sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Foliopipo toimii taas

Tässä jokin aikaa sitten leikin Photoshopilla ja tein erään kuvan. Siitä tuli mielestäni varsin kaunis. Enkä ollut ainoa, joka oli sitä mieltä. Osa kuvasta päätyi luvallani tämän blogin kautta erään antologian kanteen. Olisin saanut siitä pienen palkkionkin, mutta kirjan tekijä oli hurahtanut Global Pension Planin hämmästyttäviin suunnitelmiin ja kesken jouluisten työkiireitteni, kun minulla ei ollut aikaa ajatella eikä tutkia koko asiaa, hän sanoi pistävänsä palkkioni likoon, jos vain suostun. Tämä "eläkerahasto" siis lupasi 30 euron panoksella huimat 50 000 euron tuotot parissa kuukaudessa.
- Niin varmaan, minä sanoin ja räjähdin nauramaan. Siitä vaan, jatkoin myös, koska minulla ei tosiaankaan ollut muutaman kympin tarvetta, mutta tuo kyseinen henkilö saisi lisäjäseniä haalimalla itselleen vieläkin paremmat tuotot. En ajatellut mitään. En edes yksinkertaista verkostomarkkinointia, viritelmää, en mitään. Olin kuitenkin tehnyt kuvan ihan omiin tarkoituksiini, enkä siis myöskään kokenut häviäväni yhtään mitään. En ollut kuullut koko järjestöstä mitään, enkä ollut seurannut televisiosta siitä käytävää keskustelua. Enkä siis vaivannut päätäni koko asialla.

Vasta kun sähköpostiini alkoi ilmestyä pyyntöjä, että minun olisi lähetettävä heille kopio kansainvälisestä passistani:

Huolehdi myös siitä, että sinulla on tammikuussa käytettävissäsi kopio passistasi. Se on suositeltu otettavaksi värillisenä ja kaksinkertaiseksi suurennettuna. Mikäli sinulla ei ole passia, on haettava maistraatista englanninkielinen ote henkilötietorekisteristä.

Lisäksi minun olisi pistettävä sosiaaliturvatunnukseni heidän nettisivulleen:

Moi!
Käykää lisäämässä sosturvatunnuksenne loppuosa sivuillenne! Nyt on sen aika. Ja muutenkin toimikaa tämän ohjeen mukaisesti!
Uutta Vuotta odotellessa!

Silloin tajusin, että herranjumala, olen joutunut tietämättäni ponzihuijauksen kohteeksi ja sekaantunut pahimmoiseen pyramidipeliin. Eihän minua se palkkioraha vaivannut yhtään, eikä vaivaa edelleenkään, mutta hemmetti soikoon, olen sitten minkälainen foliopipo hyvänsä, minun passini tietoja ja sotuani en kyllä jumankauta anna sellaisten tuntemattomien tahojen käyttöön, joiden yhteystietojakaan ei edes ole saatavilla. Hei haloo. Tämähän on aivan älytöntä. Passini kopion ja sotun keralla loppuviimein näillä anonyymeillä henkilöillä olisi siis käytössään myös tilinumeroni. Todella houkutteleva tarjous. Jäisinkö siis vain odottelemaan, että tilini laillisesti omilla papereillani jonkun toisen toimesta joskus tyhjennetään? Mahtavat siellä monet "eläkesäästörahojaan" odottelevat kokea ikävän yllätyksen. Laitoinkin stopin tuolle touhulle vihdoin, kun minulla on ollut aikaa ajatella jotakin muuta kuin työasioita.

Sellaista varakkaitten liikemiesten rahoittajapuljua kuin Trust Partner (yksikössä), johon tämä GPP:n idea olennaisesti liittyy on tuskin olemassakaan. Netistä ei irtoa mitään. Trust Partners Oy on ihan toisella asialla, enkä usko että toisella Trust Partners (monikossa) -yhtiölläkään on asian kanssa tekemistä. Toivottavasti ovat huomanneet kuitenkin, että nimi on varsin lähellä.

GPP:n esitteessä puhutaan myös Endowment Policies -pääomavakuutusmuodosta, joka tunnetaan yleisesti mm. Isossa-Britanniassa, muttei yllättäen Suomessa, Ruotsissa eikä USAssa. Esitteessä sanotaankin, että olkaa hyvä, menkää www.google.com ja etsikää Endowment Policy. Juu, menkää ja etsikää näin luotettavaa englanninkielistä tietoa muualta kuin meidän esitteestämme. Jokainen suomalainenhan, mummot ja papat mukaan lukien, nyt tietenkin osaa ja jaksaa kääntää kaiken lukemansa ja ymmärtää ne myös tässä kyseisessä kontekstissa. Kaiken kaikkiaan mikään virallinen ja todistettavasti meklareitten käytössä oleva järjestelmä ei todista mistään yhtään mitään. Monikossa muuten Endowment Policies johdattaa hauskasti jopa Poison Nights Forumiin ja sitä kautta adult porn mpeg galleryyn.

