Saaran blogi

2011-09-08T18:56:00.000+03:00

Vaikka tämä blogi on kuollut, tämä on silti minun.

Saara was here

2009-02-21T12:24:00.019+02:00

Neljän vuoden yksinäisyys

2009-02-19T20:31:00.012+02:00

Tämä on Bloggerin mukaan 917. bloggaukseni. Aikaa niiden rustaamiseen on mennyt tasan neljä vuotta. Alussa menikin ihan hyvin, kun pää oli ihme kyllä vielä kirjallisuusaiheisilla keskustelupalstoilla ryvettymisen jälkeenkin puolillaan uloskirjoittamattomia asioita ja sen lisäksi oli myös aikaa. Oli myös aivan uskomattomia keskusteluja ja runsaasti innokasta juttuseuraa täyttämään loppujen lopuksi helvetin yksinäistä elämääni. Omia juttujani en kestä jälkeenpäin lukea, mutta välillä olen palannut vanhoihin keskusteluketjuihin ja voi veljet, että joskus on ollutkin hauskaa. Joihinkin omiin juttuaiheisiin olen suhtautunut varsin intohimoisesti, jotkut jutut puolestaan ovat olleet väkisin väännettyjä. Nyt jäljellä on enää ollut niitä väkisin väännettyjä. En voi sille mitään. Minulla ei ole minkäänlaista motiivia tähän ilman juttuseuraa ja pidän pystyssä blogiani ihan sen vuoksi, etten ole osannut siitä luopuakaan. En tiedä mitä tekisin ilmankaan, mutten myöskään halua kirjoittaa mitään. Tätä tilannetta voisi ajatella sellaisena toiveikkaana ylläpitotilana.

Totuus on, että suurin osa pitkään bloganneista kärsii samasta vaivasta. Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin. Toisaalta ne toiset ovat jotenkin onnistuneet säilyttämään vankan jalansijan satojen lukijoidensa keskuudessa niillä pienen pienillä murusilla, joita itsestään eetteriin antavat.

Jotkut vanhat bloggarit puolestaan heittelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ikään kuin helmiä sioille, ja pysyvät aina jotenkuten viime aikoina alati sekoilevan Blogilistan tilastokunkkuina pikkutyttöjen muotiblogien seassa, kun taas jotkut vanhat bloggarit sen sijaan ovat yhä ahkeria ja aktiivisia keskustelunavaajia ja sellaisesta heidät pitäisi myös palkita. Ei ole helppoa vuodesta toiseen liikuttaa ihmismieliä, saada heidät raivoihinsa tai ylipäätään lukemaan blogiaan, jollei ole siihen erinomaisen provosoivaa otetta. Näitä on muutamia, jotka vielä jaksavat. Hatunnosto siitä esimerkiksi Iinekselle. Sen lisäksi on heitä, joilla on mahtavat kirjoittamisenlahjat, mutta ei päivänpolttavia keskustelunaiheita. Sillä konseptilla blogi toimiikin oikein hyvin; omien tarinoidensa juttualustana, kuten SusuPetalilla ja Allyaliaksella.

Mutta tämä konseptiton konsepti ei pidemmän päälle toimi. Olen jämähtänyt paikoilleni. En ole neljässä vuodessa kehittynyt yhtään. Pikemminkin kaiken intohimoisen ajattelun puuttuessa olen kulkenut takapakkia. Tavallaan elämäkin on vaikuttanut siihen olennaisesti. Kuljen junalla joka aamu töihin Helsinkiin ja illalla takaisin kotiin. Katson usein miten samoja vieraita, mutta tutunnäköisiä naamoja päivästä toiseen niin matkalla kuin töissäkin, eikä minulle oikeastaan tapahdu koskaan mitään. Saatan kotona vieläkin silloin tällöin kyllä netin takia polttaa ruuan pohjaan ja olenkin joskus miettinyt, millaisen ruokablogin saisin kehitettyä siitä miten päivittäin pelastaa karrelle palanut päivällinen helposti ja nopeasti. Jos esimerkiksi broilerin suikaleet palavat pohjaan sillä aikaa kun jämähdät lukemaan muiden blogeja, hätä ei ole tämän näköinen. Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa puhdas paistinpannu ja heittää siihen äkkiä öljyä. Sen jälkeen irroitetaan palaneet broilerinsuikaleet varovasti karsinogeeneistä ja siirretään puhtaaseen pannuun. Suikaleita on jäljellä tämän jälkeen toki vähemmän, mutta esimerkiksi purkkiherkkusienillä tai pakastevihanneksilla voi täyttää alijäämän nopeasti ja suurustaa kastikkeesta hieman paksumpaa kuin tavallisesti. Currya kannattaa laittaa runsaasti, jotta palaneisiin kohtiin ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Myös juuri pohjaan palamaisillaan olevan riisin voi pelastaa helposti. Lorautetaan jääkylmää vettä riisikattilan pohjalle ja hämmennetään raivoisasti... mutta se siitä. Ei minulle tapahdu mitään muuta.

Ennen olin uteliaampi ihmisten suhteen, nykyisin niiden kovaääninen puhe enempi vain ottaa pattiin. Tässä juuri viime viikolla vastapäätäni istui businessmies trendilookissaan, armanipilven ympäröimänä. Miehen kasvoilla oli mairean omahyväinen ilme, kun se soitteli kollegoilleen ja ystävilleen uudesta työpaikastaan. Huomioin, ettei luurin toisessa päässä oltu kovin innostuneita. Moni lopetti puhelun heti alkuunsa, eikä mies sen jälkeen pysynyt nahoissaan, kun joutui hetken istumaan paikoillaan aivan hiljaa. Se naputteli hyvin hoidetuilla kynsillään polviinsa ja hymyili hailakat silmät viiruina silmälasiensa takana. Koko ajan se keksimällä keksi, kenelle vielä voisi itseään vähän kehua ja räpläsi taas kännykkäänsä. Pystyin kuvittelemaan linjan toisessa päässä vaivautuneet ilmeet, kun mies sanoi värittömien ja kovien huuliensa välistä, että näin se kohtalo jälleen kerran heittelee, tarvittiin pikku ryppy rakkauteen ja Helenan paikka olikin minun! Lopulta kaivoin kuulokkeet kassistani. Johtojen setvimiseen meni niin paljon aikaa, että meinasin ihan tuskastua. Remmoin paniikissa solmuja auki, mutta vielä jouduin kuuntelemaan sitä omahyväistä businesssoopaa hetken, ennen kuin sain kuulokkeet korvilleni ja rauhoituin.

En tiedä miksi en jaksa enää kuunnella. Yleensä olen ajatellut, että menee matkakin nopeammin, kun voi tarkkailla ihmisiä, mutta nykyisin minua ei enää kiinnosta. Melko yllätyksetöntä on ihmisten käytös, minun kaikkein vähiten. Siinä istun kuin tatti, ja jos Metrolehden saan käsiini, yritän saada ristikon täytettyä Pasilan ja Helsingin välillä. Jos en saa, syytän ristikkolaatija Vuokilaa surkeasti piirretyistä kuvista tai kaukaahaetuista sanayhteyksistä. Vikahan ei minussa tietenkään ole. Mutta tämän blogin suhteen on. Ideoita kaikesta uudesta on ollut paljonkin, mutta ei minkäänlaista intoa niiden toteuttamiseen. Olen uskotellut itselleni pitkään, että kyllä se into vielä palaa, mutta ei se palaa. Olen odottanut niin kauan.

En sano, että nämä ovat jäähyväiset. Saatan jopa osallistua helmikuiseen Blogaajien kevättalviriehaan, vaikka se tuntuukin tässä tilanteessa lähes kuokkimiselta. Kaiken lisäksi inhoan hyvästejä muutenkin, kuten inhoan ajatusta blogittomasta elämästä. Ehkä siinä vaiheessa tajuan tehdä lopullisen päätöksen, kun minulla ei ole enää yhtään uskollista lukijaa. Nythän minulla on - yllättävän montakin - ja olen siitä aivan äimänä joka päivä. Siispä tuhannet kiitokset teille!

Joskus on pakko myös antaa

2009-02-18T15:11:00.005+02:00

On kyllä vaikea tajuta tätä virtuaaliajan ihmistä. Jos omista nettiin laitetuista tuotoksista on kyse, nousee hirveä kohu siitä, miten joku toinen saattaa käyttää niitä hyväkseen. Siinä on taas joukkohyperventilaatio lähellä, kun Facebook uhkaa hyödyntää kaikkea tuota todella upeeta Facebookiin tuotettua säläsisältöä omiin hämäräperäisiin tarkoituksiinsa

Mutta sitten taas toisaalta ollaan kaiken aikaa vaatimassa, että kyllä muiden ihmisten tuotokset, musat, leffat ja pelit pitäisi kuitenkin saada rajoituksetta netistä omiin hämäräperäisiin tarkoituksiinsa ladattua.

Koettakaa nyt saatana päättää.

Näin meillä maalla

2009-02-11T20:33:00.004+02:00

Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä suomalaisesta runoilijasta, joka kipeästi ja keinoja kaihtamatta halajaa tulla runopiirejä laajemmaltikin tunnetuksi, ja jonka yksi vaivainen puberteettinen lausunto tulee vielä viemään tuon boheemit elkeet hallitsevan älykkömme wikipediasta tähtiin ja nostamaan hohtavin kirjaimin hänen nimensä kuolemattomien joukkoon. Mutta en minä sitten hänestä kirjoitakaan, koska kyllä se arvostus ja kuolemattomuus pitää hankkia verissä päin, kunnon töitä tekemällä. Niin meillä maalla aina on tehty ja tehdään vielä tänäkin päivänä.

Ihania naisia ja karmeita nuoria

2009-02-09T18:08:00.018+02:00

Maanantai. Esikoisen kello soi puoli viisi ilman järjellistä selitystä. Tai miten sen nyt ottaa, jos vihainen mmmhhh... on selitys sille, miksi kello piipittää piipittämistään eikä mitään tapahdu. Ja viisarit näyttävät vasta puoli viisi! Nousen siis, koska saan sen annoksen adrenaliinia jonka jälkeen ei enää nukuta, ja lähden kuuden junalla töihin.

Helsingin rautatieasemalla pukunaisten kenkien kopina ottaa korviin, mutta venäläiset turistit nuokkuvat kaikessa rauhassa karvahatuissaan lämpöpattereiden päällä kuin isopäiset pulut. Kenkien kopina seuraa töihin asti ja toistuu pyrähdyksittäin. Kukin juna tuo oman koppavan kanalaumansa kopsuttelemaan kilpaa käytävälle, jonka seinistä se helvetillinen meteli kaikuu ja täyttää koko tunnelin. Saatana. Saa rauhassa tehdä töitäkään. Ja kun ovet avataan, osa kopisevista naisista tunkee sisällekin. Siinä sitä mennään niin nokat pystyssä ja korot kopisevina. Pitäisi lailla kieltää moinen melusaaste.

Töissä on liikaa töitä. Ihan liikaa. Ne eivät lopu ollenkaan, vaikka teen tauotta töitä koko ajan. Olen liikkeessä yhtämittaa kahdeksan tuntia. Puran, väännän, käännän ja köpötän edestakaisin koko päivän. Kolmen aikaan tahti alkaa hiipua. Väsyttää ja on nälkä. Olen alkanut laihduttaa, koska Marko Ahonenkin laihduttaa. Ahonen on Keskisuomalaisen tv-kriitikko ja bloggaaja. Luen aina Jyväskylässä ollessani Keskisuomalaisesta Ahosen kritiikit, koska ne ovat niin hauskoja. Joskus jopa niin hauskoja, että ihmetellä pitää, miten ne siellä konservatismin kohdussa oikein sitä kestävät. Ahosen blogi nyt ei ole ihan niin hauska. Bloggaaminen kun tuppaa venyttämään asioita (niin kuin tässä ja nyt), koska ei tarvitse palstamillimetrejä laskea. No, joskus kun itse olen eri mieltä kuin Ahonen, niin kuin esimerkiksi vaikka kauppojen sunnuntaiaukioloajoista, Ahosen itsepäisyys kyllä käy hermoon. Mutta on se silti aika hauska. Ja jos Ahonen laihduttaa, niin kai minäkin pystyn.

Yritän muistaa syödä usein mutta vähän, vaan se on aika vaikeaa, kun ei ehdi tauolle edes harvoin. Puoli neljän aikaan koppava korkokenkäasiakas kysyy kirjaa jota ei ole kovakantisena eikä tiedostoissa, mutta jota voisi hämärän muistikuvani mukaan olla vielä pokkarina. Lähden siis viimeisillä voimillani katsomaan hyllystä ja haravoin silmilläni kirjarivistöä ehkä kymmenen sekuntia, kun nainen kopsauttaa korkoaan ja tuhahtaa, "jos se on niin vaikeaa, niin ei sitten". En käänny heti katsomaan, koska en usko korviani. Sanoiko se todella niin? Kun vilkaisen olkani yli, nainen menee jo käytävällä menojaan. Mutisen itsekseni, että porttikielto pitäisi tollaselle antaa. Ääh, mitä hienostelua. Saunan taakse vaan koko kana. Olen puolikuollut ja haluan kotiin. Aamulla söin yhden ruisleipäviipaleen. Töissä olen syönyt seisaaltani toisen. Sitten olen syönyt jugurtin ja myöhemmin viskasin banaanin kitusiini matkalla vessasta kassalle. Töistä lähteissäni ostan vielä ärrältä mansikkasmoothien, ettei vatsani kurisisi koko junamatkaa. Se on ärsyttävää. Juon smoothien nopeasti ja vatsa tuntuu heti täydeltä. Haukotuttaa.

Junassa kaksi toisilleen vierasta pukunaista kohtaavat viereisellä penkillä. Toisen istuimessa on jotakin märkää, ja siitä alkaa se nuorison haukkumisen yhteisriemu. Kun ei niillä ole kenelläkään tapoja. Jalkoja pidetään penkillä. Juu ei niin minkäänlaista kotikasvatusta kenelläkään. Ei, eikä minkäänlaisia auktoriteetteja kunnioiteta. Koulussakin juodaan vain viskiä! Sitten ne rauhottuvat, kun kaikki on sanottu eikä yhdellekään vaunussa olijalle ole jäänyt epäselväksi, millaisia kauhukakaroita kaikki nuoret nykyisin ovat. Pian toinen naisista ottaa kännykkänsä ja alkaa puhua. Se puhuu ja puhuu. Nainen on punakka ja pönäkkä. Sillä on viskin polttama ääni, jolla se paksujen huuliensä välistä haukkuu luuriin jotakuta toista naista, joka on syönyt jumalattoman ison pussillisen lakuja viikonloppuna! Se mässää, joo, niin tekee. Ei se ymmärrä.

Keran asemalla juna pysähtyy, ihmisiä poistuu kyydistä ja ulkoa alkaa kuulua kummallista teinimölinää. Alikulkutunnelin suuaukon edessä seisoo kaksi poikaa, joista toinen tempaa yhtäkkiä housunsa alas ja näyttää junaan päin paljasta ja paksua takapuoltaan. Hymähdän huvittuneena. Ei siis niin minkäänlaista aukoriteettien kunnioitusta. Tsihhih. Ketään muuta ei naurata.

Menopaussi

2009-02-06T16:44:00.005+02:00

Tosi outo olo. Viime viikkojen menorumban jälkeen tuli yhtäkkiä paussi, siis sehän on menopaussi. No nyt kun tulee melkein tyhjään kotiin, eikä tarvitsekaan mennä minnekään, sitä pyörii mitään tekemättä aikansa ympyrää ennen kuin tajuaa, että nettikin on keksitty. Ei siitä kyllä hirveästi lohtua ole, kun menojalka vain vipattaisi edelleen. Paikallaan ei osaa olla ja sieluakin jäytää jokin kumma kaukokaipuu. Siis olisiko tämä nyt jokin menemisen jälkeinen masennus sitten. Ihmistä riivaava vaiva; aina vain lisää. Päteehän se tosin toisinkin päin. Kun tässä aikansa taas räkii kattoon, niin ei muuta haluakaan enää kuin räkiä kattoon vähän lisää.

Bokserillemme Puckille on pukannut ihottumaa. Se kävi jo toistamiseen lääkärissä ja sai jälleen kolmen viikon antibioottikuurin ja kortisonit. Nyt otettiin myös allergiatestit. Siitä on nyt se kolme viikkoa ja testin tulokset tulivat tänään. Puck on allerginen siitepölyille, koivulle, heinälle, apilalle, nokkoselle, voikukalle yms... sekä sienelle ja homeelle. Ruoka-aineista se on vahvasti allerginen vehnälle, ohralle, herneelle, kalalle, kanalle, ankalle ja peuralle. Hassua sinällään, että Puck on viimeiset kuukaudet syönyt hypoallergista ruokaa, joissa nimenomaan on vähän allergeeneja, kuten ankkaa ja peuraa. Pyh. No, saahan se vielä syödä sentään riisiä, ruista, lammasta, nautaa, sikaa ja perunaa. Ei siinä mitään, näillä mennään. Antihistamiinit jonoon tai sitten täytyy miettiä niitä siedätyshoitoja. Varmaan tosi huokeita hoitoja, juu.

En tiedä mitä tässä nyt tekisi. Joisiko itsensä umpikänniin vai alkaisiko siivota. Hmmm.

... no böö

2009-02-02T19:16:00.011+02:00

No niin, tulinpahan tähän nyt sitten retostelemaan menemisilläni. Joo, on pitänyt kiirettä niin että hyvää päivää.

Jossain päin Suomea. Junan ikkunasta katsottuna maisemat olivat ikimuistettavan kauniita - jos nyt tykkää mustavalkoisesta.

Tamperelainen ravintola. Antakaa mun kaikki kestää.

Tapasin Jyväskylässä hurmaavan miehen. Se pisti pääni aivan sekaisin. En sitten soittanut, vaan jatkoin matkaa Vantaalle ja sieltä...

suosikkiyhtyeeni keikalle jonnekin päin Universumia.

Lopulta laskeuduin Helsinkiin Ravintola Loisteen terassille...

ja sieltä maanpinnalle hautajaisiin 25 asteen pakkasessa.

Mutta nyt olen tullut takaisin. Halatkaamme.

2009-01-14T19:22:00.002+02:00

Palveluammatin rupsahtanut ruusu

2009-01-12T19:45:00.006+02:00

Voi herranjestas sentään. Videoin äsken itseäni. Minullahan ei siis oikein ole ystäviä, joten viihdyn oikein hyvin itsekseni ja keksin itseni kanssa kaikkea hupia. No niin. Eipäs nyt aleta siellä. Istuin siis tässä sängyn reunalla ja puhuin kameralle. En harjoitellut kiitospuhetta tuelvasta Finlandia-palkinnosta, vaan ihan pokkana sanoin kameralle väkinäisesti hymyillen päivää, kolme viisikymmentä, kiitos, näkemiin, vai niin, ja kiitos samoin.

En tee sitä enää ikinä. En ole eläessäni järkyttynyt niin kovin. En todellakaan ole mikään palveluammattilaisten ruusu.

Mustat silmät ja mitätön ahteri

2009-01-05T19:42:00.005+02:00

Jumankauta, että mää säikähin aamulla, kun kattoin peiliin. Kattoin kyllä tarkemmin vasta töissä. Onneksi. Olen ihan tietämättä ihmisten ilimoilla kulkenu silmät syvissä montuissa. Ja niihin monttuihin kulkee hirveitä juonteita. Luometkin lurpattaa. On niin mustat ympäryksetkin näillä silimillä kuin turpaan olisin saanu. Olen minä kyllä turpaan joskus saanutkin, mutta siitä on ainakin kakskytäviis vuotta. Että nämä silmät on kyllä ihan ite tekemät. Eikä näillä paljon tätä tietokoneen näyttöäkään katella. Valkuaisiakin kirvelee ja siltä ne näyttääkin. Ihan punaiset on.

Jos ihan turhamaiseksi alkaisin, niin kai tässä pitäisi kirkumaan ruveta. Jotain hyvää pitäisi tässä itestään varmaan keksiä, etten ihan hyperventiloimaan rupea. No, perse on kyllä pieni, mutta mitään muuta pientä ei sitten olekaan. Että ei se pieni persekään sitä kesää tee, jos kaikki muu on suurta. Melko naurettavalta näyttää sen kaiken runsauden keskellä tämä mitätön ahteri. Onneksi sitä ei ite näe, jos ei varta vasten peilistä peräänsä kahtele.

Uusi huone

2009-01-01T18:43:00.013+02:00

Hyvää uutta vuotta teille, rakkaat ja uskolliset lukijani, ja kiitokset toivotuksista. Ehkä on syytä selitellä taas tekemättä jättämisiä näin heti vuoden aluksi. Olen julmasti laiminlyönyt niin omaani kuin muidenkin blogeja. Mutta kohta työpaineet ehkä helpottavat ja sitten on taas aikaa enemmän.

Joulunajan vapaat käytin remontoimiseen. Lapset saivat omat läppärit ja vihdoin tämä kaksi metriä kertaa satakuuskytäsenttiä pieni tietokonehuone on kokonaan minun. MINUN. Tein mitä halusin ja änkäsin tänne sängyn. Jouduin kylläkin pistämään koko vuoteen ensin palasiksi ja kokoamaan sen tähän paikoilleen, ei se muuten tänne mahtunut. Nyt tämä näyttää lähinnä piikatyttösen aittahuoneelta, mutta sehän sopii kuvaan. Kirjahylly lähti, samoin kirjatkin ja jäljelle jäi vain pari tietopuolen opusta. Kaikkein joutavimmat kirjat pakkasin vintille, missä ne kaiketi homehtuvat. Mutta niinhän kirjoille monesti käy jo ihan sisältönsäkin puolesta. Loput kirjat, joiden kanssa minulla on jonkinlainen sairaalloinen side, änkesin tuonne käytävän kirjahyllyyn. Nyt niitä on siinä paikoin kolmessa rivissä pystyssä ja poikittain. Tosi fengshuita.

Joka tapauksessa aloitan uuden vuoteni nukkumalla uudessa vuoteessani. Täällä ei kukaan herätä minua jatkuvasti kuorsaamalla tai kävelemällä ylitseni, potkimalla tai piereskelemällä niin että haju tulee uniin ja unikuvat ovat sen mukaisia. Siis paskaunia.

Kuvissa koppi ennen ja jälkeen.

Eilen oli jo yksi inventaario, jossa hurahti 11 tuntia. Ehdin hyvin iltasella kuitenkin nollata itseni vetämällä valkkaria pään täyteen ja sammumaan uuteen huoneeseeni rakettien vielä vienosti paukkuessa. Huomenna on vielä yksi inventaario ja päivästä tulee arviolta neljätoistatuntinen. Lisäksi homma jatkuu lauantaiaamuna, mikäli perjantain tunnit eivät riitä.

Jouluntoivotukset

2008-12-22T15:55:00.005+02:00

Kerta kaikkiaan mitään sanottavaa ei ole ollut aikoihin. Eikä sitä näköjään tule, vaikka kuumeisesti olenkin odotellut. Aamujunassa kirjoitan muistiin tulevan päivän työt ja iltajunassa luen lukematta jääneet työsähköpostit tulostettuina ja lähettelen tekstiviestejä päivällä unohdetuista asioista. Ei tässä paljon päivänpolttavia asioita tule ajateltua. Olisipa joulu jo ohi, ja siinä samassa rytäkässä myös alennusmyynnit ja inventaariot. Tavallinen arki olisi juhlaa tämän jouluhumun keskellä. Tuo täytyykin muistaa ensimmäisenä tylsänä helmikuisena hetkenä.

Valtavan henkisen jäävuoren huippuja

2008-12-14T17:50:00.009+02:00

Valokuvatorstain 112. haaste: "Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

(Kuva on tällä kertaa tyttäreni ottama.)

Minä olen makeinen

2008-12-02T17:43:00.009+02:00

Aamuviiden juna on siitä omituinen, että sen matkustajista osa on menossa töihin, osa tulossa töistä ja osa taas on tulossa jostain pilvien takaa. Pyrin junassa aina menemään mahdollisimman yksinäiseen nurkkaan. Yleensä saankin istua aivan rauhassa. Joskus olen kyllä miettinyt sitäkin, että milläköhän perusteella ihmiset näyttävät karttavan minua aamuisin. Enhän minä nyt voi niin tylyn näköinen olla, enkä edes haise pahalle.

No tänä aamuna tummaihoinen mieshenkilö Finland-lippiksessään hoippuroi siihen eteeni, osoitti tummalla sormellaan tyhjää paikkaa vierelläni ja kysyi:
- Saako... tähän... istu? mies kysyy ääni sopertaen. Jokaisen sanan välillä on kymmenen sekunnin tauko.
Minä muljautin silmiäni kerran ympäri. Herranjestas. Missä maailmassa tuo oikein elää, ajattelen kuin pöyhkeä rouva. Tässä mitään rasisteja olla, saatana.
- Senkus istut.
Mies rojahtaa alas, sen luomet roikkuvat puolittain punaisten silmävalkuaisten päällä ja se nojaa huokaisten penkkiin. Se on vankasti aineissa, koska ei haise lainkaan viinalle, mutta on ihan pihalla. Minäkin huokaisen, kaappaan käsilaukkuni tiukemmin syliini ja yritän nukkua. Mies alkaa räplätä kännykkäänsä. Kohta afrikkalaiset sulosävelet tärähtävät ilmoille ja minä luulen että sen puhelin soi. Mutta mies ei vastaa. Musiikki jatkuu vain ja ehdin jo visioida tummaihoisia naisia rinnat paljaana tanssimassa nuotion ympärillä, kun mies yhtäkkiä kääntyy minuun päin ja nostaa sormensa ylös. Se on niin aineissa, että sormi jää jotain kahdeksi minuutiksi ylös eikä mies saa sanotuksi mitään. What? Siinä se istuu sormi pystyssä ja tuijottaa niillä päihtyneillä silmillään ja ripset kiharalla. Sitten sen tummat ja paksut huulet aukeavat vähitellen, sulkeutuvat ja aukeavat uudestaan, monta kertaa. Just niin kuin kala kuivalla maalla se saa sanottua:

- Minä ................................olen............................
..........................makeinen.

- Anteeksi mikä? Kysyn vaikka ajattelen että whatever. Ole mikä haluat. Ei se välttämättä sano niin, kunhan sopertaa ja nielaisee kirjaimia kuivaan suuhunsa. Sitten sen sormi nousee ylemmäksi ja se sanoo ponnekkaammin:
- Kenialainen.
- Ai jaa. Okei.
- Tiedätkö... sinä... Kenia?
- Joo.
- Paljon ongelma.
- Joo.

Mies on tyytyväinen ja torkahtaa hetkeksi. Sitten se taas aivan yllättäen herää ja nostaa sormensa.
- Täällä on... paljon... somalia.
- Joo.
Mies nojaa taaksepäin. Kerää voimia ja sanoo:
- Paskoja.
- Okei.

Alan katsella ulos ja toivon että somalivastainen mies nukahtaa. Mutta ei se nukahda. Se alkaa udella missä asun ja missä olen töissä. Sitten se pyytää puhelinnumeroani ja kutsuu Keniaan lomalle. Sanon että joo. Totta kai.

Kuravettä päälle

2008-11-29T18:17:00.003+02:00

En osaa enää nukkua. Heräsin ennen seitsemää, vein koirat pihalle ja huomasin, miten meidän oja taas tulvi yli äyreittensä. Vesi ylsi jo jo lähelle taloa ja naapurin sokkelikin alkoi olla vaarassa. Otin taloyhtiön uppopumpun ja lähdin vetämään sitä letkut perässäni tulva-alueelle. Missään ei ollut enää edes sopivaa saareketta jatkojohtokelalle, koska koko tienoo oli veden vallassa. Tein kelalle puulavasta lautan, laitoin sen kellumaan vetten päälle ja nakkasin uppopumpun ojaan. Letku irtosi, joten jouduin noukkimaan pumpun sieltä ojasta yltä päältä märkänä. Liitin letkun uudestaan kiinni, väänsin kirstintä ruuvimeisselillä oikein kovasti kohmeisilla käsilläni ja nakkasin pumpun ojaan. Letku irtosi uudestaan. Siellä minä kahlasin ojassa reisiä myöten ja haroin pumppua kätösiini, luiskahdin vähän ja olin selkää myöten kuravedessä (huomatkaa, että en tajunnut vetää sitä perkeleen pumppua sähköjohdosta ylös). Mutta ei se mitään. Sain pumpusta otteeen ja pääsin itsekin jotenkin sieltä liejun seasta pois. Kuivasin käteni ja väänsin taas letkun kiinni. Asetin pumpun varovasti veden pinnalle ja heitin rukouksen pintavesien jumalille. Ne kuulivat sen kaiketi. Pumppu vajosi pulpahdellen syvälle ja letku pysyi kiinni. Sen jälkeen tallustin urheasti tulvavedessä sähköjohto käsissäni ja tökkäsin töpselin lämmittimen tolppaan lausuen samalla rukouksen sähköjumalille. Nekin kuulivat. Olin hengissä ja siitä niin kiitollinen, että hain lapion ja aloin tehdä vedelle pieniä puroja, jotta pihasta pääsisi nopeammin kuivin jaloin pois. Uppouduin niin lapioimiseen ja veden virtausten seuraamiseen, että kun tulin sisälle hiestä märkänä, kello oli jo yksitoista. Niin se aika rientää kun on mielekästä tekemästä, minä vaan sanon. Eikä se haittaa, että koko työ oli yhtä tyhjän kanssa.

Eräs tienasukas sitä touhuani aikansa sivusta seurattuaan oli soittanut lopulta palokunnan paikalle imemään sen vesimassan pois. Palomiehet olivat jälleen ahkeria ja ystävällisiä ja ihania. Jättivät oman pumppunsakin lainaksi. Saadaan pitää sitä täällä yön yli.

Tämä kyseisen ongelmaojan rumpu on vähän aikaa sitten puhaltamalla putsattu, jotta siihen saataisiin parempi veto. Kaivoon tuleekin vettä kuin koskesta, mutta näin suuriin vesimääriin sitä ei ole mitoitettu. Tuolta ylärinteestä on hakattu metsää hehtaarikaupalla ja sinne on tehty uusia vesiuomia, eikä kenellekään siellä ole tullut mieleen, että se kaikki sadevesi joka aiemmin on imeytynyt puiden juurin ja josta osa on oksien kautta haihtunut, tunkee nyt tänne meidän pihoillemme. Kaiken lisäksi nykyään sataa aina ja nyt nuo valtavat lumimäärätkin sulivat pois parissa päivässä.

