perjantaina, elokuuta 31, 2007

Pomo on poissa

Hilpeä pappi tuli tänään ostoksille ihan liperit kaulassa ja osti keltaisen kyltin, jossa luki mustilla tikkukirjaimilla, että Pomo on poissa. Kyllähän minä tiedän, ettei Se pomo ole paikalla, mutta että pastori itte. Olin aika hölmistynyt; katsoin kylttiä ja katsoin pappia ja vielä kerran kylttiä ja taas pappia, joka lähti hykerrellen tiehensä.

tiistaina, elokuuta 28, 2007

Se on syksy

Kännissä olen ääliö.













Mutta ah, blogosfääri on herännyt eloon! Ihanaa. Kaikkialla kuhisee jonkin sortin keskustelua känniääliöistä ja roskablogeista. Joka toisesta blogista pääsee joka toiseen ja sieltä vielä vaikka minne (sori, menin ihan sekaisin noiden linkkien kanssa, ei siis niin mitään logiikkaa) Ei tartte paljoa blogilistaa käyttää näinä aikoina, eikä kyllä blogatakaan, mikä on vielä ihanampaa.

Noh, känni on ollut aina suomalaiselle pyhä asia, eikä roskablogeistakaan eroon pääse samalla tavalla kuin ei pääse eroon sisällöttömistä radio- tai telkkariohjelmistakaan. Ei ne vaan millään voi olla kaikki uutisia tai dokumentteja, ei vaan voi.

lauantaina, elokuuta 25, 2007

Runomarkkinoilla

Eilisille Runomarkkinoille oli Helsingissä tunkua. Lasipalatsin takapihalla Herra Harakka julisti markkinat avatuksi lähes täydelle katsomolle.





Äänentoisto ei jokaisen runoilijan kohdalla yltänyt viereiselle Mbarin terassille asti. Joko esiintymiskoroke oli sijoitettu väärin, tai olimme SusuPetalin kanssa sijoittuneet väärin. Mutta voiko runoutta kuunnella ilman juotavaa?
Kuvassa Jyrki Heikkinen, Kristiina Wallin, Helena Sinervo ja Sanna Karlström.


Helsingistä löytyi noin 50-70 innokasta runouden kuuntelijaa. Lastentuntia oli kuulemassa kymmenkunta aikuista. Kuvassa Jukka Itkonen, Helena Sinervo sekä Hannele Huovin ja Soili Perkiö.




Taivas synkkeni hetkittäin Helsingin yllä. Vettä ripautti silti vain muutaman pisaran.






Tuttujakin nähtiin. Prospero oli hyvällä tuulella.








Tästä porukasta sen sijaan lähti ääntä, joka kajahti kuuluvasti terassillekin asti. Esiintyjinä Henry Lehtonen,Teemu Hirvilammi, Tapani Kinnunen ja J.K. Ihalainen.




Tunnistatteko tämän henkilön?










Aivan. Se Sukkahousupää! Tapani Kinnusen esitys oli varsin vaikuttava.










Syksy tulee. Ilma viileni iltaa kohden, mutta Karri Kokon aurinkoinen olemus valaisi koko terassin.

perjantaina, elokuuta 24, 2007

Hevonen säikkyi harvinaista lintubongaria keskellä ei mitään














Mäkkärin kanssa ei kyllä kannattaisi kameraa ottaa mukaan. On se jo niin monta kertaa nähty. Tuolla tienpäässä vaappui iiiiiso vaakku. Kannattaa tosiaan hiipiä koiran kanssa lintuja katsomaan. Tätä lähemmäksi ei päästy. Valehtelematta linnun siipien kärkiväli oli puolitoista metriä. Ainakin melkein. Metri on liian vähän ja puolitoista ehkä vähän liikaa. Muttei paljon.

Lintu piiloutui pellolle, eikä liikkunut mihinkään. Piti alkaa elämöidä. Taputtelin käsiä ja maanittelin, mutta lintu vain kökötti ja kurkotti kaulaansa uteliaana. En kyllä tunnistanut otusta. Kovin oli yksinäisen oloinen. Oli aika kuuma, enkä millään jaksanut odottaa, että näkisin linnun paremmin, joten aloin sitten hyppiä tasajalkaa ja huusin PUM! Silloin taakseni tyhjästä ilmestynyt hevonen hirnahti kauhuissaan ja lintu pyrähti lentoon. Mäkkäri puolestaan sai heparin siitä hevosesta ja olin revetä kahtia, kun yritin kuvata lentävää lintua samaan aikaan, kun koira louskutti lakkaamatta ja kiskoi kaikin voimin hevosen perään.














Ruuhkaa raitilla

PS. Katsoin tuon maailman suosituimman nettivideon. Voimme unohtaa imagonrakentamisen ja olla vaan ihan omia ittejämme. Mitään ei oikeastaan ole enää tehtävissä.


