Hitto kun ei hetken rauhaa saa. Kuopus on treeneissä ja laihoja tyttöjä tulee jostakin liukuhihnalta vonkaamaan sen perään. En tajua. Siinä minä makaan puolikuolleena työpäivän ja lumitöiden jälkeen televisiota katsomassa, ja kun oveen vienosti koputetaan, kampean itseni sohvalta ylös avaamaan oven. No eikö siellä ole kaksi niin ohutta tyttöä, että hyvä kun silimä erottaa. Niillä on punaiset nenät ja kylmettyneet sormet. Toisiinsa nojaavat ja kihertävät, jotenkin saavat kysyttyä, että "onks A. kotona?". Sanon että se on treeneissä. Ne sanovat "okei", ikään kuin kyse olisi ollut jostakin neuvottelun tuloksesta.No eikö jumankauta kolmen minuutin päästä justiinsa kun olen saanut ahterini takaisin alas, niin oveen koputeta taas. "Onks A?", siellä kysyy kaksi paleltuneen näköistä tyttöä. Déjàvu.
- No ei, kun se on treeneissä.
- Okei, nämäkin sanovat samaan hyväksyvään neuvottelusävyyn.
Siis nämä ovat ehkä eri tyttöjä, mutta ne puhuvat samalla tavalla. Samasta muotistakin ovat kuin edelliset, mutta kuitenkin erit. Yhtä punaiset nenät ja sormet niilläkin on. Näiden neitien reidet ovat kapeammat kuin meikäläisen käsivarret (huom. ovat kyllä aika tuhdit). Jotenkin näyttää siltä kuin niiden pillifarkut hohkaisivat pakkasta - taivas! kauankohan nuo säilyvät edes hengissä. Eipä taida olla pelkoa liikakansoituksesta enää näillä leveysasteilla. Kyllä jos nuo kylmettyneet luurangot jotakin sikiävät, niin jääpuikkoja.
No ei siinä vielä mitään. Kun ehdin takaisin sohvalle, oveen koputetaan jonkin ajan kuluttua uudestaan ja tällä kertaa ne luurangon tyttölapset ovat monistuneet neljäksi! Ehkä ne ovat oikeasti ulkoavarauudesta ja tämä on jokin juoni saada minut pysymään poissa sohvalta. Eikö niillä ulkoavaruudessa ole sohvia? (<- kateuskortti). Siinä ne riukujalat tillittävät ripset huurussa ja kyselevät kuopuksen perään. Minun tekee mieli kysyä jo jotain, niin kuin esmes "hä?", mutta kun en ole ihan varma, ovatko nämä nyt samoja vai erejä, sanon hyvin hitaasti ja ehkä jo hieman kulmakarvojani kohottaen, että
- Eeei, A. o n t r e e n e i s s ä.
- Okei, ne sanovat. Okei. No okei okei. Kaiken varalta jäiset neidot jäävät kuitenkin pihalle, jos vaikka menisin sohvalle, niin voisivat taas koputtaa. Katson ikkunasta, kun ne heittelevät lumipalloja luisilla sormillaan ja paletuvat entisestään.
Jos niitä vielä lappaa tulemaan, niin pakotan ne syömään, kaivan vanttuut jostakin neitokaisten sormiluiden ympärille ja passitan takaisin alukselle.
Tekstit
10 kommenttia:
Sun pitää laittaa näkyvä lappu ulko-oveen: "A ei ole kotona" ja mahdollisesti tieto siitä koska kotiinpaluu on odotettavissa. Hyi kun tuli ihan kylmä itsellekin!
1. kerran eksyin tänne ja hyvät naurut sain. Kiitoksia! Kirjoitat hauskaa tekstiä. :)
Niin pitäis, Almamaria. Hyvä idea. Äskenkin oli nolo tilanne, kun kuopus tuli ja kerroin tytöistä. Se kysyi että ketä ne oli.
- No enhän mä voi tietää ketä, kun en edes tiedä oliko ne samoja vai eri tyttöjä.
Kiitos, Anu W. Kiva kun kävit!
Talvessa on kestämistä.
Tsiisus! Missäköhän ne nyt ovat? Minne ne menivät?
Kata, ei aavistustakaan. Ne olivat kadonneet yhtäkkiä. Tsup vain. Ehkä maapallon talvessa oli tosiaan liikaa kestämistä.
Nauran juuri itseäni tärviölle. Ilo voi kyllä kalahtaa omaan nilkkaan, koska jos meidän Viltsun suosio naismaailmassa jatkuu samanlaisena, muutaman vuoden päästä meilläkin lienee sama odotettavissa.
Almamarian lappuidea on loistava. Samaan lappuun vielä vieraskirja, johon voi riipustaa, kuka kävi. Okei?
Ne on varmaan niitä, joiden lapasia löytyy meiltä, olivat jättäneet meidän lätkämaalivahdin autoon?
Kukkis, kyllä. Jollei aikaisemminkin :).
Tienpäällä, eikä, ne oli teillä paljon isompia, eikö?
En minä tiedä oliko ne nyt isoja vai pieniä, kun niistä jäi näytille saakka vain ne lapaset - ja nekin oli erikokoisia.
Ne, joita ehdin joskus muinoin nähdä olivat sekä että. Eka ihan ihmisen kokoinen, se toinen rautanaamainen sellainen pöydän alla kasvatettu.
Mutta olivat ne ainakin ruokaa saaneet jonkin verran enemmän.
Lähetä kommentti