torstaina, helmikuuta 19, 2009

Neljän vuoden yksinäisyys

Tämä on Bloggerin mukaan 917. bloggaukseni. Aikaa niiden rustaamiseen on mennyt tasan neljä vuotta. Alussa menikin ihan hyvin, kun pää oli ihme kyllä vielä kirjallisuusaiheisilla keskustelupalstoilla ryvettymisen jälkeenkin puolillaan uloskirjoittamattomia asioita ja sen lisäksi oli myös aikaa. Oli myös aivan uskomattomia keskusteluja ja runsaasti innokasta juttuseuraa täyttämään loppujen lopuksi helvetin yksinäistä elämääni. Omia juttujani en kestä jälkeenpäin lukea, mutta välillä olen palannut vanhoihin keskusteluketjuihin ja voi veljet, että joskus on ollutkin hauskaa. Joihinkin omiin juttuaiheisiin olen suhtautunut varsin intohimoisesti, jotkut jutut puolestaan ovat olleet väkisin väännettyjä. Nyt jäljellä on enää ollut niitä väkisin väännettyjä. En voi sille mitään. Minulla ei ole minkäänlaista motiivia tähän ilman juttuseuraa ja pidän pystyssä blogiani ihan sen vuoksi, etten ole osannut siitä luopuakaan. En tiedä mitä tekisin ilmankaan, mutten myöskään halua kirjoittaa mitään. Tätä tilannetta voisi ajatella sellaisena toiveikkaana ylläpitotilana.

Totuus on, että suurin osa pitkään bloganneista kärsii samasta vaivasta. Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin. Toisaalta ne toiset ovat jotenkin onnistuneet säilyttämään vankan jalansijan satojen lukijoidensa keskuudessa niillä pienen pienillä murusilla, joita itsestään eetteriin antavat.

Jotkut vanhat bloggarit puolestaan heittelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ikään kuin helmiä sioille, ja pysyvät aina jotenkuten viime aikoina alati sekoilevan Blogilistan tilastokunkkuina pikkutyttöjen muotiblogien seassa, kun taas jotkut vanhat bloggarit sen sijaan ovat yhä ahkeria ja aktiivisia keskustelunavaajia ja sellaisesta heidät pitäisi myös palkita. Ei ole helppoa vuodesta toiseen liikuttaa ihmismieliä, saada heidät raivoihinsa tai ylipäätään lukemaan blogiaan, jollei ole siihen erinomaisen provosoivaa otetta. Näitä on muutamia, jotka vielä jaksavat. Hatunnosto siitä esimerkiksi Iinekselle. Sen lisäksi on heitä, joilla on mahtavat kirjoittamisenlahjat, mutta ei päivänpolttavia keskustelunaiheita. Sillä konseptilla blogi toimiikin oikein hyvin; omien tarinoidensa juttualustana, kuten SusuPetalilla ja Allyaliaksella.

Mutta tämä konseptiton konsepti ei pidemmän päälle toimi. Olen jämähtänyt paikoilleni. En ole neljässä vuodessa kehittynyt yhtään. Pikemminkin kaiken intohimoisen ajattelun puuttuessa olen kulkenut takapakkia. Tavallaan elämäkin on vaikuttanut siihen olennaisesti. Kuljen junalla joka aamu töihin Helsinkiin ja illalla takaisin kotiin. Katson usein miten samoja vieraita, mutta tutunnäköisiä naamoja päivästä toiseen niin matkalla kuin töissäkin, eikä minulle oikeastaan tapahdu koskaan mitään. Saatan kotona vieläkin silloin tällöin kyllä netin takia polttaa ruuan pohjaan ja olenkin joskus miettinyt, millaisen ruokablogin saisin kehitettyä siitä miten päivittäin pelastaa karrelle palanut päivällinen helposti ja nopeasti. Jos esimerkiksi broilerin suikaleet palavat pohjaan sillä aikaa kun jämähdät lukemaan muiden blogeja, hätä ei ole tämän näköinen. Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa puhdas paistinpannu ja heittää siihen äkkiä öljyä. Sen jälkeen irroitetaan palaneet broilerinsuikaleet varovasti karsinogeeneistä ja siirretään puhtaaseen pannuun. Suikaleita on jäljellä tämän jälkeen toki vähemmän, mutta esimerkiksi purkkiherkkusienillä tai pakastevihanneksilla voi täyttää alijäämän nopeasti ja suurustaa kastikkeesta hieman paksumpaa kuin tavallisesti. Currya kannattaa laittaa runsaasti, jotta palaneisiin kohtiin ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Myös juuri pohjaan palamaisillaan olevan riisin voi pelastaa helposti. Lorautetaan jääkylmää vettä riisikattilan pohjalle ja hämmennetään raivoisasti... mutta se siitä. Ei minulle tapahdu mitään muuta.