Kunnan miehet ovat käyneet täällä pällistelemässä ja ovat sitä mieltä, että metsän omistajat ovat vastuussa ja ovat toimillaan aiheuttaneet meille kohtuutonta haittaa, mutta samaan syssyyn ne sanoivat, etteivät tunne yhtään tapausta, jossa syyllinen olisi suostunut maksamaan edes osan uusien ja isompien rumpujen vaihdosta. Niinpä me nyt sitten touhuamme täällä kukin vuorollamme uppopumpun kanssa ja tähän väsyneenä maksamme lopulta muiden ihmisten meidän pihan kautta johtamien pintavesien uudelleenjärjestelyistä. Suorastaan vituttaa. Metsän omistaa nimittäin eräs Suomen aatelissuku. Alapa niiden kanssa sitten käydä oikeutta.

Ja kun tähän lisätään se naapurin hiippailija, joka on edelleen kaikkien pintavesiasiantuntijalausuntojenkin jälkeen sitä mieltä, että tämä kaikki on meidän syytä, myös hänen pihansa märkyys, alan olla aika kurkkuani myöten täynnä sadetta, kuravettä ja pelkästään omaa napaansa ajattelevia ihmisiä.

Kadonneen lonkeron helvetin pitkä arvoitus

2008-11-28T19:38:00.020+02:00

Noh, eilen kun tulin töistä kotiin, huomasin, että pitkäksi aikaa juomatta jäänyt neljän tölkin lonkeropakkini oli kadonnut jääkaapista. En mitenkään sitä erityisemmin kaivannut, jääkaappi vain oli niin tyhjä, että lonkeroiden katoamisen huomasi hirvittävällä tavalla.

Kolo jääkaapissa pistää siis ikävästi silmään. Pähkäilen, että lonkerot on siirretty kylmiön lattialle ja peuhaan sitäkin vähän aikaa perse pystyssä. Ei näy lonkeroita, ei näy, joten siirryn esikoisen huoneeseen suoraa päätä ja alan syyttää lonkerorosmoksi. Esikoinen vetää pultit. Minä syytän, käsken lopettaa valehtelun just nyt siihen paikkaan, ja esikoinen suuttuu koko ajan enemmän. Lopulta se karjuu naama punaisena, ettei ole niihin vittu koskenutkaan. Menen uudestaan jääkaapille, josko ne juomat olisivat tulleet takaisin. Eivät ole. Palaan esikoisen luokse ja käsken tunnustamaan. Esikoisella ei ole enää ääntä. Sen huuto on pelkkää naurettavaa kähinää, mutta tarpeeksi vakuuttavaa. Sanon sitten, että ymmärtääkö nuori herra syyn lankeavan nyt kuopuksen niskaan (koska keskimmäinen lapsukainen ei ikäpäivänä niitä lonkkuja kähveltäisi). Nuori herra ymmärtää, eikä todellakaan vittu suostu ottamaan syytä niskoilleen.

Siirryn sitten syyttämään kuopusta, joka pelaa huoneessaan kaverinsa kanssa pleikkaa. Ilmeestä päätellen kuopus pitää minua täysin tärähtäneenä.
- Miks mä ne muka veisin? Silmät suurellaan se siinä hymyilee hurmaavasti eikä ymmärrä yhtään, mihin ne lonkerot ovat sieltä jääkaapista menneet.

Alan epäillä koiria. Molemmilla heiluu hännät, kun kysyn, että oletteko alkaneet ryypätä, mutta kumpikaan ei tunnusta. Etsin lonkeroita silti meidän sängystä ja sängyn altakin - eihän sitä koskaan tiedä. Mutta juomat ovat kadonneet. Minun on pakko kysyä vielä tyttäreltäkin, varmuuden vuoksi, mutta tytär ei hätkähdä ja vastaa rauhallisesti, että en äiti, en minä tee sellaista. En kyllä tosissani epäilekään.

Olen aivan pihalla. Käyn vielä syyttämässä esikoista, joka on lähdössä seuraavana päivänä lukiolaisten risteilylle, jotta josko olisi kuitenkin pohjia ajatellut meikäläisen lonkeroista ottaa. Vaan ei. Se käskee mun koettaa nyt tajuta, ettei se ole niitä ottanut.

Kuopuksen kaveri kiittää ja lähtee. Se tekee niin aina. Kiitos ja moikka, se sanoo. Aivan ihastuttava poika. Liki samalla oven avauksella myös kuopus tullaan hakemaan lätkämatsiinsa. Päähäni ei sen jälkeen mahdu mitkään muut kuin kadonneet lonkerot. Jotenkin hölmönä alan etsiä niitä kaikista kaapeista, kirjahyllystä, uunista, vessasta ja saunasta. Käyn vielä esikoisen huoneessakin penkomassa. Esikoinen hähättää vahingoniloisena. Sitten vedän palttoon päälle, otan taskulampun ja lähden ulos. Kierrän talon kulmalle, näen jalanjäljet siellä missä itse en ole käynyt ja seuraan niitä. Ne johtavat autotallin taakse. Sieltä pääsee myös vintille. Tutkin koko ullakon, ulkovaraston ja palaan samoja jälkiä takaisin. Matkalla huomaan vanhoissa ostoskärryissä muutaman tyhjän viinipullon laatikossa, ne ovat siellä omilta jäljiltäni. Nostan laatikkoa ja kas, kaksi lonkeroahan ne siinä revityssä muovikääreessä vielä.

Kuopus.

Esikoiseni on niin patalaiska, että se ei ikinä lähtisi hankeen tarpomaan ja lonkeroita piilottelemaan. Korkeintaan laittaisi sänkynsä alle, jos sitäkään. Tulen saaliini kanssa sisälle kuin metsältä palannut luolanainen. Tutkin kuopuksen huoneen, luen sen kännykän viestit ja siirryn lukemaan nassikan mesen lokit myös. Jaaha. Viime viikolla esikoiselta kadonneet tupakatkin löytyvät ihan vahingossa. Siellä mesessään kuopus retostelee, miten sillä on 28 punasta lämää. Joku haluaisi niitä myös ostaa. Eräs kuudesluokkalainen tyttö käskee suutuspäissään kuopusta haistamaan pikkuisen kyrpänsä. Joku toinen 12 v. tyttö kehuu kuopustani söpöksi ja uhkaa raiskata sen joku päivä. Kuopus on suunnitelmaan suostuvainen.

Joudun odottamaan puoli kymmeneen asti, että kuopus tulee pelistä kotiin. Näinä joulun alusaikoina menen kahdeksan aikaan maate ja herään neljältä. Nyt odotan ja odotan. Yhtäkkiä tajuan soittaa meiltä lähteneen kaverin äidille, ja kerron mitä täällä on tapahtunut. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne kaksi lonkeroa olisivat lähteneet kaverin matkaan. Molemmilla pojilla on kutsu erään tytön läksiäisiin, eli tiedossa on perjantai-illan huumaa 11-vuotiaiden tapaan. As if. Mitä me 11-vuotiaiden maailmasta tiedämme? Kaverin äiti on kauhuissaan ja kiittää soitosta. Se laittaa tekstiviestin myöhemmin, ettei lonkeroita ole niiltä ainakaan vielä löytynyt.

Kuulustelen odotellessani tytärtä terveystiedon kokeisiin. Kuopus tulee kotiin, on hävinnyt pelin 4-3. Vika oli kuulemma siinä puusilmässä. Aloitan sitten ihan suoraan, että nyt on meidän jätkä mokannut ja pahasti. En anna yhtään periksi, mutta kuopus ei tunnusta. Se alkaa itkeä ja syyttää isoveljeään. Sinäpä olet reilu veli, minä sanon. Esikoinen kuulee kuopuksen syytöksen ja käskee sen olemaan viimeinen kerta, kun syyttää sitä omista touhuistaan. Se kertoo myös, että olemme lukeneet mesen lokitiedot ja tiedämme kaikenlaista. Kuopus suuttuu ja lyö nyrkillä tietokonetta, juoksee huoneeseensa ja alkaa parkua. Siellä se huutaa, että haastaa meidät oikeuteen yksityisyydensuojan rikkomisesta.

Noin puoli yksitoista kuopus vihdoin tunnustaa sanomalla no ehkä. Keskustelen asiasta pojan kanssa puolisen tuntia, annan kotiarestia ensi viikon sunnuntaihin ja bonuksena nettikiellon vähäksi aikaa. Kuopus räjähtää itkuun ja huutaa, ettei sillä ole enää elämää. Laitan sille iltapalan ja patistan pikaiseen suihkuun vähän jäähdyttelemään. Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista. Puoli kaksitoista pääsemme nukkumaan. Kuopus tulee vähäksi aikaa viereeni, mutta menee sitten huoneeseensa nyyhkimään. Ai niin, isäntä on koko tämän ajan Ruotsissa eikä jouda puhelimeen. Sieltä tulee lyhyitä tekstiviestejä.

Aamulla annan koirille vahingossa kahdesti ruokaa. Ne eivät pane vastaan, mutta Mac kääntyy ennen toisen satsinsa aloittamista katsomaan minua hieman huolissaan. Silloin vasta tajuan. Puoli kuudelta käyn sanomassa esikoiselle, että on kiltisti risteilyllä eikä hukkaa tavaroitaan eikä itseään. Silitän myös kuopuksen päätä, pussaan otsalle ja toivotan mukavaa päivää. Käsken sitäkin olemaan kiltisti. Se ei edes herää. Tyttären luokse en pääse, sillä se pitää ovensa lukossa, koska ei pidä siitä, että koirat käyvät yöllä nuuskimassa sen tavaroita. Suljen kotioven kauhun vallassa. Soitan töistä kotiin puoli kahdeksan ja kyselen kuulumisia. Tytär sanoo, että kaikki toistaiseksi okei. Puolen tunnin päästä alan saada kuopukselta tekstiviestejä siitä, miten olen pilannut sen elämän ja suhteet kaikkin ihmisiin. Vastaan sille, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Katkeria tekstiviestejä tulee silti tasaiseen tahtiin parin tunnin ajan. Sitten kuopus väittää, että kaverikin pääsee niihin bileisiin ja että niihin on ihan pakko mennä. Lopulta olen niin kiinni asiakkaissa, että käsken kuopuksen odottamaan tämän asian selvittämistä siihen asti, kunnes tulen töistä.

Olen yksin kassalla, kun yhtä aikaa soi sekä kaupan puhelin että oma kännykkäni. Vastaan molempiin, että pieni hetki, ja rahastan sen jälkeen pari asiakasta. Toinen asiakas kiittää hyvästä palvelusta ja käskee olemaan kiltisti, koska tontut kurkkivat ovella ja ovat kovia kantelemaan. Yritän väkisin jotakin hymyntapaista ja se menee läpi. Otan sitten kaupan puhelimen käteeni ja vastaan siihen. Langan päässä on Ilta-Sanomien toimittaja, joka kyselee loistopokkarin hintaa. Sanon mikä sen hinta on sen kummempia ajattelematta ja siirryn kiireesti toiseen puhelimeen. Siellä on kuopuksen opettaja. Jälleen tulee uusi asiakas ja minun on sanottava opettajalle, etten ehdi puhua. Opettaja loukkaantuu. Kiitos. Sanon, että soitan heti kun pystyn. Opettaja alkaa paasata omasta vapaa-ajastaan. Sanon uudestaan, että en todellakaan nyt pysty puhumaan ja suljen puhelimen.

Yritän päästä lähtemään töistä jo puoli yksi, mutta en töiltä ehdi vielä junaan. Seuraava juna menee tunnin päästä. Toinen työntekijä viipyy lounaallaan reippaasti yli sallitun ajan ja niinpä myöhästyn myös puoli kahden junasta. Pääsen vihdoin lähtemään puoli kolme, mutta olen niin vihainen, etten pysty vielä soittamaan opettajalle takaisin. Odotan siihen asti, kunnes olen kotipihassa. Opettaja aloittaa tönimisestä. Se on soittanut viime aikoina niin pienistä asioista, (poika oli kaksi metriä yli koulun alueen, meni välitunnilta pukukoppiin ennen kellon soittoa yms.) ja laitan tämänkin soiton samaan hysteriasarjaan. Sanon, että tässä on vähän isompiakin asioita. Tönitylle kun ei ollut käynyt kuinkaan ja sitä paitsi kyseessä oli ihan yhteisvoimin vastapuolen kanssa suoritettu töniminen. En vähättele tönimisen vakavuutta. Se ei vain juuri nyt tuntunut asialliselta. Saan kilarit ja kerron opettajalle, etten todellakaan ilkeyksissäni sulkenut puhelinta aikaisemmin. Sanon, etten voi sulkea kaupan ovia siksi aikaa, kun rouva puhuu. Pääsemme asiasta aika äkkiä yhteisymmärrykseen. Sitten pudotan lonkeropommin opettajan korvaan ja kerron kuopuksen kotiarestista. Opettaja on kamalan mielissään. Vihdoinkin saatte rajat sille pojalle. Vai niin. Meidän pojalla on kyllä aina ollut rajat. Se ei vain ole niitä aiemmin rikkonut.

Kuopus on saman kaverinsa kanssa taas huoneessaan. Olen antanut siihen luvan. Pidän puhuttelun molemmille. Korostan, että ovat vielä lapsia eivätkä pysty mitenkään leikkimään vanhempaa kuin ovat, siitä seuraa aina vaikeuksia. Molemmat nyökyttelevät. Yhtäkkiä muistan, että kaksi lonkeroa on vielä hukassa. Tiedustelen niiden perään. Kuopus saa kakistettua jotakin niiden myymisestä. En edes tajua asian vakavuutta heti. Kaveri ehtii lähteä, sen isä tulee hakemaan ja vaihdan miehen kanssa pihalla pari sanaa. Sanon, että vaikka kaveri väittää mitä, meidän kuopus ei niihin bileisiin lähde.

Alan selvittää, kenelle lonkerot on myyty ja missä. Koululla se on ne myynyt, joku seiskaluokkalainen se ostaja varmaan oli, he-he-he... ööö Hesro se kai oli. Oli kuullut jostakin, että kuopuksella oli lonkeroa repussa ja tullut kysymään... Jaaha. Pyörittelen tätä myyntitapahtumaa mielessäni hetken samalla kun laitan ruokaa, sitten totean koko jutun palturiksi. Sehän on aivan älytön. Sanon, että jos lonkerot on myyty, se on rikollista toimintaa. Ja kysyn, entäpä jos sille lapselle sattuu jotakin kännipäissään. Kerron, että sen lapsen vanhemmat voivat kysellä, mistä lonkerot on saatu ja kuopukselle rapsahtaa siitä sitten rikossyyte. Poika alkaa itkeä. Siitä ei tule loppua ollenkaan. Lopulta se sulkeutuu vessaan. Se on siellä vartin verran, kun menen sanomaan, että nyt pois sieltä ja syömään. Kuopus avaa lukon, minä avaan oven. Siellä se istuu lattialla ja on valmis tunnustamaan.
- Mä join siitä toisesta vähän. Se oli niin pahaa, että kaadoin maahan.
- Se oli siis niin pahaa, että avasit sen toisenkin tölkin ja kaadoit maahan?
- Nii.
Just joo. Minä en usko enää mitään. Sanon, että nyt lähdetään katsomaan sitä paikkaa, minne ne lonkerot on niin sanotusti kaadettu. Taskulampun kanssa kuljemme koulun pihan läpi puron varteen, mistä todellakin löytyy kaksi tyhjää lonkerotölkkiä.
- Ja ihan itseksesi tulit tänne koulun jälkeen lonkeroita juomaan? minä kysyn.
- Niin.
Se oli sikäli outoa, että kaveri oli tullut meille suoraan koulun jälkeen, mutta kuopus oli tarinan mukaan käynyt ihan yksin sitä ennen maistelemassa vähän lonkkua. No ei ihan mene läpi. Ajelen mietteissäni kauppaan, jätän kuopuksen ihan ilkeyttäni autoon ja lukitsen ovet. Kun tulen ostoskassien kanssa takaisin, automme varashälytin ujeltaa kammottavalla tavalla ja kuopus istuu naama punaisena kyydissä. Hupsista. Se on kuulemma vain aivastanut.

Okei

2008-11-24T18:32:00.008+02:00

Hitto kun ei hetken rauhaa saa. Kuopus on treeneissä ja laihoja tyttöjä tulee jostakin liukuhihnalta vonkaamaan sen perään. En tajua. Siinä minä makaan puolikuolleena työpäivän ja lumitöiden jälkeen televisiota katsomassa, ja kun oveen vienosti koputetaan, kampean itseni sohvalta ylös avaamaan oven. No eikö siellä ole kaksi niin ohutta tyttöä, että hyvä kun silimä erottaa. Niillä on punaiset nenät ja kylmettyneet sormet. Toisiinsa nojaavat ja kihertävät, jotenkin saavat kysyttyä, että "onks A. kotona?". Sanon että se on treeneissä. Ne sanovat "okei", ikään kuin kyse olisi ollut jostakin neuvottelun tuloksesta.

No eikö jumankauta kolmen minuutin päästä justiinsa kun olen saanut ahterini takaisin alas, niin oveen koputeta taas. "Onks A?", siellä kysyy kaksi paleltuneen näköistä tyttöä. Déjàvu.
- No ei, kun se on treeneissä.
- Okei, nämäkin sanovat samaan hyväksyvään neuvottelusävyyn.
Siis nämä ovat ehkä eri tyttöjä, mutta ne puhuvat samalla tavalla. Samasta muotistakin ovat kuin edelliset, mutta kuitenkin erit. Yhtä punaiset nenät ja sormet niilläkin on. Näiden neitien reidet ovat kapeammat kuin meikäläisen käsivarret (huom. ovat kyllä aika tuhdit). Jotenkin näyttää siltä kuin niiden pillifarkut hohkaisivat pakkasta - taivas! kauankohan nuo säilyvät edes hengissä. Eipä taida olla pelkoa liikakansoituksesta enää näillä leveysasteilla. Kyllä jos nuo kylmettyneet luurangot jotakin sikiävät, niin jääpuikkoja.

No ei siinä vielä mitään. Kun ehdin takaisin sohvalle, oveen koputetaan jonkin ajan kuluttua uudestaan ja tällä kertaa ne luurangon tyttölapset ovat monistuneet neljäksi! Ehkä ne ovat oikeasti ulkoavarauudesta ja tämä on jokin juoni saada minut pysymään poissa sohvalta. Eikö niillä ulkoavaruudessa ole sohvia? (<- kateuskortti). Siinä ne riukujalat tillittävät ripset huurussa ja kyselevät kuopuksen perään. Minun tekee mieli kysyä jo jotain, niin kuin esmes "hä?", mutta kun en ole ihan varma, ovatko nämä nyt samoja vai erejä, sanon hyvin hitaasti ja ehkä jo hieman kulmakarvojani kohottaen, että
- Eeei, A. o n t r e e n e i s s ä.
- Okei, ne sanovat. Okei. No okei okei. Kaiken varalta jäiset neidot jäävät kuitenkin pihalle, jos vaikka menisin sohvalle, niin voisivat taas koputtaa. Katson ikkunasta, kun ne heittelevät lumipalloja luisilla sormillaan ja paletuvat entisestään.

Jos niitä vielä lappaa tulemaan, niin pakotan ne syömään, kaivan vanttuut jostakin neitokaisten sormiluiden ympärille ja passitan takaisin alukselle.

Hei leikkikää niiden lasten kanssa

2008-11-20T21:28:00.000+02:00

En haluaisi valittaa, mutta...

2008-11-17T18:33:00.010+02:00

Valitan. Nyt ei mene kovin hyvin. Olen ollut aivan paska ämmä jo pari viikkoa. Osan voi pistää pitkittyneen pemssin piikkiin. Ajattelin jo, että nyt se menopaussi alkaa ja minusta tulee mies. Parta rehottaa ja munat kasvaa. Turposin, turposin ja turposin niin paljon, että melkein posahdin, mutta sitten eräänä päivänä näytinkin laihtuneen jotain kymmenen kiloa ja kaikki oli ohi. Mutta sekös muka lohdutti. Pyh. Amalgaamit lohkeilee, otsa kurtistuu ja hartiat jähmettyy. Hymyilemään en enää pysty, tuskin puhumaankaan, koska takahampaat eivät enää irtoa toisistaan. Voisin murskata niillä pieniä kiviä kilokaupalla.

En saa millään kiinni niitä kahta kuukautta, jotka olin töistä poissa. Olen jatkuvasti hommista jäljessä enkä saa entisiä töitä alta pois, kun uusia on jo lavakaupalla oven edessä tai sähköpostissa sitä ja tätä tehtävänantoa. Jatkuva vajaamiehitys ei juurikaan asiaa paranna. Sen tuhannen työtä tekemättä, vaikka kuinka aikaisin niitä lähtisin selvittämään ja vaikka kuinka myöhään niitä tekisin. Yritin koko viime viikon ja yritin tänäänkin. Sormenpäät ovat haavoilla eikä mikään pysy näpeissä. Voimat loppuvat kesken ja selkä alkaa iltapäivästä ilkeästi muljahdella. Herätys on jouluun asti viimeistään puoli viideltä ja valveilla pitäisi pysyä iltaan asti. Kittasin juuri puoli litraa kahvia, etten kuukahda ennen aikojani ja herää sitten puolilta öin pyörimään ja kyttäämään kelloa, että milloin se tulee neljä, eikä unta enää kannata edes yrittää.

Että jos minusta ei vähään aikaan mitään kuulu, niin yritän kiskoa takahampaita irti toisistaan, hakkaan kaulimella hartioitani, vedän joitain nappeja ja teen sen jälkeen jotain zeniä. Voi mennä hetki.

Sunnuntaisin syömättä klo 12-18

2008-11-13T20:25:00.004+02:00

No niin. Kyllähän se on selvää, että järkipuheesta huolimatta (heh) rahamiehet saavat kauppojen ympärivuotisten sunnuntaiaukiolojen kanssa tahtonsa läpi ja pienet myyjättäret siellä PAM:n päämajassa niiaavat nätisti niin kuin aina. Se ei ole yllätys. Mutta se on, että työstään vieraantuneet liiton johtajattaret vaativat kauppojen sunnuntaiaukioloiksi kello 12-18.

En tiedä tajuaako tätä kukaan, mutta ihan kokemuksesta voin sanoa, että vähänkin pienemmissä kaupoissa tuon ku(u)situntisen työajan hoitaa tasan yksi ihminen kusematta ja syömättä. Se on sillä tavalla, ettei se omistaja- ja johtajataho kyllä usealle myyjälle sunnuntaipalkkaa maksa. Pitempi sunnuntaiaukiolo takaisikin edes kaverin päästämään toisen tauolle inhimillisen ajan puitteissa.

Kyllä minulla jo sielusta ottaa, kun johtaja käskee, että yksi ihminen sitten sunnuntaisin pienemmässä puljussa riittää. Minusta se on ihan törkeää hyväksikäyttöä, mutta tällainen on jo käytäntö kaikissa erikoisliikkeissä niissä ostareissa, jotka kesäsunnuntaisin ovat avoinna vain klo 12-18. Jotkut myyjät kehtaavat kuulemma ajaa asiakkaat ulos ja sanoa, että nyt on tauon paikka ja on pakko päästä pissalle. Ihan jokaiselta nuorelta myyjältä se ei kyllä luonnistu, varsinkaan kun yksikään asiakas ei sellaisesta ulosajopalvelusta ole kovinkaan ilahtunut.

Alkoi niin hirvittää omien työntekijöitteni puolesta, että panin PAMiin viestiä, josko kävisivät itsekin joskus sunnuntaisin töissä tekemässä kenttätutkimusta ja katselemassa jalat ristissä kassalla työskenteleviä myyjiä. PAM kun on kokonaan unohtanut hoitaa järjestönsä jäsenille lainmukaiset tauot. Ehdoissa on vain suositus siitä, että tauolle olisi päästävä kohtuullisessa ajassa. Voin taata, että kohtuullinen aika kasvaa työnantajalla kovin pitkäksi, kun siitä joutuu jotain maksamaan.

Katsotaan nyt, vastaavatko sieltä PAMista mitään. Jos eivät vastaa, niin ehkä otan yhteyttä myös Kaupan liittoon. Jos sieltäkään eivät vastaa, niin ehkä tämä rouva ottaa yhteyttä johonkin järkevään toimittajaan, joka pystyy ajattelemaan jotain muutakin kuin rahaa. Toivottavasti jostain vielä sellainen löytyy.

Aina saa kärsiä ja hävetä

2008-11-11T18:06:00.009+02:00

(Harvinaisen onnistunut kuva paloautosta ja moottorisahamiehestä)

No niin, siis minähän sanoin sinne hätäkeskukseen, ettei ole mitään kiirettä. Ei niin mikäänlaista, ja että hoitakaa vaan tärkeämmät ensin. Ei mitään hätää ollenkaan, minä jatkoin. Se on puhelinjohto eikä se ole kenellekään vaaraksi. Hätänainen vastasi, että asia selvä.

No eikö jumankauta sieltä pyyhällä paloauto vilkut päällä puoli kymmenen aikaan, niin että varmaan sininen valo välkkyi jokaisen tienvarren talon ikkunassa. Sieltä ne naapurit kilvan juoksivatkin yöpaitasillaan koloistaan kurkkimaan kun palomiehet puuta sahasivat.

Ja kaikenlisäksi se oli sähköjohto. No hupsis.

Ja tässä osa siitä puunraadosta

Hätäkeskuksessa on ruuhkaa

2008-11-10T19:43:00.007+02:00

Jo on touhua. Paksu puun oksa kaatui tuossa meidän talon nurkalla puhelinlangan päälle. Siinä se kellottaa. Jompikumpi niistä varmaan ajan kanssa antaa periksi. Puhelinvaijeri on tosin jo osin kuoritunut ja tolppakin on mennyt ihan kallelleen. Yritin etsiä puhelinyhtiön sivuilta sopivaa numeroa tällaiseen ei niin akuuttiin hätään, mutta ei siellä mitään ollut. Soitin sitten Kyrsälän palolaitokselle kysyäkseni, mihin minun oikeastaan pitäisi soittaa. Sieltä käskettiin naputtelemaan 112. Hätäkeskuksessa miellyttävä miesautomaatti vastasi, että on ruuhkaa ja käski odottamaan sulkematta puhelinta. Hetken päästä se alkoikin uudelleen hälyyttää, mutta kukaan ei enää vastannut. Ei edes automaatti. Sitten puhelu katkesi.

Ja taas sama uudestaan. Hälyttää, automaatti vastaa, hiljenee, hälyttää, automaatti vastaa...

En millään kehtaisi tällä asialla viedä jonotusaikaa joltakin sellaiselta, joka on todellisessa hengenhädässä. Nimittäin jos jotakin vakavampaa jollekulle tässä lähelläni sattuisi ja joutuisin kädet vapisten toistuvasti naputtelemaan 112 sekä kuuntelemaan ruuhka-automaattia, ehtisin itse kupsahtaa sydäriin vastausta odotellessani.

Nyt en yhtään tiedä mitä tekisin.

PS. Pakko se oli sitten yrittää ja lopulta, monen kerran jälkeen sieltä vihdoin vastattiin!

Andreas, Arafi ja muut nakkisormet

2008-11-08T22:03:00.008+02:00

On se pakko taas vähän avvautua.

Tytär sai urakan eräältä firmalta, joka digimessujen yhteydessä oli järjestänyt yleisökilpailun. No niitä kilpailukuponkeja oli kertynyt laatikkoon kaiken kaikkiaan 3849 kappaletta, joista 499 halusi tulevaisuudessa lisää tietoa kyseisen firman tuotteista. Tyttären tehtävänä oli siis laskea kupongit, erotella kyllä-kupongit joukosta ja tehdä exeltaulukko, johon kirjoitetaan mainontaan suostuvaisten nimet, osoitteet, puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet. Niitä tässä on nyt sitten ihmetelty kaksi iltaa.

Ongelmana on noin kahdensadan kuponginkirjoittajan käsialat! Hyvät ihmiset, jos kerran haluatte päästä palkinnoille, niin kirjoittakaa sitten niin, että käsialasta saa jotakin tolkkua, helvetti sentään. Erityisesti maahanmuuttajat, Ahmed, Anatoli, Andreas ja Arafi voisivat skarpata sen sukunimensä kanssa. Teidät on nyt diskattu. Tyttö parka on raapinut päänsä puhki, koska tietenkin haluaa tehdä ensimmäisen työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Olen nyt auttanut tietenkin ja lukenut ääneen oman tulkintani, verrannut sitä tyttären tulkintaan sekä epävarmoissa tapauksissa vähän googlettanutkin nimiä tai osoitteita. Aika paljon tulee ihmisestä ilmi muutamalla napin painalluksella. Liikkeellä on olleet viikonloppuisät tyttärineen, sisarukset, naapurukset, yksityisyrittäjät, automyyjät, ortopedit ja erityisesti rakennusalan ihmiset.

Yhden epävarman nimen kohdalla myös googletin, eikä sellaista ihmistä ollut olemassakaan, joten hakukone ehdotti toista tilalle. Sieltäpä pomsahtikin oikea nimi useasta paikasta. Jätkä oli nimittäin voittanut kahdeksan eri tuotepakettia erilaisista kilpailuista parin vuoden sisällä. Masentavaa. Siis minkä takia joku voittaa aina ja minä en koskaan. Ja jälleen hirvittävä itsesäälin aalto pyyhkäisee sydänalaani.

Onhan tästä touhusta ollut hupiakin. Muutama ismo laitela ja seksi-seppokin on täyttänyt kuponkinsa, joku puolestaan on jaksanut täyttää kymmenenkin lappua omalla nimellään ja joku toinen koko suvun nimillä. Asuivat kaikki kymmenen samassa osoitteessa helsinkiläisessä kerrostalossa. Palkinto tulisi varmaan tarpeeseen. Sen lisäksi on tullut tututuksi mitä kaheleimmat sähköpostiosoitteet ja osoitteiden palveluntarjoajat, mielipuolinen suomenkielisten sukunimien kirjo, sekä suuri osa Helsingin, Espoon ja Vantaan kadun nimistä, ja vähän muualtakin aina Viroa myöten.

Silmiä kirvelee.

Tauko täälläkin

2008-11-06T18:58:00.002+02:00

Taitaa olla jotakin tarttuvaa tämä. Ottaa niin pattiin taas kaikki, ettei pysty ajattelemaan yhtään mitään.

Halloweenfiilis

2008-10-31T19:46:00.007+02:00

Tämä viikko on ollut pitkä ja raskas. Mutta nyt se on ohi. Työpäivän jälkeen jouduin välittömästi lähtemään iltapäiväruuhkaan autolla. Se oli kyllä vihoviimeinen kerta. Piti viedä tytär naamiaisiin jonnekin tuonne Espooseen.

Googletin osoitteen ennen lähtöä ja otin niiden katujen nimet matkaan, joista piti kääntyä. Tosi älykästä. Ehti tulla pimeää ja oli muutenkin märkää enkä nähnyt ainuttakaan kylttiä lukea. Tuurilla saatana käännyin kolome kertaa oikeaan suuntaan. Takaisin tullessa kerran väärään, kun lähdin uhopäissäni ajamaan toista kautta takaisin. Liikenneympyrässä pyörin sitten vähän aikaa ympyrää ja käännyin takaisin.

