Saara was here

Neljän vuoden yksinäisyys

Tämä on Bloggerin mukaan 917. bloggaukseni. Aikaa niiden rustaamiseen on mennyt tasan neljä vuotta. Alussa menikin ihan hyvin, kun pää oli ihme kyllä vielä kirjallisuusaiheisilla keskustelupalstoilla ryvettymisen jälkeenkin puolillaan uloskirjoittamattomia asioita ja sen lisäksi oli myös aikaa. Oli myös aivan uskomattomia keskusteluja ja runsaasti innokasta juttuseuraa täyttämään loppujen lopuksi helvetin yksinäistä elämääni. Omia juttujani en kestä jälkeenpäin lukea, mutta välillä olen palannut vanhoihin keskusteluketjuihin ja voi veljet, että joskus on ollutkin hauskaa. Joihinkin omiin juttuaiheisiin olen suhtautunut varsin intohimoisesti, jotkut jutut puolestaan ovat olleet väkisin väännettyjä. Nyt jäljellä on enää ollut niitä väkisin väännettyjä. En voi sille mitään. Minulla ei ole minkäänlaista motiivia tähän ilman juttuseuraa ja pidän pystyssä blogiani ihan sen vuoksi, etten ole osannut siitä luopuakaan. En tiedä mitä tekisin ilmankaan, mutten myöskään halua kirjoittaa mitään. Tätä tilannetta voisi ajatella sellaisena toiveikkaana ylläpitotilana.

Totuus on, että suurin osa pitkään bloganneista kärsii samasta vaivasta. Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin. Toisaalta ne toiset ovat jotenkin onnistuneet säilyttämään vankan jalansijan satojen lukijoidensa keskuudessa niillä pienen pienillä murusilla, joita itsestään eetteriin antavat.

Jotkut vanhat bloggarit puolestaan heittelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ikään kuin helmiä sioille, ja pysyvät aina jotenkuten viime aikoina alati sekoilevan Blogilistan tilastokunkkuina pikkutyttöjen muotiblogien seassa, kun taas jotkut vanhat bloggarit sen sijaan ovat yhä ahkeria ja aktiivisia keskustelunavaajia ja sellaisesta heidät pitäisi myös palkita. Ei ole helppoa vuodesta toiseen liikuttaa ihmismieliä, saada heidät raivoihinsa tai ylipäätään lukemaan blogiaan, jollei ole siihen erinomaisen provosoivaa otetta. Näitä on muutamia, jotka vielä jaksavat. Hatunnosto siitä esimerkiksi Iinekselle. Sen lisäksi on heitä, joilla on mahtavat kirjoittamisenlahjat, mutta ei päivänpolttavia keskustelunaiheita. Sillä konseptilla blogi toimiikin oikein hyvin; omien tarinoidensa juttualustana, kuten SusuPetalilla ja Allyaliaksella.

Mutta tämä konseptiton konsepti ei pidemmän päälle toimi. Olen jämähtänyt paikoilleni. En ole neljässä vuodessa kehittynyt yhtään. Pikemminkin kaiken intohimoisen ajattelun puuttuessa olen kulkenut takapakkia. Tavallaan elämäkin on vaikuttanut siihen olennaisesti. Kuljen junalla joka aamu töihin Helsinkiin ja illalla takaisin kotiin. Katson usein miten samoja vieraita, mutta tutunnäköisiä naamoja päivästä toiseen niin matkalla kuin töissäkin, eikä minulle oikeastaan tapahdu koskaan mitään. Saatan kotona vieläkin silloin tällöin kyllä netin takia polttaa ruuan pohjaan ja olenkin joskus miettinyt, millaisen ruokablogin saisin kehitettyä siitä miten päivittäin pelastaa karrelle palanut päivällinen helposti ja nopeasti. Jos esimerkiksi broilerin suikaleet palavat pohjaan sillä aikaa kun jämähdät lukemaan muiden blogeja, hätä ei ole tämän näköinen. Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa puhdas paistinpannu ja heittää siihen äkkiä öljyä. Sen jälkeen irroitetaan palaneet broilerinsuikaleet varovasti karsinogeeneistä ja siirretään puhtaaseen pannuun. Suikaleita on jäljellä tämän jälkeen toki vähemmän, mutta esimerkiksi purkkiherkkusienillä tai pakastevihanneksilla voi täyttää alijäämän nopeasti ja suurustaa kastikkeesta hieman paksumpaa kuin tavallisesti. Currya kannattaa laittaa runsaasti, jotta palaneisiin kohtiin ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Myös juuri pohjaan palamaisillaan olevan riisin voi pelastaa helposti. Lorautetaan jääkylmää vettä riisikattilan pohjalle ja hämmennetään raivoisasti... mutta se siitä. Ei minulle tapahdu mitään muuta.