PS2. Blogilista on alkanut karsastaa meikäläistä. Viimeksi se väitti jotain virhettä ja nyt se ei enää noteeraa ollenkaan. Ehkä Blogilista on alkanut vaatia jotakin tasoa näiltä polkkauksilta. Sama se. Kaikki tympii muutenkin.

torstaina, elokuuta 23, 2007

Uni
























Valokuvatorstain aiheena uni.

Kun ei nyt vaan jaksa blogata.

tiistaina, elokuuta 21, 2007

Terveisiä keskeltä ei mitään

Tässä kyläpahasessa ei ole nähty koskaan niin paljon porukkaa kuin tänä aamuna, kun junankuljettaja tyhjensi puolen kilometrin peruuttamisen jälkeen koko lastin tuohon meidän seisakkeelle. Kyllä oli vihaista porukkaa. Konnarit olivat saaneet jo junassa kuulla kunniansa, ikään kuin se olisi heidän vikansa, ettei juna liiku. Ja kun kerrankin kuulutukset tulivat välittömästi ja asia selitettiin niin kuin se oli: Juuri saamani tiedon mukaan rantaradan ohjausjärjestelmä on kaatunut. Eteenpäin ei pääse ja peruuttaa en voi, koska en tiedä onko takana muita junia, enkä uskalla ottaa riskejä, jotta ihmishenkien menetykseltä säästyttäisiin. Ja kun lupa peruuttamiseen tuli, siitäkin kuljettaja ilmoitti heti ja kehoitti soittelemaan jo takseja ja lupasi soittaa itsekin taksikeskukseen ja pyytää mahdollisimman monta autoa paikanpäälle. Siinä seisakkeella kyytiä odotellessani monet ihmiset sähisivät, koska heidät oli jätetty "keskelle ei mitään". Ai että minä loukkaannuin henkisesti. Miten niin keskelle ei mitään?

Siis jos joku ei ole kuullut, niin junien ohjausjärjestelmä oli kaatunut koko rantaradalta Turkuun asti, eikä Hyvinkään suunnastakaan päässyt mihinkään. Itse sain naapurilta kyydin Helsinkiin, enkä juurikaan myöhästynyt töistä. Olihan se kokemus nähdä Länsiväylän aamuruuhkakin. Tiedänpähän nyt varmaksi, etten kuuna päivänä haluaisi kulkea työmatkaa autolla. Mielummin kuljen kaatumatautisen VR:n kyydillä. Tämähän on melkein mainos.

maanantaina, elokuuta 20, 2007

Elämäni eläimet

Taas tässä itsekseni mietin, että on se vaan hyvä, kun meillä on koira. Muutoin olisin nykyisin aina yksin kotona. Ei olisi ketään kenelle puhua, ei ketään, ketä silittää, kenen kanssa nukkua päiväunia, käydä lenkillä... Ja kun on niin paljon käyttämätöntä hoivaviettiäkin vielä jäljellä. Mistähän sitäkin riittää, vai liekö uusiutuva luonnovara.

Ensimmäinen lemmikkini oli valkoinen kani. Minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia siitä, miten kani meille tuli, mutta muistan kyllä miten se lähti. Huhujen mukaan se kuoli jättiläismäisen mustan kissan suuhun Vetelissä. Vetelissä. Niin, sukuloimassa oltiin. Olihan se hirveä paikka suunnilleen viisivuotiaalle saada lomareissulla kuulla, että kani karkasi metsään ja kissa söi sen. No niin. Joku oli nähnyt kai kissan. Minä tiedä vieläkään, mikä on totuus ja miksi sen piti sattua Vetelissä. Oli meillä samoihin aikoihin akvaariokin, mutta siitä ei ole kuvia, eikä kaloihin voi kiintyä. Vaikkakin meidän rihmakalat elivät ainakin kymmenenvuotiaiksi, jolleivät pidempäänkin. Niiden jälkeläiset täyttivät sukulaistenkin akvaariot.

