Ei koskaan sunnuntaisin?

Kauppojen sunnuntaiset aukiolot halutaan nyt lopultakin ympärivuotisiksi. Perusteluina hankkeelle on esitetty kilpailun lisäämistä ja hintojen nousujen hillintää. Lisäksi ABC-myymälöiden on katsottu syövän "pienyrittäjien" leipää ja suureen ääneen on huudeltu sitä, että muuallakin maailmassa kaupat saavat olla auki sunnuntaisin. No eivät saa. Ruotsi on Euroopan ainoa maa, jossa kaupoilla on vapaat aukiolot. Muissa maissa sunnuntain aukiolot on saatu vapaammiksi pelkillä poikkausluvilla. Suomessakin näitä lupia on myönnetty muun muassa Helsingin Asematunnelin myymälöille.

Lähikaupat ovat vähentyneet viime vuosina hurjaa tahtia ja suuria kauppakeskuksia syntyy kuin sieniä sateella. Alle 400 neliön myymälät ovat saaneet olla jo joitakin vuosia sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Sunnuntaimyynnillä on näin saatu pienille lähikaupoille mahdollisuus pärjätä kilpailussa suurille marketeille. Kun ympärivuotinen sunnuntaiaukiolo sallitaan kaikille myymälöille, pienet lähikaupat tulevat kokemaan konkurssiaallon. Siitä pitäen matkaamme kauppoihimme autoilla, joihin aukiolojen vakiinnuttua aletaan rahdata tavaraa myös viikonloppuisin. Melko mellevästi vauhditetaan näin siis myös ilmastonmuutosta.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttamista ovat etupäässä ajamassa kauppiaat itse. Olettaisin, että kyse on suurten monopolimarkettien kauppiasta, joiden sana taitaa painaa myös kauppiaitten omassa liitossa pienyrittäjiä enemmän. On vaikea uskoa, että kioskien ja lähikauppojen kauppiaat kiljuisivat riemusta suurmarkettien rynnistäessä massiivisin mainoskampanjoin sunnuntain myyntiapajille.

Kaupan alalla palvelee reilut 300 000 työntekijää. Näistä reilu kolmannes olisi valmis tekemään töitä sunnuntaisin kaksinkertaisella palkalla, mikä on ymmärrettävää, sillä myyjän palkka on naurettavan pieni. Mikä sekin on ärsyttävän ymmärrettävää, sillä kaikista myyjistä kaksi kolmasosaa on naisia. Se tekee noin 200 000 naista. Jos näistä naisista edes puolella on yksi lapsi, sunnuntaiaukiolot koskevat siis myös 100 000 alaikäistä. Loppupeleissä tässä onkin karkeasti kyse siitä, voiko sunnuntaimyynnistä tienatulla rahalla korvata lasten kanssa vietettyä aikaa. Kokoomuksen mielestä näin arvatenkin on.

Kaunopuheissa Katainen ja Sarkomaa ovat kyllä kovasti nyt viime aikoina olleet lasten puolella, mutta ovat silti ajamassa lisää vanhempia sunnuntaisin töihin. Viikonlopputöitä tekevien vanhempien ja heidän lastensa vapaa-ajat eivät nimittäin kohtaa. Lapset ovat viikolla koulussa ja sunnuntaisin kotona. Vapaa-ajan lisääntyminen keskellä viikkoa ei siis millään tavoin lisää sitä paljon toivottua perheiden yhteistä aikaa. Tämän lisäksi esimerkiksi yksinhuoltajille taakka on iso ja etenkin sairaanhoitajilla on ollut melkoisia ongelmia saada lapsilleen viikonloppuisin päivä-, ilta- tai yöhoitopaikkaa.

On myös melko höpöä tulla väittämään, että suurimman osan sunnuntain töistä tekisivät opiskelijat. Voin usean vuoden kokemuksella ympärivuotista sunnuntaikauppaa pyörittäneenä kyllä sanoa, että sairauspoissaolot lisääntyvät opiskelijoiden kohdalla viikonloppuisin käsittämättömän paljon. On perin omituista, että kauppiaat ehdoin tahdoin aikovat ottaa sairauspoissaolojen lisääntymisen ja maksamisen riskin tällä alalla, jossa extratyöntekijöiden työmoraali on laskenut pohjalukemiin samaa tahtia kuin myyjän työn arvostaminen yleensäkin. Muistuttaisin, että sunnuntain sairauspoissaolosta pitää myös maksaa kaksinkertainen palkka, sen lisäksi se pitää maksaa "sairastuneen" tuuraajalle. Mahtaa olla isot odotukset sunnuntaimyynnistä, jos tässä ei nähdä mitään ongelmaa.

