jalkojani nostaa sen verran, että pääsen raahautumaan kotiin.

Blogin linkkilistat ja värit ja muut jäävät yhä vaiheeseen. Ei kerta kaikkiaan jaksa.

Rouskrousk

Joku voi nyt kyllä saada väärän käsityksen, joten sanon sen nyt ihan alkuun, että todellisuudessahan minä ihailen suomenruotsalaisia. Ihailen heidän kukkaroitaan ja perittyjä obligaatioita, runsaita illanistujaisia ja smalltalkin taitoa. Sekä sitä, miten taitavasti he osavat olla välittämättä rahvaasta.

Mutta että tänään täpötäydessä junassa minua vastapäätä istui taas suomenruotsalainen mies, joka puhui ensin kovaäänisen puhelun ja ahmi sen perään jättipussillisen turkinpippureita ja rouskutti. Se pisti kolmekin suuhunsa yhtä aikaa ja murskasi ne tasaisiksi hiotuneilla vahvoilla hampaillaan muutamassa sekunnissa palasiksi ja laittoi uutta suuhun saman tien. Se oli järkyttävää. Yritin kaivaa kuulokkeitani hädissäni kassista, mutta hermostuin kai niin, etten löytänyt puuhapussistani mitään. Se on aina muutenkin niin täynnä ja suuri mysteeri myös minulle itselleni.

Pahaa aavistamatta miehen viereen istui pieni, ehkä noin kolmetoistavuotias tyttö, jonka ripset olivat niin täynnä maskaraa, että tytön taivaansinisiksi maalatut luomet painuivat väkisinkin kiinni. Mutta kun tyttö kuuli rouskinnan, se säpsähti aina penkillään, sen silmät laajenivat lautasiksi ja posket punehtuivat söpösti.

Tätä säpsähtelyä jatkui aina Espooseen asti. Mies siis rouskutti yhtä mittaa liki puoli tuntia.

Ai niin, minun linkkilistani katosi eilen kokonaan enkä ole sitä ehtinyt vielä rakentaa loppuun asti, enkä tänään kyllä jaksa sähälätä mitään muutakaan tämän blogin kanssa, koska jos alan väsyneenä sählätä, sählään vain lisää eikä valmista tule ollenkaan.

Viikon saldo

Töissä: kolme kipeänä yhtä aikaa, ja yksi lauantaiaamun pommiinnukkuja. Hemmetillinen kiire ja masennus. Mitä minä siellä vielä teen? Jostakin pitäisi kaivaa tietoa ihmisten riistämisestä työelämässä. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä työolosuhteisiinsa. Miksi en koskaan kuulu enemmistöön?

Kotona: Harjoittelin juuri rintsikoiden päällepukemista ilman oikean käden osallistumista koko tapahtumaan. Luulen, että äidilläni tulee olemaan hieman hankalat ajat edessä. Hiihtolomaohjelma taitaa olla siinä. Koiran kaulaan on iskenyt jokin sieni. Ajelin siitä karvat pois ja tuputtelin sitä Molkosanilla. Tilanne näyttäisi rauhoittuvan.

Blogistaniassa: Putosin linkatuimpien listaltakin vihdoin pois. Nyt alan olla todella tilastorajoitteinen. Aion pikapuoliin pistää myös oman linkkilistani ajantasalle. Lueskelin juuri montakymmentä blogia läpi.

Will you be my valentine?

Ei tätä voi perussuomalaisena junttina mitenkään tajuta, että miten on mahdollista ystävänpäivän kaltaisen hömppäpäivän läpimurto tässä maassa.

Meillä on myyty ystävänpäiväkortteja joka vuosi enemmän ja enemmän. Tahti alkaa olla sama kuin joulukorttien myymisessäkin. Keskimäärin pari maksavaa korttiasiakasta minuutissa, ja se on kuulkaa paljon se. Siinä saa välillä laskea viisikymmentäkin korttia per asiakas. Mummot posket hehkuvina ostavat sydänpostimerkkejä kortteihinsa eivätkä malta olla kehumatta, kuinka montaa ystävää tänä vuonna pitää taas muistaa. Eivätkä pelkästään mummot, vaan nuoret miehet ja raavaat äijätkin heltyvät ostamaan sydämin koristeltuja nallekortteja, joita perjantaina kilvan kiikuttivat postilaatikkoihin, jotta ehtivät varmasti tiistaiksi perille.

Tämä ei mene mun jakeluuni. Voin toki toivottaa ystävänpäivää ja tarkoittaakin sitä, mutta hei ihan oikeasti, eikö me ollakaan järkevä ja vakava kansakunta? Emmekö me just ole sellaisia, ettei tämmöinen hömppä istu meihin ollenkaan. Minä pidän juroista suomalaisista, jotka tarkoittavat sitä mitä sanovat. Nykyään monet tuntuvat olevan pelkkiä huithapaleita, joiden sanaan voi luottaa tasan yhtä paljon saippuasarjan pahikseenkin.