Hieman kanin yllättävän lopun jälkeen veljeni Kalle toi kotiin luvatta kissanpennun, jonka oli saanut viereisen talon mukavalta tädiltä. Mukava täti oli erään sittemmin epämukavaksi osoittautuneen jääkiekkovalmentajan äiti. Heidän valkoinen kissansa oli tehnyt muutaman pennun, jotka kaikki päätyivät talon pienten poikien mukana kunkin kotiin. Yhden löysimmekin roskiksesta kuolleena heti muutaman päivän perästä. Voi sanoa, että se oli yksi aikuistumisen etapeista. Muistan hyvin, kuinka me pihan lasten kanssa paheksuttiin sitä, että kissa oli ensin tapettu ja sitten vielä heitetty tylysti roskiin! Oltiin ehkä 6-7 -vuotiaita. Lumpukka sen sijaan sai elää kunnioitettavaan 18-vuoden ikään asti, kunnes ei enää pystynyt huolehtimaan itsestään. Lumpukan toinen silmä oli sininen ja toinen vihreä ja se oli kuuro, mutta ei se tahtia mitenkään haitannut. Aina se juoksi ovelle vastaan ja naukui kovaan ääneen, kun tulin koulusta ja sitten myöhemmin töistä. Loppuaikana Lumpukka siirtyi purkkiruuasta ensin nautasikajauhelihaan, sitten nautajauhelihaan, sitten paistiin, ulkofileeseen ja lopulta sisäfileeseen, jonka paloittelin pikkurillinkynnen kokoisiksi palasiksi. Lumpukan kanssa meillä eleli hetkisen eräs kulkurikissa, jonka kaikki kyläläiset toivat aina meille, koska sekin oli valkoinen ja vieläpä kissakin. Annoin sille nimenkin, mutta en enää muista mikä se oli. Se riiasi naapurin tyttökissaa ja niistä on valokuvakin, jossa ne istuu nenät vastakkain ikkunalaudalla, joulusydämen alla (en nyt löytänyt kuvaa tähän). Kyllä se meillä talven asusti ja eräänä leppeänä iltana, kun kulkuri lähti ikkunasta ulos, tiesin, ettei se enää tulisi takaisin. Eikä se tullut.


Kun Lumpukasta aika jätti, päätin, etten ikinä ota mitään eläintä, paitsi akvaariokaloja ja niitä minulla olikin siihen asti, kunnes korjasin erään vuodon myrkyllisellä silikonilla ja kaikki kalat kokivat karmean kuolon. Vain kaksi viikkoa Lumpukan kuolemasta ja päätöksestä olla koskaan ottamatta eläintä törmäsin reissullani Kuittiin, tuohon sekarotuiseen koiranpentuun, jonka emo oli Äänekosken kylän huora, niin sanottiin. Kukaan ei pystynyt varmuudella sanomaan, minkä koiran kanssa se narttu oli milloinkin pelmunnut ja kuka milloinkin oli pentueen isä. Emo oli jo itsekin niin pitkälle jalostettu sekarotuinen, ettei siitä arvannut yhtään, missä senkään emo oli iltojansa viettänyt. Joka tapauksessa muutaman kilometrin päässä asusteli eräs linjakas skotlannin paimenkoirauros. Tavatessamme se ei tunnustanut mitään, mutta kyllähän sen näki, kuka oli isä. Kuitilla oli myös sisaruksia, joista yksi tukehtui Sinisen lenkin kuoriin ja toinen kuoli johonkin sairauteen. Kuittikin oksensi tupakantumppeja silloin kun pelastin sen siitä kamalasta paikasta. Ei minun edes pitänyt ottaa koiraa, mutta miten voi olla ottamattakaan, kun eivät ne pennut olleet oikein pidettyjä siellä missä silloin asuivat. Ruokaa olivat saaneet vain pöydästä joitakin murusia, ja siitä tavasta Kuitti piti kiinni koko elämänsä. Kuitti eli 17-vuotiaaksi, viimeiset ja eittämättä parhaimmat vuotensa äitini hoivissa. Äiti teki aina leivän itselleen sekä Kuitille ja söivät sitten yhdessä pöydän ääressä. Kuitti piti antaa äidille, koska se ei oikein pitänyt lapsista ja minulla oli niitä jo kaksi siinä vaiheessa. Vanhoilla päivillään Kuittikin sitten heltyi ja pani paksuksi erään sievän sekarotuisen Oonan ja tuli isäksi viidelle hurmaavalle koiranpennulle, joista yksi narttu oli ihan isänsä kopio. Kävin niitä katsomassa samalla kun maksettiin äidin kanssa elatusmaksuja.

Koska Kuitti oli niin paljon yksin, otin sille kaveriksi kissan, Kassun. Kassun elämässä ei ollut mitään traagista. Se oli hyvästä perheestä. Kissanpennut vietiin jopa valokuvaamoon ja minulla onkin se palleropotretti ollut seinällä vuosia. Myös äitini otti samasta perheestä pennun seuraavalla kerralla. Rape oli isompi kuin moni koira ja aiheutti kotisaarellaan hämmennystä useaan otteeseen. Kassuhan kuoli 16-vuotiaana muutama vuosi sitten keuhkosyöpään ja on haudattu tuonne takapihalle. Rapekin taisi syöpään kuolla, kuten Kassun veljessarjasta kaikki. Mutta koska Kassu vielä nuorna eläissään puolestaan jäi aina yksin, kun Kuitti pääsi joka paikkaan mukaan, niin otin sitten Kassun kaveriksi vielä samasta perheestä kissanpennun, Piun.