Ennen olin uteliaampi ihmisten suhteen, nykyisin niiden kovaääninen puhe enempi vain ottaa pattiin. Tässä juuri viime viikolla vastapäätäni istui businessmies trendilookissaan, armanipilven ympäröimänä. Miehen kasvoilla oli mairean omahyväinen ilme, kun se soitteli kollegoilleen ja ystävilleen uudesta työpaikastaan. Huomioin, ettei luurin toisessa päässä oltu kovin innostuneita. Moni lopetti puhelun heti alkuunsa, eikä mies sen jälkeen pysynyt nahoissaan, kun joutui hetken istumaan paikoillaan aivan hiljaa. Se naputteli hyvin hoidetuilla kynsillään polviinsa ja hymyili hailakat silmät viiruina silmälasiensa takana. Koko ajan se keksimällä keksi, kenelle vielä voisi itseään vähän kehua ja räpläsi taas kännykkäänsä. Pystyin kuvittelemaan linjan toisessa päässä vaivautuneet ilmeet, kun mies sanoi värittömien ja kovien huuliensa välistä, että näin se kohtalo jälleen kerran heittelee, tarvittiin pikku ryppy rakkauteen ja Helenan paikka olikin minun! Lopulta kaivoin kuulokkeet kassistani. Johtojen setvimiseen meni niin paljon aikaa, että meinasin ihan tuskastua. Remmoin paniikissa solmuja auki, mutta vielä jouduin kuuntelemaan sitä omahyväistä businesssoopaa hetken, ennen kuin sain kuulokkeet korvilleni ja rauhoituin.

En tiedä miksi en jaksa enää kuunnella. Yleensä olen ajatellut, että menee matkakin nopeammin, kun voi tarkkailla ihmisiä, mutta nykyisin minua ei enää kiinnosta. Melko yllätyksetöntä on ihmisten käytös, minun kaikkein vähiten. Siinä istun kuin tatti, ja jos Metrolehden saan käsiini, yritän saada ristikon täytettyä Pasilan ja Helsingin välillä. Jos en saa, syytän ristikkolaatija Vuokilaa surkeasti piirretyistä kuvista tai kaukaahaetuista sanayhteyksistä. Vikahan ei minussa tietenkään ole. Mutta tämän blogin suhteen on. Ideoita kaikesta uudesta on ollut paljonkin, mutta ei minkäänlaista intoa niiden toteuttamiseen. Olen uskotellut itselleni pitkään, että kyllä se into vielä palaa, mutta ei se palaa. Olen odottanut niin kauan.

En sano, että nämä ovat jäähyväiset. Saatan jopa osallistua helmikuiseen Blogaajien kevättalviriehaan, vaikka se tuntuukin tässä tilanteessa lähes kuokkimiselta. Kaiken lisäksi inhoan hyvästejä muutenkin, kuten inhoan ajatusta blogittomasta elämästä. Ehkä siinä vaiheessa tajuan tehdä lopullisen päätöksen, kun minulla ei ole enää yhtään uskollista lukijaa. Nythän minulla on - yllättävän montakin - ja olen siitä aivan äimänä joka päivä. Siispä tuhannet kiitokset teille!

64 kommenttia:

Beibi kirjoitti...

Saara,
en ole sinulle koskaan mitään sanonut, mutta nyt sanon:

Olen lukenut sinua muutaman kuukauden ajan, vanhoja juttujasikin. Se, mikä tekee teksteistäsi kiinnostavia, on poikkeuksellinen itseironiasi. Monihan sellaista yrittää, tekee siitä tyylikeinon, ellei peräti tyylilajin, mutta silti se jää kuin koristeeksi, jolla omaa erinomaisuuttaan korostaa. Sinulla se on enemmän. Sinulla itseironia on jotain sellaista, että sen taakse haluaa kuvitella jotain. Surua ehkä?

Olet naiseksi harvinainen. Tämä on vähän rumasti sanottu muille naisille.

(Miten monta vuotta se Hännikäinen sanoikaan eläneensä selibaatissa? Neljä?)

