Ottipa se koville tuo keskustelusta keskusteleminen. Ihan viikkotolkulla piti elpyä tästä ja kaikesta ylenpalttisesta suosiosta. Ikään kuin tässä nyt oltaisiin joitain kansalaistsurnalisteja. Ei kyllä olla.
***
Muutaman viikon takainen nuorisoni toilailu on poikinut lisää toilailuja. Kaikki alkoi niin yhtäkkiä, eikä minulle annettu mitään totutteluaikaa. Äkisti siitä äidin mussukasta tuli kaljaa kittaava kauhukakara, siis samanlainen kuin enemmistöstä. Kuka niitä muka estää tekemästä mitään? Iso jätkä tämäkin. Eihän sitä voi köyttää sänkyynsäkään. Olenkin siis viime viikkoina keskittynyt pelkästään puhumaan järkeä. Suu vaahdossa helvetti olen paapattanut, oli sitten ketään kuuntelemassa tai ei. Ei tässä bloggaamaan ole ehtinyt. Täällä minä vain olen haahuillut edestakaisin ja puhunut järkeä - aina humalatilan uhkista ja mahdollisuuksista hulluihin vartijoihin saakka, joille on ihan sama kuka aloitti. Kaikkia vaan turpiin varulta. Lisäksi olen ollut sydän syrjälläni pojan diabeteksen takia ja pitänyt siitäkin omat saarnani. Helpottaisi, jos jätkä pitäisi sitä diabetesranneketta edes, mutta kun se koru nyt vaan on ihan perseestä. Niitä rannekkeita on vuosien varrella kadonnut ihan kummallisilla tavoilla. Se on pudonnut ainakin muutaman kerran järveen, se on kadonnut lätkäharkoissa, koulussa, roskia viedessä, kävellessä yhtäkkiä ja enimmäkseen emmäävaantiedämissä. Missä milloinkin. Niitä on kadonnut kymmeniä. Koskaan se ei ranteessa ole, eli jos jätkältä menisi verensokerit ihan alas ja lähtisi taju, porukka luultavasti luulisi, että se nyt on vaan sammuneena.
Niinpä minä sitten päätin, että se poika tatuoidaan. Ja nyt se on tatuoitu syvällä Helsingin sydämessä pienessä luolassa, jonne valo lankesi aniliinin punaisesta kattokruunusta ja jonka seinillä lukuisat tiaroin koristellut pääkallot tuijottivat tyhjillä silmillään tätä keskiluokkaista hienostorouvaa, joka yritti kaikin voimin kuulua joukkoon niiden omaa vuoroaan odottavien jo yltä päältä tatuoitujen köriläiden vieressä.
- Anteeks hei kummä oon niin kännissä. Enhän mä loukkaa sua?
- Sehän on sun oma asias. Mitä se mulle kuuluu.
No, pojan ranteessa on nyt diabetesmerkki sekä teksti komeilla goottikirjaimilla kirjoitettuna. Palkkioksi tästä äidin toivomuksen toteuttamisesta poika sai myös oman mielensä mukaisen tatuoinnin käsivarteensa. Siitäkin keskusteltiin kyllä. Puhuin järkeä moneen otteeseen muun muassa siitä, että se tulee aikuiseksi joskus. Että jos alkaa kaduttaa ja sitä rataa. Se kuva on kyllä aika universaali ja taiten tehty, joten ei siitä sen enempää. Jos alkaa kaduttaa niin sitten alkaa. Kyllä sitä kaduttavaa aina löytää jostain muutenkin. Viime viikolla käytin myös tyttäreni lävistyksessä. Korvan rustossa on sellainen kiva pieni sievä banaanikoru. Ja nuorimmainenkin sai tämän kaiken sekoilun päätteeksi ihan sikaretrohintaisen Jopon.
How to Survive November 2024 – 25
8 tuntia sitten
Tekstit
9 kommenttia:
No huh. Mutta tuo tatuointi on ihan järisyttävän hyvä idea!!! Eihän se järkipuhe vanhempien esittämänä mene perille...onko pojalla jotain muuta luottamuksellista aikuissuhdetta kuin te? Kummi tms.?
Tjaah, tosiaan, Almamaria, onhan niitä. Ovat vaan niin pirun kaukana ja soittaminen kuulostaisi jotenkin teennäiseltä. Olisi kyllä hyvä, että siinä ryyppyporukassa olisi joku, joka äkisti saisi järkeä päähänsä ja alkaisi jakaa sitä muillekin :). Aikuisethan ovat siis ihan perseestä joka tapauksessa, olivat keitä hyvänsä.
Samaa mieltä, tässä yhteydessä tatska on tosiaan järisyttävän hyvä idea.
Mua pelottaa tuo teinix-ikä jo etukäteen, herrajestas jos meidän mussukka yhtään vanhempiinsa tulee, niin se kokeilee kaikkea laillista ja laitonta, ylimielisenä ja täysin muista piittaamatta...
Ymmärrän hyvin huolesi tuon diabeteksen takia ja tatuointi on kyllä hyvä idea. Sitä paitsi se on nyt kova jätkä.
Sepä on just se, että vanhemmille ei anneta mitään pehmeää laskua tai totutteluaikaa siihen, kun lapsista tulee murkkuja. Joistakin tulee kauhukakaroita ja joistakin ei, eikä sitä voi tietää etukäteen.