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Uusi kamera

Sain joululahjaksi uuden digikameran. Nyt ei tarvittaisi kuin valoa ja seesteistä säätä, että pääsisi sen kanssa pihalle. Täällä sisällä innokas opettelu ja kuvaaminen huonossa valaistuksessa on melko masentavaa. Sitä paitsi nämä seinät ovat käyneet jo kovin tutuiksi. Olo on ummehtunut ja kevään kirkkaita säteitä odottaa kuin pelastusta, ikään kuin mikään oikeasti muuttuisi (paitsi jokin ihan konkreettisesti, muttei siitä vielä enempää. Kuulin vain eilen suuren salaisuuden, josta en tiedä pitäisikö siitä olla innoissaan vai järkyttynyt. Jos selkärankaan on luottaminen, niin ensi reaktioni oli voi hyvä jumala!).

Siinä kamerassa on muuten sellainen toiminto, että se ottaa kuvan automaattisesti vasta silloin, kun kuvattava hymyilee. En ymmärrä miten se on käytännössä mahdollista. Ottaakohan se koiristakin kuvan vasta kun niiden hampaat näkyvät. No, Suomessa kyllä saisi sillä toiminnolla odottaa, että automaatti napsahtaa. Kokeilin kyllä, mutta minusta se ei oikein toimi. Kyllä se kuopuksestakin kuvan otti, vaikka se peittikin kasvot kämmeniinsä. Kai sitä sitten nauratti.

Nyt on kameraa treenattu ja oheisjuttuja myös. Joudutte nyt kärsimään näistä harjoituskappaleista, mutta ei voi mitään. Tässä elokuva Puck's life. Mä olen tuottaja, ohjaaja ja kuvaaja ja leikkaaja. Valomies oli lomalla.


perjantaina, joulukuuta 28, 2007

maanantaina, joulukuuta 24, 2007

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Samperin jouluporsaat












Siis mikä ihmisiä vaivaa? Ei minulle ainakaan tule mieleenkään painella johonkin kauppaan viskomaan tavaroita miten sattuu. En edes kehtaisi. Hemmetti kun meikä selkänsä kääntää, niin jälki on tämän näköistä. Ei siinä mitään, se on sitten aina palvelusta pois, kun näitä hyllyjä saa jouluporsaiden jäljiltä järjestellä ihan loputtomasti. Kierroksen voi aloittaa heti toisesta päästä uudestaan.

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Paakko popin pois, kiitti

No joo kuulkaa, siinä minä olen, ytv:n reittioppaan kartta kädessä menossa Ruoholahdenkadulle magneettikuvattavaksi, ja heti alkuun astun harhaan. Miksi, siis MIKSI minä kuljen Helsingissä kuin joku typerä turisti? Pyörin alati ympyrää, kun missään ei lue kadun nimiä. Miksi niitä ei lue? Siinä on sitten kolme lappuliisaa kirjoittamassa parkkisakkoja kurittomille autoilijoille, ja minä kysymään, että mikä katu se tuo on, jonka ohi olin jo tullut. Kansakoulunkatu, sanoo mieslappuliisa ja minä palaan takaisin. Ja kuljen siinä kartta kädessä taas eteenpäin, reippaasti, aikaa ei ole hukattavaksi, minä sanon itselleni ja yritän kävellä niillä mukulakivisillä kaduilla niin ettei nilkka nyrjähdä. Pitkän matkaa taas menen niin, ettei ainuttakaan kadun nimeä lue missään. Ei missään. Ja minä kävelen ja vihdoin suojatien toisella puolella näkyy yksi onneton nimikyltti, niin himmeällä, että tihrustan siinä ja yritän katsoa, mitä siinä sanotaan, enkä mitään muuta katso, sitä kylttiä vain. No eikö joku kaheli huuda keskellä suojatietä, että hei, HEI! Hyvä ihme, työntekijääni törmään siinä ja siltä kysyn missä minä olen, ja se neuvoo taas toiseen suuntaan kokonaan. Ja sitten minä löydän erään kaupan ovesta osoitteen, että Ruoholahdenkatu 2 ja jatkan matkaa niin pitkälle, että usko meinaa loppua, mutta löydän perille. Reittioppaan ennakoitu kävelyaika 6 minuuttia. Minulta menee vartti.