Celia kirjoitti...

Uteliaisuudellakin on rajansa, en minäkään olisi jaksanut kuunnella kahtakymmentä kertaa itsekehuisia jaarituksia. Tuosta tulikin mieleeni, kuinka kuopusta synnyttäessäni innostuin, kuinka kivaa oli olla kahdestaan isossa huoneessa toisen synnyttäjän kanssa. Vähänpä minä tiesin. Sain nimittäin kuulla arvon rouvan synnytyskertomuksen kerran toisensa jälkeen ja också samma på svenska niin puhelimessa kuin livenäkin. Siellä kun ei ollut varsinaisia vierailuaikoja vaan vieraat saattoivat pölähtää melkein mihin aikaan vain (jos oikein muistan).

Tunteita tulee ja menee, myös bloggaamisen suhteen. Arvaas vain, kuinka monta kertaa minäkin olen ollut aikeissa laittaa pensselin santaan. Joo, arvasit oikein. ;)

Minusta on parempi pitää blogia pystyssä, jos sattuu joskus olemaan jotakin asiaakin kuin pistää koko hoito tuhannen päreiksi ja harmitella sitten jälkeenpäin, mitä oikeastaan tuli tehdyksi.

Anonyymi kirjoitti...

Saara, Saara, Saara..

Sanoit että jos olisit itse Espanjassa, keksisit varmasti parempaa tekemistä kuin blogisi lukeminen. Mutta kun olen ollut täällä jo hyvän tovin, kuukausia, kohta vuoden, töissä, rutiinia, kiukuttelua, savusumua, melua, meteliä ja iltaisin sängyssä vielä viimeisien kulttuurishokki- rippeiden pois ravistelua. Minusta oli ihana lukea perhe-elämästäsi, suhteistasi töissä, kuvitella kotipihasi suomen talveen/kevääseen/kesään sinne rauhaan, puut ja lehdet ja luonto.
Täällä ollaan metropolitanissa ja jos luontoa kaipaa, on meillä tossa yksi Montjuic- vuori, jossa ruskeaksi tallattu nurtsi ja pari hassua puuta.
Olet fiksu nainen, ja kova oivaltamaan ympärilläsi tapahtuvia asioita, otat kantaa, väittelet, kuuntelet ja mikä tärkeinä, olet aito. Ymmärrän jos väsyttää blogistina olo, mutta silloin kun edes hieman huvittaisi kirjoittaa kirjoita. Ihan mistä vain, älä mieti. Vaikka tulisi kokkausteksti luen sen, opin nauran ja kuvittelen. (Esim. tuo riisi juttu.. mitä? jos palaa pohjaan että sen voisi vielä pelastaa? ohhoh!) Ota iisisti Saara, tuu vaikka tänne Barcelonaan lomalle. (Annoinpas negatiivisen kuvan viestin alussa..)

Mukavaa viikonloppua!

-S-

Saara kirjoitti...

Taalla ollaan, vakituisena lukijana ja surkeana kommentaattorina. Alas nyt katoa mihinkaan!

Saara kirjoitti...

Voi rakkaat ystävät, en minä halua mitään kehuja enkä tsemppiä! Koko sana puistattaa. Enkä halua myöskään mitään jaxuhaleja tai tulee turpiin.

Tuliko selväksi?

Jatkan kohta, niin tulee pitempi kommenttiketju :)

Ohari kirjoitti...

Kiitos itsellesi. Aika hyvin puit kirjoitustuntemukset sanoiksi, kuule, ihan samalta tuntuu. Ihme muija oot kumminkin, kun ei sua saa muka yhtään lääppiä! En nyt sitten ota turpiini, muuten olisin kyllä varmasti lähettänyt oikein tömäkät jaxuvitunpaitulihalit.

SusuPetal kirjoitti...

Jaxuhali!

SusuPetal kirjoitti...

Tsemppiä!

SusuPetal kirjoitti...

Jaksaa, jaksaa!

SusuPetal kirjoitti...

Joo, ajattelin vähän kasvattaa kommenttiketjua.
Ei minulla sen kummempaa asiaa.

peteer kirjoitti...

Saara. Pyydän että et lopeta kirjoittamista.

Elegia kirjoitti...

Voimia!

Saara kirjoitti...