Piu vietiin heti pentuna asianmukaisesti rokotuksiin, mutta lääkäri mokasi ja tuikkasi kahteen kertaan saman rokotteen. Piu oli kuolemankielissä, kun vein sen takaisin lääkäriin. Sieltä sain sitten vitamiinit ja nesteet, joita minun piti viikon ajan työntää ruiskunneulalla ihon alle. Piu pelastui, mutta katosi melkein samantien. Se ei ehtinyt edes täyskasvuikseksi koskaan. Minä etsin sitä tuloksetta päivätolkulla pitkin teidenvarsia, laitoin ilmoituksia pylväisiin ja kirjoitin lehteen. Isä puhui, että oli nähnyt kärpän meidän pihassa, ja oli aivan varma, että se oli ehtinyt Piun jotenkin ovensuusta napata. Siinä uskossa minä siten elelin vuosia, kunnes talon peruskorjauksen yhteydessä ilmastointikanavasta löytyi pienen kissan luuranko. Niin, mihinkäs se sisäkissa nyt olisi kotoa lähtenyt.

Sissin otin sitten Piun tilalle. Se oli maalaistalosta jostakin Puuppolan perukoilta. Tupa oli täynnä kissoja. Siellä olivat niin emo kuin isoemokin raidallisine poikasineen. Jonkin niistä minä sitten siitä kasasta otin. Sissi sai elää ihmeen pitkään, vaikka sen elämäntapa ei oikein natsannut meikäläisen kanssa. Mäkkäristä se tykkäsi paljon ja otti sen ikään kuin heti omakseen, toisin kuin Kassu, joka ylenkatsoi kaikkia vöyhöttäviä koiria.









Tytär on alkanut vinkua sukkanauhakäärmettä ihan tosissaan. Joka päivä se kysyy, saanko mää sen käärmeen? Kaikki naapuritkin tietävät, että meille on tulossa käärme, vaikka minä en ole vielä sanonut siihen mitään. Onhan meillä tuossa pihassa noita tarhakäärmeitä. Ihan ok -porukkaa.

lauantaina, elokuuta 18, 2007

Kuivakka läski

Kun minulla nyt on tämä läskiongelma, niin lueskelin netistä tietoa aiheesta. Eli pitäisi välttää läskin kertymistä vyötärölle. Se siis saa kertyä mihin muualle tahansa, mutta ei keskivartaloon. Perseläski ei nimittäin ole terveydelle haitallista, eikä se aiheuta metabolista oireyhtymää. No ja miten minä nyt käsken niitä läskejä kertymään sinne perseeseen? Rakkaat läskini, katselkaa vähän maailmaa myös perseestä käsin.

Tein sitten testin, jonka mukaan minulla ei elämäntapojeni perusteella kuitenkaan ole kuin 5 % mahdollisuus sairastua sukuamme riivaaviin sydän- ja verisuonitautiin ja diabetekseen. En syö enkä juo rasvaa, ja käytän pelkästään kevytlevitteitä tai vähärasvaisia leikkeleitä leivän päällä. Kolesteroliarvoni ovat alle viiden. Verenpainettakaan ei ole. En käytä sokeria kahvissa, enkä mässää karkkejakaan. Liikunnan puutteesta en todellakaan kärsi, melkeinpä päinvastoin. Jalkapohjat ovat niin arat iltaisin, että kevyen untuvatäkin kosketus tuottaa tuskaa. Ainoaksi lihottavaksi tekijäksi jää leipä ja ehkä siideri ja olut, mutta niistä luopuminen tarkoittaisi aika tylsää elämää.

No, siis testinkin mukaan: ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä” - Aku Ankan klassista sarjista siteerataksemme. Testin perusteella kuulut siihen ihmisryhmään, joka kantaa maailman vastuuta harteillaan. Mutta ohje: pysähdy joskus miettimään, oletko jo vähän liian huolissasi, vai vain järkevä maailmaa riittävästi nähnyt konkari. Joskus liika huolenkanto, johon olet taipuvainen, voi johtaa stressivatsaan tai verenpaineeseen.

Jos olisin kouluruoka, olisin

Ideakeittiön kouluruokatesti: olen näkkileipä ja maito

Näkkileipä ja maito
Kannan maailman vastuuta harteillani.

Tee sinäkin
Ideakeittiön kouluruokatesti


Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin siis varsin kuivakka otus. Sinänsä hupaisaa olla näkkileipää, koska koulussa söin enimmäkseen juurikin näkkileipää, kun olen niin pirun nirsokin ollut iänkaiken. Ehkäpä ihminen sitten on sitä mitä se syö. Mää en syöny pinaattikeittoa, enkä mää syöny kiusauksia. Sit mää en syöny tillilihaa, enkä mää syöny makasalaatikkoa. Hernekeittoa söin kyllä ja jotakin muuta varmaan, mutta ei tule nyt mieleen mitä. Näkkileipä oli kyllä hyvää suolakurkun kanssa.

Toivottavasti saan tämän läskiasian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä.

Jennifer Lopezin perse

Olen tämän päivän raivoissani kironnut omaa lihomistani. Hemmetti, loman jälkeen olen syönyt kolmen viikon ajan lounaaksi ainoastaan salaattia ja poskionteloitten tulehduksen takia mikään ruoka ei ole maistunut millekään. Iltaisin en ole syönyt väkinäisen päivällisen jälkeen lainkaan ja viikonloppuisin on ollut niin kiire, etten ahmimaan ole ehtinyt.