Jännittää niin perhanasti. Ensin sanotaan, että menee tunti, sitten sanotaan että selviän 45 minuutilla. Olin ottanut aamulla ne lääkärin kivuliaiksi öiksi määräämät särkynapit mukaan, ja ajattelen, että 45 minuuttia siinä makaamassa on kyllä liikaa ilman lääkettä. Jos alkaa sattua niin miten minä pysyn paikallani. En mitenkään. Nappi naamaan ja housut pois, kello, korut, rintsikat pois ja jättikimono päälle ja pitkäkseen siihen koneeseen, kuulokkeet päähän ja mitä saisi olla, klassista, poppia, rockia? Poppia haluan. Ja vielä hätäsoittonappula rinnan päälle, että jos tulee asiaa, niin voi kilauttaa.

Siinä minä sitten jännitän. Puren hampaita yhteen ja odotan. Kuvaus käynnistyy, nyt ei saa enää liikkua, kuuluu kuulokkeista ja sitten alkaa poppi. Voi jumalauta. Sitä tulee ja kovalla, ja kuuloke rätisee niin että korvaan kertyy painetta ja minä siinä ihan että herranjumala! tätä minä en kestä! Siinä kiekuu Katri Ylander, Irina, Samuli Edelman ja minua alkaa ottaa se poppi niin päähän, ettei mitään rajaa. Kaduttaa aivan sairaasti. Mitä minä menen poppia pyytämään. Olisin pyytänyt klassista, niin ei rätisisi. Onneksi en sentään rockia toivonut. Jösses. Ei olisi enää korvaakaan varmaan. Rätinä jatkuu ja joku suomalainen inisee kaihoisasti jotakin. Suaaarätskaipaaanrätsräts. Ja sitten alkaa vetää jalkaa. Reidestä sääreen ja lopulta jalkaterään asti. Ajattelen, että jos saisin edes sentin, edes yhden sentin sitä jalkaa liikuttaa, niin kuuntelen tätä helkkarin rätinää siitä hyvästä vaikka loppuviikon. Avaan silmiä, ja pistän ne taas kiinni. Odotan. Painanko vai kestänkö. Kuuntelen kuvauslaitteen jyrinää. Heti kun se lakkaa, painan vähän nappia. On pakko saada liikuttaa jalkaa tai tulen hulluksi. Ketään ei tule. Alan nieleskellä ja mietin saanko edes nieleskellä. Ei tule ketään. Kuvaus käynnistyy taas ja siinä minä olen, rätinää korvassa ja jalassa hirveä kipu. Alan kuvitella olevani guru. Istun jooga-asennossa turbaani päässä hiekkakukkulan laella ja hymisen. En tunne kipua enkä nälkää, eikä korvassani rätise... Ei toimi. Tunnen kipua ja nälkää ja korvassani rätisee. Sitten ajattelen olevani Suvi Linden Ilta-Sanomien kesänumeron kannessa loikoilemassa houkuttelevasti päivänkakkarapellolla avonaisessa kesämekossa. Nosta vähän helmaa, sanoo valokuvaaja... Mmm... ei toimi. Sitten ajattelen olevani netissä. Ajattelen Susua, Setää ja Enskaa ja niitä siellä päivänkakkarapellolla kesämekoissaan nostamassa vähän helmaa. Äkkiä painan hätänappia. Ja kovaa. Nuori herra juoksee huoneeseen ja kumartuu pää kallellaan kysymään, mikä... mikä hätänä?
- Paakko popin pois, kiitti. Rätisee, sanon ja nostan kättäni vaistomaisesti ja näytän kuuloketta. Samalla liikautan vahingossa jalkaani. Ehkä se ei haittaa. Lääke alkaa vaikuttaa. Hartiat ovat vieläkin jännityksestä tiukkana, mutta sisuksissani tuntuu omituisia humpsahduksia ja sydän ikään kuin hieman muljahtelee paikaltaan.

No, nyt se on ohi. Mutta tätä lääkettä ei tosiaan kannattaisi päiväsaikaan ottaa.

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Mediatalouden erittäin lyhyt oppimäärä

Jatkoa eiliseen. Hs.fi:n kokkareille kutsutut olivat siis edustamassa vain itseään, eivätkä bloggareita yleensä. Olin siis ymmärtänyt tämän kohdan ihan väärin ja myönnän erheeni hyvin auliisti. Se johtui kenties siitä, mitä Kari Haakana sanoi bloggareista sidosryhmänä. Ärsytykseni puolestaan johtui siitä, että asioihin oli herätty vasta jälkijunassa, ja siitä, että kysymyksiä oli jätetty kysymättä ja että jälkeen päin on ajateltu heittää täyslaidallisia, muttei paikan päällä tietenkään.