Viime kädessä sunnuntaivuoro lankeaakin aina vakituisille työntekijöille, jos mielivät säilyttää työpaikallaan siedettävän ilmapiirin. Johtoporras suosii joustavaa työntekijää ja sunnuntaityöstä kieltäytymisen vapaus on pelkkää kaunopuhetta todellisuuden rinnalla. Helposti myös unohdetaan, että joustavan työntekijän jousto koskee perheellisellä muita kuin pelkästään myyjää itseään. Sunnuntain aukiolot heijastuvat koko perheeseen usein jopa isovanhempia myöten.

Kuopus tuli koulusta kirjeen kanssa...

...ja oli joutunut kirjoittamaan sen minulle itse.

Jotkut yläasteikäiset tuli kun me istuttiin aidalla ja joku niistä pölli mun lätsän. Sitten minä, T, M ja O lähettii niitten perään n. 100 m koulun alueen ulkopuolelle sinne kerrostalojen väliin. Ne jätti mun lätsän sinne kalliolle. Sitten me haimme sen. Sen jälkeen menimme koululle päin ja huomasimme open ja menimme piiloon koska pelkäsimme että hän suuttuisi meille.

Opin tästä sen että jos jotain samanlaista tapahtuu niin juoksen pyytämään opettajan apuun.

Nähnyt:

Mikähän kumma pistää 11-vuotiaan pojan pelkäämään enemmän suuttunutta opettajaa kuin kolmea yläasteikäistä varasta? Lätsä olisi toki ollut mennyttä, jos pojat eivät olisi lähteneet perään, mutta miten saada 11-vuotias yltiöpäinen poika ymmärtämään, että vaikka lätsä on rakas ja saksasta asti tilattu (no vau), se ei ole yhtä tärkeä kuin oma turvallisuus. Eikä koulukaan voi turvata oppilaidensa turvallisuutta, jos oppilaat juoksevat koulun rajojen ulkopuolelle. Mutta toisaalta, eikö onnistunut varkaus jo ole sitä, että turvallisuutta ei oikeastaan voi kokea. Yläastekin, josta nämä vierailevat tähdet ilmeisesti tulivat, sijaitsee peräti parin kilometrin päässä.

Kollektiivinen suruttomuus

En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.

Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.

The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:

Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.

On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.

Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.

Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.

Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.

Lyhyesti

Eiköhän tämä kyynisyys nyt riitä. Jos täällä aletaan ampua kouluissa useammin kuin Amerikassa, niin onhan tässä maassa jotakin mätää. Ehkä se asia nyt pikkuhiljaa menee päättäjillekin perille, mutta jotenkin olisin toivonut, että nuoret uskaltaisivat näyttää tunteensa ja marssia ulos kouluistaan. Meidän aikuisten päivittelyksi tämä kuitenkin taas menee, joten ei siitä sen enempää.

Mautonta elämää

Jo kaksi viikkoa ilman haju- ja makuaistia. Elämäni on sohvan nurkassa ollut tavattoman tylsää. Ilman elämän pieniä iloja se on nyt muuttunut todella masentavaksi. Mutta hyviä puoliakin asialla toki voisi olla. Nyt olisi hyvä tilaisuus laihtua, jos olisin nopeasti laihtuvaa sorttia. Ikävää, etten ole. Toisekseen meidän koirien pierut eivät ole vaivanneet viime aikoina lainkaan. Mutta näistä hyvistä puolista riippumatta mauton ja hajuton masennus on ahmaisemassa minut kitaansa. Vielä tänä aamuna heräsin toiveikkaana, josko jo saisin maistaa makuja ja pääsisin ahmimaan jääkaapin tyhjäksi.

Mutta ei. Aamukahvi oli niin kuin olisin juonut laihaa ja lämmintä vettä.

Sen jälkeen olen syönyt enää ruisleipää tulisen sinapin kanssa, siinä toivossa, jos saisin edes vähän jostakin mausta kiinni. Jokaista suupalaa seuraa kuitenkin pettymys, jonka huuhtelen pelkällä vedellä alas. En maista edes valkosipulia. Hajutkin ovat tiessään. Kun työnnän nenäni hetkeksi pihalle, en ole varma, onko se vaimea ja hädin tuskin tunnistettava omenan tuoksu muisto entisten syyskuiden aistielämyksistä vai onko se totta. Ennen kuin saan siitä selvyyden, se ehtii kadota ja iholla tuntuu vain kostea ja paksu syksyinen henkäys todisteena siitä että olen vielä elossa.