Ennen olin uteliaampi ihmisten suhteen, nykyisin niiden kovaääninen puhe enempi vain ottaa pattiin. Tässä juuri viime viikolla vastapäätäni istui businessmies trendilookissaan, armanipilven ympäröimänä. Miehen kasvoilla oli mairean omahyväinen ilme, kun se soitteli kollegoilleen ja ystävilleen uudesta työpaikastaan. Huomioin, ettei luurin toisessa päässä oltu kovin innostuneita. Moni lopetti puhelun heti alkuunsa, eikä mies sen jälkeen pysynyt nahoissaan, kun joutui hetken istumaan paikoillaan aivan hiljaa. Se naputteli hyvin hoidetuilla kynsillään polviinsa ja hymyili hailakat silmät viiruina silmälasiensa takana. Koko ajan se keksimällä keksi, kenelle vielä voisi itseään vähän kehua ja räpläsi taas kännykkäänsä. Pystyin kuvittelemaan linjan toisessa päässä vaivautuneet ilmeet, kun mies sanoi värittömien ja kovien huuliensa välistä, että näin se kohtalo jälleen kerran heittelee, tarvittiin pikku ryppy rakkauteen ja Helenan paikka olikin minun! Lopulta kaivoin kuulokkeet kassistani. Johtojen setvimiseen meni niin paljon aikaa, että meinasin ihan tuskastua. Remmoin paniikissa solmuja auki, mutta vielä jouduin kuuntelemaan sitä omahyväistä businesssoopaa hetken, ennen kuin sain kuulokkeet korvilleni ja rauhoituin.

En tiedä miksi en jaksa enää kuunnella. Yleensä olen ajatellut, että menee matkakin nopeammin, kun voi tarkkailla ihmisiä, mutta nykyisin minua ei enää kiinnosta. Melko yllätyksetöntä on ihmisten käytös, minun kaikkein vähiten. Siinä istun kuin tatti, ja jos Metrolehden saan käsiini, yritän saada ristikon täytettyä Pasilan ja Helsingin välillä. Jos en saa, syytän ristikkolaatija Vuokilaa surkeasti piirretyistä kuvista tai kaukaahaetuista sanayhteyksistä. Vikahan ei minussa tietenkään ole. Mutta tämän blogin suhteen on. Ideoita kaikesta uudesta on ollut paljonkin, mutta ei minkäänlaista intoa niiden toteuttamiseen. Olen uskotellut itselleni pitkään, että kyllä se into vielä palaa, mutta ei se palaa. Olen odottanut niin kauan.

En sano, että nämä ovat jäähyväiset. Saatan jopa osallistua helmikuiseen Blogaajien kevättalviriehaan, vaikka se tuntuukin tässä tilanteessa lähes kuokkimiselta. Kaiken lisäksi inhoan hyvästejä muutenkin, kuten inhoan ajatusta blogittomasta elämästä. Ehkä siinä vaiheessa tajuan tehdä lopullisen päätöksen, kun minulla ei ole enää yhtään uskollista lukijaa. Nythän minulla on - yllättävän montakin - ja olen siitä aivan äimänä joka päivä. Siispä tuhannet kiitokset teille!

Joskus on pakko myös antaa

On kyllä vaikea tajuta tätä virtuaaliajan ihmistä. Jos omista nettiin laitetuista tuotoksista on kyse, nousee hirveä kohu siitä, miten joku toinen saattaa käyttää niitä hyväkseen. Siinä on taas joukkohyperventilaatio lähellä, kun Facebook uhkaa hyödyntää kaikkea tuota todella upeeta Facebookiin tuotettua säläsisältöä omiin hämäräperäisiin tarkoituksiinsa

Mutta sitten taas toisaalta ollaan kaiken aikaa vaatimassa, että kyllä muiden ihmisten tuotokset, musat, leffat ja pelit pitäisi kuitenkin saada rajoituksetta netistä omiin hämäräperäisiin tarkoituksiinsa ladattua.



Koettakaa nyt saatana päättää.

Näin meillä maalla

Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä suomalaisesta runoilijasta, joka kipeästi ja keinoja kaihtamatta halajaa tulla runopiirejä laajemmaltikin tunnetuksi, ja jonka yksi vaivainen puberteettinen lausunto tulee vielä viemään tuon boheemit elkeet hallitsevan älykkömme wikipediasta tähtiin ja nostamaan hohtavin kirjaimin hänen nimensä kuolemattomien joukkoon. Mutta en minä sitten hänestä kirjoitakaan, koska kyllä se arvostus ja kuolemattomuus pitää hankkia verissä päin, kunnon töitä tekemällä. Niin meillä maalla aina on tehty ja tehdään vielä tänäkin päivänä.