Edes tyttäreni Lintsiltä voittamastaan 4,5 kilon sipsipussista en ole tullut laittaneeksi suuhun kuin pari suolapalaa,


















eikä kuopuksenkaan samasta paikasta voitetusta 1,4 kilon suklaalevypaketista ole tullut mussutettua kuin murusia kahvin kanssa. Pelkkää kieltäytymistä on ollut elämä. Kaiken lisäksi olen nämä helleviikot paiskinut töitä ihan hulluna ja hikoillut kuin pikkusika. Itku pääsi vaa'alla, kun totesin vain lihoneeni. Se ihannepaino, jossa tuntisin oloni terveeksi, on jo kymmenen kiloa kauempana. Minussa on jokin vika. Yläosa leviää vain, mutta alaosa pysyy pienenä. Minä niin toivoisin, että se läski valuisi alaspäin ja saisin Jennifer Lopezin perseen. Sen sijaan minulla on pikajuoksijan pohkeet, lättäahteri ja John Goodmanin ylävartalo.

Pitäisikin muuten kuskata taas jokunen toimittaja saunan taakse. Tai voiko niitä edes toimittajaksi kutsua, jotka vahtaavat rannoilla ja pusikoissa julkkisten perseitä ja sääriä selluliittiin erikoistuneilla haukansilmillään tai jotka vaklaavat tuosta ulkomaisesta juorutulvasta Suomeen sopivia julkkisuutisia. Eipä näy lehdissä kuvia miesten vartaloiden epäkohdista eikä tällaisia typeriä lausahduksia:

Kuvissa Posh Spicen sääret näyttävät kuin 60-vuotiaan mummon sääriltä, mikä ei ole lainkaan hyvä asia julkisuudesta elävälle ja myös mallinurasta haaveilevalle poptähdelle. - Viihdelehti Staran "toimittaja" 20.7.2007

Hui, mikä takamus!... Niin se vain on, naiset, ettei selluliitilta säästy edes maailmantähdet. Äskettäin napatut kuvat Jennifer Lopezin useaan otteeseen maailman seksikkäimmäksi äänestetystä takamuksesta kertovat karua kieltään: muhkuraa on vaikka muille jakaa. - Petra Husu, Iltalehti 18.8.2007

Eiköhän olisi aika välillä panetella miestä. Puolet äijistä on kaljuja ja useita kymmeniä kertoja saamani roskapostin mukaan People judge your dick size by your shoes size. ( Become the ultimate pleasure machine. With Xtra Size+ you dont have to wear bigger shoes to make women think you have a huge dick). Siis helposti voisi vain kuvata julkkismiesten kenkiä:

Hui, miten pienet kengät! Niin se vain on, miehet, ettei pieneltä penikseltä säästy edes maailmantähdet. Äskettäin napatut kuvat useaan otteeseen maailman seksikkäimmäksi mieheksi valitusta George Clooneysta kertovat karua kieltään: jätkällä on aivan sairaan pienet kengät.

torstaina, elokuuta 16, 2007

Surullista
















Joku (nuori nainen) jäi juuri sen junan alle, jolla olin tulossa kotiin. Matka katkesi Espoon keskukseen. Junassa oli ollut kuuma, todella kuuma. Tömähdyksen jälkeen juna pysähtyi ja sisällä kylmeni ihan tyystin. Hiki kuivui otsalta sekunnissa. Kiukutteleva äiti alkoi marmattaa, että tietenkin, kun just piti hakea lapsi hoidosta, niin käy näin. En osannut sanoa siihen mitään. Joku sentään jäi junan alle. Kovasti väkeä kertyi katselemaan ja vastaan tuli kalman kalpeita poikia. Eräs muori päivitteli päivittelemistään, miten näin voi käydä. No mitenköhän.

keskiviikkona, elokuuta 15, 2007

Lisää uhreja

No joo, päästäiset eivät siis riittäneet. Niitä on tosin löytynyt lisää viime aikoina. Mutta nyt kissojen haudalla oli tänä aamuna tällainen:














Hautasin tuon raadon heti kun tulin töistä. Lienee nuori naarasfasaani.
En tiedä pitäisikö tästä ilmiöstä oikeasti huolestua.