Beibi, muiden ihmisten itseironia on niitä asioita, jotka vielä jaksavat meikäläistä huvittaa. Rakastan itseironisia ihmisiä, joten tätä itserakkauden määrää on varmaan vaikea kuvitella.

Meillä onkin tuon Hännikäisen kanssa jotain yhteistä :)

Celia, tuo on totta. Ilman blogia voisi olla ihan hukassa, jos on jotain sanomista, mutta mitä jos änkäänkin mielipiteen yhtäkkiä päälle pukatessa muitten blogeihin... alan semmoiseksi kunnon häiriköksi, kommenttikauhuksi. Ei sekään ole huono vaihtoehto.

Rakas -S-, tuo fanini Espanjan auringosta, kiitos jälleen sanoistasi, mutta minäpä tiedän kymmeniä erinomaisia blogeja, joihin kannattaa tutustua. Tuossa on blogirulla sivussa. Siinä niitä on, Oharia, Iinestä, Susua, Celiaa, Elegiaa ja vaikka ketä, jotka kerta kaikkiaan ovat hyviä. En minä sillä, ettenkö voisikin kirjoittaa, kun kerran noin nätisti pyydetään, mutta kyllä niitä on paljon lukemisen arvoisia blogeja tässä maassa. Voi pojat, miten paljon niitä onkin.

Siis sen riisin voi pelastaa, jos se vasta just on pohjaanpalamaisillaan! Ja joo! Tulen sinne kataloniaan heti kun vaan tulen.

Ohari, mä ymmärrän sua. Olisit halunnut halia ja kaikkee. Mut niinku yhtään ei tartte lääppiä siinä. Elä edes yritä.

Susu, sä olet häirikkö.

Peteer, no mutta tuohan ihan kouraisi omaatuntoa. Tuli niin... huh... noh.

Elegia, siis mitä voimia? Mullahan on voimia niinku pienessä kylässä!

Saara kirjoitti...

Herranjestas, Saara! Mää luulin ett sää olet mää! Äläs kuule nyt luule, että pitäisi olla yhtään parempi kommentaattori kuin olet. Mähän olen vielä surkeampi sun blogissasi :)

SusuPetal kirjoitti...

Joo, en minä osaa muuta kuin häiriköidä, koska minulla ei ole koskaan mitään mielipiteitä asioista. Siksi tarvitaan sinun kaltaisiasi kirjoittajia, jotka ovat jotain mieltä asioista, ei tällaisia löysiä nimimerkin taakse piiloutuvia fiktiopellejä.

Jani kirjoitti...

Suosittelen lopettamista, se tekee hyvää. Antaa kummasti perspektiiviä. Enkä tarkoita edes leikisti lopettamista, vaan vasta kun ihan oikeasti panee homman lopullisesti poikki ja on tarpeeksi kauan kuivilla, niin sitä pystyy kunnolla arvioimaan, että onko sillä blogaamisella tarpeeksi annettavaa vai ei.

Alkuaikojen rajattomalta tuntunut potentiaali ja sen tuoma innostuneisuus hiipuu väistämättä lopulta realistisemman ja arkisemman blogaamiskäsityksen tieltä. Se ja sen vaikutus keskustelun ilmapiiriin on kieltämättä kovin surullista, mutta edes se ei saanut lopulta pidettyä ainakaan minua pysyvästi poissa. Luulen, että jokaisen meistä täytyy jossain vaiheessa tehdä se arviointi omalla kohdalla. Vaihtoehtona on sen entisen innostuksen rippeillä väkisin eteenpäin kituuttaminen.

Jani kirjoitti...

Niin, ja kiitokset itsellesi!

Saara kirjoitti...

Heh, "kuivilla", Jani. Ihan kuin olisi joku addikti. Mutta kyllä uskon tuohon, että ennen kuin tämä on lopullista kituuttamista, kannattaa katsoa onko tällä enää mitään annettavaa. Minähän olen kyllä saanutkin bloggaamiselta aika paljon. Ei kun paljon. Paljon keskusteluja, lukijoita, oikeita ystäviä ja pari ihanaa työntekijääkin. Siis ihan oikeita ja konkreettisia asioita, mitä aloittaessa ei älynnyt odottaakaan. Siltä pohjalta lopettaminen olisi hulluutta, mutta olisihan mullakin oltava jotain annettavaa.

Saara kirjoitti...

Susu, älä höpise. Kyllä näitä riittää. Voinpahan sitten kommentoida enemmän.

SusuPetal kirjoitti...