Ihania naisia ja karmeita nuoria

Maanantai. Esikoisen kello soi puoli viisi ilman järjellistä selitystä. Tai miten sen nyt ottaa, jos vihainen mmmhhh... on selitys sille, miksi kello piipittää piipittämistään eikä mitään tapahdu. Ja viisarit näyttävät vasta puoli viisi! Nousen siis, koska saan sen annoksen adrenaliinia jonka jälkeen ei enää nukuta, ja lähden kuuden junalla töihin.

Helsingin rautatieasemalla pukunaisten kenkien kopina ottaa korviin, mutta venäläiset turistit nuokkuvat kaikessa rauhassa karvahatuissaan lämpöpattereiden päällä kuin isopäiset pulut. Kenkien kopina seuraa töihin asti ja toistuu pyrähdyksittäin. Kukin juna tuo oman koppavan kanalaumansa kopsuttelemaan kilpaa käytävälle, jonka seinistä se helvetillinen meteli kaikuu ja täyttää koko tunnelin. Saatana. Saa rauhassa tehdä töitäkään. Ja kun ovet avataan, osa kopisevista naisista tunkee sisällekin. Siinä sitä mennään niin nokat pystyssä ja korot kopisevina. Pitäisi lailla kieltää moinen melusaaste.

Töissä on liikaa töitä. Ihan liikaa. Ne eivät lopu ollenkaan, vaikka teen tauotta töitä koko ajan. Olen liikkeessä yhtämittaa kahdeksan tuntia. Puran, väännän, käännän ja köpötän edestakaisin koko päivän. Kolmen aikaan tahti alkaa hiipua. Väsyttää ja on nälkä. Olen alkanut laihduttaa, koska Marko Ahonenkin laihduttaa. Ahonen on Keskisuomalaisen tv-kriitikko ja bloggaaja. Luen aina Jyväskylässä ollessani Keskisuomalaisesta Ahosen kritiikit, koska ne ovat niin hauskoja. Joskus jopa niin hauskoja, että ihmetellä pitää, miten ne siellä konservatismin kohdussa oikein sitä kestävät. Ahosen blogi nyt ei ole ihan niin hauska. Bloggaaminen kun tuppaa venyttämään asioita (niin kuin tässä ja nyt), koska ei tarvitse palstamillimetrejä laskea. No, joskus kun itse olen eri mieltä kuin Ahonen, niin kuin esimerkiksi vaikka kauppojen sunnuntaiaukioloajoista, Ahosen itsepäisyys kyllä käy hermoon. Mutta on se silti aika hauska. Ja jos Ahonen laihduttaa, niin kai minäkin pystyn.

Yritän muistaa syödä usein mutta vähän, vaan se on aika vaikeaa, kun ei ehdi tauolle edes harvoin. Puoli neljän aikaan koppava korkokenkäasiakas kysyy kirjaa jota ei ole kovakantisena eikä tiedostoissa, mutta jota voisi hämärän muistikuvani mukaan olla vielä pokkarina. Lähden siis viimeisillä voimillani katsomaan hyllystä ja haravoin silmilläni kirjarivistöä ehkä kymmenen sekuntia, kun nainen kopsauttaa korkoaan ja tuhahtaa, "jos se on niin vaikeaa, niin ei sitten". En käänny heti katsomaan, koska en usko korviani. Sanoiko se todella niin? Kun vilkaisen olkani yli, nainen menee jo käytävällä menojaan. Mutisen itsekseni, että porttikielto pitäisi tollaselle antaa. Ääh, mitä hienostelua. Saunan taakse vaan koko kana. Olen puolikuollut ja haluan kotiin. Aamulla söin yhden ruisleipäviipaleen. Töissä olen syönyt seisaaltani toisen. Sitten olen syönyt jugurtin ja myöhemmin viskasin banaanin kitusiini matkalla vessasta kassalle. Töistä lähteissäni ostan vielä ärrältä mansikkasmoothien, ettei vatsani kurisisi koko junamatkaa. Se on ärsyttävää. Juon smoothien nopeasti ja vatsa tuntuu heti täydeltä. Haukotuttaa.