Matkalla tarkastin loput perheenjäsenet, että missä kukakin luuhaa. Kuopus oli kaverillaan, isäntä messuilla ja esikoista en saanut kännyllä kiinni millään. Aikani siinä soittelin ja älysihän se soittaa takaisinkin. Oli kyllä ollut kotona koko ajan, mutta kun on tämmöinen lukaali (vitsi), niin mistä sitä aina tietää ketä täällä majailee.

Kun olin kerran liikenteeseen lähtenyt niin kävin sitten kaupassakin. ostin itselleni ranskanperunoita ja jauhelihapihvejä. En ole syönyt niitä vuosiin. Ajattelin, että tämän viikon perään tarvitsen jonkinlaisen pommin. Laitoin väkevää sinappia ja pilkoin sipulia sekaan. Jälkiruuaksi join pari mukia kahvia ja napostelin Pandan Juhlapöydän konvehteja. No huhhuh. Näistä voisi vaikka sammua, mutta ei ole aikaa. Täytyy kohta taas lähteä keräämään perheenjäseniä sieltä täältä.

Me? Oh my God!

2008-10-30T19:36:00.008+02:00

Pokkaan siis pokaalini. Kiitos Hirliille. Kiitos myös äidilleni ja perheelleni, tuottajilleni sekä lääkäreilleni. Kiitos myös apteekkarille. Kiitos kaikille bloggareille, jotka olette osallisena blogosfäärissä. Ilman teitä tätä palkintoa ei olisi. Kiitos. Kiitos kiitos. Tahtoisin vielä sanoa, että kiitos myös opettajilleni, työntekijöilleni sekä ennen kaikkea Macille ja Puckille. Kiitos tuhannesti. Kiitos, kiitos...

Ai niin. Tämähän on kiertopalkinto. Niin että Kata ja Minh pokkaa sen nyt täältä. Kata ainakin sen legotsydeemin takia ja Minhille vähän potkua uuteen blogiin.

Anus tulessa ja muita ongelmia

2008-10-29T19:06:00.003+02:00

Olipa taas päivä. Vasta keskiviikko menossa ja työpaikalla jutut olivat yhtä väsyneitä kuin viikonlopun edellä. Väärinluettuja kirjan nimiä (Anus tulessa & Kädettömät runkkaavat) ja hysteeristä naurua.

Väsytti kyllä. Kuopuksen opettaja soitti kesken työkiireitten ja taas se pentu on vaikeuksissa. Se on ihan eemeli. Se oli suojellut sählännyttä kaveriaan valehtelemalla, että iso ja musta mies sen teki. Opettajakaan ei ihan kaikkea sentään niele. Lisäksi kuopuksen mukaan oli laitettu muistutus kotiin alati unohdetuista koulukirjoista ja tekemättömistä läksyistä. Ja vihkokin on kadonnut. Tulee vähän epätoivoinen olo, kun meillä läksyt kysytään joka päivä ja vahditaan, että ne myös tehdään. Mutta kun ei voi tietää, mitä läksyjä on tullut niin ei voi kaikkea vahtia. Perhana.

Noh, hyvä kun jaksoin junalle päivän päätteeksi kävellä. Oikea jalkakin on ihan järkyttynyt siitä, että siinä on nyt kahden kuukauden tauon jälkeen kenkä. Varpaita siinä jalassa on jo kuusi ja se ylimääräinen on ihan helvetin iso sekä sykkivä. Vasen jalka ei ole vielä tajunnut mitään. Tyhmä jalka. Saa nyt nähdä montako varvasta huomenna on.

Kun vihdoin sain lyllerrettyä kotipihaan, kahden talon naapurit olivat jo vastassa ja kertoivat huonot uutiset meidän ongelmaojastamme. Kalliiksi tulee rumpujen vaihtaminen, ei voi mitään. Puhuttiin sitten vielä siitä meidän naapurin hiippailijasta. Poissaolevista on niin mukava aina puhua pahaa. Hiippailija on kuulemma tehnyt kotiinsa avotakan. Naapurin herra alkoi siinä sitten maalailla kuvia siitä eläkeläisestä fällyjen päällä alasti makoilemassa. Minä sanoin, etten halua kuulla enempää. Toinen naapuri lykkäsi samalla käteeni jonkin saksalaisen mieskalenterin. Ihme päivä.

Puhuttelin sen kuopuksen heti kotiin päästyäni. Se sanoi, että
- äiti, mä oon ykstoista vuotias. Ei mun päässä oikeestaan tapahdu paljon mitään.

Mitäpä siihen voi lisätä.

Kirjamessut 2008

2008-10-26T20:43:00.011+02:00

Niin,

täs piti olla messuvideo. Se on aika älyttömän hyvä. Sori kun ette näe sitä. Minä ja youtube ei vaan olla samalla aaltopituudella.

Ajattelen, siis ajattelen

2008-10-24T20:11:00.004+03:00

Pelkkää päiväkirjaa taas tulossa. Virtuaalikeskustelu ajankohtaisista aiheista juuri nyt yököttää. Ihmiset lukevat muutenkin kommentteja miten tahtovat ja takertuvat ihan eri aiheisiin mistä puhutaan. Kai täällä pitää vähitellen alkaa ilahtua niistä hetkistä, että joku ihan oikeasti ajattelee syvemmältäkin, eikä pelkästään huljauta sitä tekstiä läpi pään. Ajattelee sitten mitä ajattelee, kunhan ajattelee.

Siksi kävin illalla tenttaamassa myös Kokoomuksen ehdokkaita paikallisen Super-Marketin pihassa. Lukaisin ensin esitteet läpi ja kysyin sitten niistä aiheista, joista esitteessä ei mainittu. Esimerkiksi julkinen liikenne ei kuulunut yhdenkään ehdokkaan tärppeihin. Eräs vanhempi rouva meni suorasta kysymyksestä aivan tönköksi. Ikään kuin kysymys mitäs mieltä olette tämänhetkisestä julkisesta liikenteestä? olisi ollut jotenkin vaikea. Toinen nainen sentään yritti sanoa jotakin siihen suuntaan, että kyllähän se on hyvä olla olemassa. Voi helvetti sentään. No se kolmas, nuorehko diplomi-insinööri ja nainen hänkin, antoi tulla aivan asiallisen ja harkitun vastauksen, vieläpä fiksunkin. Mutta koska nämä kaksi olivat niin tolloja, on vaikea kuvitella, että Kokoomuksen ryhmä olisi yhtä mieltä julkisen liikenteen kehittämisestä. Niillä on kaikilla kyllä esitteensä mukaan huoli kantatie 51:n liikenteen sujuvuudesta. Että omilla autoilla pääsee porvari täältä hulppeasti hurauttamaan Helsinkiin, mutta rahvas saa jotenkin koettaa sen julkisen liikenteen kanssa pärjätä, jos ei kerta ole varaa autolla ajaa.

Tässä meidän kylällähän on ihan älytön tilanne. Lähijuna pysähtyy tuohon vielä toistaiseksi kerran tunnissa, ja pari kertaa tunnissa se ajaa tästä ohi. Ratahallintokeskus on päättänyt, ettei se enää aio kunnostaa seisaketta ja sitten kun se on tarpeeksi rapistunut, se lopetetaan. Tämmöisenä aikana! Sanookohan niille ilmastonmuutos yhtään mitään. Noh, täällä ei myöskään ole bussiliikennettä lainkaan. Pohjolan Liikenteeltä sen perään on kyselty, mutta ei niillä ole mitään suunnitelmia uusien ajoreittien suhteen. Kolmen kilometrin päässä tästä on lähin bussipysäkki, ja siinä lähellä on myös suurempi juna-asema. Että kun se seisake lopetetaan, on pakko ostaa toinen auto, jotta ehtii aamulla junaan.

Ja sitä yhtä Kokoomuksen kotkaa asia ei millään tavalla kiinnostanut.

Ja sitten muihin aiheisiin:

No eilen kävin sitten leikkauksen lopputarkastuksessa, eikä siinä tullut esiin mitään, mitä en olisi jo kipuilujen perusteella arvannutkin. On siis mahdollista, ettei selkäni koskaan tästä tämän kummemmaksi tulekaan. Se on kipeämpi kuin ennen leikkausta, että siinä mielessä ottaa aika perkeleesti pattiin. Öisin on ollut aika vaikeaa saada unta. Makaaminen ja hiljentyminen onkin tuskaisinta. Kun on liikkeessä, selkä kyllä väsyy, koska lihakset ovat varmaan jo aivan surkastuneet, mutta liikkuessa unohtaa sen varsinaisen kivun paremmin. Siksi kieltäydyin ottamasta enempää sairaslomaa ja pyysin vain lisää lääkkeitä. Sainkin niitä paljon. Menin siis tänään kipulääkkeillä ja tukiliivin kanssa töihin. Hyvin pian tuntui ihan siltä, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.

Sain tänään viimeisen opintoyksikön palautuksen ja opettaja onnitteli kiitettävästä suorituksesta. Kaikkein parasta tässä opiskelussa minusta oli se, että se on ohi. Opiskelun pitäisi olla iloinen asia, mutta tästä tuli yksi helvetin riippa. No mutta nyt se on loppu, enkä vähään aikaan taas vilkaisekaan mitään opintoesitteitä. Helsingin Yliopistosta tulee kyllä koko ajan houkutuksia sähköpostiin, mutta olen suhtautunut niihin kuin roskaposteihin - eli ne erektio-ongelmat eivät kyllä mua koske.

Talvipalatsi

2008-10-22T16:53:00.004+03:00

Luovan lauantain 26. haasteena talvipalatsi.

Uneton Kyrsälässä

2008-10-21T03:00:00.004+03:00

Miten täällä voi muka kukaan nukkua? Meteli on yhtä kova kuin asuisi lentokentällä, jonka kiitoradalla turbiinilentokone hinkkaisi siipi maassa edestakaisin. Kiitos, VR ja ratahallintokeskus. Ihan pieni lappunen postilaatikkoon tai ilmoitus nettisivulle olisi tänä yönä varmasti voinut pelastaa jonkun ihmisen sydänkohtaukselta.

Omituinen hiippailija ja koirapäivitys

2008-10-20T12:06:00.016+03:00

Joku päivä mie varmaan pimahan tuon naapurin ukon takia. Se on eläkkeellä. Nyt kun olen ollut kaksi kuukautta saikulla, olen huomannut, että se hiippailee meidän pihalla ja työntää nokkansa joka asiaan. Tänään kun istuskelin pimeässä, verhot ikkunan edessä, ja olin koneella tekemässä journalistikurssin viimeistä opintoyksikköä (jihuu!), se tuli tuohon tonkimaan meidän pihanpuoleista ojaa. Verhon läpi näin, että joku siellä hilluu ja pälyilee. Kuljin ikkunasta ikkunaan ihmettelemässä sen touhuja. Se oja kun on puhdistettu ihan pari kuukautta sitten, eikä sieltä pitäisi mitään ihmeitä löytyä. Mutta mistä minä mitään tiedän. En mennyt kysymään. En yleensäkään mene. Annan sen vain hiippailla.

(Kuvat Yle Teema: jokin heinäkuussa tullut mykkäkauhuelokuva. Naapurissa asuu tuon näyttelijän inkarnaatio)

Yhtenä päivänä se oli koko mies meidän roskiksessa. Luulen, että sillä on vähän tylsää ja onhan siitä ollut meikäläiselle hupia täällä kotosalla. Varsinkin lämpiminä päivinä, kun se leikkaa nurmikkoa Nokian kumisaappaissa ja eläkeläisstringeissä.

____________________________________________________________________

Mutta asiasta toiseen. Koirat kävivät viime viikolla lekurissa. Niille on tullut molemmille ikävää ihottumaa ja ne rapsuttavat ja järsivät itseään koko ajan. Lääkäri otti kaikki mahdolliset raape- ja teippitestit. Ei ollut sikaripunkia, ei kapia, ei loisia, ei hiivaa eikä sientä. Ihan simppeli bakteeritulehdus vain, joka on luultavasti allergiaperäistä. En ala sitä tässä erikseen repostella, niin kummallista se on. Syitä voi olla kymmeniä. Allergiatestit voisi tietenkin teettää, mutta Mäkkärille olen jo sellaiset raakaravintoviikot ja poissulkudieetit pitänyt, että ajatus ruoka-aineallergiasta on jokseenkin mahdoton. Vehnä on ainoa epäilyttävä aines, mutta nythän nuo ovat jo puoli vuotta muutenkin syöneet pelkkiä hypoallergisia nappuloita.

Juttu voi tietty juontaa juurensa siitäkin, että jos vahtimaton pastakattila jää hellalle jäähtymään, siellä ei kohta ole mitään pastaa. Ne vain katoavat. Ja toinen juttu on tietty ne perinteiset jääkaapintyhjennystalkoot, joita täällä aika ajoin vietetään silloin kun ketään muita ei ole kotona paitsi koirat. On jotenkin niin vaikeaa pitää ne allergisoivista ruoka-aineista erossa, koska ne ovat niin omatoimisia. Ehkä ne pitäisi opettaa lukemaan tuoteselosteita.

Mäkkärillä oli muuten lisäksi imusolmukkeetkin turvoksissa ja siltä kyllä otettiin vielä verikoe kilpirauhastestiä varten, mutta sen tulos tulee vasta myöhemmin. Kilpirauhasen vajaatoiminta olisi helppo hoitaa. Nappi päivässä ja sillä selvä.

Nyt ne ovat kolmen viikon antibioottikuurilla sekä viikon parin kortisoni- ja korvatippakuurilla. Näyttäähän ne lääkkeet tehoavan. Ne ovat niin villeinä täällä, Mäkkärikin vanha ukko on taas energiaa täynnä. Sitä en tiedä miten saan ne pesulle. Desinfioivan shampoon pitäisi antaa vaikuttaa kymmenen minuuttia ennen huuhtelua, mutta tuo pikkupöljä alkaa syödä sitä vaahtoa heti kun sen levittää. Kymmenessä minuutissa se on syönyt kyllä päältään kaiken.

Se suomalainen nuorallatanssi

2008-10-16T13:42:00.002+03:00

Valokuvatorstain 106. haasteena suomalainen nuorallatanssi.

Köyhyysmuistelo

2008-10-15T12:48:00.005+03:00

Jaa, se on Blog Action Day tänään ja teemana köyhyys. Sehän sopiikin hyvin tähän uutiseen:

T-median vasta valmistuneesta tutkimuksesta käy ilmi, että kaikkein hyväpalkkaisimmat (yli 7000 euroa kuussa ansaitsevat) ovat tyytymättömimpiä omiin tienesteihinsä. Onhan se ongelma, kun painaa pitkää päivää eikä saa siitä mielestään riittävää korvausta. Olo tuntuu niin köyhältä, kun on uurastettava 7000 euron eteen niin hirveästi töitä. Sääliksi käy.

Merkille pantavaa tässä tutkimuksessa on se, että alle 2000 euroa tienaavat olivat palkkoihinsa kaikkein tyytyväisimpiä, mikä taas mielestäni on todella outoa. Alle 2000 euroa tienaava on kyllä nykymittapuulla köyhä. Ei sillä rahalla varsinaisesti rällästetä, varsinkin jos on elätettävänä jokunen lapsikin siinä vielä.

***

Näissä talodellisen taantuman tunnelmissa olen monta kertaa kauhuissani muistellut 1990-luvun lama-aikoja. Olin juuri jäänyt äitiyslomalle, kun tuli ilmoistus siitä, että äitiysraha alenee 20%. Eli kun luvattu oli palkasta 80%, siinä samassa kuussa kun sain ensimmäisen äitiysrahani se oli pudonnut 60 %:iin palkasta. Myyjän tienesteistä se ei ollut kovin paljon. Samaan aikaan siippa jäi työttömäksi eräästä suoramyyntifirmasta. Provisiopalkka oli jo pitkään ollut vankassa alamäessä ja niinpä työttömyyskorvausta kertyi sen minimimäärän verran. Niin sitä oltiin sitten vauva kainalossa sosiaalitoimiston luukulla äkkiä ruokarahan perään itkemässä. Äitiysrahalla ja korvauksilla saatiin juuri asunnon vuokra maksettua. Talon alakerrassa oli kapakka ja takapihalla tapeltiin öisin. Yläkerrassa yksinäinen pianisti pimputti pianoaan kaiken päivää ja alakerrassa yksinäinen beagle ulisi aamusta iltaan.

Loput rahat elämiseen, vaippoihin ja laskuihin saatiin kerättyä sieltä täältä, lähinnä äidiltäni ja anopiltani. Veronpalautuksilla ostettiin ensimmäinen pyykinpesukone. Istuin kylppärissä monta päivää ihailemassa, miten isomummun virkkaamat nutut pyörivät pesurummussa. En tosin muista tuosta ajasta kovinkaan paljon. Pesukoneen muistin, koska olin ottanut siitä valokuvan.

Siinä samassa lamassa isäni joutui tyhmyyksissään entisen ihastuksensa miljoonavelan takuumiehestä lainan maksajaksi, menetti vähäisen omaisuutensa, sai merkinnän luottotietoihinsa ja kuolikin umpiköyhänä. Minulle ja veljelleni jäi Takuusäätiön kanssa vielä setvimistä isän viimeisten maksuerien takia. Tämän isäni entisen ihastuksen pojat sen sijaan opiskelivat ulkomailla ja rikastuivat. Heidän äitinsä voi edelleen tavata päivittäin Jyväskylän taiteiljaravintoloista syömässä, juomassa ja pitämässä hauskaa. Mikäpä siinä, kun tässä maassa rikkaiden ei tarvitse omia velkojaan maksaa. Rahaa jääkin sitten kaikkeen muuhun mukavaan. Kuulostanko katkeralta? Sitä se onkin. Tavallaan olen jollakin sairaalla tavalla mielissäni siitä, että pystyn tuntemaan ihan oikeaa vihaa jotakuta kohtaan ja pystyn sitä myös ilmentämään. Tuo isäni entinen ihastus oli ilmoittanut tulevansa isäni hautajaisiin, mutta välitin silloin viestin eteenpäin, että niskaperseotteella lähtee ihan näistä meikäläisen omista käsistä se ämmä pihalle, jos paikalle uskaltaa tulla. Ei tullut. En minä sillä vihallani enää mitään tee. Minusta se on vain pikantti lisä tähän muutoin niin tunneköyhään elämääni.

En todellakaan tahdo enää koskaan olla köyhä. Lamasta voi seurata hyviäkin asioita ja jotkut väittävät, että silloin arvot asettuvat kohdalleen ja lähimmäisenrakkaus kukoistaa. Ehkä niin, mutta kyllä minä omalla kohdallani rakastan tai ainakin ajattelen lähimmäistäni nyt enemmän kuin silloin. Minun verojani voitte korottaa, koska minulla on mielestäni siihen varaa. Maksan mielelläni terveyskeskusmaksuja, jos jonkun köyhemmän ei silloin tarvitse maksaa ja blaablaablaa...

Korulauseissa myös väitetään, ettei raha merkitse mitään. Sanotaan myös, että köyhän lapset voivat olla onnellisia, koska köyhät vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän ynnä muuta soopaa. Köyhät äidit kutovat lapsilleen vanttuut itse ja heräävät joka aamu viideltä leipomaan limppua. Köyhä ja onnellinen perhe kiertää tekemässä upeita löytöjä vauraiden taloyhtiöiden roskiksista ja harrastaa yhdessä kynttilöiden tekemistä, joita lapset sitten käyvät ovelta ovelle myymässä, jotta joulupöytään saadaan tänä vuonna kinkku. Tuo kulissi-idylli on kuollut jo kauan sitten. Sen taustalla on aina myös vihaa ja katkeruutta, joita köyhyys tuo väistämättä tullessaan.

Luomuvaihtoehto

2008-10-10T10:40:00.004+03:00

Valokuvatorstain 105. haasteena tämä kuva.

Vanhempana 2000-luvulla osa 3

2008-10-09T10:46:00.004+03:00

Kävin eilen töissä ja palkkasin pari ihastuttavaa extratyöntekijää lisää. Sitten kävin SusuPetalin ja uuden työntekijäni kanssa kahvilla. Aikaa meni noin 5 tuntia. Kun pääsin kotiin, olin niin puhki, että olisin siltä seisomalta voinut kaatua sänkyyn. Nukahdinkin melko aikaisin ja vaivuin kai koomaan. Herkkäunisena ihmisenä minulla on yleensä tapana poukkoilla hereille pienemmästäkin ininästä, joten en tajua, millä helvetin ilveellä esikoisen oli onnistunut karata keskiyöllä ulos tästä talosta.

Aamulla puoli seitsemän menin herättämään esikoistani, joka oli huoneessaan aivan varmasti vielä illalla, mutta jota en siis sieltä nyt löytänyt. Ei sitä ollut sängyssä eikä lattialla vaatteidensa alla. Täysin epäuskoisena laahustin keittiöön, jonka pöydällä oli lappu.

Lähdin kaverille, koska tuli tylsää enkä saanut nukuttua ja se kutsu mut niille parin kaverin kaa. Ei tarvitse huolestua ja kaikki on kunnossa. Meen sit sieltä kouluun. Tyhmä idea, mutta joskus on pakko toteuttaa niitäkin :)

Menin suoraan esikoisen koneelle ja luin kaikki mesekeskustelut ja irc-gallerian jutut myös. Asia näytti olevan juuri niin yksinkertainen kuin se oli. Kaveri oli todella houkutellut sen lähtemään, oli oikein vongannut: Tuu meille. Tuu ny. Et uskalla, mutsis ei päästä... Esikoinen oli vastannut ensin, että tyhmä idea, mutta koska vonkaaminen oli jatkunut, se lopulta suostui ja sanoi, vanhemmat eivät mua kyllä manipuloi. Mä teen mutsille lapun ja lähden tuleen. Keskellä yötä.

Kukahan sitä manipuloi... ihmettelen vain, mikä yksinoikeus kavereilla on manipuloida, mutta minulla ei. Laitoin ensin esikoiselle tekstiviestin: nyt olet pulassa. Se vastasi, että täh? Soitin sitten ja siellä oltiin hereillä, kovaa vauhtia bussilla kouluun menossa. Oletettavasti olivat valvoneet koko yön.Todella ansiokasta toimintaa.

No, tästä puhutaan vielä.

Miten kieltää ympäröivä todellisuus ja luoda lisää harhoja

2008-10-04T17:59:00.011+03:00

Suomen Kuvalehteä ( 3.10.2008) lukiessani törmäsin taas tähän samaan vanhaan jaaritukseen siitä, miten television väkivaltaviihde on alunperin syypää ihmisten väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntymiseen. Nykyisin syypäänä ovat tietenkin tietokone- ja konsolipelit ja ennen kaikkea vanhemmat, jotka antavat lastensa näitä pelejä pelata.

Että mua sitten välillä nämä jeesustelut jaksavat ärsyttää. Kyllästyttää ottaa äitinä harteilleen vastuu kaikesta maailman pahuudesta. Koskaan ei puhuta halaistua sanaa siitä, MIKSI alunperin väkivaltaelokuvia alettiin nuorisolle syytää ja kuka niitä oikein teki. Valveutuneet vanhemmatko? Epäilen, mutta aikuisia ihmisiä ne kaiketi silloin olivat jotka elokuvia ryhtyivät tekemään. Vai tekikö ne sittenkin ihan joku muu? Kaikesta vastuuttomuudesta päätellen jokin ulkopuolinen ufotaho tupsahti tälle Tellukselle tuottamaan toinen toistaan väkivaltaisempia elokuvia, ja vanhempien olisi pitänyt alusta asti pitää nuorensa erossa tuosta vieraasta vihamielisten humanoidien kulttuurista, ettei se pääse lisääntymään...

Nykyisinkin elokuvien lisäksi pelejä kai tuottaa jokin muu olio, jota väkivalta erityisesti kiehtoo, ja ainoastaan lasten vanhemmat ovat vastuussa niistä seurauksista. Suksikaa kuuseen. Kaikki me aikuiset, olemme vanhempia tai emme, palkitsemme ja kiittelemme taiteilija tarantinoja upeista väkivaltakohtauksista, joiden avulla sohvalla maaten voimme nauttia ihanat katharsiskokemuksemme ja kritisoida vinot hymyt naamalla muiden ihmisten väkivallan käyttöä. Ennen kuin väkivallan ihannointi ei aikuisilta lopu, on kyllä ihan turha tekopyhästi odottaa, että se saataisiin lapsilta jotenkin kitkettyä.

Kysehän on ilmiselvästi siitä, että ihminen tekee toiselle ihmiselle väkivaltaisia elokuvia ja pelejä, KOSKA ne mitä ilmeisimmin kiinnostavat ja käyvät kaupaksi. Historiallisesti väkivalta on kiinnostanut ihmisiä tungokseen asti ainakin Roomassa. Psykologien mielestä ihminen on tullut väkivaltaisemmaksi noin 50-luvulta lähtien heti sen jälkeen, kun televisio keksittiin... Mielenkiintoista sikäli, etteivät esimerkiksi muinaisessa Roomassa tainneet tehdä tilastoja väkivallan yleisyydestä. Tilastoja ei liene ole ollutkaan olemassa kuin vasta viime vuosisadalla ja nykyisissä tilastoissahan väkivallan väitetään vähentyneen, mutta uutisoinnin puolestaan lisääntyneen.

Koskaan ei tässä markkinatalouden vankilassa kyseenalaisteta sitä, miksi väkivaltaviihdettä tehdään tai kuka niitä tekee ja onko vika kenties siellä suunnalla. Ei tietenkään, kun rahasta ja tuottavuudesta on kyse. Markkinatalouden rattaille ei kannata paljon ryttyillä. Koskaan kukaan puhuva psykopää ei todellakaan kritisoi väkivaltaviihteen tekijöitä, myyjiä tai näitä yhteiskuntarakenteita, vaan sälyttää kaiken vanhempien harteille. Olkaa vanhempia! Kieltäkää. Vanhempien pitäisikin olla joitakin yli-ihmisiä, joiden tehtävänä on vieraannuttaa lapsensa tästä ympäröivästä väkivaltatodellisuudesta, jossa nykyiset ja tulevat isät sekä äidit kehittelevät yhä verisempää viihdettä markkinoille myytäviksi, telkkarista katsottaviksi ja koneella pelattaviksi.

Eikö ihan oikeasti pitäisi miettiä sitä, miksi ihminen ylipäätään on niin väkivaltainen eläin?

Samassa Suomen Kuvalehden numerossa oli erään jo aikuisikään ehtineen "Laurin" haastattelu, jossa Lauri kertoi, miten oli kiusaamisen seurauksena alkanut tosissaan suunnitella massamurhaa. Laurin tapauksessa näkee selvästi, että väkivaltaiset ajatukset kumpuavat kostosta. Kun siinä naama kuralammikossa makaa ja pari kaveria hyppii harva se päivä selän päällä, alkaa varmasti nousta esiin katkeria ajatuksia, vaikka rakastava äiti niin nätisti olikin kehoittanut kääntämään toisen posken. Kun opettaja tämän jälkeen vielä kuitenkin kielsi, ettei sellaista kiusaamista ollut koskaan tapahtunutkaan, Lauri selvisi kokemuksistaan vain ajattelemalla kostoa. Mutta mikä niitä kiusaajia sitten ajaa väkivaltaiseen käytökseen? Kotiväkivalta ehkä? Olemme sellaisessa väkivallankierteessä, jota ei yksinkertaisesti voi pelkästään pelit kieltämällä pysäyttää. Se on ajatuksena ihan naurettava. Todellinen väkivalta siellä kaduilla, kouluissa ja kotona sitä väkivaltaa lisää synnyttää, ja se antaa siihen lisäpontta, kun me kaikki aikuiset annamme mallia ja palkitsemme kaikkein väkivaltaisimmat elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat ja käsikirjoittajat yms... erilaisilla kunnianosoituksilla hyvin tehdystä työstä. Romanttiset komediat harvoin saavat palkintoja. Hyvä-voittaa-pahan -elokuvia pidetään lähinnä lapsille sopivina satuina, jotka eivät arvostelijoilta epärealistisuutensa takia viittä tähteä koskaan tule saamaan.

Mutta kun väkivaltaviihde on nyt siis tutkimusten mukaan syypää väkivaltaistumiseen, eikö muilla peleillä tai elokuvilla ole sitten ollut mitään vaikutusta mihinkään? Onko sitä koskaan tutkittu? Onko esimerkiksi amerikkalaisilla hyvä-voittaa-pahan -hapatuselokuvilla ollut mitään vaikutusta koskaan kehenkään? Miksiköhän ei? Me näemme myös rakkauselokuvia ja romanttista viihdettä sarjatuotantona telkkarista joka päivä, mutta onko meistä tullut sen myötä rakastavampia ja romanttisempia? No ei. Onko meistä pornoelokuvia seuraamalla tullut parempia rakastajia tai parempia nussijoita? Huippurunkkareita? Onko lapsista jalkapallo- tai lätkäpelejä pelaamalla tullut innokkaampia tai taitavampia pelaajia? Ja vaikka joka vuosi näemme Tuntemattoman Sotilaan itsenäisyyspäivänä, onko meistä tullut sotahullumpia? Olemmeko tulevaisuudessa entistäkin pahempia ahmatteja, koska joka kännykässä on se samperin matopeli? Entä Pikku Kakkonen, onko sillä ollut mitään vaikutusta? Vai ihan turhako? Onnea kuitenkin 30-vuotiaalle Ransulle.

Kansalainen lehdistön vahtikoirana

2008-10-03T14:59:00.008+03:00

Lehdistön tehtävänä on tuoda esiin yhteiskunnan epäkohtia. Nykyisin lehdistö tekeekin epäkohtansa itse. Sen on kuin yksineuvoinen olio, joka pölyttää ja hedelmöittää itse itsensä. Alman tuottavuuden kasvulle ei näin luovasti toimien olekaan mitään rajaa. Omilla sivuillaan Alma Media kehuu itseään näin:

Työ Alma Mediassa nojaa kahteen perusarvoon: vapaaseen ja moniarvoiseen viestintään sekä joukkuepeliin. Työntekijämme ovat ainutlaatuisella näköalapaikalla muuttuvassa mediamaailmassa. Ihmisen kokoiset työyhteisömme tarjoavat henkilöstölle mielenkiintoisia haasteita Suomessa ja maailmalla, kansainvälistyvän mediakonsernin edut sekä alan parhaat kehittymismahdollisuudet. Alma Mediassa tehdään työtä reilussa tekemisen meiningissä.

Kritiikki olisikin nyt tarpeen, kun tuon kaunopuheisuuden jälkeen vielä syytetään muita valehtelusta ja toisekseen oletetaan pohjoisessa asuvan vain vanhoillislestadiolaisia tai muuten vain kajahtaneita poromiehiä (...sie se, Kai, menit perkhele othaman lesphon hommiin... ), jotka uhkaavat perua tilauksensa suunnilleen noituuden takia.

