Ne ovat...

keskuudessamme.

Lomaelämyksiä ja sydämentykytyksiä

Sarjassamme "vanhempana 2000-luvulla" saa jälleen jatkoa. Kesälomajärjestelyt on pitänyt sopia siten kuin ne teinixin pirtaan parhaiten ovat käyneet, ja hänhän ei siis suostu liikkumaan mihinkään, ja jos me muut liikummekin, niin ihan omalla vastuulla. Eli kaveri pysyy "kotona" ja vanhempien tehtävänä on luoda kompromisseja, jotta toiset pääsevät edes kotipihaa ja Vitträskin rantaa pidemmälle.

Pienemmällä porukalla on päästy käymään Jyväskylässä ja Vilppulan mökilläkin oltiin riskillä yksi yö siten, että teinix ja tyttöystävä jäivät kaksistaan kotiin. Siinä sateen uhkaamalla iltanuotiolla Suomen koleassa suvi-illassa istuskellessa ja kesän ainoata tulisella sinapilla höystettyä makkaraa järsiessä mikään muu ei niin ota pattiin kuin se, että junnu ei vastaa puhelimeen koko päivänä, ja pistää sitten vielä kännykänkin kiinni, eivätkä tyttöystävällekään lähetyt tekstiviestit tuota tulosta. Sitä vaan pitäisi siinä olla luottavaisin mielin ja mutustaa makkaraansa huolta vailla sekä uskoa, että kotona kaikki on ok, sillä edes kerran vuodessa pitää nauttia kesäillasta tuhansien ahnaiden hyttysten inistessä korvaan ja tunkiessa imukärsäänsä vaatteidenkin läpi. Niin nälkäistä porukkaa harvoin näkee, ikään kuin olisimme olleet ainoat veriateriat saarella koko kesänä ja koko hyttysten suvun jatkuminen olisi ollut meistä kiinni. Ehkä olikin. Niille kelpasivat kaikki. Ainoastaan järveen sukeltamalla sai olla hetken rauhassa. Koiratkin olivat niin pahoilla paukamilla, että piti viedä ne hetkittäin mökkiin päiväunille. Vaikka vaikeaahan niiden on sisällä olla. Mac rakastaa vettä ja kahlaisi rantavesiä taukoamatta. Aluksi myös Puck ryntäsi Macin perässä järveen, mutta siellä vedessä vatsaansa myöten ollessaan vasta tajusi kastuneensa, ja hölmistynyt ilme ruttuisella naamallaan se sitten kahlasi rantakalliolle eikä enää toiste järveen mennyt. Istua nökötti kivennokassa rantavahtina ja yritti juoda järveä tyhjäksi, kun muut Mac mukaan lukien olivat uimassa.















Myös lähiseudulla ollaan lomailtu ja ajeltu matkapahoinvointisina ökyrikkaiden formulakuskien ja jääkiekkosankareiden renkien pystyttämien sähköaitojen reunustamia mutkaisia teitä meren rantaan. Päivä Porkkalassa oli tietenkin elämys. Meri tuoksui, koirat säntäilivät hihnoissaan sinne tänne, nilkat muljahtelivat, käärmeet pulikoivat rantavedessä ja venäläiset telttailivat kallioiden koloissa.
































Mutta siihen teiniin. Tänään se päätti lähteä viimeiselle mopoajelulleen ennen viikon pituiselle maalivahtileirille lähtöään ja muutenkin, mikä se mopo nyt enää 16-vuotiaalle on, kun kevarinkin kuljettamiseen ikä riittäisi. Ollaan isännän kanssa keplottelemalla ja tekosyillä toisensa perään saatu pitkitettyä koko kesän teinixin autokouluun lähtöä, sillä kyllä se sydämestä riipaisee ajatuskin junnusta ja moottoripyörästä, vaikka prätkäjätkiä on ollut suku täynnä, isänsä mukaan lukien.

No, olin siis tässä, selailin blogeja ja lueskelin uutisia, kun kuulin ikkunan takaa hälytyssireenin äänen. Henki salpaantui hetsilleen, sydän tykytti kuin viimeistä päivää ja vatsalaukku kääntyi ympäri samantein, kun se sireeni hiljeni tuohon kotitien risteykseen. Olin jo ihan varma, että nyt se poika retkottaa tiedottomana verilammikossa. En tiedä mikä järki on aina ajatella pahinta. Ei kai mikään. Se vaan tulee ennen kuin ehtii ajatella yhtään mitään. Kauhu ja paniikki iskee niin kuin moukarilla lyötäisiin palleaan. Säntäsin tästä käsillä päätäni pidellen ensin keittiöön ja sitten takaisin. Sen jälkeen pyörin vähän aikaa aivan mieltä vailla, kunnes ymmärsin soittaa pojan kännykkään. Joo, täs mä olen. Postilaatikoilla. Poliisit otti kiinni.

Luojan kiitos!

Poika oli päästellyt jatkuvasti hokemastani aja varovasti-mantrastani huolimatta mopolla viidenkympin rajoitusalueella runsasta ylinopeutta, mikä ei tietenkään ole edes mopolla ajaen mahdollista. Mopedillahan saa Suomen lain mukaan päästellä 45 km/h. Ja jos sillä pääsee yli kuuttaviittä, niin kyseessä on moottoripyörä. Turha tässä on siis selitellä. Ei kai se enää mikään mopo ollutkaan, kun siitä oli ne kuristimet otettu pois mopon hyydyttyä aina ylämäkeen.

Jäimme junnun kanssa risteykseen odottelemaan, kun hyvä poliisi kävi kehä kolmosella asti mopoajelulla ja paha poliisi mittasi tutkalla, että paljonko kulkee. Toivottiin junnun kanssa, että moposta loppuisi bensa, mutta niin ei tietenkään käynyt, vaikka poliiseilla meni touhuihinsa ainakin puoli tuntia. Kävivät ehkä jossakin kaffella. Mittaustuloksen tultua ilmi, lähtivät sekä kortti junnulta että kilvet moposta. Kevytmoottoripyörällä kortitta ajosta ja ylinopeudesta tulleiden 84 euron sakkojen lisäksi isompi lasku tulee perästä uudelleenrekisteröinti- ja vakuutusmaksujen muodossa. Tämä silti lienee parasta, mitä pojalle on sattunut. Vaikka nämä nyt kohdalle sattuneet poliisit olivat viimekertaiseen reiluun ja mukavaan virkavaltaan verrattuna jäykkiä ja epäystävällisiä yrmyjä, jopa tarpeettoman töykeitä, ajokielto ja lykkäys kevarikortista tulivat mitä parhaimpaan saumaan. Loppuipahan se piikkikortin vinkuminen vähäksi aikaa.

Puolessa välissä lomaa

Samalla tahdon nöyrimmin kiittää saamastani huomiosta ja toivon vielä joskus olevani tuon merkin arvoinen. Nythän tämä on aivan onneton blogi. Mahakin kasvaa, mansikoita ja herneitä on tullut vedettyä niin että napa paukkuu. Mutta asiaan: Koska merkki on jälleen ehtinyt kiitää läpi Blogistanian, annan sen seitsemälle briljantille blogarille, joka sen ansaitsee, mutta on harmikseen jäänyt ilman.