Junassa kaksi toisilleen vierasta pukunaista kohtaavat viereisellä penkillä. Toisen istuimessa on jotakin märkää, ja siitä alkaa se nuorison haukkumisen yhteisriemu. Kun ei niillä ole kenelläkään tapoja. Jalkoja pidetään penkillä. Juu ei niin minkäänlaista kotikasvatusta kenelläkään. Ei, eikä minkäänlaisia auktoriteetteja kunnioiteta. Koulussakin juodaan vain viskiä! Sitten ne rauhottuvat, kun kaikki on sanottu eikä yhdellekään vaunussa olijalle ole jäänyt epäselväksi, millaisia kauhukakaroita kaikki nuoret nykyisin ovat. Pian toinen naisista ottaa kännykkänsä ja alkaa puhua. Se puhuu ja puhuu. Nainen on punakka ja pönäkkä. Sillä on viskin polttama ääni, jolla se paksujen huuliensä välistä haukkuu luuriin jotakuta toista naista, joka on syönyt jumalattoman ison pussillisen lakuja viikonloppuna! Se mässää, joo, niin tekee. Ei se ymmärrä.

Keran asemalla juna pysähtyy, ihmisiä poistuu kyydistä ja ulkoa alkaa kuulua kummallista teinimölinää. Alikulkutunnelin suuaukon edessä seisoo kaksi poikaa, joista toinen tempaa yhtäkkiä housunsa alas ja näyttää junaan päin paljasta ja paksua takapuoltaan. Hymähdän huvittuneena. Ei siis niin minkäänlaista aukoriteettien kunnioitusta. Tsihhih. Ketään muuta ei naurata.

Menopaussi

Tosi outo olo. Viime viikkojen menorumban jälkeen tuli yhtäkkiä paussi, siis sehän on menopaussi. No nyt kun tulee melkein tyhjään kotiin, eikä tarvitsekaan mennä minnekään, sitä pyörii mitään tekemättä aikansa ympyrää ennen kuin tajuaa, että nettikin on keksitty. Ei siitä kyllä hirveästi lohtua ole, kun menojalka vain vipattaisi edelleen. Paikallaan ei osaa olla ja sieluakin jäytää jokin kumma kaukokaipuu. Siis olisiko tämä nyt jokin menemisen jälkeinen masennus sitten. Ihmistä riivaava vaiva; aina vain lisää. Päteehän se tosin toisinkin päin. Kun tässä aikansa taas räkii kattoon, niin ei muuta haluakaan enää kuin räkiä kattoon vähän lisää.

Bokserillemme Puckille on pukannut ihottumaa. Se kävi jo toistamiseen lääkärissä ja sai jälleen kolmen viikon antibioottikuurin ja kortisonit. Nyt otettiin myös allergiatestit. Siitä on nyt se kolme viikkoa ja testin tulokset tulivat tänään. Puck on allerginen siitepölyille, koivulle, heinälle, apilalle, nokkoselle, voikukalle yms... sekä sienelle ja homeelle. Ruoka-aineista se on vahvasti allerginen vehnälle, ohralle, herneelle, kalalle, kanalle, ankalle ja peuralle. Hassua sinällään, että Puck on viimeiset kuukaudet syönyt hypoallergista ruokaa, joissa nimenomaan on vähän allergeeneja, kuten ankkaa ja peuraa. Pyh. No, saahan se vielä syödä sentään riisiä, ruista, lammasta, nautaa, sikaa ja perunaa. Ei siinä mitään, näillä mennään. Antihistamiinit jonoon tai sitten täytyy miettiä niitä siedätyshoitoja. Varmaan tosi huokeita hoitoja, juu.

En tiedä mitä tässä nyt tekisi. Joisiko itsensä umpikänniin vai alkaisiko siivota. Hmmm.

... no böö

No niin, tulinpahan tähän nyt sitten retostelemaan menemisilläni. Joo, on pitänyt kiirettä niin että hyvää päivää.











Jossain päin Suomea. Junan ikkunasta katsottuna maisemat olivat ikimuistettavan kauniita - jos nyt tykkää mustavalkoisesta.











Tamperelainen ravintola. Antakaa mun kaikki kestää.














Tapasin Jyväskylässä hurmaavan miehen. Se pisti pääni aivan sekaisin. En sitten soittanut, vaan jatkoin matkaa Vantaalle ja sieltä...














suosikkiyhtyeeni keikalle jonnekin päin Universumia.










Lopulta laskeuduin Helsinkiin Ravintola Loisteen terassille...











ja sieltä maanpinnalle hautajaisiin 25 asteen pakkasessa.

Mutta nyt olen tullut takaisin. Halatkaamme.

