Neljän vuoden yksinäisyys

Tämä on Bloggerin mukaan 917. bloggaukseni. Aikaa niiden rustaamiseen on mennyt tasan neljä vuotta. Alussa menikin ihan hyvin, kun pää oli ihme kyllä vielä kirjallisuusaiheisilla keskustelupalstoilla ryvettymisen jälkeenkin puolillaan uloskirjoittamattomia asioita ja sen lisäksi oli myös aikaa. Oli myös aivan uskomattomia keskusteluja ja runsaasti innokasta juttuseuraa täyttämään loppujen lopuksi helvetin yksinäistä elämääni. Omia juttujani en kestä jälkeenpäin lukea, mutta välillä olen palannut vanhoihin keskusteluketjuihin ja voi veljet, että joskus on ollutkin hauskaa. Joihinkin omiin juttuaiheisiin olen suhtautunut varsin intohimoisesti, jotkut jutut puolestaan ovat olleet väkisin väännettyjä. Nyt jäljellä on enää ollut niitä väkisin väännettyjä. En voi sille mitään. Minulla ei ole minkäänlaista motiivia tähän ilman juttuseuraa ja pidän pystyssä blogiani ihan sen vuoksi, etten ole osannut siitä luopuakaan. En tiedä mitä tekisin ilmankaan, mutten myöskään halua kirjoittaa mitään. Tätä tilannetta voisi ajatella sellaisena toiveikkaana ylläpitotilana.

Totuus on, että suurin osa pitkään bloganneista kärsii samasta vaivasta. Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin. Toisaalta ne toiset ovat jotenkin onnistuneet säilyttämään vankan jalansijan satojen lukijoidensa keskuudessa niillä pienen pienillä murusilla, joita itsestään eetteriin antavat.

Jotkut vanhat bloggarit puolestaan heittelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ikään kuin helmiä sioille, ja pysyvät aina jotenkuten viime aikoina alati sekoilevan Blogilistan tilastokunkkuina pikkutyttöjen muotiblogien seassa, kun taas jotkut vanhat bloggarit sen sijaan ovat yhä ahkeria ja aktiivisia keskustelunavaajia ja sellaisesta heidät pitäisi myös palkita. Ei ole helppoa vuodesta toiseen liikuttaa ihmismieliä, saada heidät raivoihinsa tai ylipäätään lukemaan blogiaan, jollei ole siihen erinomaisen provosoivaa otetta. Näitä on muutamia, jotka vielä jaksavat. Hatunnosto siitä esimerkiksi Iinekselle. Sen lisäksi on heitä, joilla on mahtavat kirjoittamisenlahjat, mutta ei päivänpolttavia keskustelunaiheita. Sillä konseptilla blogi toimiikin oikein hyvin; omien tarinoidensa juttualustana, kuten SusuPetalilla ja Allyaliaksella.

Mutta tämä konseptiton konsepti ei pidemmän päälle toimi. Olen jämähtänyt paikoilleni. En ole neljässä vuodessa kehittynyt yhtään. Pikemminkin kaiken intohimoisen ajattelun puuttuessa olen kulkenut takapakkia. Tavallaan elämäkin on vaikuttanut siihen olennaisesti. Kuljen junalla joka aamu töihin Helsinkiin ja illalla takaisin kotiin. Katson usein miten samoja vieraita, mutta tutunnäköisiä naamoja päivästä toiseen niin matkalla kuin töissäkin, eikä minulle oikeastaan tapahdu koskaan mitään. Saatan kotona vieläkin silloin tällöin kyllä netin takia polttaa ruuan pohjaan ja olenkin joskus miettinyt, millaisen ruokablogin saisin kehitettyä siitä miten päivittäin pelastaa karrelle palanut päivällinen helposti ja nopeasti. Jos esimerkiksi broilerin suikaleet palavat pohjaan sillä aikaa kun jämähdät lukemaan muiden blogeja, hätä ei ole tämän näköinen. Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa puhdas paistinpannu ja heittää siihen äkkiä öljyä. Sen jälkeen irroitetaan palaneet broilerinsuikaleet varovasti karsinogeeneistä ja siirretään puhtaaseen pannuun. Suikaleita on jäljellä tämän jälkeen toki vähemmän, mutta esimerkiksi purkkiherkkusienillä tai pakastevihanneksilla voi täyttää alijäämän nopeasti ja suurustaa kastikkeesta hieman paksumpaa kuin tavallisesti. Currya kannattaa laittaa runsaasti, jotta palaneisiin kohtiin ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Myös juuri pohjaan palamaisillaan olevan riisin voi pelastaa helposti. Lorautetaan jääkylmää vettä riisikattilan pohjalle ja hämmennetään raivoisasti... mutta se siitä. Ei minulle tapahdu mitään muuta.