Vai onko Suomi sittenkin euroopan amerikkalaisin maa? Olemmeko menettäneet identiteettimme.







Perjantaipala

- Mitään en oo taas tehny.

Kaikki päivät ihan syvältä

Makasin eilen kokonaisen sarjamaratonin sohvalla. Ihan ensimmäisenä siitä Emmerdale, jonka aikana minulle yhtäkkiä tuli mieleen "ihan perseestä". Sarjan pahisakka on niin stereotyyppisen kiero, että minä kerta kaikkiaan hermostuin siitä. Miksi käsikirjoittajat eivät voi keksiä erilaista pahista. Miksi se on aina saatanan sama? No ei tuo vielä mitään, vedin riskillä Kauniit ja Rohkeat heti perään ja se on niin hullun hommaa, että "ihan perseestä" ei mitenkään riitä kuvaamaan tämän Forresterien suvun loismadon eli Amberin omituisia päähänpistoja, mutta en minä muutakaan siihen hätään keksinyt.

Siinä välissä sitten tuli jokin buffi jostakin julkkisohjelmasta, jossa televisiosta tutut tyypit tanssivat ja ihmiset ovat innoissaan. Nuorena tuli seurattua Lauantaitansseja joskus naapurissa, että kyllä minä sen idean siinä tajuan. Se on ihan perseestä. Ja tämä maikkarin ohjelmapomo sanoi kirkkain silmin, että tämä ohjelma tulee olemaan kevään kuuma puheenaihe. Siis voi herranjestas. Ja tuottaja hypetti, että tämän on todella upea formaatti. Kyllä. Perseestä se on.

Ja lisää mainoksia tulvi koko ajan. Toinen toistaan typerämpiä mainoksia, toinen toistaan turhempia tuotteita. Ihan perseestä kaikki.

Miten paljon vähemmän turhempia puheenaiheita minullakaan voisi olla? Kiitos, MTV3.

Kannattaako Salattuja elämiä mainitakaan, että tulipahan katsottua. Se olisi jopa kesäteatterilavalle ylinäyteltyä kamaa. Hyvä luoja sitä Ullaa! Papukaijakin näyttelisi uskottavammin! Siis mikä tämä sarja on? Onko se komedia? Jos se on komedia, niin karikatyyrit ovat eri onnistuneita. Mutta miksi ne eivät naurata? Ihan siis niin perseestä, kun vaan voi olla.

Joka tapauksessa vedin sitten vielä Käenpesänkin. Ajattelin koko ajan käsikirjoittajaa, että mitä hemmettiä senkin päässä oikein liikkuu. Ihan perseestä, vaikka yhden kerran olikin pakko nauraa ja sekin silkkaa vahingoniloa. Eikö ole enää mitään muita keinoja, kuin mennä yli sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan? Ei ole näkynyt lähimaillakaan.

Ja me olemme tämän helvetin toosan pauloissa, helpon rahan perässä juoksevien käsikirjoittajien armoilla. Miksi katsojat eivät ryhdy lakkoon? Minä ryhdyn. Minä olen perseestä.

Minua ahdisti illalla kuitenkin niin paljon, että tuli sitten se päänsärky. Aloin jälleen haaveilla omasta maalaistalosta jossakin hemmetin kuusessa. Oma maailma, oma puutarha, eikä televisiota, joka on kuin perheenjäsen; äänessä koko ajan ja vaatimassa aina huomiota osakseen. Typerää.


***

Tänään on sitten ollut ihan toisenlainen päivä ilman televisiota, mutta tuskin parempi. Ihan perseestä. Aamusta iltaan töissä, kaksi työntekijää kipeänä yhtä aikaa ja minä juoksemassa kahden kaupan väliä taas kymmeniä kertoja, kun molemmissa olisi pitänyt olla yhtäaikaa. Suurin osa ajasta taisi mennä maanalaisissa käytävissä, mutta parhaani yritin.

Äitini kaatui aamulla, kun oli naapurin koiran kanssa lenkillä ja joutui sitten sairaalaan. Olen siitä yhä aika järkyttynyt, koska kuulin sen vasta iltapäivällä. Ei mitään pahempaa, ranne poikki ja kyynärvarsi murtunut, mutta en tiedä, miten tämä nyt ottaa näin koville. Ihan itkettää välillä. Kai se on tämä ikä ja alkava PMS, kun tuntuu siltä, että tarvitsen kriisiapua. Piti ihan soittaa veljelle ja käydä sen kanssa tämä onnettomuus läpi. Siellä se mummo nyt odottaa leikkausta, eikä ole syönytkään mitään koko päivänä. Paitsi kaksi suklaakonvehtia.

