Valokuvatorstain 112. haaste: "Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."
Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).
(Kuva on tällä kertaa tyttäreni ottama.)
Tekstit
9 kommenttia:
Mun piti kävellä tän läppärin kanssa tänne toiseen huoneeseen esittelemään kuvaa. Bob ja Blondie huokailevat, niin minäkin. Tämä on niin herkkä.
hee, tämä on sit aika ihana kuvatus :)
Heh, tämä on hauska.Koira haluaa varmaankin olla piilossa hiljaa, ilman sanoja...
Kata, tuo herkkyys on todella koskettavaa... on se niin herkkä :). Ja kiitos Hirlii sekä Villikissa. Kyllä. Itsekin tuntuu taas siltä, että voisi viettää patjan alla joitakin aikoja...
Puhti poissa... vai muuten vaan homma on hanskassa. Upea kuva :)
No nyt tekisi mieli rutistaa toista, ihana!
Kaveri on väsynyt ssnoihin...no, niitä onkin ihan liikaa liikkeellä. So cute!
-minh-
Jep. Tota mä harrastaisin itsekin nykyisin, jos voisin. Jos olisin karhu, kuorsaisin pesässäni. Hyvä keksintö: patjan alle. Menispä tää talvi pian. No, enää ei ole ihan puolta vuotta kesään.
Puhti poissa ja päähän ottaa, totta. Kiitos John, Elegia, Minh ja Marja-Leena.
Lähetä kommentti