Palveluammatin rupsahtanut ruusu

Voi herranjestas sentään. Videoin äsken itseäni. Minullahan ei siis oikein ole ystäviä, joten viihdyn oikein hyvin itsekseni ja keksin itseni kanssa kaikkea hupia. No niin. Eipäs nyt aleta siellä. Istuin siis tässä sängyn reunalla ja puhuin kameralle. En harjoitellut kiitospuhetta tuelvasta Finlandia-palkinnosta, vaan ihan pokkana sanoin kameralle väkinäisesti hymyillen päivää, kolme viisikymmentä, kiitos, näkemiin, vai niin, ja kiitos samoin.

En tee sitä enää ikinä. En ole eläessäni järkyttynyt niin kovin. En todellakaan ole mikään palveluammattilaisten ruusu.

Mustat silmät ja mitätön ahteri

Jumankauta, että mää säikähin aamulla, kun kattoin peiliin. Kattoin kyllä tarkemmin vasta töissä. Onneksi. Olen ihan tietämättä ihmisten ilimoilla kulkenu silmät syvissä montuissa. Ja niihin monttuihin kulkee hirveitä juonteita. Luometkin lurpattaa. On niin mustat ympäryksetkin näillä silimillä kuin turpaan olisin saanu. Olen minä kyllä turpaan joskus saanutkin, mutta siitä on ainakin kakskytäviis vuotta. Että nämä silmät on kyllä ihan ite tekemät. Eikä näillä paljon tätä tietokoneen näyttöäkään katella. Valkuaisiakin kirvelee ja siltä ne näyttääkin. Ihan punaiset on.

Jos ihan turhamaiseksi alkaisin, niin kai tässä pitäisi kirkumaan ruveta. Jotain hyvää pitäisi tässä itestään varmaan keksiä, etten ihan hyperventiloimaan rupea. No, perse on kyllä pieni, mutta mitään muuta pientä ei sitten olekaan. Että ei se pieni persekään sitä kesää tee, jos kaikki muu on suurta. Melko naurettavalta näyttää sen kaiken runsauden keskellä tämä mitätön ahteri. Onneksi sitä ei ite näe, jos ei varta vasten peilistä peräänsä kahtele.

Uusi huone

Hyvää uutta vuotta teille, rakkaat ja uskolliset lukijani, ja kiitokset toivotuksista. Ehkä on syytä selitellä taas tekemättä jättämisiä näin heti vuoden aluksi. Olen julmasti laiminlyönyt niin omaani kuin muidenkin blogeja. Mutta kohta työpaineet ehkä helpottavat ja sitten on taas aikaa enemmän.

Joulunajan vapaat käytin remontoimiseen. Lapset saivat omat läppärit ja vihdoin tämä kaksi metriä kertaa satakuuskytäsenttiä pieni tietokonehuone on kokonaan minun. MINUN. Tein mitä halusin ja änkäsin tänne sängyn. Jouduin kylläkin pistämään koko vuoteen ensin palasiksi ja kokoamaan sen tähän paikoilleen, ei se muuten tänne mahtunut. Nyt tämä näyttää lähinnä piikatyttösen aittahuoneelta, mutta sehän sopii kuvaan. Kirjahylly lähti, samoin kirjatkin ja jäljelle jäi vain pari tietopuolen opusta. Kaikkein joutavimmat kirjat pakkasin vintille, missä ne kaiketi homehtuvat. Mutta niinhän kirjoille monesti käy jo ihan sisältönsäkin puolesta. Loput kirjat, joiden kanssa minulla on jonkinlainen sairaalloinen side, änkesin tuonne käytävän kirjahyllyyn. Nyt niitä on siinä paikoin kolmessa rivissä pystyssä ja poikittain. Tosi fengshuita.

Joka tapauksessa aloitan uuden vuoteni nukkumalla uudessa vuoteessani. Täällä ei kukaan herätä minua jatkuvasti kuorsaamalla tai kävelemällä ylitseni, potkimalla tai piereskelemällä niin että haju tulee uniin ja unikuvat ovat sen mukaisia. Siis paskaunia.











Kuvissa koppi ennen ja jälkeen.

Eilen oli jo yksi inventaario, jossa hurahti 11 tuntia. Ehdin hyvin iltasella kuitenkin nollata itseni vetämällä valkkaria pään täyteen ja sammumaan uuteen huoneeseeni rakettien vielä vienosti paukkuessa. Huomenna on vielä yksi inventaario ja päivästä tulee arviolta neljätoistatuntinen. Lisäksi homma jatkuu lauantaiaamuna, mikäli perjantain tunnit eivät riitä.