Heräsin tänäkin sunnuntaina sohvalta. Enpä tainnut ehtiä illalla hörppäämään kuin pari siideriä, en muista, koska sammahdin niin yhtäkkisesti. Yritin ilmeisesti katsoa jotakin elokuvaa tai sellainen mielikuva minulla on. Sitä en kyllä muista mistä elokuvasta on ollut kyse. Mutta meillä ei vaimoa suotta sohvalta pois herätelläkään. Ei sillä tavalla viitsitä häiritä turhan päiten. Muuttaisin siihen sohvalle nukkumaan muutenkin, jos siinä ei tulisi niska niin hemmetin kipeäksi ja iho nihkeäksi.
Aamulenkillä oli sentään kaunista ja kylmää. Koira kyllä veti niin pirusti, että koko homma meni pelkäksi jarrutteluksi. Se kun kiskaisee, niin siinä jäisellä tiellä voi melko helposti tämän ikäinen ämmä satuttaa itsensä lopullisesti. Näitten kuvien ottaminenkin oli sulaa hulluutta. Kyllä kaksi kättä on tuon koiran kanssa ihan liian vähän. Saa olla joka kerta onnellinen siitä, että pääsee ehjänä kotiin. Onni on niin pieniä asioita. Elämä suurta ja vittumaista.
Tekstit
9 kommenttia:
"Onni on niin pieniä asioita. Elämä suurta ja vittumaista."
Hehheh. Voi hyvänen aika. Olen sanaton.
Niin vissiin kaikki muutkin.
Hahhah, tää on vaan hiljainen ilta... eipä noissa muissa blogeissakaan tunkua näy. Paitsi Häiriksellä tietysti :)
Elämä on suurta. Ja epäoikeudenmukaista.
Petra
Onhan täällä tosiaan aika hiljaista ollut viime aikoina, joo. Vaisuhkoa.
Ihmiset kesittyvät tulevaan jouluun ja siihen liittyviin ilmiöihin, selvästikin. Eiköhän se meno uuden vuoden alussa taas vilkastu.
Petra
Onneen ei tosiaankaan tarvita suuria asioita. Ihastelin jouluasussa koreilevaa taloanne. Kuinka tunnelmallista!
Minä täällä haahuilen vielä ihmettelemässä vaisuutta ja hiljaisuutta, joka Blogistaniin on laskeutunut. Harrasta porukkaa, näemmä. Tuli melkein hyvätty olo, kunnes kävit Saara komailemassa, ilahduin niin, etten voinutkaan menä nukkumaan...kiitos!
-minh-
Aina ei muista, ettei kaikki tämä yltäkylläisyys ole itsestäänselvää. Se on hassua, että kun sitä kituuttaa vuokrakolmiossa aikansa ja haaveilee omasta kodista, ei mistään muusta kuin omasta kodista monta vuotta, ja kun se on saanut, siitä tulee niin nopeasti itsestäänselvyys, ettei siitä enää muista tuntea onnea. Mutta eilen kun pääsin kotiin tuon veturin kanssa, olin oikeasti hieman onnellinen siitä, että oli koti ja että olin jälleen kerran ehjä. Jo matkalla tunsin lievää onnea tästä kyläpahaisesta. Tämä kaikki tuntuu nyt niin syntiseltä, mutta ei elämässä oikeasti mitään sen kummempia onnenaiheita lapsiensa lisäksi. Ja se että tämä netti toimii edes välillä. :)
***
Se on hieno blogi, minh. Kerta kaikkiaan.
Viehättäviä kuvia kertakaikkiaan. Talvi kauneimmillaan.
Lähetä kommentti