Jouluntoivotukset

Kerta kaikkiaan mitään sanottavaa ei ole ollut aikoihin. Eikä sitä näköjään tule, vaikka kuumeisesti olenkin odotellut. Aamujunassa kirjoitan muistiin tulevan päivän työt ja iltajunassa luen lukematta jääneet työsähköpostit tulostettuina ja lähettelen tekstiviestejä päivällä unohdetuista asioista. Ei tässä paljon päivänpolttavia asioita tule ajateltua. Olisipa joulu jo ohi, ja siinä samassa rytäkässä myös alennusmyynnit ja inventaariot. Tavallinen arki olisi juhlaa tämän jouluhumun keskellä. Tuo täytyykin muistaa ensimmäisenä tylsänä helmikuisena hetkenä.

Valtavan henkisen jäävuoren huippuja

Valokuvatorstain 112. haaste: "Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

(Kuva on tällä kertaa tyttäreni ottama.)

Minä olen makeinen

Aamuviiden juna on siitä omituinen, että sen matkustajista osa on menossa töihin, osa tulossa töistä ja osa taas on tulossa jostain pilvien takaa. Pyrin junassa aina menemään mahdollisimman yksinäiseen nurkkaan. Yleensä saankin istua aivan rauhassa. Joskus olen kyllä miettinyt sitäkin, että milläköhän perusteella ihmiset näyttävät karttavan minua aamuisin. Enhän minä nyt voi niin tylyn näköinen olla, enkä edes haise pahalle.

No tänä aamuna tummaihoinen mieshenkilö Finland-lippiksessään hoippuroi siihen eteeni, osoitti tummalla sormellaan tyhjää paikkaa vierelläni ja kysyi:
- Saako... tähän... istu? mies kysyy ääni sopertaen. Jokaisen sanan välillä on kymmenen sekunnin tauko.
Minä muljautin silmiäni kerran ympäri. Herranjestas. Missä maailmassa tuo oikein elää, ajattelen kuin pöyhkeä rouva. Tässä mitään rasisteja olla, saatana.
- Senkus istut.
Mies rojahtaa alas, sen luomet roikkuvat puolittain punaisten silmävalkuaisten päällä ja se nojaa huokaisten penkkiin. Se on vankasti aineissa, koska ei haise lainkaan viinalle, mutta on ihan pihalla. Minäkin huokaisen, kaappaan käsilaukkuni tiukemmin syliini ja yritän nukkua. Mies alkaa räplätä kännykkäänsä. Kohta afrikkalaiset sulosävelet tärähtävät ilmoille ja minä luulen että sen puhelin soi. Mutta mies ei vastaa. Musiikki jatkuu vain ja ehdin jo visioida tummaihoisia naisia rinnat paljaana tanssimassa nuotion ympärillä, kun mies yhtäkkiä kääntyy minuun päin ja nostaa sormensa ylös. Se on niin aineissa, että sormi jää jotain kahdeksi minuutiksi ylös eikä mies saa sanotuksi mitään. What? Siinä se istuu sormi pystyssä ja tuijottaa niillä päihtyneillä silmillään ja ripset kiharalla. Sitten sen tummat ja paksut huulet aukeavat vähitellen, sulkeutuvat ja aukeavat uudestaan, monta kertaa. Just niin kuin kala kuivalla maalla se saa sanottua:

- Minä ................................olen............................
..........................makeinen.

- Anteeksi mikä? Kysyn vaikka ajattelen että whatever. Ole mikä haluat. Ei se välttämättä sano niin, kunhan sopertaa ja nielaisee kirjaimia kuivaan suuhunsa. Sitten sen sormi nousee ylemmäksi ja se sanoo ponnekkaammin:
- Kenialainen.
- Ai jaa. Okei.
- Tiedätkö... sinä... Kenia?
- Joo.
- Paljon ongelma.
- Joo.

Mies on tyytyväinen ja torkahtaa hetkeksi. Sitten se taas aivan yllättäen herää ja nostaa sormensa.
- Täällä on... paljon... somalia.
- Joo.
Mies nojaa taaksepäin. Kerää voimia ja sanoo:
- Paskoja.
- Okei.

Alan katsella ulos ja toivon että somalivastainen mies nukahtaa. Mutta ei se nukahda. Se alkaa udella missä asun ja missä olen töissä. Sitten se pyytää puhelinnumeroani ja kutsuu Keniaan lomalle. Sanon että joo. Totta kai.