Ymmärrettävää on, että Lapin Kansan toimituksen väkeä itkettää. Näistä boikoteista siis sen verran, että viime kädessä niistä kärsivät vain ne toimittajat, jotka jo nyt ovat tuohtuneet konserninsa johdon touhuista ja vaativat päitä pölkylle. Ei siinä mitään, boikotin tappiot hoidetaan sanomalla Alman konservatiiviseen tapaan jokunen ikääntynyt tai sairas toimittajan kranttu irti ja paineistamalla jäljelle jääneiden työtaakkaa.

Johanna Korhosenkin luotsaama Journalistiliiton lehti Journalisti työpaikkana kuvastaa kaiketi hyvin koko touhua, kun mallia on otettu isommista. Työvoimasta revitään kaikki irti, seurauksena on uupumisia ja sairaslomia sekä tekemättömiä lehtiä. Kuulostaa pitkän päälle melko tappiolliselta touhulta.

Ei tässä lopulta tiedä enää mitä ajatella. Tai mitä ajatella koko lehdistöstä ja sen keskittymisistä ja toimittajien vapaudesta isojen konsernien sisällä tai mitä ajatella lehdistön tarkoituksesta yleensä kenenkään vahtikoirana. Kansalaisjournalismille sekä keskustelulle taitaa olla vakavaakin tarvetta.

Ei koskaan sunnuntaisin?

2008-09-30T13:42:00.006+03:00

Kauppojen sunnuntaiset aukiolot halutaan nyt lopultakin ympärivuotisiksi. Perusteluina hankkeelle on esitetty kilpailun lisäämistä ja hintojen nousujen hillintää. Lisäksi ABC-myymälöiden on katsottu syövän "pienyrittäjien" leipää ja suureen ääneen on huudeltu sitä, että muuallakin maailmassa kaupat saavat olla auki sunnuntaisin. No eivät saa. Ruotsi on Euroopan ainoa maa, jossa kaupoilla on vapaat aukiolot. Muissa maissa sunnuntain aukiolot on saatu vapaammiksi pelkillä poikkausluvilla. Suomessakin näitä lupia on myönnetty muun muassa Helsingin Asematunnelin myymälöille.

Lähikaupat ovat vähentyneet viime vuosina hurjaa tahtia ja suuria kauppakeskuksia syntyy kuin sieniä sateella. Alle 400 neliön myymälät ovat saaneet olla jo joitakin vuosia sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Sunnuntaimyynnillä on näin saatu pienille lähikaupoille mahdollisuus pärjätä kilpailussa suurille marketeille. Kun ympärivuotinen sunnuntaiaukiolo sallitaan kaikille myymälöille, pienet lähikaupat tulevat kokemaan konkurssiaallon. Siitä pitäen matkaamme kauppoihimme autoilla, joihin aukiolojen vakiinnuttua aletaan rahdata tavaraa myös viikonloppuisin. Melko mellevästi vauhditetaan näin siis myös ilmastonmuutosta.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttamista ovat etupäässä ajamassa kauppiaat itse. Olettaisin, että kyse on suurten monopolimarkettien kauppiasta, joiden sana taitaa painaa myös kauppiaitten omassa liitossa pienyrittäjiä enemmän. On vaikea uskoa, että kioskien ja lähikauppojen kauppiaat kiljuisivat riemusta suurmarkettien rynnistäessä massiivisin mainoskampanjoin sunnuntain myyntiapajille.

Kaupan alalla palvelee reilut 300 000 työntekijää. Näistä reilu kolmannes olisi valmis tekemään töitä sunnuntaisin kaksinkertaisella palkalla, mikä on ymmärrettävää, sillä myyjän palkka on naurettavan pieni. Mikä sekin on ärsyttävän ymmärrettävää, sillä kaikista myyjistä kaksi kolmasosaa on naisia. Se tekee noin 200 000 naista. Jos näistä naisista edes puolella on yksi lapsi, sunnuntaiaukiolot koskevat siis myös 100 000 alaikäistä. Loppupeleissä tässä onkin karkeasti kyse siitä, voiko sunnuntaimyynnistä tienatulla rahalla korvata lasten kanssa vietettyä aikaa. Kokoomuksen mielestä näin arvatenkin on.

Kaunopuheissa Katainen ja Sarkomaa ovat kyllä kovasti nyt viime aikoina olleet lasten puolella, mutta ovat silti ajamassa lisää vanhempia sunnuntaisin töihin. Viikonlopputöitä tekevien vanhempien ja heidän lastensa vapaa-ajat eivät nimittäin kohtaa. Lapset ovat viikolla koulussa ja sunnuntaisin kotona. Vapaa-ajan lisääntyminen keskellä viikkoa ei siis millään tavoin lisää sitä paljon toivottua perheiden yhteistä aikaa. Tämän lisäksi esimerkiksi yksinhuoltajille taakka on iso ja etenkin sairaanhoitajilla on ollut melkoisia ongelmia saada lapsilleen viikonloppuisin päivä-, ilta- tai yöhoitopaikkaa.

On myös melko höpöä tulla väittämään, että suurimman osan sunnuntain töistä tekisivät opiskelijat. Voin usean vuoden kokemuksella ympärivuotista sunnuntaikauppaa pyörittäneenä kyllä sanoa, että sairauspoissaolot lisääntyvät opiskelijoiden kohdalla viikonloppuisin käsittämättömän paljon. On perin omituista, että kauppiaat ehdoin tahdoin aikovat ottaa sairauspoissaolojen lisääntymisen ja maksamisen riskin tällä alalla, jossa extratyöntekijöiden työmoraali on laskenut pohjalukemiin samaa tahtia kuin myyjän työn arvostaminen yleensäkin. Muistuttaisin, että sunnuntain sairauspoissaolosta pitää myös maksaa kaksinkertainen palkka, sen lisäksi se pitää maksaa "sairastuneen" tuuraajalle. Mahtaa olla isot odotukset sunnuntaimyynnistä, jos tässä ei nähdä mitään ongelmaa.

Viime kädessä sunnuntaivuoro lankeaakin aina vakituisille työntekijöille, jos mielivät säilyttää työpaikallaan siedettävän ilmapiirin. Johtoporras suosii joustavaa työntekijää ja sunnuntaityöstä kieltäytymisen vapaus on pelkkää kaunopuhetta todellisuuden rinnalla. Helposti myös unohdetaan, että joustavan työntekijän jousto koskee perheellisellä muita kuin pelkästään myyjää itseään. Sunnuntain aukiolot heijastuvat koko perheeseen usein jopa isovanhempia myöten.

Kuopus tuli koulusta kirjeen kanssa...

2008-09-29T15:36:00.005+03:00

...ja oli joutunut kirjoittamaan sen minulle itse.

Jotkut yläasteikäiset tuli kun me istuttiin aidalla ja joku niistä pölli mun lätsän. Sitten minä, T, M ja O lähettii niitten perään n. 100 m koulun alueen ulkopuolelle sinne kerrostalojen väliin. Ne jätti mun lätsän sinne kalliolle. Sitten me haimme sen. Sen jälkeen menimme koululle päin ja huomasimme open ja menimme piiloon koska pelkäsimme että hän suuttuisi meille.

Opin tästä sen että jos jotain samanlaista tapahtuu niin juoksen pyytämään opettajan apuun.

Nähnyt:

Mikähän kumma pistää 11-vuotiaan pojan pelkäämään enemmän suuttunutta opettajaa kuin kolmea yläasteikäistä varasta? Lätsä olisi toki ollut mennyttä, jos pojat eivät olisi lähteneet perään, mutta miten saada 11-vuotias yltiöpäinen poika ymmärtämään, että vaikka lätsä on rakas ja saksasta asti tilattu (no vau), se ei ole yhtä tärkeä kuin oma turvallisuus. Eikä koulukaan voi turvata oppilaidensa turvallisuutta, jos oppilaat juoksevat koulun rajojen ulkopuolelle. Mutta toisaalta, eikö onnistunut varkaus jo ole sitä, että turvallisuutta ei oikeastaan voi kokea. Yläastekin, josta nämä vierailevat tähdet ilmeisesti tulivat, sijaitsee peräti parin kilometrin päässä.

Kollektiivinen suruttomuus

2008-09-24T13:29:00.003+03:00

En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.

Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.

The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:

Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.

On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.

Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.

Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.

Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.

Lyhyesti

2008-09-23T13:57:00.002+03:00

Eiköhän tämä kyynisyys nyt riitä. Jos täällä aletaan ampua kouluissa useammin kuin Amerikassa, niin onhan tässä maassa jotakin mätää. Ehkä se asia nyt pikkuhiljaa menee päättäjillekin perille, mutta jotenkin olisin toivonut, että nuoret uskaltaisivat näyttää tunteensa ja marssia ulos kouluistaan. Meidän aikuisten päivittelyksi tämä kuitenkin taas menee, joten ei siitä sen enempää.

Mautonta elämää

2008-09-21T19:46:00.004+03:00

Jo kaksi viikkoa ilman haju- ja makuaistia. Elämäni on sohvan nurkassa ollut tavattoman tylsää. Ilman elämän pieniä iloja se on nyt muuttunut todella masentavaksi. Mutta hyviä puoliakin asialla toki voisi olla. Nyt olisi hyvä tilaisuus laihtua, jos olisin nopeasti laihtuvaa sorttia. Ikävää, etten ole. Toisekseen meidän koirien pierut eivät ole vaivanneet viime aikoina lainkaan. Mutta näistä hyvistä puolista riippumatta mauton ja hajuton masennus on ahmaisemassa minut kitaansa. Vielä tänä aamuna heräsin toiveikkaana, josko jo saisin maistaa makuja ja pääsisin ahmimaan jääkaapin tyhjäksi.

Mutta ei. Aamukahvi oli niin kuin olisin juonut laihaa ja lämmintä vettä.

Sen jälkeen olen syönyt enää ruisleipää tulisen sinapin kanssa, siinä toivossa, jos saisin edes vähän jostakin mausta kiinni. Jokaista suupalaa seuraa kuitenkin pettymys, jonka huuhtelen pelkällä vedellä alas. En maista edes valkosipulia. Hajutkin ovat tiessään. Kun työnnän nenäni hetkeksi pihalle, en ole varma, onko se vaimea ja hädin tuskin tunnistettava omenan tuoksu muisto entisten syyskuiden aistielämyksistä vai onko se totta. Ennen kuin saan siitä selvyyden, se ehtii kadota ja iholla tuntuu vain kostea ja paksu syksyinen henkäys todisteena siitä että olen vielä elossa.

Turhautunut maailmanparantaja kysyy

2008-09-15T08:52:00.007+03:00

Kirjoitin journalistikurssia varten reportaasin ja koska se oli mielestäni ihan ok, lähetin sen paikallislehteen missä se julkaistiin jo vähän aikaa sitten. Sen johdosta olen nyt saanut positiivista palautetta runsain mitoin. Palaute on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että minua on pyydetty myös kunnallisvaaliehdokkaaksi.

Miten ihminen voi tässä talouden taantumaennusteiden edessä kuvitella voivansa jollakin tavalla parantaa maailmaa? Vaalien kolmeksi tärkeimmäksi on teemaksi noussut terveydenhuollon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä joukkoliikenne. Miltä tuntuisi lähteä hoitamaan näitä asioita, jos rahaa ei ole, eikä sitä ole lisääkään tulossa? Kuinka turhauttavaksi yhteisten asioiden hoitaminen silloin kävisi? Toisaalta, harvoin sitä yhden, kahden tai kolmenkaan lehtijutun perusteella pääsisikään kunnanvaltuustoon, mutta entä jos vahingossa pääsisikin? Yhtäkkiä pitäisi löytää kiinnostus koko kunnan kehittämiseen: kuntalisiin, päiväkotien remontoimisiin, koulujen lisärakentamisiin, teiden kunnossapitämisiin, ja tietenkin niihin tärkeimpiin vaaliteemoihin.

Mistä ihminen voi ylipäätään enää löytää intoa hoitaa yhteisiä asioita, kun ennustettavissa on pelkkiä supistuksia ja lappuja luukuille? Ei mistään. On ikävää vastata ei, mutta mitä tässä tilanteessa muutakaan voi. On paljon helpompi räksyttää lehtien sivuilla ja vaatia toimittajan ominaisuudessa parannuksia eri asioihin, mutta kun tosi paikka tulee eteen ja asioita pitäisi todella lähteä hoitamaan, ei meikäläisestä taida löytyä kuin laiskanpulskea kattoon räkijä. Enää en taidakaan pahemmin naureskella ehdolle asettuneille ihmisille.

Nimimerkkien joukkomurha?

2008-09-12T12:07:00.012+03:00

Iltalehti sai Julkisen sanan neuvostolta vapauttavan päätöksen julkaistaessaan uutisessaan keskustelufoorumilla nimimerkkiä käyttävän henkilön nimen (Markkinointi&Mainonta 12.9.).

Kantelija toimii moderaattorina internetfoorumilla, jolla on noin 40 000 aktiivista käyttäjää. Iltalehti teki näyttävän uutisen foorumin kirjoituksesta ja sen kirjoittajasta, joka esiintyy nimimerkillä. Kirjoittaja ei ollut tietoinen tunteidensa purkamisen mahdollisista seurauksista, vaan luuli olevansa ”ystävien seurassa”. Hän ei antanut haastattelua tai lupaa omien kommenttiensa julkaisuun (JSN, päätös 3959/SL/08).

JSN:n perusteluina päätökselleen oli, että ko. Kirjoittaja itse päätti tekstin julkaisemista internetissä. Tällä perusteella voi päätellä, että siinä ei ole yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkoja.

Olen kyllä tähän asti kuvitellut, että ihmisellä on oikeus itse päättää siitä, antaako haastattelua omalla nimellään vai ei. Ja todellakin olen kuvitellut, että nimimerkin käyttäminen on Internetissä vielä omavalintaista, ei Iltalehden valittavissa. Periaatteessa pahimmillaan tämä päätös tarkoittaa siis sitä, että kun lehden toimituksella on nimimerkin henkilötiedot, tästedes ne voidaan paljastaa ilman lupaa. Esimerkiksi Aamulehti lainaa blogikirjoituksia ja toistaiseksi ainakin minulta on kysytty, saako nimeni julkaista lainauksen yhteydessä vai ei. Ja kun olen sanonut, että mielummin ei, niin lehti on myös tätä toivetta nätisti noudattanut. Vaikka lainatut tekstipätkät eivät ole sisältäneet yksityiselämääni kuuluvia arkaluonteisia seikkoja, se ei tarkoita sitä, etteikö näillä asioilla olisi yksityiselämääni vaikutusta.

On viljalti nimimerkkejä, jotka haluavat sananvapautensa säilyttääkseen nimenomaan pitää sekä yksityis- että työelämänsä erossa internetidentiteetistään. Nimimerkin käyttöhän ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen käyttäjä hilluu hulluna netissä ja loukkaa jokaista virtuaalista vastaantulijaa. Se on asia aivan erikseen. Jos jotakin rikollista tulee tehtyä nimimerkillä tai omalla nimellään, totta kai siitä pitää kantaa seuraukset. Mutta tästähän ei nyt ole kyse. Nyt on kyse Julkisen sanan neuvoston jäsenten sairaalloisesta nimimerkkipelosta ja halusta hallita yleistä sekasortoa ja hillitä ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitään. Kyllähän ne mielipiteet pysyvät inhottavina, raadollisina, lapsellisina, sikamaisina, asiattomina ja ällöttävinä, vaikka niitä ei enää kukaan voisi nimimerkillä Internetissä ilmaistakaan. Kunhan piilotetaan totuus ja siivotaan netti, niin saavat sedätkin taas unta.

Jos JSN:lla olisi niin suuri valta, että tällä päätöksellä olisi jotakin merkitystäsi, sillä olisi meihin kaikkiin suuri vaikutus. Esimerkiksi nyt jos nimeni kerran on lehdistölle vapaata riistaa, olen mielipiteilläni täten vastuussa ja tilivelvollinen myös työnantajalleni. Sanan- ja ilmaisunvapauteni, kirjoitustyylini ja aihevalintani ovat siis JSN:n päätöksellä tästä eteenpäin sidoksissa voittoa tekevään yhtiöön. Sama koskee lukuisia taksiblogeja tai Aasiakas.nettiin kirjoittelevia nimimerkkejä, se koskee työpaikoiltaan yleisen tason juttuja ammentavia kaunokirjoittajia ja monia monia muita. Olenko siis saarana tästä lähtien todellakin yhtä työminäni kanssa? Yhtä hyvin voisin ruveta sitten pitämään työpaikkani mainosblogia ja valjastaa itseni täydellisesti markkinatalouden palvelukseen.

Edit. 13.9.
Aiheesta kirjoitti myös Celia. Parlamenttikirjaston heinäkuinen kirjoitus kannattaisi myös ehdottomasti lukea.

Luovaa markkinointia

2008-09-11T12:11:00.006+03:00

Nyt kannattaa monen tytön ottaa opikseen tästä 22-vuotiaasta avioliitto- ja perheterapeutin ammatista haaveilevasta Natalie Dylanista, joka on pannut neitsyytensä puhkaisemisen huutokauppatavaraksi.
– Asumme kapitalistisessa yhteiskunnassa, joten miksi en kauppaisi neitsyyttäni?, tyttö huomauttaa (mtv3 viihdeuutiset)
Kyllä tavaraa kannattaa aina säästää parhaiten tarjoavalle, että sori nyt vaan kaikki köyhät kollit.

Luovaa ajattelua osoittaa myös uusiseelantilaisen lentoyhtiön markkinointiväki, joka on aikeissa valjastaa kaikki kaljupäiset mainostajikseen. Väliaikaisesta tatuoinnista lentoyhtiö maksaa 465 euroa, joten kenenkään kalju ei tästedes mene hukkaan. Ideaa voisi hyvin soveltaa vaikka mihin! Paitsi ehkä täishampoota kaljulla ei kande mainostaa, mutta ihoa voisi käyttää muutenkin markkinointitarkoituksiin. Uimareiden jalkapohjiin tatskoja Sponsored by Jalkasilsavoide, rintoihin Professori Nordstömin plastiikkakirurgisen sairaalan logoja ja muuta tällaista... ja ennen kaikkea voisikohan immenkalvoillekin saada pienen kondomimainoksen: Sponsored by Sultan.

Kyllä tää tästä taas

2008-09-09T14:35:00.007+03:00

Telkun kattelu sen kun jatkuu. Tallennan kaiken mitä en ehdi katsella ja katson ne sitten yöllä, kun en saa unta. En saa unta, koska nukahtelen päivällä, kun kattelen telkkua. Joku voisi väittää, että olen jonkinmoisessa kierteessä. Kaikkein pahinta tässä kierteessä on se, että telkkarissa syödään koko ajan. Ja kun siinä sohvalla makaa, tekee aivan älyttömästi mieli syödä. Silloin joskus nuorena tyttönä kun luin Asterixeja, minulle kävi samalla tavalla. Teki aina hirveästi mieli popsia kokonainen villisika, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, pahimpaan himoon kelpasi broilerikin koipi kerrallaan käsin mutusteltuna.

Jeesus roikkuu ristillä korkealla Kallion kirkossa.

Telkkarikierre katkesi lauantaina muutamaksi tunniksi, kun kävin Kallion kirkossa häissä ja juhlahumussakin hetkisen eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Lähtiessä oli se klassinen ongelma, kun ei ollut mitään päälle pantavaa. Mutta nyt se oli vielä vakavampaa. Selän yhä hieman aristava ja punoittava leikkausarpi ei vielä oikein tykkää kiristävistä vaatteista, ja korkkaritkin ovat melkoinen riski vasta luudutusleikkauksen läpikäyneelle. Niinpä puin verkkarit ja lättäkengät jalkaan sekä kietaisin bleiserin päälle. Kukaan mitään huomannut. Tai ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Ehkä ne olivat niin kännissä kaikki. Minä en ollut. Tultiin aikaisin kotiin ja nukahdin melkein niille sijoilleni. Seuraava osoite onkin sitten varmaan vanhainkoti.

Häiden jälkeen kävi siis niin, että sain törkeän viruksen ja nyt olen yksi sohvalla tuhiseva limakone. Pärskähtelen, palelen ja hikoilen vuoron perään. Pysynpähän paikoillani. Nuhassa en tosin oikein erota makuja, mutta tekee mieli maistaa kaikkea mikä ruokakomeroista ja jääkaapista irti lähtee. Ei seiniä eikä hyllyjä kuitenkaan - vielä. Mutta koko päivän on tehnyt hemmetisti mieli roskaruokaa sen jälkeen kun joku söi telkussa ranskalaisia ja joku toinen hodarin. Ah, kaikki mönjät pursuivat käärepaperin välistä ja minulla herahti heti vesi kielelle. Mitä järkeä, kun ei kerran maista mitään? En edes pidä makkarasta.

Toissa yönä kylän kissat pitivät bileitä meidän vintillä eikä tappelultakaan vältytty. Siinä kesken unien hirveisiin parkaisuihin herätessäni ja adrenaliinihöyryissäni lähdin sitten paukuttamaan seiniä ja huutamaan, että nyt helvettiin sieltä vintiltä. Jossain vaiheessa hurmoksellista seinän hakkaamistani tajusin, etten oikeastaan saisi tehdä tätä. Aamulla noustessani tiesin sitten miksi. No nyt se pahin tuska on ohi ja voin taas aivastella ilman kipukohtauksia.

Oodi Big Brotherille

2008-09-03T14:12:00.008+03:00

Jotkut väittävät, että television katselu passivoi ja turmelee ihmismielen - luovuus katoaa ja aivosolut veltostuvat. Sieluni silmin näenkin omien aivosolujen parhaillaan porukalla pötköttelevän harmaiden poimujeni hellässä huomassa ja hymyilevän irstasta pikkuhymyään. Niin helppo on niitä nykyisin miellyttää sohvalla maaten, pujotellessa kanavalta toiselle. Pientä liikehdintää sopukoitteni asukeille on aiheuttanut vain Big Brother, tuo kaikkien tirkistelyohjelmien äiti.

Kun kättäni vaivannut kaukosäädinkramppi yhtäkkiä pysähtyi ja tuo juonittelujen kehtoon teljetty terve nuorisojoukko lävähti ruudulle, pikkuveikot päässäni hakkasivat kiljuen käsiään yhteen. Vihdoinkin! Niin monta vuotta ne ovat odottaneet, että emäntänsä sortuu ensimmäistä kertaa eläissään antamaan tukensa Sub-tv:n suursatsaukselle ja päästämään alhaisimmat aivosolunsa viettelyksille alttiiksi.

Sillä mikä voisikaan olla sen hilpeämpää, kuin seurata kuivin suin ja liki kyvyttömänä wannabe-rakelien ja henrysaarien humaltunutta halpispornoa, nuorten ihojen hikoilua, irstaita nuoleskeluja, julkisuudestaan ilahtuneiden tikkukikkelien vapautunutta vilskettä ja erikokoisten tissien huomionkipeää taistelua.

Ei mikään.

PS. Rakas televisio-ohjelmien jumala, kiitos että olet teljennyt ne idiootit siihen taloon. Voisitko myös jättää ne sinne. Amen.

Hyvä otsikko

2008-08-30T21:04:00.002+03:00

Ylen pääuutiset netissä:

Pääkaupunkiseudun junaliikenne palautunut normaaliksi (katso video)

Siinä sitä onkin ihmettelmistä, normaalissa junaliikenteessä.

Sairaalakertomus 5

2008-08-29T12:01:00.008+03:00

Vaikka yökköjen kikatus venyttää nukahtahtamista jokaisena yönä, aamuherätys ennen kuutta ei haittaa lainkaan. Olen herätessä aina aivan pirteä. Yritän välttää laitostumista ja toimia oman pään mukaan, mutta antibioottitippaa asettemaan tullut hoitaja pakottaa painumaan takaisin sänkyyn. Taas kämmentä kirvelee. Nyt kipu ylittää jo sietokynnyksen. Katson kättäni. Se on turvonnut palloksi. Lääke on mennyt kudokseen. Soitan kelloa ja se sama lääkkeet mokannut hoitaja tulee nopeasti. Sanon, että nyt sattuu ja turpoaa. Hoitaja huokailee ja ottaa neulan irti. Se sanoo, ettei laita uutta, koska "sössisi sen kuitenkin". . . Päivävuorolainen saisi sen tehdä.

Tippa jää kokonaan laittamatta. Ketään kolmesta hoitajasta ei huvita yrittää ja sitä paitsi se on vain "varotoimenpide", jonka lääkäri on määrännyt. Ehkä kirurgi on "sorkkinut sitä niin paljon tai jotain".

Lääkäreitä käy aamukierroksella kymmenkunta ja yksi niistä kysyy:
- Mites jalka?
- Ihan hyvin, minä sanon. En viitsi puhua mitään selästä, kun ei kerran kysytä.
- Jaahas. Hyvä. Tänään tähdätään sitten kotiin lähtöön.
- Okei... Mites ne lääkkeet? En aio ottaa kolmiolääkkeitä kotiin, jos en saa pahoinvointilääkkeitä, minä jatkan.
- No Buranaa sitten.
Yksi lääkäreistä katsoo kansiotani. Leikkaava lääkäri on vartavasten kieltänyt buranat.
- Mitä ihmettä?
- Niin, se on sellainen verenhyytymisjuttu. Buranat saattavat estää veren hyytymisen, mutta ei se haittaa. Ihan hyvin voit ottaa buranaa, nuori lääkärinalku sanoo.
- Ai voin vai.Vaikka lääkäri X sanoo etten saa.
- No se hölisee omiaan. Jokaisella on vähän oma mielipide näistä asioista.
Kaikki lääkärit ja lääkäreiden pienet alut myhäilevät toisilleen salaperäistä, tietävää hymyään.
- Just.

Mieshoitaja, jolla on kirkkaanvihreäksi värjätty raita keskellä tummaa päätä - mikä tekee siitä hieman ötökän näköisen - tuo vaatteeni ja kysyy epäilevästi, aionko laittaa farkut jalkaani. Sanon, että älysin kyllä ottaa verkkarit mukaan. Käyn suihkussa ja vaihdan omat vaatteet päälleni. Identiteetti muuttuu silmänräpäyksessä. Omissa kuteissa en näytä lähellekään niin sairaalta.

Pääsemme kaikki kolme huonetoveria yhtä aikaa kotiin. Jokaista käy neuvomassa eri fysioterapeutti. Kahteen kuukauteen ei saa tehdä oikeastaan mitään. Kävellä saa sen verran kuin jaksaa: Ei kumarrella, ei kierrellä eikä kurkotella. Ei nostoja, ei äkkiliikkeitä, ei pyörällä ajoa eikä koirien kanssa ulkoilua puoleen vuoteen. Lappilainen lähtee jo aamulla pihalle. Sanoo vetävänsä pari tupakkaa, ennen kuin hänet haetaan.

Alan kasata kamppeitani, mutta ne ovat niin sekaisin, etten tiedä mistä aloittaisin. Lukemattomat lehdet, yksi sairaalan kirjahyllystä lainattu kirja ( jonka nimen olen jo unohtanut kuin myös kirjailijan), suklaalevyjä, syömättömiä leipiä, tyhjiä vesipulloja, muistiinpanovälineitä, käsilaukku täynnä tarpeetonta tavaraa pienen yöpöydän uumenissa... selailen lehdet läpi ja päätän viedä osan niistä käytävän pöydälle. Geo-lehdessä oli mainio artikkelisarja kauneuskirurgiasta. Siinä kerrottiin, miten ihmiset ovat iänajan sekoilleet kauneusihanteiden takia. Onpa ollut aika, kun kalpeat kasvot ja mustatut hampaat ovat näyttäneet hyviltä. Olin lukenut lehden jo alkukesällä, mutta se tuli nyt uusimman lehden kanssa kylkiäisenä. Vein pöydälle myös Annan. Sen taso on laskenut järkyttävästi siitä mitä muistan kymmenen vuoden takaa. Nyt se näyttää ihan tuontilehdeltä, jonka sekaan on laitettu pari henkilöhaastattelua tuomaan kotimaista vaikutelmaa. Joutava.

Ruoka maistuu jo paremmin. Pääsisin kotiin heti lounaan jälkeen, mutta minua ei pystytä hakemaan ennen kahta. Kärvistelen pari tuntia jotenkin. Hinku kotiin on kova ja käytävällä odottaa jo uusia potilaita huoneisiinsa pääsemistä. Käyn aikani kuluksi vessassa istumassa, jos jotakin tapahtuisi, mutta mitä vessassa nyt ylipäätään voisi tapahtua. Istun siinä pöntöllä, kuuntelen sairaalan kolinoita ja samassa käytävälle johtava ovi avataan.
- Onko rouva xxx-xxx täällä? miesääni kysyy. Huudan pöntöltä "joo". Ovi käytävään on koko ajan auki. Kuulen ihmisten kulkevan, hoitajien menevän ja tulevan, potilaita noutamaan tulleiden vieraiden nauravan.
- Täällä olisi nyt reseptit ja sairaslomalaput valmiina. Voit tulla hakemaan milloin vain, miesötökkä jatkaa.
Voi herranjumala.

Kysyn kanslian ohi mennessäni, voisinko saada laksatiivia.
- Ehei, ei sitä kotimatkalle voi antaa.

Menen huoneeseeni ja joku aivan vieras ennen näkemätön lääkäri tulee antamaan kotiohjeet ja reseptit. Resepti on kirjoitettu Panadolille ja Buranalle sekä vatsansuojalääkkeelle. Sairaslomalappu käskee olla kotona kaksi kuukautta. Ei muuta.

Hyvästelen huonetoverini. Samalla huomaamme, että jälkitarkastusaikamme on samana päivänä ja peräkkäisinä kellonaikoina. Nainen ehdottaa treffejä.
- Käydään jossain syömässä vaikka.
Lupaan harkita asiaa. Olo on vaivautunut.

__________________________________________________

Kiitos että jaksoitte lukea. Itseäni alkoi totisesti ällöttää jo kakkososan jälkeen, mutta muutakaan tekemistä tässä ei minulla juuri ole ollut. Tein kyllä myös reportaasin journalistikurssiani varten valmiiksi. Taustatyön ja muistiinpanot olin tehnyt jo ennen leikkausta. Siitä tuli varsin hyvä, joten innostuin lähettämään sen erääseen paikallislehteen. Eivät ilmeisesti kuitenkaan kiinnostuneet, eivät ainakaan ole vastanneet pariin päivään. Se juttu on ihan oikeasti hyvä. Nyt on. En valehtele. Harvoin kehun itseäni mutta minusta siitä tuli hyvä. Sitä paitsi se on täällä meillä päin hieman kuuma perunakin.