***

Kuulin muuten tänään, että Prisman kassakin tienaa paremmin kuin meikäläinen. Älyävät vissiin maksaa reippaasti yli taulukkopalkan, että saisivat pysyviä työsuhteita. Heräsi vain sellainen tunne, että olen aika helvetin tyhmä. Ei tarvitse Prisman kassan kantaa vastuuta, olla varuillaan 7 päivänä viikossa, 24 h vuorokaudessa ja hommata sairastuneitten tilalle toisia työntekijöitä, oli sitten sunnuntai tai mikä päivä tahansa. Eikä tarvitse paljon muutakaan. Hyvää päivää, kiitos ja näkemiin. Että ottaa taas päähän, kun tietää, että niille on ihan sama kuka tätäkin hommaa tekee.

keskiviikkona, elokuuta 08, 2007

Huopahattusetien harhaisista huolista

No nyt alkaa tahti muuttua, toivottavasti Suomessakin pian. New York Times lopettaa maksullisen nettipalvelunsa ja siirtyy ilmaiseen tarjontaan. Tosin heti kun nettijulkaisun rahoittaminen tapahtuu mainostajien ansiosta ja koska mainoksia myydään sitä paremmin mitä enemmän on lukijoita, sisältö väistämättä viihteellistyy, mitä luonnollisesti pidetään akateemisten keskuudessa kovin pahana asiana. Harva hyväksyy sen, että vakavista asioista voidaan kirjoittaa kevyemminkin. Kun tekstiä ei ole koristeltu sivistys- tai lainasanoin, se menettää uskottavuuttaan niissä pienissä piireissä, jotka Suomessa pitävät eniten ääntä. Pramille pääsevät yksinomaan he, joiden mielipiteellä katsotaan olevan enemmän painoarvoa. Ja tämä johtuu ihan meistä tittelinkipeistä kansalaisista sekä helposti yhdistyvästä ja toisiinsa linkkaavasta sivistyneistöstä, jotka jättävät rahvaan elonpiirinsä ulkopuolelle, huomioimatta millään tavalla heidän mielipiteitään. Kuinka kauan näitä auktoriteetteja vielä pitää kumarrella? Myös tätä kansalaisjournalismia vaivaa apinointi. Yritetään kirjoittaa samalla tavalla, kuin sanomalehden erikoisasiantuntijat, vaikka mahdollisuus olisi muuttaa ulosantiaan helppolukuisemmaksi ja tuoda aihepiirejään tavallista lukijaa lähemmäksi.

Niin niin, kohta minua syytetään jälleen populismista, mutta mielestäni tilanne kylläkin vääristyy aika tavalla, kun muutama pöllähtänyt kulttuurihörhö sanelee meille sen, miten asioista pitäisi puhua tai kirjoittaa, että ne saataisiin kuulostamaan tarpeeksi sivistyneeltä ja syvälliseltä. Aina kyllä riittää niitä julkaisuja, joiden lukemiseen vaadittaisiin naulakossa roikkuva huopahattu, eläkeläisen aikataulu, kirjastohuone, maapallon kartalla päällystetty patinoitunut tupakkihuoneen pöytä ja lastillinen nojatuoleissaan leppoisasti istuvia individualisteja, joiden kanssa voisi hörppiä konjakkia ja pössytellä sikaria maailmanpolitiikasta keskustellen monokkelien roikkuessa vapautuneesti puvuntakkien taskuista. Tämä visio tulee silmille myös joitakin blogeja lukiessa. Erityisesti friikkipitoinen kädenvääntö siitä, kuka historianjuoksussa on ollut oikeassa ja kuka väärässä vaatii aika tavalla vierottumista käytännön elämästä. Kuitenkin näitä ihmisiä toljotetaan ihaillen: Voi sitä sivistyksen määrää, mikä sieltä säteilee, vaikka tosiasiassa monet ovat vimmaisesti takertuneet niihin omiin kuvitelmiinsa oikeasta ja väärästä ja omiin mantran tavoin hoettuihin kulttuurisiin epäkohtiin esimerkiksi siitä, miten suomalaiset eivät nykyisin enää lue, vaikka kaikkien tilastojen valossa suomalaiset ovat lukemisen kärkimaita kaikilla aloilla, niin sanomalehtien, aikakauslehtien kuin kirjojenkin lukemisessa (Suomen Mediamaisema, 2003) . Melko yllättävää näille lukemisen loppumisesta päivittäisen päivittelynaiheensa saaneille ilmeisesti on, että 12-69-vuotiaista suomalaisista yli 80% lukee päivän lehden (Moring, Joukkoviestintävälineet Suomen poliittisessa järjestelmässä). Jokaisen ei kuitenkaan tarvitse lukemisellaan brassailla tullakseen hyväkstyksi omassa yhteisössään, eikä edes Blogistaniassa, luojan kiitos. En tiedä mitä sillä suomalaiset-eivät-lue -mantralla saavutetaan, eteenkään kun se ei ole totta. En kai minä nyt vain ole viemässä huopahattusediltä sitä viimeistä oljenkortta, jonka avulla he voivat tuntea itsensä muita paremmaksi ja tuoda sitä esiin joka välissä?

Kultturilla ja kielellä on tapana ollut muuttua, eikä sanomalehtikielikään ole enää samaa kuin rapiat sata vuotta sitten. Sadan vuoden päästä sedät ja tädit kenties päivittelevät sitä, miten nuoriso ei enää katso televisiota. Nuo sivistymättömät houkat.