Ennen olin uteliaampi ihmisten suhteen, nykyisin niiden kovaääninen puhe enempi vain ottaa pattiin. Tässä juuri viime viikolla vastapäätäni istui businessmies trendilookissaan, armanipilven ympäröimänä. Miehen kasvoilla oli mairean omahyväinen ilme, kun se soitteli kollegoilleen ja ystävilleen uudesta työpaikastaan. Huomioin, ettei luurin toisessa päässä oltu kovin innostuneita. Moni lopetti puhelun heti alkuunsa, eikä mies sen jälkeen pysynyt nahoissaan, kun joutui hetken istumaan paikoillaan aivan hiljaa. Se naputteli hyvin hoidetuilla kynsillään polviinsa ja hymyili hailakat silmät viiruina silmälasiensa takana. Koko ajan se keksimällä keksi, kenelle vielä voisi itseään vähän kehua ja räpläsi taas kännykkäänsä. Pystyin kuvittelemaan linjan toisessa päässä vaivautuneet ilmeet, kun mies sanoi värittömien ja kovien huuliensa välistä, että näin se kohtalo jälleen kerran heittelee, tarvittiin pikku ryppy rakkauteen ja Helenan paikka olikin minun! Lopulta kaivoin kuulokkeet kassistani. Johtojen setvimiseen meni niin paljon aikaa, että meinasin ihan tuskastua. Remmoin paniikissa solmuja auki, mutta vielä jouduin kuuntelemaan sitä omahyväistä businesssoopaa hetken, ennen kuin sain kuulokkeet korvilleni ja rauhoituin.

En tiedä miksi en jaksa enää kuunnella. Yleensä olen ajatellut, että menee matkakin nopeammin, kun voi tarkkailla ihmisiä, mutta nykyisin minua ei enää kiinnosta. Melko yllätyksetöntä on ihmisten käytös, minun kaikkein vähiten. Siinä istun kuin tatti, ja jos Metrolehden saan käsiini, yritän saada ristikon täytettyä Pasilan ja Helsingin välillä. Jos en saa, syytän ristikkolaatija Vuokilaa surkeasti piirretyistä kuvista tai kaukaahaetuista sanayhteyksistä. Vikahan ei minussa tietenkään ole. Mutta tämän blogin suhteen on. Ideoita kaikesta uudesta on ollut paljonkin, mutta ei minkäänlaista intoa niiden toteuttamiseen. Olen uskotellut itselleni pitkään, että kyllä se into vielä palaa, mutta ei se palaa. Olen odottanut niin kauan.

En sano, että nämä ovat jäähyväiset. Saatan jopa osallistua helmikuiseen Blogaajien kevättalviriehaan, vaikka se tuntuukin tässä tilanteessa lähes kuokkimiselta. Kaiken lisäksi inhoan hyvästejä muutenkin, kuten inhoan ajatusta blogittomasta elämästä. Ehkä siinä vaiheessa tajuan tehdä lopullisen päätöksen, kun minulla ei ole enää yhtään uskollista lukijaa. Nythän minulla on - yllättävän montakin - ja olen siitä aivan äimänä joka päivä. Siispä tuhannet kiitokset teille!