Kyllä sitä itsekin tulee katsottua kännissä örveltäviä teinejä joskus ja ajateltua, että on se kumma, kun tuonkaan vanhemmat eivät pidä sitä kotona. Se kotonapitäminen kun saattaa sitten vaatia väkivallankäyttöä ja vapaudenriistoa ja miten joku selkävammainen keski-ikäinen kirjakaupanmyyjä(puhun nyt itsestäni:) saisi edes köytettyä itseään kymmenen senttiä pidemmän harteikkaan körilään sänkyyn? Turpaansa siinä ottaisi. Se on vähän sama asia tuon lintsaamisen kanssa. Minulle on sanottu, että kyllä sen lapsen kouluun saa jos oikeasti välittää. No, kyllä varmaan sillä, että lopettaa työnteon ja palkkaa kaksi henkivartijaa viemään pojan joka aamu käsiraudoissa kouluun ja vahtimaan luokan ovella siellä pysymistä. Vanhempia kyllä syyllistetään välillä ihan liikaa. Välillä taas liian vähän.
-minh-
Täällä säestää taas yksi teinin äiti.
Hieno kerta kaikkiaan on tuo tatuointi-idea. Onneksi olkoon. Pojallasi ei mielestäni ole hätää. (Tiedän, ei se ole pelkästään pojasta kiinni mitä maailmalla tapahtuu, mutta kuitenkin.)
Sillä on kompassi ja kartta, kuten kaikilla meillä "jäkättävien akkojen" lapsilla. Ja lisäksi näemmä myös tatuointi.
Aploodit.
Tatska oli kyllä hyvä veto. Sehän on niin hyvä, että poikasi varmaan esittelee sitä mielellään kavereilleen. Toivottavasti hän myös kertoo heille, mitä mitä pitää tehdä, jos kohtaus yllättää.
Ei niitä väkisin pidetä kotona, eikä koulussakaan sen puoleen. Se on varma. Jos minäkin yrittäisin, niin käsirysyhän siitä tulisi ja minä jäisin alimmaiseksi. Onneksi ei vielä tarvitse murehtia tuon nuoremman takia. *koputtaa puuta*
Sinä sitten jouduit tiedotusvälineiden hampaisiin kysymättä. Minulta sentään kysyttiin, mutta vedin siitä säkillisen herneitä nenääni niin äkäisesti, että lehdistö lupasi pyörtää päätöksensä tehdä blogistani asiaa. Vieläkin kiukuttaa.
Se suurnalisti muuten tallusteli sinun blogistasi minun blogiini ja oleskeli sivuillani yli puoli tuntia.(Sitemeter on sitten hyvä keksintö!) Oli selannut melkein kolmekymmentä postausta lävitse. Sitten se kehtasi vielä väittää sähköpostissa, ettei ollut sen kummemmin tutustunut blogini sisältöön.
Eipä herättänyt minkäänlaista luottamusta moinen valehteleminen.
Helen, se diebetestatska on ehkä nyt hyvä tuollaisena ja varsinkin tarpeen, mutta kyllä sekin varmaan alkaa aikuisena ottaa pattiin.
No joo, sanoin, että tämä teinixtouhu tuli niin kuin puun takaa, vaikka kyllähän ne jutut jokainen etukäteen tietää. Siihen ei vaan osaa varautua, kun ei ole ollut tarvetta edes vähän. Että aloittaa sillä tavalla nyt heti täys känni päälle ja joka viikonloppu. Eihän siinä ole mitään järkeä. Kumma kulttuuri tämä. Ikään kuin viikonloppuiltaisin ei olisi teineillä mitään muuta tekemistä. Siis ei osata olla porukassa ryyppäämättä. Se on se pointti. Olen kysynyt, että miksei voisi olla muuten vain, tuoda kavereita tänne meille ja sitä rataa. Ei semmoinen ole kuulemma mistään kotoisin.
Niin että siinäkin mielessä, Minh, aika hassulta kuulostaa tuo, kyllä lapsen saa kouluun jos välittää -juttu. Ei lasta saa viikonloppuisin jäämään kotiinkaan, vaikka välittää...
Ihme neuvoja. Suksikoon kuuseen. Siis teoriassahan kaiken voi kyllä kuvitella hyväksi, mutta todellisuus on vähän toista.
Sari, aika kivasti sanottu, kompassi ja kartta. No ne kyllä pitäisi sillä todellakin olla. Se karttakin on nyt syövytetty sinne takaraivoon jäkättämällä...
Celia, olen tuotakin kysellyt, että onko kertonut kavereille mitä pitää tehdä, jos taju lähtee taimuuten vain alkaa puhua sekavia. Yks kuulemma tietää, mutta se yks just ei esim. viime viikonloppunakaan ollut mukana. Pisti vähän miettimään, kun olikin ollut jonkun kaverin kaverien kanssa hitto ihan helsingissä asti. Se oli mulle jo liikaa.
Jaa, vai siis niin kävi sinulle suuren meedian kanssa! Joo, minulta ei tosiaankaan kysytty mitään. Aiemmin on esim. Aamulehdestä kysytty aina (heh, kröhm, kolme kertaa...). Mutta ymmärrän kyllä, kun substanssi on sieltä katsottuna kuulemma (jaikusta lueskelin kerran) bloggareilta hukassa, niin kyllä sitä silloin kissojen ja koirien kanssa varmaan etsitäänkin. Näin tännekin saattaa silloin joku eksyä ja innostua lukemastaan :)
Ja sinun blogistasi hän on mitä ilmeisemmin innostunut kovasti! Ymmärrän kyllä, että kovat jätkät eivät millään kehtaa semmoista tunnustaa...
Saara, se olikin nainen se toimittaja. Minä kyllä ärhentelin hänelle blogissa ja sähköpostissa niin kovaan ääneen, että ei taida ihan äkkiä uskaltaa sivuilleni lueskelemaan, ei ainakaan työkoneeltaan.
Ai se oli nainen. No tää miespuolinen ilmoitti kyllä minulle sitten jälkikäteen.
Olihan se kyllä hyvä että kysyi sinulta etukäteen ja asia tuli siten harvinaisen selväksi :)
Lähetä kommentti