Aion joka tapauksessa tehdä nyt kurssin loppuun samantien. Enää yksi opintoyksikkö ja jonkin tapahtuman selostus sekä tyhjänpäiväisen, ajattoman ja human interest-tyyppisen featurejutun kirjoittaminen. Ideoita otetaan vastaan.

Sairaalakertomus 4

2008-08-28T13:00:00.026+03:00

Herään aamulla siihen, että yöhoitaja tuo aamulääkkeet pöydälleni ja laittaa antibiootin tippumaan. Kämmenestä kirpaisee kovaa. Olo on yhä huono. Myös haavaa kirvelee ja selkä tuntuu siltä, kuin joku olisi potkinut sen kasaan.
- Ei taida tänään tulla kotiin lähdöstä vielä mitään?
- Ei.
Kerrankin tunnen rajani harvinaisen selvästi.
Tutkin lääkekuppia pitkään. Siinä on viisi erilaista nappia. Saan jakaa ne itselleni tarpeen tullen ja ominpäin iltaan asti. Yksi lääkkeistä on oudon värinen. Soitan hoitajan takaisin ja kysyn mitä ne napit ovat. Panacodia ja buranaa, myös vatsansuojalääke on mukana. Kohautan olkapäitäni ja nappaan kaksi lääkettä, panacodin ja sen oudon. Kohta hoitaja juoksee huoneeseen ja kysyy:
- Et kai ottanut niitä lääkkeitä vielä?
- Otin tietenkin.
- Voi ei! Ne olivat toisen potilaan lääkkeet.
Menen aivan mykäksi.
- Ei siinä ollut kuin yksi ylimääräinen antibiootti. Tuota samaa ainetta, jota saat suoraan suoneen koko ajan. Haastatko nyt mut oikeuteen?
En tiedä onko hoitaja tosissaan vai ei.
- Yksi antibiootti sinne tänne. Samapa tuo, minä sanon ja vaihdan puheenaihetta. Muistutan katetrista. Kohta toinen hoitaja tulee ottamaan sen pois ja pyytelee anteeksi. Katetrin letkun teipit on vedetty osin pimppikarvojen päälle. Hoitaja sanoo, että saan samalla brasilialaisen vahauksen. Se nykäisee myös leikkaushaavan päältä siteen pois ja pyytää sitäkin anteeksi. Se nauraa ja sanoo, että siellä on hakaset. On outo ajatus, että vaaksan mittainen leikkaushaavani on todellakin niitattu kiinni. Lääkkeeni mokannut hoitaja tulee pian sen jälkeen nostamaan minut sängystä ylös. Päästä heittää hilpeästi. Minut saatetaan vessaan. Selkä vertyy sen verran, että jään suihkuun.

Järsin aamupalaa vähän. En saa sitä alas. Kahvi on kuumempaa nyt. Apuhoitaja tuo lasin mehua ja vie syömättömät leipäni pois. Hyvä ettei itku tule. Olisin voinut syödä ne myöhemmin. Joku uppo outo lääkäri käy kysymyssä, miten selkä voi. Sanon että ihan hyvin. Se sanoo että hyvä ja siirtyy seuraavan potilaan luokse. Käännän hitaasti kylkeäni. Olen kuin haavoittunut valas. Tunnun täyttävän koko sängyn ja jalkani ovat yhtä hyödyttömät kuin evät kuivalla maalla. Kiertoliekkeet on kielletty.

Huoneeseen tulee uusi potilas. Nainen puhuu lakkaamatta tummalla äänellään, kiroilee kuin lappalainen ja kaipaa alati tupakkaa. Pidän hänestä. Pian selviää, että nainen tosiaan on käsivarren lapista kotoisin ja äkkiä muistan, että olen nähnyt hänet ennenkin.
- Miten helvetissä sä voit mut muistaa?
Muistan sen kirjankin, mitä nainen kävi kysymässä. Mieleenpainuva ihminen, kerta kaikkiaan. Nainen viedään leikkaukseen. Töölössä on kuulemma meneillään "ruuhkanpurkupäivät". Kutsut ovat kaikille tulleet lyhyellä varoitusajalla ja leikkauksia tehdäänkin nyt kolmessa vuorossa. Ilmankos lääkäri oli hätistellyt "huomenna kotiin".

Olympialaiset ovat pyörineet televisiossa kokoa ajan. Aamupäivällä tihrustin Sydämen asialla, mutta väsyin siihen niin, että päätin unohtaa koko television. Ruoka tuodaan. Räävin kananpalasen suuhuni, mutta en voi niellä. Nousen huokaisten ylös ja laahustan pyytämään pahoinvointilääkettä. Odotan, että se alkaa vaikuttaa ja räävin sen jälkeen toisenkin kananpalasen suuhuni. Luovutan pian ja piilotan ruuan mukana tulleet leivät yöpoöydän laatikkoon. Yöpöydälläni on yhä kasa lukemattomia lehtia ja yksi täyttämätön ristikkolehti. Mihinkään en jaksa keskittyä. Nousen välillä ylös, käyn makuulle, käännän kylkeä ja nousen ylös. Käyn vessassa ihan lenkkeilymielessä. Vatsakaan ei ala toimia. Huonetoverini lähtee suihkuun ja takaisin tullessa se läväyttää oven auki, levittää kätensä kuin marionetti ja huutaa:
- Tadaa!
Sillä on uuden värinen pyjama. Sairaalahuumoria.

SusuPetal käy katsomassa ja hihkuu, miten kummassa olen niin reippaan näköinen. Ehkä olisikin pitänyt ruveta näyttelijäksi. Minä puhun ja puhun, tuntuu että puhun lakkaamatta ja Susu kuuntelee kiltisti. Tunnen oloni paremmaksi. Myöhemmin myös isäntä käy vierailulla. Hätistän sen seitsemältä tiehensä. Huoneeseen on tullut hoitaja, joka selvästi tietää jotakin asioista ja minä teen sen kanssa treffit sänkyni vierelle myöhemmin illalla.

Vastaleikattu vierustoverini kärrätään takaisin huoneeseen. Se alkaa heti valittaa nälkäänsä ja saatuaan mehukeittoa lasillisen eteensä, se käy sopan kimppuun riemusta kiljuen. Sen selkäleikkaus onkin tehty mikrokirurgisesti. Kohta se jo istuu sängyllään lotusasennossa. Minä, valas, nousen ylös, laskeudun makuulle, kääntyilen ja ähkin tuntitolkulla.

Hoitaja tulee epikriisini kanssa puoli kymmeneltä ja alkaa kertoa.
- Sinulle on tehty tilaa sinne selkään. Kolme nikamanväliä on korjattu. Sinne on laitettu luusiirrettä ja
- Kenen?
- Tässä ei sanota, mutta yleensä se otetaan potilaalta itseltään tai sitten se on synteettistä siirrettä.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sinne on laitettu tahnaa sekä
- Mitä tahnaa?
- Semmoista mönjää.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sitten sinne on pujotettu verkko, joka pitää ne kasassa.
- Ei ruuveja?
- Ei. Tämä on varmaan jokin uusi hieno menetelmä.
- Ahaa.

Sairaalakertomus 3

2008-08-25T10:34:00.054+03:00

Täällähän heräillään jo, on ensimmäinen mitä kuulen ja tajuan. Ikään kuin heräämön hoitaja tietäisi minun heränneen ennen kuin itse edes ymmärrän sitä. Naisella on vihreät vaatteet ja hiukset hupulla peitetyt. Hengitän viileää happea. Olo on turta. En vielä tiedä miltä minusta tuntuu. Muistan hämärästi hoitajan ottavan happimaskini pois, antavan pienen kulauksen vettä ja kysyvän onko kaikki hyvin, onko mikä päivä ja mikä vuosi. Yhtä hyvin olen voinut nähdä sen kohtauksen elokuvissa, mutta luullakseni se tapahtui minulle. Sitten hoitaja laittaa nenääni happiviikset ja kiertää letkun korvieni taakse. Jossakin tikittää. Katson kelloa seinällä. Se ei ole vielä edes kahtatoista. Leikkaus on kestänyt vain vähän aikaa. Arvioitu aika oli kolmesta kahdeksaan tuntia. Palelee. Ylläni on avaruuspeitto, mutta paljaat olkapääni ovat tuntuvat jääkylmiltä. Saan lisää peitteitä, ehkä nukahdan. Toivon pääseväni pian osastolle, koska siellä on niin kuuma. Kaikki on hieman sekavaa. Koneet piippaavat, on hämärää ja hoitaja istuu koko ajan vierelläni. Tasaisin väliajoin käsivarteni ympärille puristuva mansetti havahduttaa hereille. Verenpaineeni lukemat näkyvät monitorista ja ne näyttävät alhaisilta. Hoitaja kysyy tarvitsenko kipupiikkiä. Joo, minä sanon. Sen jälkeen leikkaava lääkäri käy pikaisesti kertomassa mitä minulle on tehty... nikamanvälit... S1... luusiirre... onnistui... huomenna kotiin.

Huomenna kotiin? Alan voida pahoin. Hoitaja tuo kaarimaljan. Kun yritän nostaa sen pois vasemmalla kädelläni, huomaan, että kämmensyrjästäni on kadonnut tunto kokonaan. Hieron sitä toisella kädelläni. Tiputusletku häiritsee. Molempiin kämmeniin sattuu. Samalla tajuan, ettei minulla ole enää avopaitaa päälläni. Vedän peittoa ylemmäksi ja tajuan, että housunikin ovat polvissa. Onkohan peitto kokonaan päälläni? Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta kerron tunnottomasta kädestäni hädissäni hoitajalle. Hän ei ole moksiskaan. Seurataan sitä nyt. Se on varmaankin ollut leikkauksessa vaikeassa asennossa.

Toisessa leikkausvuorossa ollut huonetoverini kärrätään paikalle. Hän on täysin hereillä ja juttelee iloisesti... nämä happiviikset.... nehän on kuin amerikkalaisista elokuvista. Leikannut lääkäri kulkee sängyn perässä ja jää selittämään operaation kulkua pitkäksi aikaa. Tiedän tarkkaan mitä huonetoverilleni on tehty... tärkeä leikkaus... käsi olisi voinut halvaantua... hermot päästetty pinteestä... tehty tilaa... Lääkäri poistuu ja käännän päätäni sanoakseni huonetoverilleni jotakin, mutta välillemme on ilmestynyt sermi. En jaksa yrittää puhua sen yli. Nenääni alkaa nipistellä.

Minua tullaan hakemaan. Happea on mennyt hyvin, tajunnan tila loistava, on voinut hieman pahoin... Hoitajat ottavat sänkyni päistä kiinni ja lähtevät työntämään. Katson vihreäpukuista hoitajaani. Hän toivottaa pikaista paranemista ja minä kiitän voipuneesti hyvästä hoidosta. Olen itseeni tyytyväinen, että saan sen sanottua. Valkotakkiset työntävät sänkyni osastolle niin lujaa, että päästäni huippaa. Pyydän ajamaan vähän hiljempaa ja yritän koko ajan varmistaa, onko peitto hyvin. Oksettaa.

En tiedä kuinka pitkään nukun osastolle tulon jälkeen - vai nukunko ollenkaan. Myös huonetoverini tuodaan huoneeseen, mutta viereisen pedin potilas on lähtenyt kotiin.Hoitajat käyvät vähän väliä ja kyselevät vointiani. Sanon aina, että se on huono. Olen yhä ilman paitaa, enkä näytä kovin hyvältä. Yritän yhdellä kädellä myös vetää housujani ylemmäksi, mutta edessä on letku. Soitan kelloa, pyydän paidan ja kysyn, onko minulla katetri ja kuinka pitkään se vielä olisi siellä. Huomiseen. Lepäile nyt vielä. Koskeeko? Laitetaanko kipupiikkiä? Laitetaan vaan. Hoitaja auttaa paidan päälleni ja kertoo, etten saa tehdä kiertoliikkeitä enkä kumartua. Oksennus nousee kurkkuun ja päästä heittää jälleen. Hoitaja katsoo myötätuntoisesti ja lähtee. Olkapäät alkavat lämmetä.

En tiedä monennenko kipupiikin jälkeen minua alkaa tosissaan kutittaa. Otan happiviikset pois ja hinkkaan nenääni koko ajan. Muistan tunteen edellisestä leikkauksesta. Sitä hillitöntä kutinaa en unohda koskaan. Uusia kutituksia nousi jatkuvasti pieninä pisteinä ensin nenälle, sitten ympäri kasvoja. Silloin yksitoista vuotta sitten hankasin kasvoni vereslihalle, ennen kuin hoitaja puuttui asiaan jollakin estolääkityksellä. Nyt sellaisesta ei estolääkkeestä ei edes puhuta, vaan saan seuraavalla kerralla kipulääkettä suun kautta, Panacodia tai Tramalia, jotka vatsalaukussa muuttuvat morfiiniksi. Pian koko vartaloni läpi kulkee uusi pahoinvoinnin humahdus. Pyörryttää. Tungen happiviikset nenääni ja yritän nukkua. Rintani päällä on koko ajan pahvinen kaarimalja. Tekee mieli kääntyä kyljelleen, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Huonetoverini nostetaan jo ylös ja talutetaan vessaan.

Perhe käy jossakin välissä katsomassa teinixiä lukuun ottamatta. Se on tyttöystävänsä luona. Isäntä seisoo sängyn vierellä, lapset yrittävät mahtua tappelematta samalle tuolille, mutta se on vaikeaa. Minunkin on vaikea päättää, missä asennossa haluaisin olla. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta se on vieläkin toivotonta. Tytär katsoo minua ja sanoo, ettei tahdo koskaan leikkaukseen. Kysyn, onko tukkani ihan pystyssä. Se hymyilee vaivautuneesti ja sanoo, että no... on se. Yritän painella hiuksiani alemmaksi, mutta huono olo voittaa ja pakottaa pään tyynyyn. Ne naureskelevat happiviiksilleni. Ihan kuin amerikkalaisista elokuvista, ne sanovat. Huonetoverini tyrskähtää ja voihkaisee heti perään.

Kun perhe lähtee, avaan kännykkäni hetkeksi ja tarkistan viestit. Kämmensyrjässä ei ole vieläkään tuntoa. Yritän muistaakseni vastata ja suljen puhelimen äkkiä. Toivon, ettei kukaan potilas kärsinyt nopeasta kontaktistani ulkomaailmaan. Potilaspuhelinkin soi pari kertaa. Luurin nostaminen on tavattoman työlästä. Anopin mielestä kuulostan kamalan pirteältä. Se tuntuu jostakin syystä kummalliselta. Ehkä olisikin pitänyt mennä radioon töihin.

Huonetoverini katsoo vuoroin televisiota, vuoroin kuorsaa. Minäkin herään hetkittäin omiin korahduksiini ja tuntemuksiini. Käteen alkaa tunto vähitellen palata, mutta rintalastaa alkaa vuorostaan vaivata. Ihan kuin olisin ollut kuntosalilla. Meiltä menee ohi monta ohjelmaa. Kaukosäädin on rikki eikä meistä kumpikaan voi nousta laittamaan televisiota kiinni. Potilastoverini hoitaja tulee huoneeseen ja pyydän sitä sammuttamaan television. Hoitaja näyttää pöyristyneeltä ja sulkee television tuhahtaen. Ei ilmeisesti kuulunut toimenkuvaan. Käännän vihdoin kylkeä. Se on tuskallista, mutta kannattaa.

Hoitajat vaihtuvat yökköihin. Saan mehua ja kerron huonosta olostani jälleen kerran.
- Mitä? Onko sinulla ollut huono olo koko päivän? Miksi et ole sanonut mitään?
Hymähdän.
- Olen minä siitä sanonut monta kertaa.
- Ai, no sitten olen pahoillani. Siihenhän on lääkettä. Tuon heti.
Käyn yöhoitajien kanssa läpi lääkeongelmani. En ole koskaan sietänyt kolmiolääkkeitä. Edellisen selkäkivun yhteydessä kävin läpi ne kaikki, eikä sellaista lääkettä löytynytkään, joka ei olisi aiheuttanut oksettavaa oloa. Minusta ei tulisi narkkia tekemälläkään. Rukoilen Buranaa. Toinen yökkö tarjoaa Panadolia. Sanon, että se on vauvojen lääkettä eikä auta edes päänsärkyyn. Ne tuovat kuitenkin Panacodia ja sanovat, että pitää pyytää pahoinvointilääkettä heti jos siltä tuntuu. Minusta tuntuisi siltä koko ajan, mutta odotan pitkälle yöhön, ennen kuin ratkean. Joudun kääntymään ensin selälleni ja sitten toiselle kyljelleni ylettääkseni soittokelloon tekemättä kiertoliikettä. Koko touhuun menee varmasti varttitunti. On vaikea kuvitella pääsevänsä seuraavana päivänä kotiin.

Sairaalakertomus 2

2008-08-24T13:30:00.013+03:00

Aamulla yöhoitaja tulee herättämään kymmentä vaille kuusi. Herään harvinaisen pirteänä, vaikken ole nukkunut edes kolmea tuntia. Kesken unieni olin havahtunut ja yhtäkkiä muistanut, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos makaan vatsallani. Olin aamuyöllä jopa kokeillut maata mahallani ja asetellut kättäni siten, miten se parhaiten voisi leikkauksen ajan olla. Toivon, että muistan kertoa asiani leikkaussalissa. Nousen ylös ja kipitän suihkuun. Osastolla on vain yksi suihkuhuone ja sen yhteydessä osaston ainoat kaksi wc-koppia. Käyn pissalla ja mietin, pitäisikö yrittää tehdä jotain muutakin. Olisi noloa, jos suoli tyhjenisi kesken leikkauksen. Istun aikani ja mitään ei tapahdu. Söinhän edellisenä päivänä todella vähän.

Suihkuhuoneen lattia on rosoista betonia. Se on erotettu wc-kopeista valkoisella suihkuverholla. Seinällä on pieni kaappi, jossa on naisten sairaalavaatteita ja kaapin vieressä pyykkikori, jonne heitän pyjamani. Pyyhkeitä on kärryn päällä ja lattialla pitkä rivi erilaisia ja erikokoisia kumisaappaita. Ikkuna on raollaan ja seinällä kiipeilee eksynyt mehiläinen. Ikkunalaudalla on pullo hyönteismyrkkyä. Suihkutilassa on muovinen mintunvihreä käsinojallinen tuoli, jonka istuimen keskellä on iso reikä. Siirrän sen pois tieltä ja käännän suihkun päälle. Muistelen ensimmäisen leikkaukseni aamutoimia joskus 17 vuotta sitten. Ensin annettiin peräruiske ja istuttiin pöntöllä niin kauan että tapahtui. Sitten ajeltiin karvat leikkausalueelta ja lopulta vartalo sekä hiukset pestiin desinfioivalla aineella, jolloin tukkani jäykistyi kauhusta niille sijoilleen ja alkoi rapista kuin pystyyn kuollut heinikko. Siitä se ei ole toipunut vielä tänäkään päivänä. Nyt sanottiin vain, että käy suihkussa ja pese hiukset jos ne ovat likaiset. Eivät ne olleet, mutta pesen silti. Sairaalan hajuton shampoo ja saippua -tuotesarja on saanut seurakseen hiustenhoitoaineen. Läträän sitä kourallisen päähäni ja jätän vaikuttamaan hetkeksi. Ajelen sillä aikaa karvat sääristä ja kainaloista. Ajattelen, etten kykene tekemään sitä kuitenkaan moneen päivään tai että minusta tulee ainakin sievempi ruumis. Sitten muistan, että karvat kasvavat vielä kuoleman jälkeenkin. Huuhtelen hoitoaineen ja pesen leikkausalueen vielä kerran saippualla. Alan katua, etten ollut yrittänyt istua vessassa pidempään ja lähden pelkkä pyyhe ympärilläni yrittämään pöntölle vielä vähän. Saan pissattua lirauksen. Sitten menee hermot. Menen takaisin suihkuun, vaihdan pyyhkeen ja kuivaan sillä itseni. Puen päälleni minulle tarkoitetut vaatteet; mintunvihreät pitkät pyjaman housut, löpöttävät sairaalasukat ja valkoisen avopaidan. Solmin sen narut niskani taakse, laitan läpyttimet jalkaani ja kietaisen aamutakin ylleni. Tiedän liiankin hyvin, etten enää saa nousta sängystäni ylös kun siihen nyt menen.

Hoitaja kiikuttaa yöpöydälleni diapamin kuin suuren aarteen ja kysyy jännittääkö kamalasti. Olen jo periksi antanut, joten en tunne mitään. Turtana nakkaan napin suuhuni ja jään odottamaan autuasta olotilaa. Hetken päästä tunnen vain valtavaa väsymystä ja haukottelen makeasti. Ennen kahdeksaa hoitajat lähtevät kärräämään minua sänkyineni leikkaussaliin, jossa tumma ja nuori anestesialääkärimies ja pari naishoitajaa jo odottavat. Minut siirretään leikkauspöydälle saman tien. Katselen seinien kaakeleita, ympärilläni piipattavia valvontalaitteita ja salin nurkassa ikkunan vieressä kököttävää hökötystä (s.5, alin kuva oikealla). Samalla kun molempiin kämmenselkiini aletaan työntää neuloja, toistan vielä mitä olin edellisenä iltana huoneessa kertonut toiselle nukutuslääkärille aiemmista leikkauskokemuksistani. Nuori mies kuuntelee kärsivällisesti, vaikka selvästi ajattelee, että tuolta pälättäjältä pitää saada taju kankaalle ja vähän äkkiä. Lisään kuitenkin vielä ihan selväjärkisesti, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos sitä kohdellaan huonosti. Neuvon vielä, ettei sitä saa nostaa liian korkealle. On kuulemma hyvä, että kerroin. Sen jälkeen anestesialääkäri sanoo, että kohta alkaa nukuttaa. Olin yöllä luvannut itselleni, että ajattelen viimeisenä lapsiani, vaikka käskisivät laskemaan kymmenestä alaspäin, mutta en sitten ehdikään ajatella mitään.

Sairaalakertomus 1

2008-08-22T18:16:00.011+03:00

Töölön sairaala on vanha. Siitä tulee mieleen sotaelokuvien sairaalakohtaukset; miehet kääreissään sairaalavuoteissaan, jalat kipseissä, päät paketeissa ja hoitajat hilkat päissänsä hääräämässä haavoittuneiden potilaitten ympärillä ripset maskarasta painavina. Nyt takapihan ovesta tulee jonossa tupakalla käyneitä miespotilaita pyörätuoleillaan rollaattorimiehen pitäessä ovea auki sätkä suupielessään. Sairaanhoitajia ei näy.

Neuvonnassa röhnöttää tuolillaan nuori mies jalat pöydällä. Sitä huvittaa, kun esittelen itseni ja kerron asiani. Se neuvoo vinosti hymyillen tien laboratorioon. Perillä tunnen olevani kellarikerroksessa. Siellä otetaan verikokeet ja sydänfilmit kuin liukuhihnalla. Ennen osastolle pääsyä napakka röntgenkuvaaja napsaa selästäni pari kuvaa ääriasennoissa ja siirtyy näppärästi ottamaan vielä tietokonetomografian nikamieni vikapaikoista. Niin kuin olisin hiukkaskiihdyttimessä käynyt. Röntgenosaston kello lienee saanut aimo annoksen säteilyä. Se käy vartissa liki kolme tuntia.

Osaston ovi aukeaa napista. Sisäpuolella on käsien desinfiointiin tarkoitettu pussukka ja kädet kehotetaan käsittelemään aineella mennen tullen. Jokaisen huoneen ovien pielissä on samanlaiset pussukat. Osastolla on kuumaa ja kosteaa. Ilmastointia ei ole. Käytävän (museoidut?) ikkunat ovat auki ja sisällä surisee kärpänen. Lattialla ryömii jokin kuoriainen ja rusennan sen kengälläni. Verenpaineeni mitataan ja se on järkyttävän korkea. Hoitaja sanoo, että se johtuu jännityksestä. Saan sairaalan pyjaman päälleni. Värini on roosa. Pienille naisille punaista, keskikokoisille mintunvihreää, isommille ruskeaa. Sairaalassa XL on nimittäin XL. Omat vaatteeni viedään pukupussissa pois. Huoneissa ei ole kaappeja, mutta pieni laatikosto omille tavaroille. Käsilaukkuni mahtuu sinne tunkemalla. Jätän suljetun kännykkäni pöydälleni. Sillä saan soitella ja lähettää viestejä vähän matkan päässä olevasta tv-huoneesta. Osastolla tehdään selkäleikkausten lisäksi myös aivoleikkauksia ja kännykät saattavat näin ollen olla häiriöksi valvonta- ja hengityslaitteille.

Kello on iltapäivällä kolmen paikkeilla. Olen syönyt vain aamupalan ja nälkä on kova. En uskalla liikahtaa huoneesta mihinkään, sillä sekä lääkäri että anestesialääkäri ovat luvanneet tulla tapaamaan minua sekä huonetoveriani ennen aamuista leikkausta. Toiselta huonetoveriltani leikataan niskasta puristukseen jääneet hermot ja toiselta potilaalta niska on jo samasta syystä leikattu. Sen pää ei käänny ja niskassa on niittejä. Ihan kuin vetoketju.

Ruoka tulee kello neljä. Se on jauhelihakeittoa ja maistuu hyvältä. Nälkä jää kalvamaan vielä. Otan vettä hanasta. Se on ruskeaa ja lämmintä. Käyn kanttiinissa ostamassa kahdella kympillä pullovettä ja lehtiä. Asetun sängylleni katselemaan televisiota, joka on kauimpana minusta. En näe tekstiä kunnolla, mutta olen tyytyväinen paikkaani oven vieressä. Ilma vaihtuu siinä parhaiten, mutta minun on silti jumalattoman kuuma. Ikkunan vieressä makaava nainen epäilee, että minua vaivaa jo mummokuume. Olen samaa mieltä.

Osastolla ei näy muita naisia kuin me kolme, minä ja kaksi noin kuusikymppistä rouvaa. Jossain on kuulemma näkynyt joku muukin naispotilas. Kaikki muut ovat erittäin huonokuntoisia miehiä. Niitä syötetään, jos ovat tajuissaan ja ruoka valuu pitkin leukaa. Muutoin ne makaavat sängyillään ja kuorsaavat.

Illalla tulee vielä yksi leipäpala ja kupillinen haaleaa kahvia. Keskustelun aiheet huonetovereiden kanssa eivät lopu. Kaikilla on koiria ja kipukin yhdistää. Edessä oleva leikkaus jännittää meitä kahta. Nukutus jännittää enemmän kuin leikkaus. Pelkään etten herää. Niin pelkää se toinenkin. Nukutuslääkäri tulee huoneeseen illalla noin puoli kymmenen aikaan. Kerron kaiken mikä minussa mättää. Minut on leikattu jo neljä kertaa; kerran nukutuksessa, kerran spinaalipuudutuksessa ja kaksi kertaa epiduraalipuudutuksella. Nukutuksessa ja spinaalipuudutuksessa verenpaineeni romahtaa, hereillä voin pahoin ja oksentelen. Kerron lääkärille myös yöllisistä paniikkikohtauksistani, hengenahdistuksistani ja sydämentykytyksistäni. Se kirjoittaa kaiken ylös. Myös lääkäri käy, mutta hän ei ole sama joka leikkaa. Yritän silti udella mahdollisimman paljon. Lääkäri kertoo että kaksi nikamaani laitetaan ruuveilla ja tangolla samaan linjaan, jossa ne nyt eivät siis ole. Tangon ympärille laitetaan lisäksi luusiirrettä. Lääkäri ei tiedä kuinka kauan leikkaus kestää eikä ole varma siitäkään, mitä minulle todella tehdään. Sen näkee kuulemma vasta sitten, kun selkä avataan ja katsotaan sisälle. Ei lääkäri tiedä sitäkään, onko leikkauksesta apua, ja väittää vielä, ettei lonkan bursani tulehdus ainakaan tällä leikkauksella parane.

Muiden jo nukkuessa kirjoitan yöllä henkisen testamenttini läheisilleni. Kirjeessä kerron vain hyviä asioita lapsistani. Tiedän että olen lievästi hysteerinen, ja uskon häpeäväni kirjoituksiani sitten kun minut kärrätään leikkauksen jälkeen osastolle takaisin. Joku yökkö käy sulkemassa huoneen oven ja tulee niin pimeää, etten näe enää kirjoittaa. Laitan päiväkirjani ja kynäni pois. Yritän nukkua. Ambulansseja tulee ja menee. Koneet piippaavat viereisissä huoneissa. Hoitajia kutsutaan. Muistan vielä pari asiaa mitä pitää viime töikseen sanoa ja lisään ne pimeässä kirjeeseeni. Kello lähestyy kolmea. En välitä siitä, etten saa unta. Tiedän nukkuvani koko seuraavan päivän kuitenkin. Yöhoitajat räjähtävät aika ajoin nauruun. Niiden kälätys herättäisi kuolleetkin. Ehkä se on hyvä asia.

Jatkuu...

Tapaamisiin

2008-08-17T12:41:00.005+03:00

Nyt lähden. Jännittää enemmän kuin koskaan. Terveisiä kaikille lukijoilleni. Kiitos myös sähköposteistanne ja tekstiviesteistänne. Olette ihania.

Jos pupu tulee pöksyyn

2008-08-16T11:29:00.020+03:00

Olen tottunut kipuiluun. Möykky alaselässäni on jo osa minua ja bursaani polttelee kotoisasti joka päivä. Nikaman väärä asento aiheuttaa ärsytystä limapussissa. Koko lonkka on kosketusarka ja tulehtunut, eivätkä mitkään kortisonipiikit siihen ole koskaan auttaneet. Kipu alaselästä säteilee kantapäähän asti ja viime aikoina myös päkiästä on kadonnut tuokioiksi tunto kokonaan. Muutaman kerran koko oikea jalkani on ollut kananlihalla useita tunteja. Se on outoa.

Olen kiinnittänyt vihdoin huomiota siihen kaikkeen, miten välttelen tekemästä määrättyjä asioita, jotta elämä olisi helpompaa - ja sitten kun se on, en niinä päivinä koe ansaitsevani leikkausta tai pidän kuudesta kahdeksaan tunnin nukutusta liian suurena riskinä siihen verrattuna mitä sillä saan. Enhän voi tietää mitä siitä seuraa. Keuhkoveritulppa vai korjattu selkä? Mahdollisuuksia on kuoleman ja tervehtyneen selän välillä vaikka kuinka paljon. Minä en haluaisi muuta kuin kivut pois ja mahdollisuuden tehdä sitä kaikkea mistä olen nyt joutunut luopumaan. Selkänihän liikkuu ja taipuu kuten ennenkin, kunhan se saa hetken aikaa istumisen tai makaamisen jälkeen vertyä. Kipu taustalla ei tosin unohdu hetkeksikään. Kuinka paljon ihmisen oletetaan kestävän kipua ennen kuin hän on ansainnut mahdollisuuden käyttää valtion vähiä terveydenhuollon resursseja? Siellä on taatusti joku pitkään jonottanut ihmispolo, jota kipu jäytää enemmän ja joka ansaitsisi tämän leikkauksen ennen minua.