Riittää, riittää, mutta sinun huumorisi vetoaa minuun, ei monen muun. Nimenomaan se, että sinulla on huumoria, eikä missiona olla oikeassa, niin kuin yleensä on tapana.

Ja niin: onnea neljävuotiaalle, vielä pari vuotta niin pääset Blogistanian eskariin!

Saara kirjoitti...

Hahhaa, minusta täällä on huumoriblogeja paljon enemmän kuin miltä päälle päin näyttää. Just ne varsinkin, missä on se missio hyvin vahvana. Niinkus täällä. Et vaan huomaa. Sitä paitsi mähän olen aina oikeassa. Ei sitä tartte niin hirveästi korostaa, kun sen tietää muutenkin.

SusuPetal kirjoitti...

Totta kai sinä olet oikeassa, koska olet samaa mieltä kanssani. Eikös se niin mene?
Joo, huumori on niin suhteellista joskus ja vielä useammin täysin suhteetonta.

Ihanko tosissasi meinaat mennä blogitapaamiseen? Hurrrjaaa, en minä vaan uskaltaisi! Muistako, kun joskus mietittiin, että jos mentäisiin ja esiteltäisiin itsemme ja vastaus olisi vain tyhjiä katseita:)

Luin tuossa junapäiväkirjojasi blogisi alkuajilta. Hyviä juttuja, niiden soisi jatkuvan.

Saara kirjoitti...

Niin, olet tosiaan oikeassa!

Muistan hyvin ja tiedän, että joudun kohtaamaan ne tyhjät katseet:" Saaran blogi? Siis kuka?", mutta minua painostetaan. Lähes kiristetään.

Junapäiväkirjojen minäkin soisin jatkuvan, mutta mites jatkan, kun en kestä niitä ihmisiä, eivätkä ne koskaan enää tee tai sano mitään. Sitä samaa. Kahisuttavat lehtiä ja tuijottavat ikkunoista ohikiitävää maisemaa. Tai sitten puhuvat liian kovaa. Ja haisevat.

SusuPetal kirjoitti...

No mutta sitten sinun täytyy mennä, sillä kiristäjiä täytyy totella. Kuuntelet sitten siellä niitä bloggaajia ja kirjoitat havainnoistasi tänne.

Vaan olet sinä rohkea, minä en uskaltaisi lähteä.

Anonyymi kirjoitti...

JAXULIHALIPAITULIPALIPILIPALI <3

Niistä blogikinkereistähän sinä siis et pääse luistamaan, lupasinhan jo hoitaa sut sinne vaikka väkisin :))))

Minua kyllä vituttaisi, jos lopettaisit. Minne minä sitten kännissä kello 5.30 aamulla menisin kommentoimaan?

T: ihana orj...köh...työntekijäsi palvattu mieli

Anonyymi kirjoitti...

Joo vaikea päästä eroon blogista vaikka postaus ei sujukaan. Mitä tilalle? Foorumit on niin hitaita moderoituja ja tylsiä. Mut sullahan on se facebook.

Kai

Anonyymi kirjoitti...

Tai ei ne kaikki foorumit ja chatit niin hitaita tietenkään ole mutta jotenkin vaan ei jaksa kiinnostaa. Mut tääl on ain pakko rampata, ihme juttu.

Kai

Anonyymi kirjoitti...

Se nois esim. hesarin keskusteluis risoo kun en tiedä millä url koodilla sais näkymään kerralla kaikki repliikit, älytöntä tuo hirvee klikkaus. Oho nythän on kummeli menos.

Kai

Helen kirjoitti...

Voi Saara, Saara. Noinhan se just on. Bloggaamisen arvoisia ideoita täälläkin joskus tulee, mutta ei niistä mitään saa kirjoitettua. Toisten päivitykset jaksaa aina ilahduttaa, mutta miksi kommentointikin tuntuu niin kovalta ponnistukselta.
Mutta ehkä nähdään siellä riehassa? Tosin loma-anomus ei ole vielä edes vetämässä, mutta toivo elää.

Anonyymi kirjoitti...

Saara.

Nau aim meikin ön ofer juu känöt rifjuus. Sen verran olen juuri nyt liikuttuneessa mielentilassa.

Nyt. Kolme vaihtoehtoa.
Joku on pakko ottaa.