Ken on heistä kaikkein kaunein

Numerolla 1 kilpailee hulvaton Heluna, joka on kotoisin orimattilalaisesta kaupasta.




Tässä huoleton slovakityttömme Amelia. Hän on silmiinpistävän hoikka.
Amelieta voit äänestää numerolla 2.



Numerolla 3 kilpailee vallaton Kielomme, joka on kotoisin Tarjoustalosta.



Muhkea Mansikkimme on tyttö numero 4. Hänet on löydetty lähikaupasta.



Tämä kiiltävä kaunottaremme on kotoisin Asematunnelista ja hän on nimeltään Hertta. Hertan äänestysnumero on 5.








Ja viimeisenä kilpailee numerolla 6 terhakka Mustikki, joka on kotoisin Helsingistä.









Lopuksi kuva karsiutuneista. Monelta heistä puuttuu korva tai jalka.

Kuopuksen kanssa eläinkaupassa tänään

- Äiti, kato skorpioni! Ostetaan skorpioni. Ei maksa ku viiskymppiä.
- Öh, ei me taideta skorpionia ostaa.
- Hei, käärme! Ostetaan käärme! Tää on myynnissä. Kuningaskobra, ostetaan tää!
- Ja sinäkö sen syötät? Pakastettuja hiiriä, aikuiset vain 3.40 kappale.
- Een. No ei sitte.
- Akvaariota voitaisiin harkita, kalat ovat nii..
- Hei, hei, kato, ostetaan papukaija!
- Kai sinä tiedät, että papukaija tarvitsee yhtä paljon hoitoa kuin koirakin. Sen pitää saada välillä myös lentää ja kuka sen huolehtii, ettei se karkaa. Ja häkissäkö me otettaisiin se mukaan mummolaan ja milloin mihinkin.
- Hmph. No ostetaan kilpikonna!
- Katsoitko hintaa?
- Ohhoh. Kolmesataaseitsemänkymmentä euroa. Aika kallista...
- Niin.
- Lisko maksaa vähemmän.
- Mutta terraario enemmän.
- Mulla on omaakin rahaa vielä kaksi kymppiä. Sillä sais ton rotan.
- Voi herranjumala. Meillähän on kissa!

Voi Pyhä Pilu

Nyt-liitteessä (paperiversiossa siis) sivulla 7, otsikolla Pilu kassissa saamme nähdä kevään uusinta muotia. Helsingin Desing Forumissa on myynnissä Naisten päivän mallistoon kuuluvia tykötarpeita tyynyliinoista laukkuihin ja kukkaroihin, joita marimekkomaisella tatsilla sulostuttaa rakas oma kirkkoveneemme, siis niin juuri, hämähäkki väärinpäin. Markkinoilta löytyy myös pillunkuvallista pintamuotia niin hameista, heijastimista kuin solmioistakin. Aikaisemmin vain alikulkutunneleita ja vessanseiniä koristaneeseen söpöön piluun voi vastedes törmätä kenties jopa pankkikorteissa, vihkoissa ja koulutarvikkeissa, mikäli tästä kuosista tulee suurikin suksee ja miksei tulisi, kun brändi on jokaisen huulilla.

Tämä profetaaliset mittasuhteet saanut Muhammad -kohukin kalpenee pyhän pilun häväistyksen rinnalla. Pillukuvion omakseen haalinut suunnittelija Marianne Valola kertoo Nyt-liitteessa kyllästyneensä vitun hokemiseen ja toivoo, että levittelemällä pillunkuvia joka puolelle, siitä katoaa voima.

Kuka vittu nyt haluaisi että siitä katoaa voima?! Minä en tätä syytä ymmärrä, sillä olin juuri asennoitunut vittuun niin kuin Jatulintarhassa taannoin opetettiin; että kirveskin tylsyy vitun nähdessään ja että karja pysyy turvassa kulkiessaan emännän tirsan alitse kevään ensimmäiselle laitumelle. Siinä on voimaa ja mystistä taikaa! Se ei ole mikään markkinarako!


Ajattelin kuitenkin mielessäni millaiset olisivat tämän kevään trendikkäimmät makuuhuoneen verhot, ja ei kun tuumasta toimeen. Ikävä vain, että tuon ikiaikaisen kuvion on nyt yksi nainen ominut itselleen. Toivottavasti en siis loukkaa tekijänoikeuslakia. Tarkoitus ei ollut loukata. Ei. Anteeksi etukäteen.