Lisäksi tänään erityisesti on ärsyttänyt se, että noita karkeloraportteja ei ilmeisimmin olisi saanut kritisoida. Kun et itse kerran ole tullut kutsutuksi, niin pidäpä turpasi kiinni tai minä kerron kaikille, kuinka kateellinen olet, koska kutsuja karkeloihin eivät kaikki tietenkään voi saada. Mutta jälkikäteen voi varmasti kiskoa sitten itse kukin papuja käkättimeensä raportteja lukiessaan. Onhan sekin kai tavallaan kivaa.. Oijoi. Alkaako sananvapaudelle tulla jo rajoituksia tuolta kärkipään suunnalta pikkuruisen häväistyksen muodossa. Hävettää jo melkein kirjoittaa koko aiheesta, mutta kun minulla ei ole mitään hävittävää. Ei se häväistys nyt tänne tehoa. Kun ei ole sitä paikkaa siellä Blogilistalla, jonka nousua ja laskua kytätä, eikä tartte nuoleskella sen takia kenenkään kengänpohjia eikä persettäkään.

No. Eli siis joitakin tämän suuntaisia ajatuksia päässäni on viime aikoina pyörinyt:

Talouden ja tekniikan kehitys on johtamassa siihen, että mainonnasta on tulossa viestintäalan tärkein tulonlähde. Erityisesti sanomalehdet ovat haasteen edessä. Lukijoiden mielipiteet on otettava entistä enemmän huomioon, sillä valinnan varaa on. Internetin joukkoviestintäteknologia on edullista ja helposti saatavilla. Online-palvelut ovat lisääntyneet huimaa vauhtia ja sanomalehtien levikit ovat olleet pitkään laskussa.

Haasteellisinta verkkolehdille on houkutella mainostajia asiakkaikseen, jos lukijoita ei riitä samaa tahtia kuin sanomalehden paperiversiolle. Mediamarkkinoilla tuote myydään ensin tilaajille ja tilaajista koostuva yleisö puolestaan myydään markkinapaikaksi mainostajille. Siten sanomalehtien levikin lasku sekä tv-kanavien lisääntyminen vaikuttavat yleisömäärän pienenemiseen mainostajien saamaan näkyvyyteen. Näin mainonnan hinnat kääntyvät laskuun ja tulot pienevät. Verkkolehdillä onkin edessään raju kilpailu mainostajista. Miten haalia myös Internetissä kyllin laaja lukijakunta, joka kiinnostaisi lisäksi mainostajia? Internetin ilmoitusmyynti ja mainonta ovat nousseet muuta mediaa enemmän, mutta verkon taloudellinen kapasiteetti on vielä hyvin vaatimatonta ja tulevaisuus täysin arvailujen varassa.

Mahdollisuudet yksityisille mainostajillekin kasvavat median sähköistymisen myötä. Mistä paikallinen market tai autokauppa saa parhaan mainostehonsa tulevaisuudessa jää nähtäväksi, mutta mahdollisuudet julkaista päivän tarjoukset vaikka marketin tai autokaupan omalla kotisivulla ovat jo olemassa. Kohderyhmän verkkokäyttäytymiseen voi vaikuttaa helposti myymälän tai ketjun asiakasrekisterin avulla. Kun sanomalehtien levikit pienenevät, myös verkkolehden vetovoima mainostajien silmissä heikkenee. Tämä tietää ainakin maakuntalehdille kovia aikoja.

Eli kaiken kaikkiaan, sanomalehtien levikit ovat laskussa. Tilaustuottoja ei tule enää samaa tahtia kuin ennen. Lehtiä luetaan Internetistä yhä enemmän. Se siis kasvattaa lehtitalojen taloudellista painetta. Mistä mediatalot saavat rahaa, jotta voivat kustantaa verkkolehden ylläpidon? Lukijat eivät halua maksaa verkossa mistään. Se mielletään ilmaiseksi eikä Internetistä luettavissa olevista lehdistä olekaan suostunut maksamaan kuin kourallinen ihmisiä. Loput jättävät lehden lukematta, koska tarjolla on runsaasti ilmaistakin tietoa.

Sanoman enemmistöomistuksessa oleva Sanoma Digital* varautui siis tähän ostamalla Blogilistan, jossa on yli 12 000 potentiaalista ja mainostajille todistettavissa olevaa lukijaa. Lisäksi bloggareista saatavalle hyödylle on vain mielikuvitus rajana. Voimme ainakin kuvitella suuren ihanan yhteisön, jonka jäsenet ovat linkkautuneet hs.fi:n sivulle vähintään Blogilista.fi:n kautta ja lisäksi mahdollisesti Twingly-hakukoneen avulla. On myös kaiketi vain päivän kysymys, milloin ensimmäinen mainos pompsahtaa silmille ja kajahtaa korville ennen kuin pääsee lukemaan omaa suosikkilistaansa.

Sinänsä siinä ei ole mitään väärää, että yhtiö pyrkii tulemaan toimeen. Se on oikeastaan melko nerokasta tässä median murrosvaiheessa. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa lisäksi muille sanomalehtitaloille, joiden levikit ovat yhtä lailla laskussa. Kuinka suuren osan lukijakapasiteetista sanomatalo ahmiikaan ja mitä seurauksia sillä on esimerkiksi sananvapaudelle, kun kaikki uutisointi ja tieto kulkee myös Internetissä suomalaisille yhden jättimäisen mediatalon kautta.