Lueskelin netistä erilaisia kokemuksia vastaavista leikkauksista ja monille saman kokeneille oli jäänyt hermostollisia vaivoja, erilaisia fyysisiä vikoja tai leikkauksessa oli ilmennyt kaikenlaisia inhottavia komplikaatioita. Vain yksi ainoa vastaavan läpikäynyt onnellinen kirmasi vuoden päästä operaatiosta täyttä päätä vailla minkäänlaisia kipuja kuin uusi ihminen. Joku väitti lääkärien tyystin tyrineen koko operaation. Jollakin tavalla epäonnistuneita tuntuivat siis olevan useimmat toimenpiteet, mutta kaikkein pahimmin pieleen menneet leikkaukset jäävät salaisuuksiksi, sillä vainajat eivät hirveästi netissä pyöri. Miten siis voin kirkkain silmin sanoa, että haluan leikkaukseen? En haluaisi joutua katumaan. Kuinka paljon kipua ja liikerajoituksia olen loppuelämäni ajan valmis sietämään? Lähdinköhän tähän liian kevyellä mielellä? Millä ylipäätään voi mitata sietokykynsä riittävyyden? Olen aina olettanut että kipukynnykseni on korkea. Mistä voin tietää mikä on korkea ja mikä matala? Voisiko olla, että joku toinen olisi ollut ehkä sairaslomalla koko tämän ajan näillä kivuilla? Onko hän silloin vakavammin otettava leikkauspotilasehdokas? Mistä minä tiedän olenko ollut sitkeä vai helvetin tyhmä? Mistä minä tiedän sitäkään, milloin minuun sattuu tarpeeksi? Entä mikä on yleisesti ottaen tarpeeksi? Riittääkö se, että joinain päivinä ei pysty töiden jälkeen tekemään mitään? Vai pitäisikö olla pystymättä tekemään töitä? Entä kun kesälomalla selkään sattuu enemmän kuin töissä ollessa? Mitä järkeä silloin olisi edes olla sairaslomalla, jos olisi kotona kipeämpi kuin töissä ollessa? Onko selkäni niin tottunut seisomatyöhön, että jos lomillani en seiso yhtä mittaa 7,5 tuntia päivässä, niin voi kauhea sentään, herkkä selkäni suuttuu ja silloin sattuu.

Kaiken tämän lisäksi unohdan autuaasti, että olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena koko ajan. Olen kokeillut olla silloin tällöin päivän ilman, eikä siitä ole tullut mitään. Jo puolelta päivin olen ollut rapisuttamassa lääkeliuskasta kapselia kolotukseen. Nyt olen jo unohtanut miltä se tuntui, kun mistään ei tule mitään. Olisi pitänyt muistuttaa itseään vielä kerran ennen leikkausta, mutta tämä kutsu tuli niin äkkiä ja työtkin piti saada tehtyä.

Olen saanut tätä operaatiota varten informaatiota hyvin vähän jos ollenkaan. En tiedä edes kuinka pitkään olen sairaalassa, en tiedä kuinka pitkä on minimisairaslomaloma, en tiedä todellisia riskejä eikä minulle ole luvattu ihmeparantumistakaan. Jouduin tekemään päätökseni käytännössä ihan yksin. Näissä tapauksissahan vain suositellaan leikkausta ennen jalan halvaantumista, jos potilas sitä haluaa - tai sitten odotellaan niin kauan kunnes nikama nyrjähtää ja koipi halvaantuu, mitä ei välttämättä tapahdu lainkaan. Mutta kipu on. Se vain pysyy ja pahenee, tulee ja menee, mutta ei koskaan katoa. Ja ikinä selkä ei näissä tapauksissa itsekseen parane.

Niinpä kirjaan nyt ylös muistutukseksi itselleni ikäviä asioita siltä varalta, jos huomenna sunnuntaina iskeekin pelonsekainen katumus ja outo olettamus siitä, että kyllä mä näinkin pärjään, kun olen pärjännyt tähänkin asti. Ongelmahan on vain siinä, että minä useimmin haluaisin tehdä asioita. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen luonteeltani tekijä, enkä mikään korkea-arvoinen hypistelijä. Eli:

- olet syönyt erilaisia tulehdus- ja kipulääkkeitä yhtäjaksoisesti vuoden ja kolme kuukautta
- koirien ruokakuppien nostelu lattialta aamuin ja illoin on olevinaan sinulle haaste.
- nouset sohvalta jo 43-vuotiaana ylös kuin vanhus. Vasta muutaman minuutin kuluttua selkäsi oikenee.
- et voi siivota niin usein kuin pitäisi. Koko talo, sen lattiat, nurkat, sängyt ja sohvat ehtivät täyttyä koirankarvoista, pölystä ja hiekasta ennen seuraavaa kertaa, kun jaksat taas koota itsesi ja kestää kipua siivoamisen verran. Joka kerta edessä on useita tunteja kestävä urakka (jota juuri nytkin välttelet viimeiseen asti).
- koska et halua yllyttää kipua, monet tavarat lojuvat joskus useita päiviä lattialla. (Niitä neljää muuta samassa talossa asuvaa henkilöä lattialla lojuvat sukat, lehdet ja mainospaperit, Mäkkärin hännänheiluttamisen takia pöydältä pudonneet pudonneet kynät, mukit, kaukosäätimet ja sen sellaiset eivät näytä häiritsevän lainkaan. Itse asiassa talosi asukkaita ei häiritse mikään muu kuin se, että niitä huomautellaan tekemättömistä asioista. Et ole luonteeltasi jäkättäjä. Vihaat jäkättämistä, mutta valitettavasti elämä perheissä on vuorovaikutteista. Monet äidit jäkättävät hyvästä syystä, ovat topakoita ja hallitsevat kotinsa. Sinä et, koska et paitsi itse kestä jäkättämistä, et myöskään kestä sitä, että sinua aletaan jäkättämisen takia inhota. Vihaat niitä vihamielisiä tiuskaisuja, haistatteluja, ää-äää-narinoita, joita kuulet joka päivä kun pyydät jotakuta tekemään jotakin. Et halua etkä kestä kuulla enää kertaakaan pidä ny saatana jo se turpas kiinni- komentoa(muista että kaikesta ällötyksestäsi huolimatta liikutuit juuri omista sanoistasi kyyneliin). Talossasi on siis niin paljon tekemättömiä töitä aina vessanpöntön vaihtamisesta lähtien, että jäkättämisesi ja sen aiheuttama vastarinta olisi joka tapauksessa jatkuvaa. Parempi siis kuin et aloitakaan. Olisit muuten vaihtanut sen vuosikausia sitten äitienpäivälahjaksi pyytämäsi vessanpöntönkin jo itse, jos olisi selältäsi pystynyt. Tiedän että olisit.)
- et voi kävellä kunnollisia lenkkejä koirien kanssa. Itse asiassa järkevä ihminen ei tuossa tilassa edes yrittäisi.
- et ole haravoinut yli vuoteen vaikka haluaisit.
- et voi maalata.
- et voi tanssia.
- puutarhasi on hirveä. Villiintynyt puutarha on kaunis, mutta sinun takapihasi on kitukasvuinen. Parhaillaan pajuamppeleissa roikkuu kaksi täysin kuollutta kukkasta, koska kastelu ei ole liiemmin kiinnostanut. Pyysit kyllä erästä samassa talossa asuvaa neitihenkilöä huolehtimaan pation kukkasista, mutta kun mitään ei tapahdu, niin mitään ei tapahdu. Et voi mennä väkisin työntämään kastelukannua käteen ja sanomaan että ota kannusi ja kastele. Sehän olisi sama kuin kastelisit itse.
- pihalla on muitakin töitä, joita et ole tehnyt yli vuoteen. Myrskyjen katkomat oksat makaavat pitkin maita ja risut ovat peittäneet monelta osin aluskasvillisuuden. Et nähnyt niiden alta yhtään sinivuokkoa tänä keväänä.

Yksi iso myrskyn murjoma raita makaa polun päällä siten, että joudut kumartumaan sen alitse päästäksesi koirien kanssa eteenpäin. Lisäksi polun varren heinikko on kasvanut varsinaiseksi punkkipöheiköksi. Myös tontin rajalla oleva riukuaita on kaatunut ja alkanut lahota. Lisäksi etupihan oja on kasvanut umpeen pujoista, kortteesta ja ranta-alpirykelmistä. Talven tulvia ajatellen siitä ei taas hyvää seuraa. Olet muutenkin kurkkuasi myöten täynnä niitä naapureita, joiden päivät kuluvat juuri tuon kyseisen ojan vedenpinnan nousua mittaillen.

- varastoon on kertynyt rikkoutuneita kodinkoneita, jotka olisi pitänyt raijata kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen aikoja sitten - muun muassa keskellä ulkovarastoa töröttää rikkoutunut pakastin. Näin ollen sieltä ei pääse sisään tai ulos kuin pienestä kolosesta, josta juuri eilen tungit vastapestyjä mattoja varaston ylähyllylle. Sen jälkeen makasit sohvalla itku kurkussa vähän aikaa. Kiertoliikkeet ovat selällesi kaikkein pahimpia. Takapihan katoksen alle on myös kertynyt monenlaista roinaa, esimerkiksi puhkiruostuneita grillejä, pilalle menneitä mattoja, kukkapurkkeja, huonekaluja yms. joita et yksinäsi ole saanut kannettua vintille tai roskikseen.

- sukusi vanha mökki on romahtamaisillaan. Höskä pitäisi purkaa ja tilalle rakentaa uusi. Se boheemiporukka ei kyllä pysty yhtään mihinkään ja sinäkään et nyt kykene edes ajattelemaan koko asiaa. Mutta saari on sinulle tärkeä. Tekisit sen eteen mitä vain jos voisit, mutta ethän pysty edes polttopuita hakkaamaan, saati sitten pitämään sitä katastrofia yksinäsi pystyssä. Sinne se lahoaa, eikä kukaan välitä ja ainoa joka välittää ei pysty.

_______________________________________________________________

Tämä oli loistoidea. Olen jo ihan valmis siihen leikkaukseen. Näinhän ei selvästikään voi jatkua...

No nyt se tuli

2008-08-13T18:58:00.009+03:00

Nääs kutsu. Just sain tietää, että selkäleikkaukseni on ensi maanantaina. Sunnuntaina menen jo Töölöön pötköttämään. No eipä just kiire tullutkaan. Parissa päivässä on laskettava koko porukan tienestit, palkattava pari extratyöntekijää lisää, tehtävä loppukuun työvuorot uusiksi ja ensi kuukin kokonaan, puhumattakaan niistä tekemättömistä käytännön töistä siellä puljun puolella, jotka pitää ajatella kenties kuusikin viikkoa etukäteen.

Leikkaukseen aihetta?

Niin että päivitystahti sen kun paranee. Ehkä jopa loppuu! Mistä näistä tietää. No eikä lopu. Kaikki menee ihan hyvin. Ihan helvetin hyvin. Morjens.

Ihme touhua

2008-08-12T18:19:00.004+03:00

Puckia pisti ampiainen alahuuleen - olipahan muuten näköinen. Harvinaisen hapannaamainen otus. Ja heti kohta lahkeestani pujahti sisään kusiainen, joka puolestaan tietenkin kusaisi jalkoväliini. Pimpan poskea polttaa vietävästi. Jotakin sentään. No, ei siinä mitään. Vaihdoin verkkarit shortseihin ja lähdin koirien kanssa pihalle. Jätkät veti mut oikopäätä nokkospuskaan, niin että jalkojakin polttelee. Mikäs täsä on ollesa. Kesääkin vielä jäljellä.

No helvetti

2008-08-11T20:43:00.003+03:00

Aamulla kärähti kuivauskaappi ja nyt pamahti ompelukone. Ehkä tänään ei kannata koskea koneisiin tämän enempää.

Ääääääääää!

2008-08-06T20:40:00.005+03:00

Nyt meinaa hermo mennä. Olen löytänyt lattialta pari punkkia, sängystä löysin myös yhden nymfin... ja koiristakin olen niitä kuvotuksia pitkin kesää pinseteillä irti kierrellyt. Onhan se melko tyydyttävä tunne, kun verenimijän leuat vihdoin antavat periksi ja pääsen nitistämään kunkin punkin hengiltä. Lopuksi huuhdon ne vessanpöntöstä alas. Hei hei. Tänään ulkoa tullessa ja siinä Jeevesiä kaikessa rauhassa katsellessa jokin häikkäsi vasenta puolta päästäni. Hosuin siinä aikani ja lopulta jostakin hiuspehkoni perukoilta käsivarrelleni pöllähti hirvikärpänen. Oliolla oli sentään vielä siivet selässään. En ehtinyt tappaa sitä, kun se lensi jonnekin lymyilemään, helvetti sentään. Olen kontannut nyt lippis päässä olohuoneessa viimeisen tunnin ajan. Hulluksi tässä tulee. Kutittaakin joka paikasta. Tulisipa talvi ja peittäisi lumeen kaikki saatanan taudinkantajat, verenimijät ja munanlaskijat.

Loma loppui

2008-08-04T19:40:00.003+03:00

No niin. Lähdin aamulla töihin ihan hyvillä mielin, mutta tulin huonolla takaisin. Tätä tämä kai sitten on seuraavaan lomaan asti.

Katkeruus on kuollut, eläköön häpeä!

2008-08-01T19:32:00.006+03:00

Jumankauta, sisällä on lämmintä 27,5. Ei auttanut tähän hikiseen olotilaan auringonpimennys, ei ukonilma. Kaikesta huolimatta aloin tonkia jälleen kerran kaappejani ja repiä ikivanhoja papereitani ja uusimpia tulosteitanikin - löysin samalla aimo kasan viimekertaiselta siivousvimmalta säästyneitä juttuja ja kässäreitäkin, joiden ei enää pitänyt edes olla olemassa. Nyt tuhosin myös niihin liittyvät vanhat levykkeet. Laitoin disketit (siksi kai niitä kutsuttiin) kuuman valuvan vesihanan alle ja lorautin hetken mielijohteesta päälle vielä mäntysuopaakin. Sitten taittelin levykkeet hajalle ja rutistin ne roskikseen.

Tämä puhdistautuminen johtuu tietenkin joskus tulevaisuudessa tapahtuvasta selkäleikkauksestani. Operaatio voi tapahtua piankin, mikäli jononhoitajalta saamaani kirjeeseen on luottaminen. As if. No, luonnollisesti pelkään kupsahtavani siihen leikkauspöydälle, enkä halua jättää jälkeeni niitä kaikkia typeryyksiä, haikailuja ja salaisuuksia, joita minulla on joskus ollut. Miten ihminen on voinutkin olla niin sekaisin. Ihastuminen on sairasta. Onneksi olen parantunut siitä kauan sitten. Ei ikinä enää...

Jostakin syystä olin siis säästänyt joitakin kahdeksan vuoden takaisia riipiviä ja sielua myllertäviä tekstejäkin. Olin piilottanut ne hyllypaperin alle. Niitä lukiessani kärsin ja häpesin. Kasvoin taas ihmisenä jonkin verran. Kahdeksan vuoden päästä varmastikin (jos olen hengissä siis), kärsin ja häpeän tätä ihmistä, joka nyt olen. Ja kasvan ehkä hieman. Vähiten häpeää aiheuttaisi se, ettei koskaan julkaisisi mitään, ei tunnustaisi mitään, ei kirjoittelisi kirjeitä, ei sähköposteja, eikä varsin väittelisi yleisillä foorumeilla. Niinpä jatkossa kielletylle listalleni joutuvat ehdottomasti tunteita herättävät mielipidetekstit, etenkin lehtiin lähetetyt yleisönosastokirjoitukset. Ei ikinä enää ainuttakaan. No huhhuh. Pelastetaan maailma Saaran paatosvuodatukselta. Ei helvetti sellaista kestä kukaan.

Olin siis säästänyt myös kustantajilta saamiani vastauksia eräästä romaanikäsikirjoituksestani*. Nyt noita vastauksia lukiessani huomaan eläneeni nämä vuodet siinä, että se kässäri oli toivoton paska, eikä siinä ollut mitään miksi se olisi pitänyt hioa julkaisukuntoon. Mutta eihän se niin olutkaan. Ehkä kyse olikin sattumasta. Ehkä kyse oli järjestyksestä. Jos positiiviset palautteet olisivat tulleet ennen totaalista latistamista, olisinko silloin kestänyt negatiivisen kritiikin paremmin? Nimittäin muistan, etten enää uskonut mitään muuta, kuin sen minkä olin ensimmäisenä saanut.

Miksi ihmeessä annoin sellaiselle kustannustoimittajanaiselle niin suuren vallan määrätä omasta tulevaisuudestani? Miksi en uskonut itseeni tarpeeksi? En siis itsekään tiennyt mitä olin tekemässä. En tiennyt yhtään mitä halusin. Jos olisin, minua eivät olisi pidätelleet mitkään kustannusalan ihmiset. Loppujen lopuksi tässä kävi juuri niin kuin pitkin käydä. En minä olisi halunnut kirjailijaksi. Yleensä ihmiset aina haluavat jotakin ihmeellistä, mainetta ja kunniaa, loputonta hyväksytyksi tulemista. Mutta lopputulos on ihan toinen. Niin monia itsensä ampuneita kirjailijoita, päänsä uuniin työntäneitä naisia, järveen kävelleitä lahjakkuuksia on käynyt maan päällä kääntymässä. Eivätkä ne ole koskaan tyytyväisiä! Miksi elämä ei itsessään riitä? Näyttäkää minulle yksi onnellinen kirjailija niin minä näytän teille makuuhuoneeni kaapit ja keittiön komerot myös. Alun perinkin ironisoin käsikirjoituksessani juuri sitä hinkua ja vonkunaa, kun kaikki aina saatana haluavat kirjailijoiksi. Jos siis se käsikirjoitukseni olisi kirjaksi julkaistu, olisin silloin tullut kirjailijaksi ja menettänyt näin ollen uskottavuuteni juuri sillä hetkellä, kun kirja olisi tullut painosta ulos. Mikä paradoksi.

____________________________________________________________

*Xxx on kertomus kotiäidistä, jolla on pakkomielle kirjoittamisesta. Kirjan päähenkilö ironisoi päähänpinttymäänsä tulla suureksi kirjailijaksi, ja vaikka kyseessä on ”täysin fiktiivinen kertomus kirjailijaksi tulemisen vaikeudesta”, Saara X kärsii epäilemättä samasta taudista. Moni kärsii. Valitettavasti vain kirjailijaksi tuleminen on oikeasti vaikeaa, eikä siinä välttämättä auta, että kirjoittaa parisataasivuisen selvityksen intohimostaan.

Xxx on tyypillinen viihderomaani erikoiselta tuntuvaa kehyskertomusta lukuunottamatta. Kirjan minä tuntee syntyneensä kirjailijaksi. Avioelämä ja lastenhoitokin kärsivät kun äiti vain kirjoittaa, eikä kuitenkaan onnistu julkaisemaan mitään. Päähenkilö – olkoon hän vaikka Saara, tuskin menee kovasti pieleen – päättää etsiä apua luovan kirjoittamisen kurssilta.

Pieneen saareen suljetut kolmetoista kurssilaista opettajineen ovatkin oivaa materiaalia erilaisten ihmistyyppien esittelyyn. Saari on myös hyvä tapahtumapaikka romansseille, mustasukkaisuuskohtauksille ja salaperäiselle piileskelylle. Onnettomuuksiltakaan ei vältytä. Kurssin jälkeen Saara joutuu pohtimaan parisuhdettaan, huomaamaan ettei kirjailijaksi ryhtyminen vieläkään ole kovin helppoa ja paljastamaan kaikki kurssiin kuuluneet juonittelut. Tässä kirjassa. Totuus on vihdoin tullut julki!

Saara X:n tekstissä on joitakin hauskoja oivalluksia, itseironiaa riittää ja kotiäidin arjen kuvaukset ovat paikoin hilpeitä. Kielikin on melko elävää, verevää, mutta antaisin Saaralle saman neuvon kuin kirjoituskurssin opettaja.. Hienot sanat eivät tee tekstistä hyvää kirjallisuutta. Pitää olla jotain tajua siitä, miten niitä käytetään. (Ja ihan hyvä jos olisi jotain sanottavaakin…) Valitettavasti kirjoittajalla ei tunnu olevan juuri minkään näköistä käsitystä suomen kieliopista tai lauserakenteista. Sananvalinnatkin ovat täysin pielessä. Saara X:n pitäisi myös kuulla entisen äidinkielenopettajani mylvivän ”Rakastakaa pistettä!”

Kirjan päähenkilö toteaa lukukokemuksestaan (ensimmäisestä?) innostuneena että lukeminen kannattaa aina. Suosittelisin Saara X:llekin muutamia kymmeniä tuhansia sivuja hyvää kaunokirjallista tekstiä ennen kuin kirjoittaa seuraavan romaaninsa.

Ei myöskään ollut kovin hyvä idea, vaikka tyylikeinona joissain tapauksissa saattaisikin toimia, liittää Saaran novellia ja lehtiartikkelia osaksi kertomusta. Ne antoivat kuvan, että tässä todella ollaan pyrkimässä kirjailijaksi, mutta eivät tässä pyrkimyksessä ainakaan auttaneet. Olivat nimittäin huonoja.

Helsingissä 1.6.2000

Plaaplaaplaa.

Mutta käsikirjoitukseesi. Siinä on erikoinen aihe, kertojan pyrkimys saada julkaistuksi kirja. Vaikka aihepiiri on useimmille tuttu, en muista aikaisemmin lukeneeni siitä kirjoitettua tekstiä. (plaaplaaplaa)

Käsikirjoituksesi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, niin että luin sitä uteliaana, eikä vähiten sen vuoksi, että siinä käsitellyt asiat liittyvät työhön. Olet ikään kuin koonnut yhteen monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat tuttuja kirjoittajille. Varsinkin kirjoituskurssin aikana ongelmat kärjistyvät huippuunsa, kun päähenkilö raivostuu…

Käsikirjoituksesi kiinnostavista puolista voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tiedät ne itsekin, joten keskityn tässä vain kriittisiin huomautuksiin.

(Lisäksi plaaplaaplaata esim:

Muutamat sanat toistuvat tavallista useammin, kuten ihan, aina, koko, johdosta, vuoksi, kohtaan, mikä, minkä, pistää, äkisti, äkkiä.

Sanajärjestys on toisinaan saksalainen.

Sivulla 178 kertoja sanoo puolustelleensa itseään äitinä ja kirjailijana. Kirjailija-nimikettä käytetään kirjoja julkaisseesta. Ja muistaakseni jossain käsikirjoituksen alkupuolella puhutaan kirjasta, kun tarkoitetaan käsikirjoitusta.

Liuskalla 182 on puhe kettutyttöjen pukeutumisesta. Ainakin tv:ssä esiintyessään he ovat olleet asiallisesti ja siististi pukeutuneita.)

15.6.2000

ÖÖ

___________________________________________________________________________

Arvoisa kirjoittaja,

Olen tutustunut romaanikäsikirjoitukseenne XXX. Olette tavoittanut kotiäidin ja ”kuuluisan kirjailijan” NN:n kohtaamiseen kesäisellä kirjoittajakurssilla osuvia, kärjekkäitä ja humoristisia sävyjä. Pönäkän itsetietoinen ohjaaja ja kurssilainen löystyvine moraaleineen, kvasi-intellektuelli ja olevinaan naiivi perheenäiti kohtaavat haaveessa, kirjailijaksi tulemisen ja rakastumisen haaveessa. Näille ilmiöille Teillä on silmää.

Kerrontaa taittavat tulevaisuusjaksot ”Tapahtui vuonna 2100” jäävät jotenkin koleiksi aikalaisaineston rinnalla.

Käsikirjoituksenne on kerronnaltaan pitkitetty. Tämä tragikoominen tarina kirjoittamisvimman valtaamasta naisesta, joka vähättelee verevää elämää ympärillään ja kaipaa älyllisiä haasteita, on sisäiseltä volyymiltään pikemminkin pienoisromaani. Henkilössänne voi aavistaa suomalaisen kipeän kohdan, itsetunnon vajauksen, joka hakee hyvitystä, hyvitystä jostakin, jolle en osaa antaa nimeä ja jonka juuriin en yllä.

Kiitän lukukokemuksesta. Melkoinen tie Teillä olisi vielä edessä, jos…

Parhain terveisin

12.11. 2000

Ne ovat...

2008-07-31T13:34:00.005+03:00

keskuudessamme.

Lomaelämyksiä ja sydämentykytyksiä

2008-07-21T18:22:00.015+03:00

Sarjassamme "vanhempana 2000-luvulla" saa jälleen jatkoa. Kesälomajärjestelyt on pitänyt sopia siten kuin ne teinixin pirtaan parhaiten ovat käyneet, ja hänhän ei siis suostu liikkumaan mihinkään, ja jos me muut liikummekin, niin ihan omalla vastuulla. Eli kaveri pysyy "kotona" ja vanhempien tehtävänä on luoda kompromisseja, jotta toiset pääsevät edes kotipihaa ja Vitträskin rantaa pidemmälle.

Pienemmällä porukalla on päästy käymään Jyväskylässä ja Vilppulan mökilläkin oltiin riskillä yksi yö siten, että teinix ja tyttöystävä jäivät kaksistaan kotiin. Siinä sateen uhkaamalla iltanuotiolla Suomen koleassa suvi-illassa istuskellessa ja kesän ainoata tulisella sinapilla höystettyä makkaraa järsiessä mikään muu ei niin ota pattiin kuin se, että junnu ei vastaa puhelimeen koko päivänä, ja pistää sitten vielä kännykänkin kiinni, eivätkä tyttöystävällekään lähetyt tekstiviestit tuota tulosta. Sitä vaan pitäisi siinä olla luottavaisin mielin ja mutustaa makkaraansa huolta vailla sekä uskoa, että kotona kaikki on ok, sillä edes kerran vuodessa pitää nauttia kesäillasta tuhansien ahnaiden hyttysten inistessä korvaan ja tunkiessa imukärsäänsä vaatteidenkin läpi. Niin nälkäistä porukkaa harvoin näkee, ikään kuin olisimme olleet ainoat veriateriat saarella koko kesänä ja koko hyttysten suvun jatkuminen olisi ollut meistä kiinni. Ehkä olikin. Niille kelpasivat kaikki. Ainoastaan järveen sukeltamalla sai olla hetken rauhassa. Koiratkin olivat niin pahoilla paukamilla, että piti viedä ne hetkittäin mökkiin päiväunille. Vaikka vaikeaahan niiden on sisällä olla. Mac rakastaa vettä ja kahlaisi rantavesiä taukoamatta. Aluksi myös Puck ryntäsi Macin perässä järveen, mutta siellä vedessä vatsaansa myöten ollessaan vasta tajusi kastuneensa, ja hölmistynyt ilme ruttuisella naamallaan se sitten kahlasi rantakalliolle eikä enää toiste järveen mennyt. Istua nökötti kivennokassa rantavahtina ja yritti juoda järveä tyhjäksi, kun muut Mac mukaan lukien olivat uimassa.

Myös lähiseudulla ollaan lomailtu ja ajeltu matkapahoinvointisina ökyrikkaiden formulakuskien ja jääkiekkosankareiden renkien pystyttämien sähköaitojen reunustamia mutkaisia teitä meren rantaan. Päivä Porkkalassa oli tietenkin elämys. Meri tuoksui, koirat säntäilivät hihnoissaan sinne tänne, nilkat muljahtelivat, käärmeet pulikoivat rantavedessä ja venäläiset telttailivat kallioiden koloissa.

Mutta siihen teiniin. Tänään se päätti lähteä viimeiselle mopoajelulleen ennen viikon pituiselle maalivahtileirille lähtöään ja muutenkin, mikä se mopo nyt enää 16-vuotiaalle on, kun kevarinkin kuljettamiseen ikä riittäisi. Ollaan isännän kanssa keplottelemalla ja tekosyillä toisensa perään saatu pitkitettyä koko kesän teinixin autokouluun lähtöä, sillä kyllä se sydämestä riipaisee ajatuskin junnusta ja moottoripyörästä, vaikka prätkäjätkiä on ollut suku täynnä, isänsä mukaan lukien.

No, olin siis tässä, selailin blogeja ja lueskelin uutisia, kun kuulin ikkunan takaa hälytyssireenin äänen. Henki salpaantui hetsilleen, sydän tykytti kuin viimeistä päivää ja vatsalaukku kääntyi ympäri samantein, kun se sireeni hiljeni tuohon kotitien risteykseen. Olin jo ihan varma, että nyt se poika retkottaa tiedottomana verilammikossa. En tiedä mikä järki on aina ajatella pahinta. Ei kai mikään. Se vaan tulee ennen kuin ehtii ajatella yhtään mitään. Kauhu ja paniikki iskee niin kuin moukarilla lyötäisiin palleaan. Säntäsin tästä käsillä päätäni pidellen ensin keittiöön ja sitten takaisin. Sen jälkeen pyörin vähän aikaa aivan mieltä vailla, kunnes ymmärsin soittaa pojan kännykkään. Joo, täs mä olen. Postilaatikoilla. Poliisit otti kiinni.

Luojan kiitos!

Poika oli päästellyt jatkuvasti hokemastani aja varovasti-mantrastani huolimatta mopolla viidenkympin rajoitusalueella runsasta ylinopeutta, mikä ei tietenkään ole edes mopolla ajaen mahdollista. Mopedillahan saa Suomen lain mukaan päästellä 45 km/h. Ja jos sillä pääsee yli kuuttaviittä, niin kyseessä on moottoripyörä. Turha tässä on siis selitellä. Ei kai se enää mikään mopo ollutkaan, kun siitä oli ne kuristimet otettu pois mopon hyydyttyä aina ylämäkeen.

Jäimme junnun kanssa risteykseen odottelemaan, kun hyvä poliisi kävi kehä kolmosella asti mopoajelulla ja paha poliisi mittasi tutkalla, että paljonko kulkee. Toivottiin junnun kanssa, että moposta loppuisi bensa, mutta niin ei tietenkään käynyt, vaikka poliiseilla meni touhuihinsa ainakin puoli tuntia. Kävivät ehkä jossakin kaffella. Mittaustuloksen tultua ilmi, lähtivät sekä kortti junnulta että kilvet moposta. Kevytmoottoripyörällä kortitta ajosta ja ylinopeudesta tulleiden 84 euron sakkojen lisäksi isompi lasku tulee perästä uudelleenrekisteröinti- ja vakuutusmaksujen muodossa. Tämä silti lienee parasta, mitä pojalle on sattunut. Vaikka nämä nyt kohdalle sattuneet poliisit olivat viimekertaiseen reiluun ja mukavaan virkavaltaan verrattuna jäykkiä ja epäystävällisiä yrmyjä, jopa tarpeettoman töykeitä, ajokielto ja lykkäys kevarikortista tulivat mitä parhaimpaan saumaan. Loppuipahan se piikkikortin vinkuminen vähäksi aikaa.