Alkulause Viljo Hytösen kirjoittamasta kirjasta Suomalaista sivistystaistelua 1858-1908 (Kansavalistusseuran julkaisuja 1908):
Suuretkin yhteiskunnalliset epäkohdat unohtuvat, kun ne tulevat korjatuiksi. Jos ei olisi vanhemmilta ihmisiltä kuullut ja asiakirjoista nähnyt, niin tuskin uskoisi, millaista Suomessa oli vielä niin äskettäin kuin 30-40 vuotta sitte. Ei vahtimestarin tai lukkarin virkaan voinut suomea puhuva päästä, jollei ensin muuttanut kieltänsä. Sivistymättömänä raakalaisena ja kaikkeen julkiseen toimintaan kelpaamattomana pidettiin jokaista, joka ei osannut kuin suomea. Jos suomalainen talonpoika meni minne virastoon asioitaan toimittamaan, viskasi upeassa nojatuolissaan istuva virkamies hänen paperinsa pöydän alle vain sentähden, että ne olivat kirjoitetut tämän omalla äidinkielellä. Ylen yleinen oli valitus, etteivät edes kihlakunnan tuomarit osanneet suomea; tuomio saattoi tulla mitä hullunkurisin, kun ei ymmärretty ei asianosaisten eikä todistajain puhetta. Monta "tuhman Jussin juttureissua" sai rahvaan mies tehdä vain selvittäessään virkamiesten suomenkielen taitamattomuudesta johtuneita sotkuja, vahingonkorvaukseksi saaden mitä röyhkeintä kohtelua.
(kirjoitusvirheet, välimerkkipuutteet yms. kuuluvat tekstiin)

PS. Lopullinen inspiraationlähde tähän tekstiin tuli Johanneksen blogista, jossa oltiin huolissaan vain kirjahyllyjen puutteesta, ei niinkään lukemisen vähäisyydestä.

tiistaina, elokuuta 07, 2007

Kun sairas suomalainen tapaa rehdin romanialaisen

Olen taas sairaslomalla. Ei oikeastaan edes hävetä enää. Osasyy voi olla tietty se, että hengittäminenkin tuottaa tuskaa ja otsalohkot sekä nenänympärys ovat pullistuneet. Näytän muuten ihan rypyttömältä. Luonnon oma botoxi, siis lima. Lääkkeet on kyllä. Omituinen flunssa, kun hyökkäsi suoraan onteloihin. Virukset kai etsivät nykyisin yhä enemmän heikkoja kohtia, joihin jäävät suoralta kädeltä muhimaan, sen sijaan että vaivautuisivat hyökkäämään koko ruumiseen. Ehkeivät pärjäisi ja tietävät sen kyllä. Flunssavirusten olisi nimittäin ihan turha tunkea aluksi meikäläisen pohkeisiin.

Näiden saikkujen määrä puolestaan alkaa kai jo turruttaa. Voisi helposti ajatella, että pärjäävät siellä muutenkin ihan hyvin ilman minua, paitsi jos eivät soittelisi heti aamukahdeksalta ongelmineen, esimerkiksi unohtuneine avaimineen miettimään, miten pääsisivät kauppaan sisälle. Otin kyllä töitä kotiinkin. Panen palkkalaskelmat kesä- ja heinäkuun ajalta ajantasalle. Jos jaksan. Nukkuminen on niin pirun vaikeaa.

Toissa yönä
olin jo sängyssä puolen yhdentoista aikaan, kun kuulin jonkun hiippailevan meidän pihassa. Koirakin kuuli ja aloitti hirveän haukkumisensa. Nousin sitten katsomaan, mikä helvetti siellä hipsii ja löysin esikoiseni ulko-oven takaa pyöreän naisen! Kysyin sitten, että milläs asioilla siellä tähän aikaan liikutaan? Nainen laahusti luokseni ja pyöritti päätään. Ei se osannut suomea, tai ei se ainakaan puhunut mitään. Sitten nainen ojensi vaaleanpunaisen paperin, jossa oli pienen pojan kuva ja vieressä teksti (pikaluettuna ja huonon muistin varassa): Olen 3-vuotias romanialaispoika. Minulla on leukemia, eikä meillä ole rahaa kalliisiin hoitoihin. Ole hyvä ja anna 5 €, jos haluat auttaa. Siinä samassa muistin Sun äitis kirjoituksen heinäkuulta. Se tuli kuin salamana: huijari, perkele. Katsoin lappua, katsoin naista, vilkuilin olkani taakse, milloin koira tulee ovesta läpi ja katsoin taas naista syvään huokaisten ja päätäni pudistaen.
- Tämä ei ole oikea tapa kerätä rahaa, minä sanoin. Nainen nosti lappua uudestaan ylemmäksi ja toljotti kysyvästi silmiini.
- Ei, sanoin ja ahtauduin oven raosta sisälle.




