Turhautunut maailmanparantaja kysyy

Kirjoitin journalistikurssia varten reportaasin ja koska se oli mielestäni ihan ok, lähetin sen paikallislehteen missä se julkaistiin jo vähän aikaa sitten. Sen johdosta olen nyt saanut positiivista palautetta runsain mitoin. Palaute on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että minua on pyydetty myös kunnallisvaaliehdokkaaksi.

Miten ihminen voi tässä talouden taantumaennusteiden edessä kuvitella voivansa jollakin tavalla parantaa maailmaa? Vaalien kolmeksi tärkeimmäksi on teemaksi noussut terveydenhuollon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä joukkoliikenne. Miltä tuntuisi lähteä hoitamaan näitä asioita, jos rahaa ei ole, eikä sitä ole lisääkään tulossa? Kuinka turhauttavaksi yhteisten asioiden hoitaminen silloin kävisi? Toisaalta, harvoin sitä yhden, kahden tai kolmenkaan lehtijutun perusteella pääsisikään kunnanvaltuustoon, mutta entä jos vahingossa pääsisikin? Yhtäkkiä pitäisi löytää kiinnostus koko kunnan kehittämiseen: kuntalisiin, päiväkotien remontoimisiin, koulujen lisärakentamisiin, teiden kunnossapitämisiin, ja tietenkin niihin tärkeimpiin vaaliteemoihin.

Mistä ihminen voi ylipäätään enää löytää intoa hoitaa yhteisiä asioita, kun ennustettavissa on pelkkiä supistuksia ja lappuja luukuille? Ei mistään. On ikävää vastata ei, mutta mitä tässä tilanteessa muutakaan voi. On paljon helpompi räksyttää lehtien sivuilla ja vaatia toimittajan ominaisuudessa parannuksia eri asioihin, mutta kun tosi paikka tulee eteen ja asioita pitäisi todella lähteä hoitamaan, ei meikäläisestä taida löytyä kuin laiskanpulskea kattoon räkijä. Enää en taidakaan pahemmin naureskella ehdolle asettuneille ihmisille.

Nimimerkkien joukkomurha?

Iltalehti sai Julkisen sanan neuvostolta vapauttavan päätöksen julkaistaessaan uutisessaan keskustelufoorumilla nimimerkkiä käyttävän henkilön nimen (Markkinointi&Mainonta 12.9.).

Kantelija toimii moderaattorina internetfoorumilla, jolla on noin 40 000 aktiivista käyttäjää. Iltalehti teki näyttävän uutisen foorumin kirjoituksesta ja sen kirjoittajasta, joka esiintyy nimimerkillä. Kirjoittaja ei ollut tietoinen tunteidensa purkamisen mahdollisista seurauksista, vaan luuli olevansa ”ystävien seurassa”. Hän ei antanut haastattelua tai lupaa omien kommenttiensa julkaisuun (JSN, päätös 3959/SL/08).

JSN:n perusteluina päätökselleen oli, että ko. Kirjoittaja itse päätti tekstin julkaisemista internetissä. Tällä perusteella voi päätellä, että siinä ei ole yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkoja.


Olen kyllä tähän asti kuvitellut, että ihmisellä on oikeus itse päättää siitä, antaako haastattelua omalla nimellään vai ei. Ja todellakin olen kuvitellut, että nimimerkin käyttäminen on Internetissä vielä omavalintaista, ei Iltalehden valittavissa. Periaatteessa pahimmillaan tämä päätös tarkoittaa siis sitä, että kun lehden toimituksella on nimimerkin henkilötiedot, tästedes ne voidaan paljastaa ilman lupaa. Esimerkiksi Aamulehti lainaa blogikirjoituksia ja toistaiseksi ainakin minulta on kysytty, saako nimeni julkaista lainauksen yhteydessä vai ei. Ja kun olen sanonut, että mielummin ei, niin lehti on myös tätä toivetta nätisti noudattanut. Vaikka lainatut tekstipätkät eivät ole sisältäneet yksityiselämääni kuuluvia arkaluonteisia seikkoja, se ei tarkoita sitä, etteikö näillä asioilla olisi yksityiselämääni vaikutusta.