1.) Uhraan oman säälittävän blogini Januksen alttarilla huomenna klo 13, jotta sinä saisit jatkaa, tai
2.) kirjoitan joka toinen tunti, yötä päivää kommentin sulle kahden vuoden ajan Blogistanin henkivartiokaartin ohjesäännön edellyttämillä sisällöillä, soveltaen käytännön sanelemia frekvenssejä, tai
3.) jatkat täysin vapaaehtoisesti.

Iines kirjoitti...

Saara,

kyllä minäkin olen pumpannut pajatsoni tyhjiin. Havaitsen itsessäni samankaltaista bloggaamisen aallonpohjaa tai turhautumista mitä aistin kirjoituksestasi.

Miten tästä eteenpäin? Mistä innoitus, jota tarvitaan? Tuntuu kuin toistaisi vain itseään jonain automaattina, joka repii ihmisistä ajatuksia väkisin esiin. Nyt tahtoisi tehdä mieluiten tutkielman vaikka jääpuikosta, joka roikkuu räystäästä. Saas nähdä, keksinkö enää kirjoitettavaa.

Saara kirjoitti...

Susu, kyllä muakin pelottaa. Mitenkähän tässä vielä käy.

Ihana orjani palvattu mieli, voin jättää tuohon kommenttiosion ylimmäiseksi auki ihan sun aamuyön kommentteja varten. Onpahan sitten substanssia täälläkin.

Kai, mä arvasin että sä ymmärrät tän. Keskustelupalstatkin on muuten ihan aikansa eläneitä. Harvoin sielläkään mitään uutta ilmenee.

Helen, ihan totta. Jo kommentointikin on ponnistus ja sitten kun oikein ponnistaa, niin harmittaa ihan vietävästi, ettei siellä kukaan kuitenkaan vastaa. Tai siis vastaa monessakin paikassa, mutta joissain ei, ja se kyllä on latistanut koko Blogistanian. Ehkä jos minäkin uskallan anoa lomaa, niin sitten toivottavasti nähdään. En ole vielä rohkaistunut.

Rakkahin anonyymi, luin jo eilen viestisi itsekin liikuttuneessa tilassa. Olen nyt yön yli kieriskellyt unetonna sängyssäni ja hihitellen punninnut vaihtoehtojasi. Ykkösvaihtoehtoa en ota edes huomioon, koska meidän jokaisen blogi on nykyisin enemmän tai vähemmän säälittävä, ja minun enemmän. Jos jatkaisin, kallistuisin siis kakkosvaihtoehdon kannalle, koska oma kommenttiorja olisi jatkamisen kannalta parasta mitä voi olla. Niin että jos nyt jatkan, odotan kommenttiasi joka toinen tunti alkaen nyt tästä hetkestä lukien. Mutta minä en jatka.

Iines, ymmärrän ihan hemmetin hyvin tuon. Olet kuitenkin onnistunut siinä näin pitkään! Ei kukaan kuitenkaan pysty ammentamaan itsestään loputtomasti ilman taukoja tai lomia. Pakko on antaa asioiden kertyä ja odottaa siihen asti, että niitä alkaa tulvia yli.

Sinulla on kuitenkin nyt niin elävä blogi, että voit pyytää vaikka lukijoiltasi aiheita hädän hetkellä tai jotain.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Saara,

olen ihan vasta askettain loytanyt blogisi ja se on ollut aivan ihana ikkuna Suomeen (olen asunut ulkomailla jo yli 10 vuotta). "mina olen makeinen" junakertomus ihan oikeasti oli nyrjayttaa mun leukaperat, kuvasit sen NIIN elavasti! En lahettele haleja tai muita pehmojuttuja mutta sen sanon etta ei ole kiva loytaa jotain tosi hyvaa ja samantien sita sitten menettaa! (Toivottavasti tunnet piston sydamessa LOL).

T. Tuula

Saara kirjoitti...

Tunnen, Tuula, ikävän piston :), kiitos. Ja muistutan vielä niistä kaikista ihanista ikkunoista Suomeen tuossa sivupalkin blogirullassa!

Allyalias kirjoitti...

Minä en ainakaan sano hyvästejä. Jään odottamaan :)

viima kirjoitti...

"Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin." Hep, minä kärsin kyllä kanssa, vaikken muuten kuulukaan tähän satoja lukijoita keränneiden joukkoon. Tosin enemmän kärsin tästä saamattomuudesta ja jahkailusta jonka takia en tule kirjoittaneeksi edes niitä tyhjänpäiväisiä huomioita, vaan tyydyn selailemaan loputtomasti muiden blogeja, keskusteluja ja kuvia.