*Sanoma Digitalin ”omistavat yhdessä Sanoma, Sanoma Magazines Finland ja SWelcom. Sanoma omistaa yhtiöstä enemmistön.Sanoma Digital keskittyy verkkoliiketoimintoihin Suomessa ja Baltiassa. Sanoma Digitalin tehtävä on kehittää uusia verkkoon liittyviä kuluttajatuotteita ja -palveluja. Yhtiön kehitys- ja myyntivastuulle siirtyvät Sanoman sähköiset luokitellut palvelut, Keltainen Pörssi, Huuto.Net ja Oikotie, sekä mainontaa verkkosivuille myyvä Sanoman Verkkomediamyynti. Sähköisiä luokiteltuja palveluja johdetaan yhdessä Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kanssa.”(www.sanoma.fi).

lauantaina, joulukuuta 15, 2007

Pahin ohi?

Helvetillistä elämää. Kun yksinhuoltajaviikolla (isäntä työmatkalla) aamuneljän herätykset eivät yksinään vielä riitä, siihen lisätään heti maanantaina PMS, koirien lenkittämiset, kaupassa käynnit, ruuan laitot, kahden juniorin lätkätreeneihin kuskaamiset ja hakemiset siihen aikaan kun pitäisi jo vetää unta palloon täyttä päätä. Kaiken tämän lisukkeeksi vielä opettajan yhteydenotto kesken jumalattoman pitkän kassajonon ja ylitöiksi venyneen päivän jälkeen myöhästynyt soitto takaisin junasta kotimatkalla. Eihän se siinä kassalla hirveästi hymyilyttänyt, kun oli juuri saanut kuulla, että lapsi oli lintsannut koulusta koko viikon, mutta viisaammat tietää, että hymyillä siinä pitää.

Teinix käytti siis meikäläisen väsymyksen ja olemattoman huomiokyvyn aivan sumeilematta hyväkseen. Siellä se on maannut päivät perse homeessa sängyn pohjalla valvottuaan kaiket yöt. Ja niin kuin tästä on puhuttu. Varmaankin se on neljältä pistänyt koneen kiinni ja mennyt sänkyyn esittämään nukkuvaa, koska siellä se aina oli, peiton alla, kun kävin sanomassa heihei ja hauskaa päivää ja ole varovainen, niin kuin joka aamu kaikille lapsille ja koirille. Miten minä voin huomata, jos lapsi lintsaa, kun töissä oli vuoden karmein kiire (joulukortit eivät muuten tee sen enempää kuolemaa kuin mikään muukaan paperille painettu aines). Ne jotka puhuvat perheen ja töiden yhteensovittamisen loistavasta onnistumisesta ovat kyllä aivan hanurista. Sehän on mahdotonta. Jommassakummassa päässä homma ei toimi.

No, nyt on ehkä pahin ohi ja hengissä ollaan. Sillä aikaa Blogoslavian tärkeimmät bloggarit ovat ehtineet käydä hs.fi:n kutsuilla ja ryhtyneet kilvan todistelemaan ulkopuolisuuttaan. Ovat näemmä useimmat pöllähtäneet paikalle ihan pystymetsästä ja äimän käkenä. Ei hyvältä näytä. Olisi hyvä, jos nämä tärkeimmiksi rankatut nyt sitten toimisivat arvolleen osoitetulla tavalla ja pystyisivät vuosien kokemuksen jälkeen muodostamaan myös jonkinlaisia mielipiteitä.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007

Lapsuusmeemi

Olen ollut huomattavan väsynyt. Monessakin mielessä oleminen tuntuu epäonnistuneelta. Ongelmia puskee jokaisesta suunnasta. Kun jokin asia hieman selviää, on edessä vielä suurempi ongelma.

Ensi viikolla herään aamuisin jo neljältä, että ehdin käyttää koirat lenkillä ja juosta junaan. Olen taas miettinyt, miksi en alkaisi vaikka lehdenjakajaksi. Olisi loppupäivä sentään aikaa tehdä muutakin kuin töitä.

Käyn erästä kurssiakin, ja pitäisi kirjoittaa paljon, mutten ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Karttelen tätä konetta, koska poden järkyttävän huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa aloittaa. Myös tämä blogi yököttää minua suuresti. Kuinka se voisi ketään kiinnostaa, kun se ei kiinnosta edes minua. Lopettaminenkin on ollut mielessä, mutta väsymys luultavasti loppuu aikanaan ja silloin sitä tietenkin toivoo, että voisi kirjoittaa jonnekin jotakin. Tämä ei ole mitään itsesäälissä kieriskelyä, sillä monet muutkin blogit näyttävät lopen väsyneiltä ulkoisesta säihkeestään huolimatta. Toki ilahduttaviakin blogeja on ja niitä olenkin jaksanut vähän lueskella, vaan kommentointi takkuaa pahasti.