On viljalti nimimerkkejä, jotka haluavat sananvapautensa säilyttääkseen nimenomaan pitää sekä yksityis- että työelämänsä erossa internetidentiteetistään. Nimimerkin käyttöhän ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen käyttäjä hilluu hulluna netissä ja loukkaa jokaista virtuaalista vastaantulijaa. Se on asia aivan erikseen. Jos jotakin rikollista tulee tehtyä nimimerkillä tai omalla nimellään, totta kai siitä pitää kantaa seuraukset. Mutta tästähän ei nyt ole kyse. Nyt on kyse Julkisen sanan neuvoston jäsenten sairaalloisesta nimimerkkipelosta ja halusta hallita yleistä sekasortoa ja hillitä ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitään. Kyllähän ne mielipiteet pysyvät inhottavina, raadollisina, lapsellisina, sikamaisina, asiattomina ja ällöttävinä, vaikka niitä ei enää kukaan voisi nimimerkillä Internetissä ilmaistakaan. Kunhan piilotetaan totuus ja siivotaan netti, niin saavat sedätkin taas unta.

Jos JSN:lla olisi niin suuri valta, että tällä päätöksellä olisi jotakin merkitystäsi, sillä olisi meihin kaikkiin suuri vaikutus. Esimerkiksi nyt jos nimeni kerran on lehdistölle vapaata riistaa, olen mielipiteilläni täten vastuussa ja tilivelvollinen myös työnantajalleni. Sanan- ja ilmaisunvapauteni, kirjoitustyylini ja aihevalintani ovat siis JSN:n päätöksellä tästä eteenpäin sidoksissa voittoa tekevään yhtiöön. Sama koskee lukuisia taksiblogeja tai Aasiakas.nettiin kirjoittelevia nimimerkkejä, se koskee työpaikoiltaan yleisen tason juttuja ammentavia kaunokirjoittajia ja monia monia muita. Olenko siis saarana tästä lähtien todellakin yhtä työminäni kanssa? Yhtä hyvin voisin ruveta sitten pitämään työpaikkani mainosblogia ja valjastaa itseni täydellisesti markkinatalouden palvelukseen.

Edit. 13.9.
Aiheesta kirjoitti myös Celia. Parlamenttikirjaston heinäkuinen kirjoitus kannattaisi myös ehdottomasti lukea.

Luovaa markkinointia

Nyt kannattaa monen tytön ottaa opikseen tästä 22-vuotiaasta avioliitto- ja perheterapeutin ammatista haaveilevasta Natalie Dylanista, joka on pannut neitsyytensä puhkaisemisen huutokauppatavaraksi.
– Asumme kapitalistisessa yhteiskunnassa, joten miksi en kauppaisi neitsyyttäni?, tyttö huomauttaa (mtv3 viihdeuutiset)
Kyllä tavaraa kannattaa aina säästää parhaiten tarjoavalle, että sori nyt vaan kaikki köyhät kollit.

Luovaa ajattelua osoittaa myös uusiseelantilaisen lentoyhtiön markkinointiväki, joka on aikeissa valjastaa kaikki kaljupäiset mainostajikseen. Väliaikaisesta tatuoinnista lentoyhtiö maksaa 465 euroa, joten kenenkään kalju ei tästedes mene hukkaan. Ideaa voisi hyvin soveltaa vaikka mihin! Paitsi ehkä täishampoota kaljulla ei kande mainostaa, mutta ihoa voisi käyttää muutenkin markkinointitarkoituksiin. Uimareiden jalkapohjiin tatskoja Sponsored by Jalkasilsavoide, rintoihin Professori Nordstömin plastiikkakirurgisen sairaalan logoja ja muuta tällaista... ja ennen kaikkea voisikohan immenkalvoillekin saada pienen kondomimainoksen: Sponsored by Sultan.

Kyllä tää tästä taas

Telkun kattelu sen kun jatkuu. Tallennan kaiken mitä en ehdi katsella ja katson ne sitten yöllä, kun en saa unta. En saa unta, koska nukahtelen päivällä, kun kattelen telkkua. Joku voisi väittää, että olen jonkinmoisessa kierteessä. Kaikkein pahinta tässä kierteessä on se, että telkkarissa syödään koko ajan. Ja kun siinä sohvalla makaa, tekee aivan älyttömästi mieli syödä. Silloin joskus nuorena tyttönä kun luin Asterixeja, minulle kävi samalla tavalla. Teki aina hirveästi mieli popsia kokonainen villisika, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, pahimpaan himoon kelpasi broilerikin koipi kerrallaan käsin mutusteltuna.