Olen miettinyt vähän samanlaista tuosta blogien konseptista, vaikka tuo kuulostaakin joltain konsulttikieleltä. Mutta tuntuu helpommalta kirjoittaa pitkään blogia jostain aiheesta, kuin pelkästään omaan elämäänsä nojaten. Pääasiassa omasta elämästä kirjoittamisessa mä olen huomannut rasittavia ongelmia: parin vuoden jälkeen viimeistään joutuu huomaamaan, että toistaa itseään ja että elämä ei ole kauheasti muuttunut miksikään. Tulee jotenkin kovin tyytymätön olo elämäänsä, vaikka yleensä olen enemmän positiivisella mielellä.

Saara kirjoitti...

Ally, sano nyt vaan :)

Viima, tuo oli muuten hyvä pointti. Kyllä tässä tosiaan neljässä vuodessa säikähtää itsekin, miten sitä jauhaa samoja asioita viikosta toiseen. Herranjestas! Tuo olikin muuten paha. Elämä ei muutu miksikään. Mutta sinä olet sentään nuori mies vielä, Viima! Elämä eessä.

Isopeikko kirjoitti...

Peikoltakin kommentti vaikka sillä ei olekaan mitään sanomista. Jokainen tehköön niinkuin tahtoo vaikkei tahtoiskaan.

Iines kirjoitti...

Päivitetäänpäs tämä kommenttiloora.

Pihlajanmarjat punertaa, ja tämän blogin eteen on kasvanut satavuotinen risukko. Pitäisiköhän jonkun uroon suudella blogiemäntä hereille?

Saara kirjoitti...

Taitaa olla tässä välissä vielä sellainen lohikäärmeen tapainen selätettävänä myös.Totta puhuen, välillä tekisi mieleni kirjoittaa jotain, mutta sitten se hinku menee yllättävän pian ohi. Iso kiitos, Iines. Harkitsen vakavasti.

Nippelitieto kirjoitti...

Tässä blogissahan on niin paljon tekstiä ja tavaraa, että sitä voi tällainen kaltaiseni hidas lukija plärätä pitkään ja hartaasti. :-)

Saara kirjoitti...

Sepä on hieno homma, hyvä Nippelitiedon edustaja. Kun ei tänne nääs niitä uusia juttuja ole näillä näkymin tulossa.

TyhjäSointu kirjoitti...

Ite vasta (taas) aloitin uuden blogin. Mä en tiiä miksi, mutta jotenki tunnistan itteni myös tuosta tekstistä, paitsi että ite en ole kirjottanu koskaan kauaa enkä jaksanu ylläpitää mitään blogia.

Mut kai se on joku kuiva kausi. Mutta toisaalta joskus pitää selittää vaan jotain helmiä sioille -tyyppistä. Luomisen tuska on itellä aina, mutta jostain syystä sitä itekki päädyn vaan luomaan uusia blogeja vanhojen perään. Tiedä sitte. Kai se on vaan hauskaa tehdä se blogi ja kirjottaa vaikkei mitään sanottavaa oliskaan.

Ja pointtini oli....?

Saara kirjoitti...

En tiijä, Tyhjäsointu, mutta hyvä pointti se oli!

Anonyymi kirjoitti...

heiii nice list blogilista, täähän on kun ruumista herättäis

peliarvostelu(ja) kirjoitti...

Ai miten niin kuin ruumista herättäisi?

Sun äitis kirjoitti...

Kummallista, olisin voinut vannoa, että kommentoin tätä kirjoitusta silloin kauan sitten! Mutta en sitten näköjään kommentoinutkaan.

Yks ja toinen vakituttu on lopettanut kirjoittamisen ja itsekin olen tehnyt hidasta hiipumista jo jokusen vuoden. Viisivuotissynttärien kunniaksi ajattelin kuiten kokeilla kutsua vanhoja tuttuja kasaan kertomaan uusista kuulumisistaan. Siispä:

Kutsu
Sun äitis viettää 5-vuotissyntymäpäiväänsä 14.8.2010 ja sinut on kutsuttu kommenttilaatikkooni tuttuja tapaamaan (vrt.). Tarjolla on munkkilikööriä ja pekonia.

Tervetuloa!

Saara kirjoitti...

Vau! Ihana kutsu. Kiitos, Sun äitis! Tavataan siellä.

Ristimitta kirjoitti...