Ensinnä siis kello puoli yksitoista sunnuntai-iltana ei ole minusta ollenkaan soveliasta tulla pummaamaan rahaa ovelta ovelle. Toisekseen minussa heräsi välittömästi epäluulo, että joukko romanialaisia mölyäviä viiksiniekkoja istuu parhaillaan valkoisessa ruosteenkukkaisessa Ladassa tuolla isolla tiellä, ja odottaa mamman suursaalista, jonka se on hyväsydämisiltä suomalaisilta saanut huijattua. Eikä siinä vielä kaikki, ajattelin myös, että romanialaisen roistojoukon mamma tarkastaa samalla tämän suhteelliseen harvaan asutun omakotialueen hiljaiset ja valottomat talot, jotka mölyävät viiksiniekat käyvät sen jälkeen ilakoiden putsaamassa. Ajatuksineni olin onnellinen siitä, että meillä on koira, joka pitää kamalaa metelia silloin, kun joku hiippailee pihassa.

Sen jälkeen puin takin yöpuvun päälle ja lähdin koiran seuraamaan mamman touhuja. Vein muka roskia. Kyllä vain se mamma jatkoi laahustamistaan ovelta ovelle ja kello alkoi lähennellä jo yhtätoista. Silloin minun mieleeni tuli soittaa poliisille. Entä jos se todella oli niin, kuin olin epäillyt. Entäpä jos ei. Jospa Romaniassa todella olisi pieni poika, jolla on leukemia ja joka tarvitsee rahaa. Joo, aivan varmasti. Käsittääkseni siellä on niitä yhtä paljon kuin muuallakin, mutta näiden matkaajien mukana ne rahat tuskin sellaiselle päätyisivät. Koska en kuitenkaan kehdannut päivystysnumeroon tätä asiaa soittaa, yritin ihan suoraan lähimmän päivästyvän poliisin tiskille, ja koska ne eivät vastanneet, asia jäi siihen.

sunnuntaina, elokuuta 05, 2007

Kuskaa puskiin, kiitos



Eilinen työpäivä oli hajuntäyteinen. Grillit savusivat Lasipalatsin aukiolla ja auringonpaisteessa muhinut kusi haisi oven pielessä. Kun läpivetoa ei voinut käryn takia laittaa, ilma oli sisällä kuuma ja ummehtunut. Päätin sitten pestä retkujen väkevät virtsat ja nakkasin muutaman ämpärillisen tolulla terästettyä vettä ovensuuhun. Norot juoksivat Mannerheimintielle turistien ihmeteltäviksi. Oletin, että joku Helsingin keskustan sydänasiakseen ottanut ympäristöaktivisti tulee asiasta huomauttamaan, mutta eipä tullut. Onneksensa. Olisin köyttänyt sen siihen kusenhajuiseen oveen muutamaksi tunniksi. Seuraava kännikala, jonka näen losottavan oven pieleen, lähtee kikkeli kourassaan ja lujaa niiltä main. Viimeksi ehdin vasta heputtamisvaiheessa huomaamaan. Tyyppi kai luuli pissivänsä salassa, tajuamatta, että siinä se kuseskeli näyteikkunaan ja että sisällä kymmenkunta ihmistä toljotti suoraan sen rupsahtanutta nupin päätä.

***

Niin, sain Celialta tämän napin, ja kainosti tiedustelisin, kenellä ei vielä tätä ole?

lauantaina, elokuuta 04, 2007

Voi näitä aamuja

No jo on. CoComments ei ole päästänyt minua kommentoimaan tänne sitten eilisen. Kirjoitin niille ilkeän b-luokan kirjeen. Oli tunti ylimääräistä aikaa. Pyysin lopettamaan koko tilin, koska en puolessa tunnissakaan löytänyt mitään nappia, jolla voisin räjäyttää oman CoComments-tilini palasiksi.

Olin tänä aamuna juuri suihkusta tullut, kun maanpäällisestä kaupasta soitettiin asiakkaan kertoneen, ettei maanalaisessa ole ovet auki, eikä valojakaan ole. Paniikki iski. Junan lähtöön oli vartti. Seuraava lähtisikin sitten vasta tunnin päästä. Yritin soittaa sille tyttelille, jonka töihin olisi pitänyt tänä aamuna mennä, mutta vaikeahan se on kuulla puhelinta, jos nukkuu ja varsinkin jos puhelin on äänettömällä... Pakkasin kassin ja olin tukka märkänä ja ilman aamupalaa menossa junalle ja tekemään ensin maanalaiseen aamuvuoron ja sen jälkeen maanpäälliseen sairaustapauksen takia iltavuoron, kun ihmeherätys tapahtui. Nyt siellä on kai ovet jo auki.

Tässä sitä nyt ihmetellään ylimääräisen puolen tunnin kanssa tuota CoCommentsin touhua. Tuskin pääsen kommentoimaan tänne vielä tänäänkään. Mutta aika kuluu töissä muutenkin mukavasti. Takapihalla on kuulemma pallogrillauksen SM-kisat.