Jeesus roikkuu ristillä korkealla Kallion kirkossa.















Telkkarikierre katkesi lauantaina muutamaksi tunniksi, kun kävin Kallion kirkossa häissä ja juhlahumussakin hetkisen eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Lähtiessä oli se klassinen ongelma, kun ei ollut mitään päälle pantavaa. Mutta nyt se oli vielä vakavampaa. Selän yhä hieman aristava ja punoittava leikkausarpi ei vielä oikein tykkää kiristävistä vaatteista, ja korkkaritkin ovat melkoinen riski vasta luudutusleikkauksen läpikäyneelle. Niinpä puin verkkarit ja lättäkengät jalkaan sekä kietaisin bleiserin päälle. Kukaan mitään huomannut. Tai ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Ehkä ne olivat niin kännissä kaikki. Minä en ollut. Tultiin aikaisin kotiin ja nukahdin melkein niille sijoilleni. Seuraava osoite onkin sitten varmaan vanhainkoti.

Häiden jälkeen kävi siis niin, että sain törkeän viruksen ja nyt olen yksi sohvalla tuhiseva limakone. Pärskähtelen, palelen ja hikoilen vuoron perään. Pysynpähän paikoillani. Nuhassa en tosin oikein erota makuja, mutta tekee mieli maistaa kaikkea mikä ruokakomeroista ja jääkaapista irti lähtee. Ei seiniä eikä hyllyjä kuitenkaan - vielä. Mutta koko päivän on tehnyt hemmetisti mieli roskaruokaa sen jälkeen kun joku söi telkussa ranskalaisia ja joku toinen hodarin. Ah, kaikki mönjät pursuivat käärepaperin välistä ja minulla herahti heti vesi kielelle. Mitä järkeä, kun ei kerran maista mitään? En edes pidä makkarasta.

Toissa yönä kylän kissat pitivät bileitä meidän vintillä eikä tappelultakaan vältytty. Siinä kesken unien hirveisiin parkaisuihin herätessäni ja adrenaliinihöyryissäni lähdin sitten paukuttamaan seiniä ja huutamaan, että nyt helvettiin sieltä vintiltä. Jossain vaiheessa hurmoksellista seinän hakkaamistani tajusin, etten oikeastaan saisi tehdä tätä. Aamulla noustessani tiesin sitten miksi. No nyt se pahin tuska on ohi ja voin taas aivastella ilman kipukohtauksia.

Oodi Big Brotherille

Jotkut väittävät, että television katselu passivoi ja turmelee ihmismielen - luovuus katoaa ja aivosolut veltostuvat. Sieluni silmin näenkin omien aivosolujen parhaillaan porukalla pötköttelevän harmaiden poimujeni hellässä huomassa ja hymyilevän irstasta pikkuhymyään. Niin helppo on niitä nykyisin miellyttää sohvalla maaten, pujotellessa kanavalta toiselle. Pientä liikehdintää sopukoitteni asukeille on aiheuttanut vain Big Brother, tuo kaikkien tirkistelyohjelmien äiti.

Kun kättäni vaivannut kaukosäädinkramppi yhtäkkiä pysähtyi ja tuo juonittelujen kehtoon teljetty terve nuorisojoukko lävähti ruudulle, pikkuveikot päässäni hakkasivat kiljuen käsiään yhteen. Vihdoinkin! Niin monta vuotta ne ovat odottaneet, että emäntänsä sortuu ensimmäistä kertaa eläissään antamaan tukensa Sub-tv:n suursatsaukselle ja päästämään alhaisimmat aivosolunsa viettelyksille alttiiksi.

Sillä mikä voisikaan olla sen hilpeämpää, kuin seurata kuivin suin ja liki kyvyttömänä wannabe-rakelien ja henrysaarien humaltunutta halpispornoa, nuorten ihojen hikoilua, irstaita nuoleskeluja, julkisuudestaan ilahtuneiden tikkukikkelien vapautunutta vilskettä ja erikokoisten tissien huomionkipeää taistelua.

Ei mikään.

PS. Rakas televisio-ohjelmien jumala, kiitos että olet teljennyt ne idiootit siihen taloon. Voisitko myös jättää ne sinne. Amen.