Maija Mallikortin haaste tuli sikäli hyvään saumaan, että nyt on ainakin lupa kirjoittaa. Ulkoapäin määritellyt aiheet vapauttavat minut näin keksimisen ja joutavan julkaisemisen vastuusta. Aamuisin yleensä hyviä aiheita suorastaan pursuilee, mutta päivän aikana työt latistavat kaiken innostuksen ja junassa kotiin tullessa säpsähtelen vain nukahtamista vältellen. Sen jälkeen mikään ei juurikaan kiinnosta ja yritän vain pysytellä jotenkin hereillä yhdeksään asti, sillä jos nukahdan aiemmin, en saa yöllä unta ja joudun silti nousemaan neljältä ja lähtemään töihin.

Siispä tässä lapsuusmeemin säännöt:

- Tässä on lueteltu 19 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

1. Kampa
Joskus iltaisin, kun äiti oli kotona, hän istui tiikkiviilutetun peilipöydän ääressä ja kastoi piikkikamman olutlasissa, kostutti sillä hiussuortuvansa ja kiersi sen papiljotin ympärille. Lopuksi äidin pää oli valtava huiviin kääritty möykky, joka näytti uhkaavan kaikkia painovoiman lakeja. Peilipöydässä oli taittuvat kapeat peilit ison peilin molemmilla sivuilla. Siitä näkyi naama monistettuna.

2. Lintu
Enolla oli kesy harakka. Se asui matalalla pihakuusessa ja oli kerännyt pesäänsä kaiken kiiltävän. Naapurusto vaati sitä hengiltä, sillä harakalla oli hallussaan jonkun kodin avaimet ynnä muuta tärkeää lusikoista lähtien. Kotona myös naapurin poika löysi variksen poikasen ja yritti opettaa sitä puhumaan. Se kuoli aika äkkiä, vaikka kaivettiin sille matoja.

3. Meri

Meillä ei ollut lapsuudessa merta. Olin meren kanssa kosketuksissa ainoastaan Korkeasaaren reissuilla, kunnes setäni vei meidät kerran syksyllä meren rantaan uimaan. Serkut olivat polleina. Niille oli ihan tavallista uida meressä ja meille maalaisille piti päästä näyttämään miten se stadilaisilta sujuu. Vesi oli 15 asteista. Serkut hytisivät, mutta menivät uimaan. Oli pakko mennä perässä. Rantaan oli ajautunut yksinäinen meduusa, jonka hypnoottista etenemistä jäin tuijottamaan. Serkut alkoivat kirkua, että se pistää ja että kaikkien pitää tulla pois vedestä. Sitä ennen en edes tiennyt, että Suomessa on meduusoja. Sen kyllä tiedän nyt, että ne ovat vaarattomia.

4. Kitara
Sain joululahjaksi akustisen kitaran. Soitin sillä Smoke on the wateria ja An awful crimea siihen asti, kunnes eräissä kotibileissä Jönni iski sillä kitaralla Köpää päähän ja kitaraani tuli halkeama.

5. Kello
Mummolan käkikelloa tuli tuijotettua tuntikaupalla. Käen säntääminen luukusta ulos oli vavahduttava kokemus, jota kannatti odottaa, vaikka aika menikin siinä aika tavalla hukkaan.

6. Oksentaminen
Olen kärsinyt ikäni matkapahoinvoinnista. Olin menossa Juvan mummolaan ja matkustin veljeni kanssa Fiat 600:n takapenkillä äitini siskon miehen ja hänen kaksoisveljensä kyydissä ja yritin urheasti savon mutkaisilla teillä pidät
ellä oksennusta, mutta en pystynyt. Itkin loppumatkan häpeästä.

7. Mummo
Minulla oli kaksi mummoa. Toinen mummo oli toimittaja, kirjallisuuskriitikko ja kirjailija sekä ankara raittiusihminen. Toimittajamummo tuoksui kamferitipoille ja sillä oli aina jemmassa piparminttukaramelleja. Se laittoi myös aina meille jodia ranteisiin. Lisäksi mummolla oli leivänpaahdin. Olisimme veljeni kanssa mielellämme syöneet paahtoleipää enemmän kuin tarjottiin. Mummolla oli myös valtava kattokruunu ja valkoiset kartanohuonekalut. Lasivitriineissä oli koukeroiset vetimet ja tuolit oli päällystetty kiiltävällä ruusukuvioisella kankaalla. Mummolla oli myös paljon koruja, joita kävin vierailulla hiplaamassa.

