Sairauskertomuksen loppuhuipennus

Kuvissa aitoa sairaustaidetta.

Minä tiedän, että siellä ollaan kieli pitkällään odotettu taas sairauskertomuskuvausta selästäni. Ihme pervoja. No hei, ei vainenkaan. Olen nyt joka tapauksessa pääsemässä sairauskertomukseni huippukohtaan... mitä ihmettä, kuolaako siellä jo joku? No maltapas nyt, kerron, kerron.

No siis, olen tänään käynyt neurokirurgilla. Oikein siis neurokirurgilla, joka ystävällisesti teititteli minua. Hyvin arvovaltainen herrasmies, kerrassaan. Menin sinne nöyränä magneettikuvat kainalossani. Tiesin, että tämä on viimeinen kerta, kun selkääni ihmetellään, että mikä siinä nyt muka on. Kantapäähän asti juilii yhä niin, että että saa ihan käsillä vetää reittä perässään, ja on niin hellanlettas vaikeaa koko elämä, että ei sohvalta pääse ylös kuin könyämällä, jos erehtyy sinne istumaan. Yli 7 tuntia ei pysty nukkumaan tai sitten on koko päivä selkäkivun takia pilalla. Eikä mitään vikaa muka löydy. Niin olen kuin satavuotias mummeli.

Olin jo päättänyt, kun mitään ei kuitenkaan löydy, että menen tämän jälkeen fysikaaliseen ja kiropraktikolle ja venyttelen ja teen kaiken mitä käsketään. Vedän nappia napin perään ja tyydyn osaani. Opettelen elämään kivun kanssa ja sitä rataa. Olen tähän asti ollut ylpeä kipukynnyksestäni, joka on mielestäni ollut varsin korkea, mutta jonka ilmeisesti olen menettänyt ja nykyisin piipitänkin saatana kuin joku vaivaismuija.

No niin, nyt se huipennus ja hyvät uutiset: Siis jumalauta mun selässäni onkin vikaa! On on. Kaksikin vikaa. Nikaman siirtymä ja sen seurauksena sen epästabiili olemus, ja lisäksi vaikea stenoosi. Eli kulumavamman takia siellä on paha lysähtäminen nikamien välissä ja toisekseen nikama on kokonansa paikaltansa siirtynyt ja tekee siellä nyt mitä haluaa. Ja huono uutinen on sitten se, ettei kumpikaan parane, vaan pahenee. Leikkausjonoon heti, kun uskallan vaan sinne itseni lykätä. 950 ihmistä on jonossa ennen minua. Olen varmaan lopettanut bloggaamisenkin jo siinä vaiheessa, kun jotakin tapahtuu. Sitten kyllä pääsen leikkuulaudalle kahden viikon varoitusajalla, jos tai kun oikea jalkani lopulta heikkenee tai mahdollisesti halvaantuu. Mutta tämä ei siis parane kiropraktikolla, fysikaalisella eikä hieronnalla. Itse asiassa minun pitäisi vain seistä tai istua selkä suorana tekemättä yhtään mitään, ettei kuluma ja pullistuma pahene tai nikama siirry enää yhtään enempää. Ei mitään sivuttaisliikkeitä, ei kumartelemisia eikä turhia urheilemisia. Sanoin olevani kirjakaupassa töissä. Lääkäri hymyili, kirjoitti lausunnon ja toivotti "hyviä hetkiä".




















Onko muka ihme että sattuu, kun siellä on tämän näköistä porukkaa?