Puolessa välissä lomaa

2008-07-18T21:03:00.006+03:00

Samalla tahdon nöyrimmin kiittää saamastani huomiosta ja toivon vielä joskus olevani tuon merkin arvoinen. Nythän tämä on aivan onneton blogi. Mahakin kasvaa, mansikoita ja herneitä on tullut vedettyä niin että napa paukkuu. Mutta asiaan: Koska merkki on jälleen ehtinyt kiitää läpi Blogistanian, annan sen seitsemälle briljantille blogarille, joka sen ansaitsee, mutta on harmikseen jäänyt ilman.

Kuka minä olen ja miksi?

2008-06-26T20:50:00.003+03:00

"Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa [blogeja] ja miksi" sanoi Viron europarlamentaarikko Marianne Mikko Helsingin Sanomissa eilen ja jatkaa: "Jotta blogimaailma pysyisi rehellisenä, pitäisi bloggaajien taustat ja motiivit olla paremmin selvillä.

Ihan oikeasti, ketä meikäläisenkin taustat ja motiivit kiinnostaa?

Miksi on tietenkin ydinkysymyksenä hyvinkin pohdinnan arvoinen. Siinähän on mukana myös eksistentialistista paatosta. Itse aionkin nyt vetäytyä loppukesäksi filosofisiin sfääreihin miettimään kuka minä oikein olen ja miksi, jotta voin sitten vastata, jos joku sitä minulta alkaa tivata.

Euroopan parlamentin sivuilla mietintöluonnos aiheesta

Espoonlahden luonnonsuojelualueella

2008-06-22T12:59:00.003+03:00

Eletään kovia aikoja

2008-06-20T12:33:00.006+03:00

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että tässä on viime viikkoina menty ihan hermojen äärirajoilla. Olen ollut siinä pisteessä, että pelkään kaikesta koko ajan pahinta. Ja syystäkin tavallaan. Nyt olen hakenut itsensä tajuttomaksi juoneen jätkän jo poliisin huostastakin. Ja kenen muun lapsi esimerkiksi pureskelee deodoranttipulloa niin lujaa, että saa siihen reiän ja dödöt silmilleen? Onko normaalia? En olekaan aiemmin älynnyt kyttäillä dödöpulloja sillä silmällä.

Aamuisin tuntuu niin kuin olisi hampaillaan koko yön kiviä jauhanut ja ollut muutenkin jossakin louhoksella töissä. En tiedä miten vanhemmat yleensä selviävät terveiden kirjoissa äärimmäisiä rajojaan testailevien teinipoikiensa kanssa. Minä olen nyt ainakin ihan loppu. Luojan kiitos kauppa on kiinni kaksi päivää.

Hyvää juhannusta.

Tiesittekö että

2008-06-10T19:43:00.004+03:00

... bloggaaminen on terveydelle vaarallista, jopa kuolemaksi, jos sitä tekee rahasta? Ai ette, no ei hätää, sillä ilmaiseksi bloggaaminen sen sijaan on terveydelle hyväksi.

Netti onkin salainen

2008-06-04T19:15:00.004+03:00

En kertonut teille eilen ihan kaikkea, koska en ollut siihen vielä valmis. Sen tatuoinnin jälkeen poika nimittäin jäi kaupungissa sille tielleen ja minä lähdin töihin. Siinä kävi vielä niin, että olin maanpäällisessä kaupassa tekemässä kuukausiraportteja, kun siinä toisen myyjän kanssa pällisteltiin takaikkunasta pihalle. Siinä seisoskeli tyttö. Samaan aikaan poikani ilmestyi yllättäen toisesta suunnasta ja tyttö alkoi hymyillä. Poikakin hymyili. Sitten ne halasivat. Minulla meni henki väärään kurkkuun. Taisi muuten mennä sillä toisella myyjälläkin. Kyllä säväytti. Esikoisen eka tyttöystävä ja minä näin sen ihan tuoreeltaan siinä. Otin äkkiä kädet täristen kännykameralla kuvan ikkunan takaa.

Löysin tytön helposti irc-galleriasta. Tai enhän minä sitä löytänyt, vaan nuo pienemmät lapset olivat sattumalta löytäneet ja arvanneet. Kuvasta tunnistin samaksi, jonka kaupan kulmalla olin nähnyt. Lueskelin tänään sen päiväkirjaa ja katselin kuvia. Ennen kuin se tyttö on ehtinyt tehdä kunnon pesää lapseni sydämeen, tiedän siitä jo tavattoman paljon. Kyllä netti on kamala. Hirveä kapistus. Tiedän mikä tytön nimi on ja missä se asuu, tiedän, että se oli ryyppäämässä toissa päivänä, tiedän, että se vetää röökiä, tiedän mitä musiikkia se kuuntelee, tiedän, ettei se tee kotitöitä eikä kokkaa, tiedän miltä sen kaverit näyttävät ja että sen tokarissa oli neljä kymppiä.

Muut perheenjäsenet (esikoinen ei siis ollut kotona, vaan taas Helsingissä) kävivät ihan hiilenä ja käskivät minun lopettaa lukemisen. Mutta hei, netti on julkinen. On se nyt kumma, että jos nettiin jotain laitetaan, niin sitä ei muka saisi lukea. Hmm. Ihan kuin olisin silti tehnyt jotain väärää.

Nyt olen sitten miettinyt, miten lapsia pitäisi valmentaa kestämään pettymyksiä rakkaudessa. Mitä jos se tyttö on nopea kyllästymään ja aiheuttaa pelkkää surua ja murhetta? Voiko tämmöistä mennä edes lapselle puhumaan, että hei, nyt kun elät elämäsi ihaninta aikaa, niin pidäpä kuule mielessä, että kaikki hauska loppuu aikanaan. Joo, ei. Tästä ei ehkä kannata puhua järkeä. Taidan mennä puutarhatontuksi tuonne pihalle.

Meikäläisen puheissa ei ole paljoakaan järkeä

2008-06-03T19:32:00.004+03:00

Ottipa se koville tuo keskustelusta keskusteleminen. Ihan viikkotolkulla piti elpyä tästä ja kaikesta ylenpalttisesta suosiosta. Ikään kuin tässä nyt oltaisiin joitain kansalaistsurnalisteja. Ei kyllä olla.

***

Muutaman viikon takainen nuorisoni toilailu on poikinut lisää toilailuja. Kaikki alkoi niin yhtäkkiä, eikä minulle annettu mitään totutteluaikaa. Äkisti siitä äidin mussukasta tuli kaljaa kittaava kauhukakara, siis samanlainen kuin enemmistöstä. Kuka niitä muka estää tekemästä mitään? Iso jätkä tämäkin. Eihän sitä voi köyttää sänkyynsäkään. Olenkin siis viime viikkoina keskittynyt pelkästään puhumaan järkeä. Suu vaahdossa helvetti olen paapattanut, oli sitten ketään kuuntelemassa tai ei. Ei tässä bloggaamaan ole ehtinyt. Täällä minä vain olen haahuillut edestakaisin ja puhunut järkeä - aina humalatilan uhkista ja mahdollisuuksista hulluihin vartijoihin saakka, joille on ihan sama kuka aloitti. Kaikkia vaan turpiin varulta. Lisäksi olen ollut sydän syrjälläni pojan diabeteksen takia ja pitänyt siitäkin omat saarnani. Helpottaisi, jos jätkä pitäisi sitä diabetesranneketta edes, mutta kun se koru nyt vaan on ihan perseestä. Niitä rannekkeita on vuosien varrella kadonnut ihan kummallisilla tavoilla. Se on pudonnut ainakin muutaman kerran järveen, se on kadonnut lätkäharkoissa, koulussa, roskia viedessä, kävellessä yhtäkkiä ja enimmäkseen emmäävaantiedämissä. Missä milloinkin. Niitä on kadonnut kymmeniä. Koskaan se ei ranteessa ole, eli jos jätkältä menisi verensokerit ihan alas ja lähtisi taju, porukka luultavasti luulisi, että se nyt on vaan sammuneena.

Niinpä minä sitten päätin, että se poika tatuoidaan. Ja nyt se on tatuoitu syvällä Helsingin sydämessä pienessä luolassa, jonne valo lankesi aniliinin punaisesta kattokruunusta ja jonka seinillä lukuisat tiaroin koristellut pääkallot tuijottivat tyhjillä silmillään tätä keskiluokkaista hienostorouvaa, joka yritti kaikin voimin kuulua joukkoon niiden omaa vuoroaan odottavien jo yltä päältä tatuoitujen köriläiden vieressä.
- Anteeks hei kummä oon niin kännissä. Enhän mä loukkaa sua?
- Sehän on sun oma asias. Mitä se mulle kuuluu.

No, pojan ranteessa on nyt diabetesmerkki sekä teksti komeilla goottikirjaimilla kirjoitettuna. Palkkioksi tästä äidin toivomuksen toteuttamisesta poika sai myös oman mielensä mukaisen tatuoinnin käsivarteensa. Siitäkin keskusteltiin kyllä. Puhuin järkeä moneen otteeseen muun muassa siitä, että se tulee aikuiseksi joskus. Että jos alkaa kaduttaa ja sitä rataa. Se kuva on kyllä aika universaali ja taiten tehty, joten ei siitä sen enempää. Jos alkaa kaduttaa niin sitten alkaa. Kyllä sitä kaduttavaa aina löytää jostain muutenkin. Viime viikolla käytin myös tyttäreni lävistyksessä. Korvan rustossa on sellainen kiva pieni sievä banaanikoru. Ja nuorimmainenkin sai tämän kaiken sekoilun päätteeksi ihan sikaretrohintaisen Jopon.

Keskustelukulttuuri näivettyy

2008-05-23T16:00:00.004+03:00

Blogien keskustelukulttuuri on muutaman vuoden takaisesta tilanteesta hiipunut kummasti. Blogit vaihtuvat, mutta samat asiat kiertävät vuodesta toiseen. Moni on jo oman mielipiteensä sanonut niin moneen kertaan, ettei usko sen ketään enää kiinnostavan, itseään vähiten.

Tapakulttuuri on myös kehittynyt hillityksi. Jokaiselle toki annetaan oikeus sanoa mielipiteensä, mutta aiheista ei varsinaisesti keskustella. Kukaan ei enää polta hihojaan. Olemme niin sivistyksen tapissa, että nyökkäilemme vain tykönämme hiljaa, kun olemme jostakin samaa mieltä. Ja jos eri mieltä joskus olemmekin, käyttäydymme kuin monarkit. Mikään ei meitä enää kosketa tai heitä meitä koskaan pois tolaltaan. Me vain olemme eri mieltä. Hillitysti. Niin hillitysti, ettei kenellekään ole siihen mitään sanomista.

Suuret blogistit eritoten harjoittavat sitä, että sanovat päreessään mielipiteensä kerran ja antavat sitten muiden käydä kommenttilaatikossa keskustelua keskenään, ikään kuin eivät haluaisi liata käsiään. Hänen mielipiteensä on tämä, ehkä se on jopa totuus, eikä siihen ole enää mitään lisättävää.

Onkohan keskusteleminen tullut vihdoin tiensä päähän?

Nämä ajatukset ovat tulleet mieleeni viime aikojen blogikirjoituksia lukiessa. Ensinnä Prospero oli Jokelan mediakritiikin yhteydessä sitä mieltä, että kun kerran ostat lehtiä, niin silloin on turha valittaa siitä millä keinoilla lehtijuttuja tehdään. Jos kerran rahoitat tätä toimintaa, niin pää kiinni vain, sinä senkin tekopyhä hurskastelija. Itse en haluaisi noin helpolla toimittajia päästää, enkä hyväksyä ihan kaikkea mitä ne tekevät. Olkapäiden kohottaminen ja käsien levitteleminen ei auta, ja jos jokainen media on Jokelassa ryvettynyt, on vaikea erikseen alkaa boikotoida mitään yksittäistä mediaa. Ehkä 7 päivää-lehteä lukuun ottamatta, koska en sitä lue muutenkaan. Tällä meikäläisen boikotilla ei tosin ole ollut tähänkään asti mitään vaikutusta siihen, miten toimittajat Jokelassa tai missä muualla tahansa toikkaroivat.

Nyt Prospero on joutunut kokemaan saman itse puolustaessaan koiran oikeutta olla tulematta rääkätyksi taiteen nimissä. Vähäiset keskustelijat ovat paljolti sitä mieltä, ettei ihmisille ole varaa esiintyä eläinten oikeuksien puolustajina, jos kerran syövät lihaa ja rahoittavat tätä kautta tuotantoeläinten järjestelmällistä huonoa kohtelua. Tätä tyrmäysargumenttia osasin itsekin jo odottaa vuosia sitten Teemu Mäestä käydyn keskustelun takia. Minunkin pajatsoni on aiheesta jo tyhjä. Vaikka söisin tilallisen lehmiä, en silti katso, että kasvattajilla on oikeus kohdella eläimiä huonosti tai taiteilijalla oikeus rääkätä koiria kuoliaiksi. Kasvissyöjätyttäreni ei hänkään koiran kiduttamista tuossa taidetempussa hyväksynyt. (Taiteen etiikasta älykkäämpää argumenttia Luovuksissa-blogissa). Näin kenenkään lihansyöjän on siis turha esiintyä minään eläintenystävänä ja koiratkin saavat hurskastelumuistuttajien vuoksi vastedes rauhassa taidegallerioiden kulmilla kitua.

Nämä ovat vain pari pikaista esimerkkiä. Mieleen tuli monenlaisia vastaavia juttuja, joissa keskustelu torpedoituu vastaavalla tavalla; Et voi sanoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta mitään, koska miehiäkin hakataan. Et voi puhua pedofiileistä, koska sinulla on lapsia, etkä näin ollen ajattele objektiivisesti. Et voi kritisoida ympärillä vallitsevaa kauneuden ihannoimista, koska olet itsekin ostanut rintaliivit ja kasvorasvaa. Et oikeastaan ole oikeutettu sanomaan mistään mitään. Riittää kun ylipäätään elät täällä ja tuhlaat häikäilemättä luonnonvaroja. Ehkä jokin valoenergialla elelevä viimeisiään vetelevä joogi on enää oikeutettu närkästymään jostakin, mutta hänen mielipiteensä taas eivät ketään kiinnosta. Hulluhan se on.

Halusimmeko todella tätä?

2008-05-19T19:59:00.010+03:00

Jukka Kemppinen on julkaissut Jokelan nuorien koosteen toimittajien tekosista kriisin keskellä (via Kari Haakana). Samassa yhteydessä on muuten hienoa huomata, ettei yhdelläkään bloggaavalla toimittajalla näytä olleen mitään tekemistä sen median kanssa, joka Jokelassa oli paikalla. Blogi ilmeisesti pitää eettiset ohjeet paremmin mielessä.

Mutta mistä se shakaalilauma sitten tuli ja minne se hävisi?

Ihmetellä nyt vain sitten pitää, missä on se media, joka ei omien puheidensa mukaan sortunut ylilyönteihin, mutta joka sai toimittajan esiintymään pappina, tunkeutumaan juuri läheisensä menettäneiden ihmisten koteihin ja työntämään mikrofonia alaikäisten suuhun vanhempien tietämättä.

Näyttää siltä, että tuolla toimittajajoukkiolla olisi ainakin ollut pontimenaan bonuspalkkaus. Yhdestä kuolleen nimestä, läheisensä menettäneen haastattelusta, shokissa olleen kuvasta, alaikäisen nauhurille taltioidusta värisevästä äänestä on kai kaikesta luvattu ylimääräinen palkkio. Miten muuten voi selittää sen, että yhtäkkiä noista fiksuista ihmisistä ja valtakunnan vahtikoirista tuli kaikista verenhimoisia paparazzeja? Vai onkohan toimittajilla jo työpaikat niin höllässä, että ne tekevät tarpeen tullen mitä vain.

Kenen idea siis oli puristaa ihmisistä kaikki kyyneleet irti?

Jokelan tragediaa pyöriteltiin mediassa päiväkausia. Yhdeksälläkymmenellä prosentilla siitä verellä ja kyynelillä mälläämisestä ei ollut minkäänlaista informaatioarvoa. Se oli pelkkää hurmoksellista nostetta. Meidät kaikki kiedottiin Jokelan jatkokertomuksen suruvaippaan päätoimittajien hykerrellessä posket punaisina myyntitavoitteiden täyttymystä. Tässä tilanteessa on vaikea olla kuvittelematta solmiotaan löysäävää mediapäällikköä polvistumassa marmoripintaisen työpöytänsä ääreen, kiittäen huohottaen kaikkivaltiaita markkinavoimia tästä järkyttävästä tapauksesta.

Ovatko mediatalot konkurssin partaalla?

Olen aivan varma siitä, että olisimme jokainen pärjänneet aivan hyvin niilläkin tiedoilla, joita virkavallalla oli tarjottavanaan. En tiedä yhtäkään ihmistä, joka olisi ollut tämän median välittämän tiedon tarpeessa. Halusiko joku todella, että toimittajat tunkeutuvat ihmisten koteihin, ahdistelevat surevia ihmisiä vain pari tuntia tapahtumien jälkeen? Mitähän yleisö olisikaan sanonut ja tehnyt, jos olisi saanut valita? Onkin turha jeesustella sillä, että lehdet kävivät juuri silloin ennätysmäisen hyvin kaupaksi ja että vika on näin ollen lukijassa. Miten enää voi tietää, kuinka hyvin ne lehdet olisivat käyneet kaupaksi ilman toimittajien sikamaista käytöstäkin. Ja sitä paitsi tällainen idealistinen ajatuskin vielä tuli mieleen, että mitä sitten, jos kauppa ei olisi käynytkään. Oliko se myyntipiikki nyt niin tärkeä? Meidän mediamme taitaa olla kipeästi rahan tarpeessa.

Eri perspektiivistä katsottuna

2008-05-18T18:19:00.007+03:00

Katsoin juuri Voicelta Madonnan (49 v.) ja Justin Timberlaken (27 v.) parissa viikossa puhkisoitetun 4 minutes -biisin videon. Siinä tämä mauttomista korseteistaan ja haarovälistään lehtien kansikuvissa tutuksi tullut monen lapsen viisikymppinen hard candy (eli kovaa karkkia) -äiti näyttäisi tapansa mukaan kuin nussivan ilmassa sojottavien näkymättömien kovien kikkeleiden kanssa. En tietenkään sanonut tuota visiota ääneen, kun tytär (13v.) siinä vieressä kiinnostuneena katseli tätä harvinaisen typerää ja mitäänsanomatonta videota, jonka erikoisin anti lienee suutelevien kasvojen poikkileikkauksessa. Näytetään uteliaille lapsukaisille niinku mitä siellä poskien ja suun sisällä tapahtuu, kun kiihkeät kielet tunnustelevat toisiaan.

Kateellisena tietty ajattelin Madonnan rypyttömiä kasvoja, trimmattua vartaloa ja seksikästä elehdintää. Tuo nainen se ei tule puutetta näkemän vielä moneen vuoteen. Jos jostakin meinaa repsahtaa niin kirurgi kyllä hoitaa asian nopeasti ja tuo monimiljonääri saa jatkossakin kikkelit taivaisiin. Ja kassa kilisee. Justin Timberlake ei ainakaan pannut pahakseen.

Olipa happamia. Mutta tuli vaan mieleen.

Kun video loppui, tytär sanoi että:

- Uuh, tuo on niin noloa. Melko säälittävä toi Madonna.

Poikani on patologinen valehtelija, joka elää kuin torakka

2008-05-16T12:42:00.006+03:00

Olen pitänyt ylityövapaita eilen ja tänään. Tarkoitus oli tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä. Pitäisi kirjoittaa artikkeli, mikä tuntuu olevan aika hankalaa. Pitäisi tietää jostakin jotakin. Hankalaksi menee. Ehkä kirjoitan jotakin kirjoista ja niiden lukemisesta, vaikka aihe tuntuu kyllä melko puisevalta.

Eilen sitten näennäinen vapaapäivä menikin palkkojen laskemiseksi. Illalla en enää jaksanut kirjoittaa. Tänään huomasin, että kaikki astiat ovat mystisesti kadonneet. Uskaltauduin teinixin (16 v.) hämärään luolaan, vaikka minulla on sinne ehdoton porttikielto. Kun nostelin röykkiöittäin vaatteita, roskia sekä tyhjiä pepsipulloja ja sain lattian näkyviin, löysin tiskikoneellisen verran astioita. Ja siitä se sitten lähti. Yksi asia johti toiseen ja pian huomasin olevani imurin kanssa minulta tyystin kielletyllä alueella. En pystynyt lopettamaan, vaan pesin lattian ja pyyhin pöydät ja pölyt, viikkasin vaatteet kaappiin ja vaihdoin lakanat.

Tästä tulee huutoa. Kunhan se tulee koulusta, jossa oletettavasti on tämän päivän ollut, ja näkee tuon hävityksen minkä olen tehnyt, se saa puberteettiraivarin. Tiedän että saa. Se alkaa vänkättää siitä, ettei minulla ole sen huoneeseen mitään asiaa. Sitten se alkaa väittää, että olisi just siivonnut ihan itse. Niin se on väittänyt viimeiset pari vuotta.

No, siinä siivotessa sitten jouduin kokemaan myös henkistä pyöritystä. Löysin laatikosta puolikkaita ja täysiä tupakka-askeja, sängyn alta tyhjiä ja täysiä kaljapulloja sekä yhden käyttämättömän kondomin. Yhtäkkiä minusta oli tullut teinihirviön äiti. Kasvatuksessa epäonnistunut luuseri, se, joka ei välitä lapsistaan, eikä vietä aikaa heidän kanssaan. Siis teoriassa. Näinhän kaikki sanovat, että jos lapsesta tulee vaikea, se ei ole saanut tarpeeksi huomiota tai se on saanut sitä liikaa. Lisäksi lapselle ei ole opetettu rajoja. Siis teoriassa.

Mutta kun näin ei ole.

Olin itse nuorena samanlainen, tein mitä tykkäsin eikä minulle voinut puhua järkeä, mutta ei kukaan kai yrittänytkään. Tunnistan kyllä, mistä tässä on kyse. Niinpä näyttääkin siltä, että joillekin ihmistyypeille vain yksinkertaisesti on ihan sama, onko oltu läsnä, onko annettu rajoja ja rakkautta vai ei.

En aio saada mitään raivaria. Olen kysynyt kerran, polttaako se tupakkaa. Väitti ettei polta. Muutenkin näyttää siltä, että minulle on valehdeltu monessa asiassa silmät ja korvat täyteen. Kyllähän minun olisi se pitänyt tietää, kun olin itse ihan samanlainen. Siksi kai minä olen ollut se hyvä poliisi ja isäntä se paha. Minulle olisi voinut teoriassa kertoa totuuksia monessakin asiassa, mutta näin ei ole käynyt.

Kunhan se tulee koulusta, alan minäkin valehdella. Sanon ihan pokkana, etten minä ole mitään siivonnut, enkä ole ollut sen huoneessa päinkään.

Blogging with a porpoise

2008-05-14T19:20:00.009+03:00

Sain tämän ihanuuden aina niin huomaavaiselta Karilta. Brim oli tuon prenikan tehnyt sen toisen 'Bloggin with a purposen' tilalle. Se kun on kuulemma sellainen kristillismielinen merkki. No, mielummin minä pyöriäisten kanssa bloggaankin. On viime aikoina muutenkin viherpiipertänyt päässä sen verran, että biojäteastia on vihdoin tilattu ja lehtikompostikin tehty. Olen myös huomannut tehneeni poikkeuksellisesti ekologisen teon pyöräyttämällä maailmaan tyttäreni. Siis vääryyshän se tietty joidenkin mielestä on lasten tekeminen Telluksen säilymisen kannalta, onhan toki pystymetsä lasta arvokkaampi, mutta luojan kiitos, tuo ipana kulkee perässäni, sammuttelee valoja ja nalkuttaa joka jumalan asiasta, jos vähänkin tulee luonnon varoja tuhlattua. Että oikeastaan voisin ojentaa tuon merkin tyttärelleni, jolla mitä ilmeisimmin on blogi, mutta jonne minulla ei ole osoitetta eikä mitään asiaakaan. Oravamerkkiä odotellessa voisin myös ojentaa porpoise-prenikan Maijalle sekä Janille.

***

Pitkästä aikaa kävin kyttäämässä myös heikkoja signaaleja. Avainsanoista tuli kuin itsekseen ajatelmia. Ihan peräjälkeen olivat siinä kysymys ja vastaus, sen kun vain sieltä napsi.

Sanoma Digital perhana?
Kauhutarina, lihansyöjät!

Blogi, apua!
Oi äiti rautakanki.

Mitä on orgasmi?
Over the rainbow.

Pikku pukki kakki kalliolle?
Mättähältä mättähälle.

Kutiava pillu?
Ruotsin rotuhygienian laitos.

Burn out testaa!
Päällisin puolin terve.

Etsitään impotenttia miestä?
Soivat farkut.

Mitä minä sanon veikolle?
Ollaan niin kuin pääskyset.

Kirkkonummi osa 2

2008-05-13T19:54:00.007+03:00

Metsää Hviträskissä

Kirkkonummelaisen jäähallin seinää

Kirkkonummelainen rakennus Jorvaksessa. Ymmärtääkseni venäläiset käyttivät tätä Porkkalan vuokra-aikana täisaunana.

Kirkkonummelainen varis

Pokrovan luostarin kupoli Jorvaksessa

Kesä kunniaan

2008-05-08T18:49:00.006+03:00

Terve. Samaan aikaan kun blogeja saatetaan kunniaan, näin kesän korvilla yhä useampi bloggari näyttää hyytyvän. E-Tappista ei ole löytynyt sfääreistä kahteen päivään ja hyytynyt olen minäkin. Jotenkin niin korpee koko homma. Valokuvatorstai ehkä jaksaa vielä inspiroida. Kesän ajan voisikin vain napsia kuvia ja olla hiljaa tai käyttää vanhoja kuvia ja olla vieläkin hiljempaa.

Toisaalta teki mieli ruveta vääntämään tätäkin torttua siksi, että tuossa edellä linkkaamassani Digitodayn virityksessä osallistujat valittivat blogien joukossa olevan niin paljon paskaa, että oikeilta blogeilta menee näin uskottavuus. Lisäksi jotkut ovat sitä mieltä, että blogit ovat ihan turhia.

Really?

Siis mikä voi olla turhempaa, kuin osallistua blogikyselyyn, jos ei voi sietää blogeja? Miksi ylipäätään pitää lukea blogeja, jotka ovat turhia? Ja miten turhaa se sitten voi olla?

Noh. Poppeli tuoksuu ja peippo visertää. Kaupungilla ihmiset istuvat terasseilla innoissaan, ikään kuin kaljan juonnissa ja sosiaalisessa elämässä olisi pitkästä aikaa jotakin järkeä. Kyllä se siitä. Kohta se jo vituttaa. Maha hölskyy, naama punottaa, sosiaalisuus on syvältä ja lintujen viserryskin vihloo korvaa.

Sitten taas syksymmällä ehkä tekeekin jo mieli palata vanhan koneen äärelle, vetää verhot ikkunaan ja antaa oman turhuutensa puhjeta jälleen kukkaan. Ehkä siihen mennessä selviää tuo Blogilistankin mysteeri eli mitkä ovat ne "merkkijonot, joiden välissä oleva teksti sisältää varsinaisen blogin"?

Muinaisjäänteitä

2008-05-06T19:48:00.007+03:00

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää, tai iltahan se jo on. Tämä idea, Kirjan ja ruusun päivä, ei näytä enää oikein kehenkään iskevän. Kampin Narinkkato rille ei ollut tunkua, eikä kirjakauppakaan vetänyt väkeä, vaikka jaossa oli kirjan ostajille ruusuja. En tiedä onko vika taas minussa, mutta ylipäätään tuntuu, että niin kirjat kuin ruusutkin ovat muinaisjäänteitä. Minäkin sain kyllä kirjan, joten onneksi sattui olemaan takataskussa pari ruusua.

Blogilista sen sijaan näyttää uudistuneen. Ai että, vähänkö on lukijoita hei:

Muotiblogia ne tekee tästä väkisin. Just shoppailu ja tyyli on mun alaa.

Puckin puutarhahommat

2008-05-03T21:50:00.002+03:00

Ollaan Puckin kanssa viime päivinä tehty vaan näitä puutarhahommeleita. Hyvä että on apumies olemassa.

Aatteen paloa

2008-05-01T19:43:00.002+03:00

Valokuvatorstain vappuhaasteena aatteen palo.

Ehkä kukaan ei edes huomaa

2008-04-24T19:30:00.001+03:00

Mutta nyt mun läppärini delasi.

Viisi päivää myöhemmin

2008-04-20T20:10:00.001+03:00

No ei tätä kyllä bloggaamiseksi oikein kehtaa enää sanoa.

Minä bloggaan

2008-04-15T20:11:00.004+03:00

Minäkin muotibloggaan. Lue lumpuist ja lurekseist mitä.

Lisäksi bloggaan tositarkoituksella.

Suurkiitos Hirliille, että sen huomasi ja pränikällä muisti. Oletan, että kaikki muut ovat tuon jo saaneet. Mutta jos joku siellä tuntee bloggaavansa tositarkoituksella, eikä ole nappia saanut, saat sen tästä, vähän käytettynä.

Ja hän kurottautuu jälleen kohti päivän puheenaiheita

2008-04-14T10:51:00.015+03:00

On tapahtunut suuri vääryys. Ennen tuo oman kertomuksensa mukaan lukuisten miesten mielestä niin puristeltavan hot Vappu Pimiä menetti nyt jostain kumman syystä yleisön ääniä Tanssii tähtien kanssa ohjelmassa ja putosi kisasta, kun toiset kyvyttömämmät vain jatkavat tanssahteluaan. Jaa-a. Miksiköhän?

En ole seurannut kilpailua, joten on vaikea mennä sanomaan mitään tanssitaidosta. Mainoksesta olen kyllä nähnyt, miten Pimiä vetkuttaa itseään jotenkin häpeämättömän nolosti, kuin kirkkaanvihreä legopalikoista rakennettu pirtsakka perhosentoukka. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö Vappu Pimiä olisi hyvännäköinen ja etteikö hän osaisi tanssia.