Onhan se pakkomielle, bloggaaminenkin, itsekin taas aloittelin, toivottavasti pysyn kyydissä.pasi- http://raakavalu.blogspot.com/2011/02/no-mita-vittua.html?zx=5220d57935ff0a92

Ristimitta kirjoitti...

Onhan se pakkomielle, bloggaaminenkin... pasi
http://raakavalu.blogspot.com/2011/02/no-mita-vittua.html?zx=5220d57935ff0a92

Saara kirjoitti...

No mutta Ristimitta, eihän sinne pääsekään, hö.

raakavalu kirjoitti...

...pakko jatkaa, hienoa proosaa!
- ristimitta
P.s Kai tämä kirjoittaminen on kuitenkinkin jonkinlainen pakkomielle

Natalie kirjoitti...

Moi, törmäsin vasta tähän blogiisi ja nyt tässä hetken lueskeltuani, täytyy sanoa että osaat kyllä kirjoittaa:) Sun pitäis kirjotella kolumneja joihinkin lehtiin, musta sulla on hyvä tyyli ilmaista asioita. En nyt osaa väsyneenä oikeen kuvailla paremmin ja olen vasta muutamia juttuja lukenut, mutta kuitenkin noista teksteistä paistaa läpi, että sulla on lahjoja tolla saralla:) Eli siinä vaiheessa kun sä mietit ettei ole mieltä kirjoittaa, mä aloitan vasta lukemaan:D

Saara kirjoitti...

Voi kiitos, Natalie, kauniisti sanottu.

Anonyymi kirjoitti...

Aika säälittävää. Täysi-ikäinen ihminen, joka ei saa päästetyksi irti yhdestä nettiblogista! Huomaa että ryvet itsesäälissä ja yrität sen avulla kerätä lukijoita. Kannattaisi keksiä järkeviä, luettavia aiheita tai lopettaa koko blogi.

Saara kirjoitti...

Juu, reilut kaksi vuotta on tässä tullut itsesäälissä ryvettyä :D

Syy miksi vastasin tuohon hölmöön viestiisi on siinä, että mitä ihmettä se sinua liikuttaa? En minä ainakaan kuleksi tuolla blogistanian unohdetuilla kujilla aukomassa anonyymiä naamaani lopettaneille bloggareille. Mutta tarpeensa toki kullakin.

Ohari kirjoitti...

Täälläkö saa sääliä? Tuli ihan pakonomainen tarve sääliä (oletettavasti) aikuista ihmistä, joka kiertää pölyttyneissä blogeissa sättimässä niiden kirjoittajia. Siinä vaiheessa on varmaan jo ihan kaikki tehtävissä oleva tehty, jopa kynnet lakattu. Nyyh. Sääliä saamanne pitää!

Mutta siis. Oli mulla toinenkin kysymys ja se kuuluu: pitääkö päivittymätön blogi hävittää, jotta välttyy anonyymien nillittäjien ylenkatseelta? Siis jos nyt sattuu olemaan semmoiselle herkkÄähHHaaahhaa :-D

Saara kirjoitti...

Ei tartte, Ohari mussukka, pus <3

Ettepä muuten tienneet, että mun toinen nimi nuoruudessani oli "sääli". Vähän niinku Saara "Sääli" Sällinen. Buahhhaaaaa!!! Olen paras säälijä ikinä.

Ohari kirjoitti...

Oh, hienoin lempinimi, minkä olen kuullut! Kateus.

Päivitin blogin nyt kuitenkin varmuuden vuoksi peräti kahdesti, niin ei ihan heti tarvii hermoilla anonyymien tuomiota.

Saara kirjoitti...

Huikeat päivitykset olikin. Musta on kyllä hirveää, että munkin mukulat alkavat kohta näpelöidä pesukoneita ja pidellä huonekasveja! Siis EN KESTÄ!

Anonyymi kirjoitti...

www.truthinthefrontrow.blogspot.com, tästä aiheesta tuskin tulee olo ettei olisi koskaan mitään blogattavaa :/

Anonyymi kirjoitti...

VITUN TURHAA PASKAAAAAAA

Saara kirjoitti...

Nii-in. Ei sitä tuon paremmin voi sanoa.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa, tää blogi on vieläkin kuollut. Vaikka jos voi jättää kommentin niin ei toisaalta ookaan. Tai onko kommentit muistokirjoituksia. Ehkä niin.

PV M