Toinen mummo on sellainen leppoisa ja iloinen savolaismummo, jota lapsi ei pelkää. Savolaismummo teki karjalanpaistia sekä makaronilaatikkoa, jossa oli pelkästään munamaitoa, vehnäjauhoja ja sokeria. Mummo myös kuori perunat aina ennen keittämistä. Savolaismummon saunassa oli ylälauteilla hana, josta vääntämällä sai vettä kiukaalle. Se tosin kuumeni niin pahasti, ettei siihen saanut koskea.

8. Kirja
Kirja ja ylipäätään taide meni lapsuudessani kaiken edelle. Äitini oli kustannustoimittaja ja toi kyllä minulle kirjoja, joita luin; Kolme etsivää -sarjaa ja joitakin omituisia kirjallisia klassikoita. Meillä oli kotona paljon kirjoja. En kuitenkaan koskaan saanut niistä mitään herätyksiä, en ihaillut kirjoja, enkä saanut niistä mitään säväreitä. Pappani kirjoitti kesäisin kirjaa mökin vintillä. Avoimesta ikkunasta kiiri ulos kirjoituskoneen naputusta. Mummon mielestä me lapset emme saaneet häiritä. En muista, että olisimme koskaan häirinneetkään. Papan kirjoja luin vasta myöhemmällä iällä.

9. Pipo
Jyväskylässä kulki legenda, jonka mukaan uimahallista märillä hiuksilla ilman pipoa lähtenyt lapsi oli tuupertunut kesken kotimatkan. Sairaalassa sen aivot oli todettu jäätyneiksi ja lapsi oli kuollut. Mutta se ei auttanut asiaa. Mielummin aivot jäässä kuin pipo päässä.

10. Matematiikka
Laskento oli helppoa ja hauskaa. Kun siitä tuli matematiikkaa, se meni yli hilseen. Yhdeksän kertotaulua en oppinut kunnolla koskaan siksi, että sen vastaukset saa niin helposti kirjoittamalla 0-9 numerot ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Prosenttilaskuissa olen aika hyvä vieläkin. Kaavoja en enää muista.

11. Metsä
Elin lapsuuteni kuusimetsän keskellä kerrostalossa. Kun sitten muutimme pellon keskelle rivitaloon, en lakannut ihmettelemästä tontin reunalla pientä lehtometsälänttiä, jossa kasvoi saniaisia, tuomia sekä leppiä, ja jolla ei talvisin ollut mitään virkaa. Kun lehdet tippuivat, ikkunasta näki maantielle. Kesäisin lepikkoon asettui asumaan satakieli, jonka laulu piti hereillä monet yöt.

12. Ukkonen
Meidän mökkisaaren lähistölle mantereen puolelle oli salama iskenyt kaksi kertaa samaan paikkaan. Mummon veljen navetta paloi kahdesti ja kaikki lehmät kuolivat molemmilla kerroilla. Serkkutytön äiti oli tulossa saareen ja lähdimme serkun kanssa kahdestaan veneellä etuajassa vastaan. Oltiin ehkä kymmenen vanhoja. Ehdittiin soutaa rantaan, mutta kesken kävelymatkan meidät yllätti ukonilma. Oltiin ihan varmoja, että salama iskee meihin, koska oltiin niin lähellä sitä palanutta navettaa. Käveltiin itkien lähimpään maalaistaloon, jossa ei ollut ketään kotona. Pienen kuistin ovi oli onneksi auki, ja kyhjötettiin siinä litimärkinä pari tuntia ennen kuin serkun äiti tapansa mukaan tuli myöhässä. En kuitenkaan pelännyt ukkosta sen jälkeen.

13. Hiukset
Eräänä jouluna ennen kouluikää olin pukeutunut enkeliksi ja pyörähdin liian läheltä kuusenkynttilää. Siipeni syttyivät tuleen, samoin pitkät hiukseni. Samainen serkun äiti ei silloin ollut myöhässä, vaan hyökkäsi päälleni ja sai minut sammumaan. Hiukset piti kuitenkin lyhentää. Samoin silloin, kun niihin oli tarttunut purkkaa.

14. Veli
Pikkuveljeni, nappisilmä, jota kaikki jaksoivat ihastella vuodesta toiseen. Mustasukkaisuudesta päästyäni aloin huolehtia veljestäni.

15. Ikkuna
Kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta syljeskelin irronneita maitohampaitani. Kerran hampaita sylkiessäni näin naapurin pojan tulevan kulman takaa, vääntäen käsillään kaasua ja ääntelevän kuin moottoripyörä. Samalla poika pieraisi kuuluvasti. Hammas meni väärään kurkkuun. Myös kissani Lumpukka putosi kerran samasta ikkunasta alas, mutta säilyi hengissä.