En tiedä onko näinä tekstiviestien ja seksuaalisen häirinnän kulta-aikoina kuitenkaan eduksi juontajankaan retostella "imartelevilla" voisin vähän puristella -sähköposteilla, jos naisvaltaisen kansan ääniä halajaa. Tekopyhyydelläkin on kai rajansa. Viikkokausia toimittajat ovat ammentaneet jutunjuurta seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuneista naisparoista ja kikattaneet radioaalloilla seksiviestien takia. Seksuaalinen häirintä onkin ilmeisesti häirintää vasta, jos se osuu jonkun toisen kohdalle. Ehkäpä näin vain vähennetäänkin toisten naisten saamia tumputuskirjeitä. Sen sijaan itse saadut puristelusähkärit näyttävät vain jäykistävän hotteja nännejä ja imartelevan alapäätä. Ne naiset. Ottaa niistä sitten selvää.

Katsoin äsken telkkarista ohjelman, jossa viisikymppinen nainen laitettiin uuteen kuosiin. Ikänsä läheistensä vähättelystä ja ulkomuotoonsa liittyvistä aiheettomista nimittelyistä kärsinyt nainen leikeltiin palasiksi, meikattiin ja kammattiin kauniiksi. Tie seksipommiksi oli rankka. Nännit leikattiin irti ja siirrettiin muutaman sentin ylemmäksi, napakin siirrettiin ja vatsasta nirhattiin rasvaimun jäljiltä ylimääräinen nahka pois. Kasvoista leikeltiin ylimääräisiä ryppyjä, kaulasta vedettiin kirurgin veitsellä melkoinen pala nahkaa hiiteen ja lopuksi botoxia tungettiin ihon alle silottelemaan kasvojen juonteita. Sen jälkeen nainen pantiin vähäksi aikaa pakettiin kärsimään tuskissaan. Mutta se kannatti. Siteiden alta paljastui hurmaava kaunotar, joka tunsi itsensä seksikkääksi ja itsevarmaksi, ja joka lopulta kelpasi ihastuksesta huokaileville läheisilleen. Nyt nainen oli vihdoinkin onnellinen. Ne läheiset. Mitäpä emme heidän eteen tekisi. Kehtasivat kuitenkin tv-ohjelmaan sillä luonteellaan tulla. Minusta ne olisivat olleet leikkauksen tarpeessa. Ehkäpä lobotomian tai jotain. Siinä leikellyssä naisessa ei ollut nimittäin alunperinkään mitään vikaa.

Se siitä. Tein kahden viikon putken ympäripyöreitä päiviä töissä. Aloin olla erittäin huonoa seuraa, koska en jaksa enää niin kuin ennen. Aikaa ei riittänyt enää mihinkään muuhun kuin työssä käymiseen, pakollisiin kotitöihin ja vähäiseen nukkumiseen. Jostakin oli pakko karsia, joten vieroittauduin netistä. Siitä huolimatta koti ajautui kaaokseen, jota olen nyt viikonlopun ajan yrittänyt paikkailla. Itku pääsi, kun ympärillä oli pelkkää rumuutta ja epäjärjestystä, eikä voimia sen setvimiseen.

Tänään kuusivuotissyntymäpäiviään viettää Mac. Puck änkesi kuvaan väkisin. Se tekee sen aina.

Lennä, uneksi

2008-04-10T18:11:00.002+03:00

Valokuvatorstain haasteena kolme kirjaa. Tässä niistä Erica Jongin Lennä, uneksi. Minullahan oli aamusta asti kyllä nappi housun taskussa kaiken varalta, että jos saisi junassa kuvan penkille pudonneesta napista. No en saanut. Olisi pitänyt ihmisen viereen se nappi laittaa. Ja mitä siitä olisi tullut.
- Saanko panna tämän napin tähän viereesi ja ottaa teistä kuvan?
Joo, ei.
No sitten ajattelin, ettei se kuvitus kuitenkaan avvauvu sillä tavalla kellekään, jos ei ole kirjaa lukenut.

Avaa porttis puutarhaasi...

2008-04-06T14:46:00.007+03:00

Missä on sopivuuden raja ja kuka sen määrittelee, kyselee Matti Vanhanen. Minäkin olen sitä miettinyt, mutta toisesta päästä. Mitä on enää sopivaa olla tekemättä?

Vanhanen on näyttänyt maailmalle esimerkkiä kännykän tehokkaasta käytöstä ja niin on tehnyt myös Kanerva. Meidän kuopuskin (10 v.) käy läpi jo toista tekstiviestiseukkaamistaan. Ensimmäinen suhde päättyi tekstiviestillä, kuten se alkoikin. Tekstiviestielämä on osa kännykkäkulttuuria, luonnollinen asia, joka on pääministeritasollakin läpikäyty.

Ilkka Kanervan skandaalin puolustelijat sanovat, ettei Kanerva syyllistynyt mihinkään epätavalliseen. Jokainen tavis tekee sitä - siis lähettelee aamuyöntunteina eroottissävytteisiä viestejä kavereilleen; kyselee tietoja puutarhan kunnossapidosta ja muusta. Täysin luonnollista ja ihan normaalia kännyelämää siis. Kukapa ei olisi onanoinut toinen käsi siellä, toinen kännykässä.

Miksi en silti itse osaa irrotella ja kysellä parisuhteissaan eläviltä mieskavereiltani tekstiviestein ovatko muistaneet raivata viidakkonsa ja kiillottaa keihäänsä ja tiedustella minkäväriset kalsarit niillä on jalassaan. Miksi en ole normaali? Miksi kasvoin näin kieroon?

"Irstaan autourheilujohtajan" eteenottamukset keskitysleirilookiin sonnustautuneiden ilotyttölarppaajien kanssa uhkaa sekin päättyä ikävästi, vaikka Max Mosleyn itsensä mukaan hän ei ole tehnyt mitään, mitä ei itse kukin kotonaan tekisi. Se kuuluu jo yleissivistykseen tietää, mitä on kivun ja kiiman hekuma. Se on niin luonnollista. Jokaisen itseään kunnioittavan tytön ja pojan välineisiin kuuluvat ilman muuta kaikki mahdollinen sadomasokismivarustus ruoskineen ja pienine kidutusvälineistöineen. Hei, ilman niitä ei vaan voi tulla toimeen.

Moraalittominta tässä kaikessa onkin vain naisten outo tapa levitellä ensin tavaraansa ja sitten asioitaan joka hemmetin hyypiölle. Mutta kaikkein sairainta tässä kaikessa on moralistien kapeakatseisuus. Moraali yleensäkin on pyhäinpornonhäväistys. Jokaisen toimenkuvaan katsomatta pitäisi saada elää niin kuin haluaa (lukuun ottamatta tietenkin läskejä ja tupakoitsijoita). Tätä menoa parin vuoden sisällä myös seksuaalisesti pidättyväiset, parisuhteessaan uskolliset, impotentit, frigidit ja ketään seksiviesteillään häiritsemättömät ovat todellisia kummajaisia. Ketään toimillaan loukkaamattomilta kielletään moinen törkeä käytös median johtamaa yhteiskuntaa kohtaan. On epätervettä jättää mies- tai naisystävänsä silmästä silmään. On täysin epänormaalia ja käsittämätöntä, että joku voisi mitenkään tulla toimeen saunanjälkeisillä lauantaipanoilla saman ihmisen kanssa vuodesta toiseen. Epänormaalia on myös olla olematta jatkuvassa seksuaalisessa virityksessä, jota pidetään vaikka tekstiviesteillä yllä, jos partneri tai viisi maksettua sattuvat nukahtamaan kesken orgioiden.

Nähdään

2008-03-30T14:25:00.003+03:00

Kävin tuossa aamusella koirien kanssa metsässä. Jompikumpi niistä nykäisi yllättäen johonkin suuntaan, jolloin sain kuusenoksasta silmääni. Tunsin heti ettei ihan pikkunaarmusta ollut kyse. Näkökin sumeni. Äkäpäissäni katkaisin sen oksankin ennen kuin lähdin kotia kohti. Nyt on käyty lääkärillä ja keskellä silmää on siis haava ja haavan päällä rasvaa ja rasvan päällä paksu lappu sekä puoli kiloa teippiä. On aika paskamainen olotila. Outoa on myös tihrustaa tällä yhdellä silmällä, niin että on varmaan pakko mennä nukkumaan aamuun asti. Vuorokauden päästä sitten näkee, että näkeekö.

Loma-anomus

2008-03-27T19:28:00.003+02:00

Ei tästä tule yhtään mitään. Miehet juoksevat hiiriä karkuun kalsareissaan ja tekevät vauvoja. Kilpikonnatkin vetävät röökiä. Pakko pitää lomaa. Tästä.

Saaralle

2008-03-25T18:58:00.004+02:00

Kuule sinä vanha luuska, nyt alat kirjoittaa jotakin. Et voi tällä tavalla päivätolkulla vetkuttaa ja vetkuttaa asioita. Koko pääsiäisen makasit ja töllötit televisiota etkä saanut ahteriasi istutettua kirjoitustuolille. Eipä kyllä liikahtanut päässäsi ainutkaan ajatus, ei sen puoleen. Törkeästi tuuppasit pois ainoankin järjen hippusen. Kohta se alkaa olla myöhäistä. Niin että tuskin jaksan odotella kovin montaa päivää enää. Herää, apina!

T. Saara

Koristeellinen

2008-03-23T00:28:00.007+02:00

Luovan lauantain haasteena Koristeellinen. Tämä on yksi tussi/puuvärisuunnitelmani erästä ikkunaa varten.

Risuja ja ruusuja

2008-03-19T20:32:00.008+02:00

Parnassossa oli tässä joku päivä sitten juttua itävaltalaisen kirjailijan Peter Handken närkästyneestä tokaisusta, ettei hän ole koskaan tavannut kirjakauppiasta, joka olisi lukenut hänen kirjojaan. Tämä on Handken mielestä suuri ongelma, koska kirjakauppiaiden pitäisi osata suositella asiakkailleen kirjoja. Parnasson kommenteissa muutama pasuuna siellä julisti samaa asiaa: Niin, jos haluaa keskustella kirjakaupassa myyjän kanssa kirjallisuudesta, on mentävä anktikvaariseen kirjakauppaan (Tapsa P).

Ei sitä voi nauramatta tuollaista lukea. Tervetuloa vaan. Lisäksi muistuttaisin vielä niistä nimikemääristä, jotka voi tarkistaa tilastokeskuksen erikoistutkijan Rauli Kohvakan tutkimuksesta. Onhan se pöyristyttävää, etteivät kirjakauppiaat lue niitä 2000 kaunokirjaa vuodessa, joita kirjailijat liukuhihnalta syytävät. Ei millään pahalla herra Handke, mutta maailmassa tosiaan on muitakin kirjailijoita.

Handken jäännöskirjoja on muuten ollut pitkään kahdella eurolla myynnissä eräässäkin kirjakaupassa, mutta eivätpä ole kovin monelle kelvanneet. Nyt sitten kipin kapin vain hakemaan Handken Jukeboksista tai Riisuttu epäonni ja lukemaan siitä sitten.

***

Ruusuna säväytti ihanasti J-P Koskisen alulle panema adressi Blogisanomien henkiin herättämiseksi. Lämmöllä ajattelen itsekin sitä lärpykkää yhä. Tosin - miten tämän nyt sanoisi - adressin osanotto ei ehkä ole ylittänyt kaikkia odotuksiani, mutta ajatus oli kaunis. Siitä kiitos myös kaikille peesaajille ja niille yhdeksälle allekirjoittaneelle.

Blogisanomien viimeisen numeron perään on kertynyt nyt liki 700 kommenttia, joista suurin osa on spämmejä. Ongelma on kuulkaa siinä, että olemme Kirstin kanssa unohtaneet salasanan.

Joskus osuu omaan nilkkaan

2008-03-17T20:55:00.009+02:00

Muistatteko kun valittelin, etten saa haasteltavia. Tulipa sitten niin oiva tilaisuus ihan vahingossa, etten voinut olla käyttämättä sitä hyväkseni. Aihe oli kyllä aika kulunut, mutta nyt on kevät! Kaikkihan silloin siivoaa, niin että kun siivousfirman essu vilahtaa, kannattaa pyytää pikainen haastattelu. Jutusta tuli sitä paitsi aika kiva näin spontaanistikin tehtynä. Opettaja saa olla mitä mieltä hyvänsä, mutta minä kyllä tykkäsin.

No, tänään kun lähdin töistä ja kiirehdin junaan, minut pysäytti rautatieasemalla kolmen kopla, yksi kuvaa kameralla ja yksi työntää mikrofonia eteen, että:

"Saiskos haastatella - tää ei kyl tule mihinkään. Me ollaan tosta toimittajakoulusta ja harjoitellaan videohaastattelujen tekemistä."

Eipä ollut varaa kieltäytyä, ei. Sikäli ikävää, etteivät ne tienneet, miksi minua hymyilytti niin kovin heti alkuunsa.

Ensin ne kysyivät kuinka paljon kuljen junalla ja sitten tiedustelivat mielipidettäni junien myöhästelystä. Jotenkin ne pettyivät, kun väitin, etteivät junat oikeastaan myöhästele.
-Eivätkö myöhästele? Mutta kun niin paljon puhutaan siitä, että junat ovat aina myöhässä.
- No ei ne kyllä niin paljon myöhästele, minä sanoin.
Muistelisin, että junien myöhästelystä kysyttiin vielä kertaalleen:
- Siis junat eivät mielestäsi myöhästele?
Meitä kaikkia alkoi jostain syystä naurattaa. Sitten ne joutuivat kuitenkin esittämään jatkokysymyksen, että mitä haittaa junien myöhästelystä on. Sanoin, että onhan siitä se haitta, jos junaa ei tule, kun tuolla Kirkkonummella sitä odottelee ja töihin pitäisi päästä.
- Totta. Että tämmöistä on siis sattunut?
- Joo, kerran.
- No mitä hankaluuksia siitä oli?
- No kun ei töihin päässyt!
Minua hymyilytti tämä haastattelu kyllä vielä junassakin. Se oli hauskaa.

Kansalainen osaa viihdyttää

2008-03-16T10:58:00.012+02:00

Kuinkahan moni lukee Hesarinsa kannesta kanteen? Lukeeko jokainen tilaaja jokaisen uutisen vai valikoiko mieltymystensä mukaan? Onko neulominen viihdettä, jos siitä julkaistaan Hesarissa artikkeli? Missä menee sanomalehtien viihteen raja?

Kun Hesari julkaisee STT:n levittämän (on soitettu Turun poliisille ja kirjoitettu siitä kaikille tiedote) uutisen siitä, että turkulaisesta kapakasta on löytynyt hirveästi humalaisia, se on uutinen. Kun samasta STT:n levittämästä uutisesta kirjoitetaan blogeissa, siitä ei tule uutista, ei edes kansalaisjournalismia, vaan siitä tulee kansalaisen näpeissä viihdettä. Uutinen se ei myöskään ole Iltasanomissa, koska juttu on 99 prosentin varmuudella dramatisoitu tai viihteellistetty. Uutinen ei ole myöskään se, että joku yksinkertaisesti toteaa blogissaan nähneensä kapakassa kamalasti kännisiä. Siitä tulee uutinen vasta, kun virkavalta on käynyt toteamassa saman asian ja kertonut siitä puhelimitse STT:n toimittajalle.

Mikä siis todella on kansalaisjournalismia ? Kuinkahan monta vastaavaa juoppouutista, kolaria, onnettomuutta, tappelua, ilkivaltaa, varkautta on joku niistä 14 000 bloggarista raportoinut kenenkään valtamedian jengistä siihen sen kummemmin reagoimatta? Moni bloggari on kertonut mummonsa makaavan vanhainkodissa märissä vaipoissa, kertonut huomanneensa, kuinka päiväkodeissa lastentarhanopettajien aika ei riitä kaikille, kertonut vammaisen arjesta. Moni on raportoinut päivistään sairaaloissa, ongelmistaan työpaikoilla, köyhyydestä, lapsilisistä. Moni on arvostellut poliitikkoja ihan fiksullakin tavalla tai yhtä sarkastisesti kuin päivälehtien kolumnistit ikään ja kirjoittanut huomaamistaan yhteiskunnan epäkohdista liki päivittäin. Lisäksi yllättävän moni suomalaisbloggari havainnoi maailman näkymiä muualta kuin Suomesta. Esimerkkejä kansalaisjournalismista riittää kyllä. Mitä siis on Se Kansalaisjournalismi, jota HS:n toimittaja Esa Mäkinen ajaa takaa kirjoituksellaan Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja?

Blogit eli verkkopäiväkirjat syntyivät vuosituhannen vaihteessa, ja ne löivät itsensä läpi vuoden 2004 paikkeilla.

Tuolloin teknolähetyssaarnaajat povasivat blogeista haastajaa perinteiselle journalismille: sinnikkäät kansalaisjournalistit voisivat paljastaa ruohonjuuritasolla kaiken sen, mistä Yleisradion, STT:n ja Helsingin Sanomien kaltaiset valtamediat vaikenevat. (HS 16.3.2008)

Ja tämä visio ei nyt ole toteutunutkaan. Lukijat ovat tilanneet 50 suosituimman blogin listalta vain viihdettä. Kansalaisjournalismiksi oli tuosta joukosta luokiteltu 5 blogia. Blogilistan "levikki" on 35 000. Joka päivä sen kautta päivittyy arviolta muutama tuhat erilaista ja eritasoista kirjoitusta. Tänä sunnuntaina puoleen päivään mennessä päivittyneitä kirjoituksia oli noin 900. Puhumme siis tuhansista eri ihmisten kirjoittamista kirjoituksista joka päivä. Se onkin ehkä liian "iso lehti" yhden toimittajan ymmärrettäväksi. Helpoin ja lapsellisin tapa on todellakin arvioida sitä, kuka bloggari on suosituin, mutta kansalaisjournalismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan toimittajakaan voi luoda päivittäin jotakin syväluotaavaa katsausta journalistisesti huipputärkeästä asiasta, niin kuin Schizo asian jo sanoikin. Mutta kun jostakin tekee juttua, niin asiasta pitäisi ottaa kunnolla selvää. Niitä blogeja pitäisi ainakin lukea.

Jos siis näin kökösti voidaan tehdä arvioita kaikista 14 000 blogista ja 35 000 blogilistalle rekisteröityneiden lukijoiden mieltymyksistä, sillä samalla periaatteella pitäisi kysyä, mitä lukijat oikeastaan lukevat Hesarista? Mitkä ovat Hesarin suosituimmat jutut? Arviolta suurin osa lukee sarjakuvat, mutta kuinka moni lukee journalistiemme kukkeimmat hedelmät päivittäin? Kaikki ulkomaan uutiset? Urheilusivut? Tällä perusteella hyvin usea voisi sanoa ja sanookin, ettei Hesari ei ole lunastanut lukijoidensa odotuksia, koska siinä julkaistaan yhä enenevissä määriin viihdeuutisia, suurempia kuvia tekstin kustannuksella ja mikä pahinta, julkaistaan joutavia viihdekolumneja päivän uutisista. Kaiken lisäksi minusta henkilökohtaisesti on sietämätöntä, että formulasivuja on niin jumalattoman paljon ja kulttuurisivuja niin vähän. Lisäksi Hesari on Aamulehden tavoin aivan hekumallisessa asemassa siksi, että niin SanomaWSOY:llä kuin Alma Mediallakin on molemmilla omat megalevikkiset viihdepläjäytyksensä, jonne epäkuranteimmat uutiset voidaan tyrkätä ja sitten jeesustella valtalehdessä, miten mediamaailma nyt viihteellistyy blogeja myöten.

Tilastokeskuksen mukaan keväällä 2007 Internetiä käytti miltei neljä viidestä 15-74-vuotiaasta suomalaisesta eli yli kolme miljoonaa henkilöä, niistä 33 % luki blogeja. Se on miljoona ihmistä. Eikö sen mukaan blogit todellakaan ole mikään haaste perinteiselle journalismille? On se. Mikä perinteisessä journalismissa sitten on vikana, että yhä useampi lukee blogeja? Tylsyys? Ei, sillä Hesarin jälkeen suosituin sanomalehti on Iltasanomat. Ja mitä johtopäätöksiä pitäisi muka vetää journalismimme tasosta levikeiltään suosituimpien lehtien osalta? Pirkka (1 481 877), Yhteishyvä (1 432 334), joiden levikit perustuvat tosin asiakkuussuhteeseen, Hesari (439 618), Aku Ankka (320 514), 7 päivää (265 437), ET-lehti (265 653), Iltasanomat (186 462), Aamulehti (136 331), Iltalehti (133 007)... (tiedot kerätty osoitteesta Levikintarkastus.fi että SanomaWSOY:n sivuilta.)

On hyvin vaikea hahmottaa, mitä ihmetekoja kansalaisjournalistilta oikein vaaditaan. Kurkottaako siellä nyt toimittajakunta bloggareita kohti odottaessaan heiltä jotain enemmän kuin itseltään - jotakin mediamessiasta, jota Etappisikakin tässä taannoin peräänkuulutti, tai näkyä tai ihmettä Suomen uutiskentällä, kun ministereitten järkkäämien skandaalien jälkeen mikään ei oikein enää tunnu miltään eikä missään tapahdu mitään.

Edit. Aiheesta lisää Haakanan viihdeblogissa. Terv. nimim. Saara Kyrsälä

Kirkkonummi osa 1

2008-03-15T11:03:00.006+02:00

Kirkkonummen keskustasta on Helsinkiin noin 30 kilometriä, täältä itärajalta reilut 20 km. Junalla pyyhkäisee stadiin puolessa tunnissa, Ikeaan ja Isoon Omenaan pääsee autolla vartissa. Pääkaupunkiseudun ahtaudesta täällä ei ole mitään tietoa. Kirkkonummen maine maaseutuna ja palveluiltaan köyhänä estää muualta Suomesta muuttavia juntteja asettumasta näille main, mutta suurin osa esimerkiksi Masalan väestöstä on muualta kotoisin. Hyvin harva on synnynnäinen kirkkonummelainen. Syy siihen löytyy puna-armeijasta. Neuvostoliitto vuokrasi Porkkalan alueen vuosiksi 1944-1956 ja täältä lähti evakkoon porukkaa kuin Karjalasta ikään. Vain harvat palasivat, sillä puna-armeija ei juuri taloja säästellyt. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin.

Joka tapauksessa Kirkkonummi on niin näkymätön kunta 34 000 asukkaansa kanssa, että aion kasvattaa sen mainetta vastedes ahkerammin niin hyvässä kuin pahassakin. Yritän pitää kamerani mukana aina. Eilen kyyditsin tyttäreni kaverinsa luokse yökylään ja tulomatkalla napsin kuvia sieltä täältä. Tässä muutama otos Sarfvikin golfkentän ja meren välistä.

Sama laki kaikille?

2008-03-14T14:10:00.000+02:00

Maailma menee koko ajan kummallisemmaksi. Makedonialainen karhu on haastettu oikeuteen jatkuvasta hunajan rosmoilusta ja mikä parasta, myös tuomittu rikoksistaan korvauksiin. Tämä on järkyttävä takaisku kontioille ja koko eläinkunnalle. Lukuisa joukko metsänelävistä on huolissaan siitä, pitääkö heidänkin nyt lähteä ansiotyöhön.
- Karhuilla ei mene nyt hyvin. Ne ovat leimautuneet muutenkin roskasakiksi tonkiessaan tunkioita ihmisten pihoilla. Pitäisi vähän miettiä mitä tekee. Hankkikoot töitä vaikka sirkuksesta. Sen sijaan peurat kyllä tuntevat vastuunsa ja pyrkivät välttämään yhteenottoja ihmisten kanssa, sillä usein se on meikäläinen, kun heittää siinä törmäyksessä henkensä, totesi haastattelemani peura pikaisesti ylitettyään juuri suojatien kahden ystävänsä kanssa.

Myös ketut ovat tuohtuneita otson saamasta tuomiosta. Enää ei kanavarkaissakaan uskalla tuomion pelossa käydä. Toisaalta ketut pitävät hyvänä asiana sitä, että asiat hoidetaan sivistyneesti eikä aseilla, kuten tähän asti on tehty. Repolaiset aikovatkin nyt yhteistuumin haastaa oikeuteen kaikki kettuja aseilla uhkailleet ihmiset. Etenkin kettukoiraat tuntevat olonsa jatkuvasti turvattomaksi, sillä niitä saa lain mukaan paukutella pois päiviltä ympäri vuoden. Ainoastaan emokettu poikasineen saa jahtaajilta lyhyen kesäloman. Ei tämä jatkuva lymyily kovin kivalta tunnu, puuskahti eräs anonyyminä pysyttelevä kettu.

Heijastus

2008-03-14T12:24:00.004+02:00

Valokuvatorstain 83. haaste heijastuksia:

Istun vähän aikaa tässä

2008-03-13T13:45:00.013+02:00

Ihan haircuttia on ainoastaan luvassa. Kuopukselta lähti tukka. Muiston se kantoi kotiin ja vaihtoi tyylinsä saman tien hevarista hiphoppariin. Pitää olla just oikeanlaista lippistä, vähän bling-blingiä, ja ihan älyttömän tarkkaa myös on missä kohdin ne housut pitää jalassa roikkua.

Esikoisen tukka se vaan rehottaa ja eilen se pyysi, että saisi värjätä kuontalonsa mustaksi. Kuvittelin sen kalpean naaman kehystettynä mustilla pitkillä hiuksilla. Voi hyvä luoja, minä ajattelin, nyt se on lopullisesti kääntynyt pimeällä puolelle. Erehdyin muuten ehdottamaan kesäksi sinisiä farkkujakin, ettei olisi mustissa niin kuuma. Jösses mikä meteli. Ikinä ei kuulemma semmoisia jalkaansa pane.

Macin käytin eilen rokotuksissa. Se käyttäytyi lääkärissä tapansa mukaan erittäin vöyhkästi. Kaiken lisäksi se on piereskellyt kaksi päivää taukoamatta ja se piereskeli odotushuoneenkin täyteen.

Ostin erehdyksessä tulppaanikimpun toissapäivänä ja siitä sain hirveän inspiraation. Pari päivää olen siivonnut vain. Olisi melko mukava nauttia raikkaasta kodistakin, mutta paha paska täällä lemuaa ja minä tarvitsisin tästä hajusta jo lomaa.

***
Mediaosastolla tapahtuu koko ajan ihmeellisiä asioita. Jenkeistä on löytynyt puolitoistavuotias tytteli, joka osaa lukea. Delfiini on pelastanut valaat matalikolta ja Suomen naisunioni on huomaavaisesti lähestynyt Ikeä pikkareilla. Lisäksi aivojen ja sukupuolielinten suhteesta kiinnostunut playboymies moittii suomalaisnaisten isoja aivoja ja pieniä rintoja.

- Suomalaisnaisilla on vähemmän mahdollisuuksia päästä lehteen, koska heillä on enemmän aivoja kuin rintoja, Playboyn Pohjoismaiden-kykyjenetsijä huomautti...

Yrittäjä Susanna Penttilä ihmetteli Rimérin kommenttia.
- Minä olen sentään poseerannut viidessä lehdessä, joten eikö se kerro jo aika paljon.
IS 13.3.2008

Kuka haluaa haastattelun?

2008-03-09T17:43:00.005+02:00

Nyt on pakko tehdä tunnustus. Niin kuin minäkin itseäni pidän muka hyvänä opiskelijana, niin katin paskat. Joulun alla aloitin kurssin, josta olen yhden vaivaisen opiskeluyksikön saanut suoritettua. Toiseen lykkäsivät heti haastattelut ihme ehtoineen (ei kukaan julkkis, mutta kuitenkin jollakin tavalla ansioitunut) ja toinen haastattelu ajankohtaisine asioineen. No minä teinkin haastattelun ansioituneesta melkein julkkiksesta, mutta hukkasin sen ensitöikseni koneeltani. Ikinä en tiedä tehneeni mitään niin typerää. Se tapahtui samoihin aikoihin, kun koneeltani katosi mystisesti kaikkea muutakin. No kuukauden päästä kehtasin pyytää haastateltavalta uudestaan vastauksia ja haastattelusta tulikin ihan kelpo. Mutta siihen meni puolitoista kuukautta, siis yhteen human interest -haastatteluun. Mä oon journalistipeto.

Samoihin aikoihin suunnittelin myös sitä ajankohtaishaastattelua ja ajattelin tietenkin luonnosta kiinnostuneena ihmisenä tehdä sen linnuista ja ilmaston lämpenemisestä. Tutkin taustoja ja hahmottelin kysymyksiä, ennen kuin otin haastateltavaan yhteyttä, sillä pidin häntä niin helppona nakkina siksi, että asuu tuossa lähellä. Yhtenä iltana televisiosta tulikin juuri sen helpon nakin haastattelu linnuista ja ilmastonmuutoksesta. Se siitä sitten.

Hieman masentuneena ajattelin jättää asian muhimaan. Se muhi viikon, ja kaksikin, ellei jopa kuukauden. Ja eräänä päivänä tajusin, että se oli tässä silmieni edessä. Olin jo kaivanut asiasta kaiken mahdollisen tiedon ja keskustellut asiasta netissä useiden ihmisten kanssa. Niinpä panin toivorikkaana eräälle kansanedustajalle, joka on myös tekniikan tohtori, haastattelupyynnön ennakkosensuurista ja sananvapaudesta. Suunnittelemani kysymykset olivat kerrassaan häikäiseviä, niin kuin nyt voitte kuvitella. Kansanedustaja ei koskaan vastannut.

No, tänään päätin kaikesta huolimatta tehdä haastattelun kasveista. Tein hirveästi taustatöitä tutkiakseni Suomeen kutsumatta tulleita uusia eläinlajeja ja kasveja. Lisäksi tutkin Viron ja Tanskan ilmastoja ja ekosysteemejä ja tein niiden perusteella yhteenvetoja ja kysymyksiä. Sen jälkeen lähetin haastattelupyynnön eräälle dosentille, jonka 9 vuotta vanhan haastattelun luin eräästä lehdestä ja tuo dosentti vaikutti aivan ihastuttavalta henkilöltä. Olen silti vastauksen suhteen melko skeptinen.

Koska nämä haastattelut menevät ensin kurssin opettajalle, en edes voi luvata niitä mihinkään lehteen. Ketä muka kiinnostaa jollekin helvetin kurssilaiselle vastailla kysymyksiin, kun oikeitakin kysyjiä on olemassa pilvin pimein ja haastateltava pääsee sitten patsastelemaan lehtien sivuille. Tämä on minulle niin kiusallista, että lopetan kohta koko kurssin, jos kukaan ajankohtainen asiantuntija ei nyt tällä punaisella sekunnilla itse ilmoittaudu, että haluaa esittää pelkästään hyviä vastauksia juuri minulle ilman minkäänlaisia kysymyksiä ja ilman minkäänlaisia takeita siitä, pääseekö juttu koskaan lehteen vai ei. Ihan saa olla aihe mikä hyvänsä. Teen siitä sitten väkisin ajankohtaisen. Ja kyllähän minä ilman muuta kysyn sitten niiltä lehdiltäkin löytyykö kiinnostusta.