16. Kalenteri
Teinikalenteri. Unohtumaton kalenteri täynnä unohdettuja muistoja.

17. Puuro
En ole koskaan tykännyt puurosta. Jouduin sen vuoksi vaikeuksiin niin koulussa kuin mummolassakin. Kerran karkasinkin mökiltä puuron ja rusinasopan takia.

18. Nenäliina
Papalla oli aina nenäliina taskussa. Iso valkoinen nenäliina, jossa oli kaksi vaaleansinistä raitaa reunoilla.

19. Kynsilakka
Pienenä tyttönä laitettiin horsman terälehtiä kynsiin ja oltiin hienoja sen muutaman sekunnin. Purin kynsiäni yläasteikäiseksi asti. En tarvinnut kynsilakkaa, mutta ostin jotakin pahanmakuista ainetta kynsiin, etten enää pureskelisi niitä.

20.Taulu
Kotonani oli paljon tauluja. Oli poptaidetta ja kantaa ottavaa nykytaidetta, johtuen siitä, että isäni oli taiteilija. Seinällä roikkui kärsimyskuvia vietnamin siviileistä ja sotilaista sekä nälkiintyneistä biafralaisista, ja symbolisia tulkintoja hätkähdyttävistä asioista. Hyvin usein tuijotin tauluja ja yritin hämmentyneenä löytää niille selityksiä. Alla oleva taulu hallitsi pitkään koko kotia. En ymmärtänyt, miksi taulun patsaalla ei ollut kättä. Sen tiesin, ettei suihkepullosta tullut pelkkää deodoranttia ja että kyse oli suuremmista asioista; ponnekaasujen otsonikerrosta tuhoavista aineista, DDT:n vaaroista ja Talidom-lapsista... ties mistä ikävistä ja lasta pelottavista aiheista, jotka leimasivat juuri 60-70 -lukuja.


















Meemiin voi osallistua itse kukin, joka on sen tarpeessa, mutta ainakin Johannes ja Almamaria sekä Ally, jos vaan sopii.

keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Lopputili häämöttää

Olipa hyvä, että se tarjoilija oli niin lahopäinen, ettei muistanut tuoda toista kierrosta. Eikä se muistanut sitten kahviakaan. Ruuan se muisti ja laskunkin, kun Susun kanssa muistutettiin. Pyysi se anteeksi ja antoi alennustakin. Olut jäi siis yhteen ja hyvä kun jäi. Pääsee huomenna paremmin töihin. Kahdeksasta extrasta ei yhdellekään taas sopinut paikata sairastunutta kaveriaan. Otan taas lopputilin ihan kohta.

sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Varokaa kirjaa


No mutta. Asia onkin ajankohtaisempi kuin luulinkaan. Myös Kuukausiliitteessä on alettu pohtia, mitä tehdä, kun kirja tuottaa pettymyksen.

lauantaina, joulukuuta 01, 2007

Lihansyöjät lakkoon!

Alkon lakkoa ei sitten tulekaan. Kaikki juopot nyt iloitkaa, eteenkin se kymppiuutisten eilinen mies, jolle Alkon myyjien lakko olisi aiheuttanut suuria ongelmia:
- minä kun niin tykkään juopotella.

Lakonuhka leijuu koko ajan yllä. Koskaan ei tiedä, kuka seuraavana uhkailee, paperimiehiä lukuun ottamatta. Nyt olisi kuitenkin toivottavaa, että myös lihansyöjät aloittaisivat lakon siihen asti, kunnes kaikki kusipäiset sikalan pitäjät olisi pistetty samaan karsinaan tekosiaan miettimään. Ei mene jakeluun, että kaikki tuo eläinten kurjuus olisi Suomessa lain mukaan sallittua.

Pystyisiköhän edes "normaali" ihminen pitämään tehotuotantosikalaa lainkaan, vai kävisikö porsaista huolehtiminen niin kovasti kunnon päälle, että tilanne olisi kohta samanlainen. Vai onko todella mahdollista olla niin ylirasittunut, että läävissään viruvat sairaat siat eivät herätä minkäänlaista empatiaa niiden omistajissa. Jokainen kituva elikko kun on tienesteistä pois, pelkkää hävikkiä, jonka hoito- tai lopettamiskustannukset menisivät hukkaan. Kuolkoot saatanat itsestään. Pelkkää kiusaa tekevät sikalan pitäjälle pitkittämällä omaa kuolemaansa.

Lisäksi poliisit voisivat nyt ruveta lakkoilemaan, jotta Oikeutta eläimille -järjestö säästyisi rikossyytteiltä. Jos ei ole mitään salattavaa, ei kuvaamisesta ole ollut mitään haittaakaan. Itse en kehtaisi enää eläinten laiminlyönnin jälkeen valittaa kiinnijäämisestä. Saisivat hiljaa hävetä.